Selaat arkistoa kohteelle vaara.

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

Kuka puhuu?

1.10.2016 Yleinen

Ihmissuhteet. Ne eivät ole helppoja sairaalle mielelle.

10.5.2012, Torstai klo 10:36
”Sanoin Ninolle että tarvitsen pari päivää aikaa miettiä… Opin tästä sen, että en aloita enää mitään vakavaa suhdetta ennen kuin olen päässyt tästä paskasta eroon. Syömiset, viiltely, kaikki. Tästä eteenpäin seurustelen vain teatterin kanssa.”

 13.1.2013, Sunnuntai klo 14:56
”Tänään hän tuli minun kanssani palauttamaan pulloja! Kahdestaan, koska Kerttu sanoi: ’Mä en kyl millään jaksa, jään tänne siivoomaan’, ja loi samalla minuun katseen: ’Ole hyvä. Mutta jäitä hattuun’. Se matka kun kävelimme kaupalle… Se oli… En keksi sanaa! Mukava. Ja ahdistava. Hän osti karkkia, ja oli laittamassa suuhuni oranssia pientä, mutta kieltäydyin vaikka en olisi halunnut tilanteen puolesta… ’Mitä, onks siinä kaloreita?’ –hän kiusoitteli. Tietäisipä vaan.”

 6.10.2013, Sunnuntai
”Mikko on nyt iskenyt silmänsä hyvin epätasapainoiseen tyttöön joka on 18 vuotias mutta ei osaa huolehtia itsestään. Voisiko hän vain olla kiltti ja tajuta sen. Tajuta sen ennen kuin tulee baarissa kertomaan miten muka välittää minusta.”

Vuosien varrella kehitin itselleni toisen persoonan täysin epätietoisesti. Näin jälkikäteen kutsun sitä toista persoonaa sairauteni nimellä, se auttaa minua hahmottamaan sisälläni asuvaa kahta minää. Toinen niistä syntyi 18.9.1995 Heidekenin sairaalassa, ja toinen –kuten olemme lukeneet, vuosien 2010 ja 2011 vaihteessa, jostakin syystä sille otollisessa mielessä.

Ihmissuhteissa on omat haasteensa meille kaikille. Kun useamman henkilön ajatukset ja arvot kohtaavat, ne eivät välttämättä aina kulje käsi kädessä. Ihanteellisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet saavat jotakin arvokasta. Kaikkein hienointa on vapaus hakeutua sellaisten ihmisten ympärille, joiden kanssa tuntee itsensä hyväksi ja hyväksytyksi. Aikuisten maailmassa kaikkien kanssa on tultava toimeen, mutta loppupeleissä voimme itse valita kenen kanssa vietämme ne tärkeät hetket. Minun pääni sisällä tätä hienoutta ei ole. Kaksi minääni on jatkuvasti lukittuna samaan tilaan, ja yksi pää on pieni paikka kahdelle vahvalle persoonalle.

Uusi persoonallinen tuttavuus on aina mielenkiintoinen. Häneen halutaan tutustua, ja hänelle annetaan tilaa. Näin kävi myös toisen minäni astuessa kuvioihin. Se oli uutta ja jännittävää. Olin 15 vuotias, nuori ja naiivi, ja hänellä oli tuoreita ajatuksia ja ideoita, jotka tempasivat minut mukaansa hypnoottisella tavalla. Se oli siisteintä pitkään aikaan. Toteutimme mitä kierompia suunnitelmia kunnes päässäni oli tilaa enää yhdelle. Anoreksia jäi, ja minä käperryin nurkkaan ensin hyvin mielin, sitten yhä pelokkaampana. Monta vuotta istuin siinä nurkassa. Välillä raotin silmiäni nähdäkseni, miten sairauteni johdatti minua yhä syvemmälle, mutta oli helpompaa sulkea ne aina uudestaan. Näiden vuosien aikana sairaasta minästä tuli osa minua. Se kasvoi kiinni niin lujasti, että se ei enää ollut uusi siisti juttu mitä seurata. Se oli ajatukseni, tekoni, ilmeeni ja eleeni. En enää tunnistanut mitkä ajatukset kuuluivat millekin persoonalle. Mitkä olivat väärin, ja mitkä oikein.

Myöhemmin alkoi pitkä terapiakausi, jonka tehtävänä oli erottaa persoonat toisistaan ja ehkä lopulta saada se toinen ulos kokonaan. Suunta oli vain ylöspäin, mutta en silloin tiennyt miten rankkaa ylöspäin meneminen voisi olla. Niinhän se on, että on hengästyttävä monta kertaa ennen kuin on huipulla. Huipulle on edelleen pitkä matka, mutta nykyään erotan jo oikean ja väärän. Erotan taas kaksi persoonaa pääni sisällä ja tiedän kumpi syntyi ensin, ja kumpi on ylimääräinen. Ollaan siinä pisteessä, että alkuperäinen ei täysin tiedä kuka on. Ylimääräinen on karismaattinen ja vakuuttava. Johtaja-ainesta.

Tieni terveyteen on todellakin alkanut, mutta se ei tarkoita että mikään olisi nyt helpompaa. Helpompaa oli antaa ohjat Anoreksialle, vaikka sen alaisena olinkin niinä aikoina lähes 20kg kevyempi. 20kg enemmän hukassa. Nyt elämäni on tahtojen taistelua. Päässäni on krooninen, tiukkasanainen väittely kahden minäni välillä, ja se vie kapasiteettia kaikelta muulta. Muutan mieleni kymmeniä kertoja päivässä. Kymmeniä kertoja päätän lopettaa syömisen, ja kymmeniä kertoja aloittaa sen uudelleen. Päätöksentekoni taipuu epämääräisesti edestakaisin persoonieni vääntäessä kättä. Se on raskasta ja pelottavaa. Entä jos jompikumpi voittaa? Entä jos väärä voittaa?

26.1.2011, Keskiviikko klo 18:20
”Kuin päässäni olisi kaksi ääntä… Tai ei ne mitään ääniä ole. Ajatuksia. Kaksi erilaista minää. En tiedä kumpi on se oikea! Tai tiedän.. Mutta en tiedä. Olen ihan sekaisin. En tiedä olenko sairas, niin kuin kaikki sanovat. Tiedän että tapani ei ole terveitä, mutta jotenkin en koe itseäni sairaaksi. Masentuneeksi vain.”

7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Voisin sanoa, että tekisin mitä vaan, että pääsisin eroon tuosta toisesta henkilöstä päässäni. Siitä, joka vaa’alla seistessäni sanoo: ’Eksä parempaan pysty’, ja siitä joka pistää minut valehtelemaan ihmisille joita rakastan, ja satuttamaan itseäni fyysisesti. Mutta ei… En voi sanoa niinkään, sillä samaan aikaan kun taistelen sitä vastaan, kuuntelen sitä, ja minua kiehtoo suunta johon se minua vie, vaikka tiedän että se on paha. Tämä on hullua. Kuuntelen kahta eri persoonaa samalla kun taistelen molempia vastaan, jotka ovatkin vain minä itse. Kumpi on se oikea? Se toinen on niin vahva… Pelkään, että se saa vallan, mutta samalla toivon sitä.”

27.6.2013, Torstai klo 13:00
”Typerä manipuloija joka haluaa tilaa itselleen! Inhoan sitä! Joka toinen päivä kirjaudun painonhallintasivuille ja syötän tavoitepainoni (jota se ei anna tehdä koska sanoo että liian alhainen, poistu sivulta) jonka jälkeen vähennän todellista tavoitetta hieman isompaan jotta se hyväksyy sen. Kun taas joka toinen päivä poistan ohjelman ja tajuan että se on sairasta. Seuraavana päivänä se tuntuu taas hyvältä idealta…”

18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Kuin lamppu syttyisi päässäni ja saisin uuden idean, vaikka se on se sama joka kerta; kysyn itseltäni yhä uudelleen että hei mitä jos jätänkin aina vain vähän syömättä, ja kuitenkin syön, mutta vain vähän jotta en ole niin suuri? Mutta keskellä mietteen ymmärrän ettei se mene niin.. Se joku haluaa kaiken tai ei mitään. Ja minun pitää valita. Ja jotta se toimii, minun pitää luottaa valintaani.”

Noin kuukausi sitten tapasin Joonan, ja ensimmäistä kertaa koskaan aloin kyseenalaistamaan omia sanojani. Ensimmäistä kertaa tajusin, että ylimääräinen persoonani ei vaikuta ainoastaan pääni sisällä; sillä on sormensa pelissä myös siinä, mitä tulee ulos suustani. Olin tapaillut ihmisiä sairauteni vaikeampinakin aikoina – ja pari kertaa seurustellutkin, mutta se ei koskaan toiminut. Ihmissuhteet eivät ole helppoja sairaalle mielelle.

Monesti keskustelumme Joonan kanssa kääntyivät ruokaan. Täysin normaaliin asiaan, josta normaalit ihmiset normaalisti keskustelevat. Ne kysymykset eivät tulleet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei, ne tulivat yhtä massiivisena ja pelottavana, mutta yhtä odotetusti kuin mikä tahansa muu luonnollinen kysymys: ”Mitä sä tykkäät syödä?”. Kuten sanottu, tämän kaltaiset jutut olivat tavallisia ja odotettavissa olevia terveiden ihmisten puheenaiheita, ja sen olin ajan kuluessa oppinut. Sairastumisen alkuaikoina nuo kysymykset olivat minulle pommeja, mutta nyt minulla oli jo useamman vuoden verran ollut selkeä vastausmalli. Oikeastaan, minulla oli selkeä malli itsestäni. Selkeä ja ideaalinen malli väärästä persoonastani. Se oli jopa niin selkeä ja ideaalinen, että halusin ja luulin sen olevan minä: Olin 21 vuotias superliikkuja ja loputtoman ahkera, en syönyt enkä tykännyt herkuista, enkä tiennyt niistä mitään koska en milloinkaan ollut nauttinut niistä. Ennen kuin avasin suuni, jokin sai minut ensimmäistä kertaa pysähtymään ja miettimään. Kuka puhuu?

Parisuhteeni ovat kaatuneet useimmiten siihen, että ne tuntuvat raskailta. Niin monesti olen istunut siinä tilanteessa: ”Sori, oon sairas. Tää tuntuu vaan liian vaikeelta nyt.” Ennen sitä päivää, en koskaan perehtynyt asiaan syvällisemmin ja kysynyt itseltäni miksi se tuntui niin vaikealta. Kukaan meistä ei jaksa elää jatkuvassa roolissa, eikä yksikään parisuhde toimi jos sitä ei rakenneta aidoista raaka-aineista. Ole oma itsesi, niin ne aina sanovat. Entä jos et tiedä olevasi joku muu, ennen kuin todella kyseenalaistat itsesi? Kukaan entisistä poikaystävistäni ei tainnut todella täydellisesti tuntea minua. He tunsivat väärän persoonan. Persoonan, jonka piti elää vain minun pääni sisällä. En tajunnut että kaikki entiset poikaystäväni ovat seurustelleet Anoreksian kanssa, ennen kuin kysyin itseltäni uudestaan kaikki tärkeät kysymykset. En tajunnut, että Anoreksia on puhunut minun suullani, ennen kuin tiedostin ideaalisen vastausmallin olemassaolon ja mietin aikaa ennen sen rakentamista.

Kuka minä olen? 21 vuotias, melko liikunnallinen ja ahkera. Tykkään erityisesti suklaasta. En ole syönyt herkkuja pitkään aikaan, mutta jos söisin, söisin varmasti suklaata.

 

Iltasatuja

4.7.2016 Yleinen

Bogota

Siinä se seisoi silmät kiiluen ja tuijotti, jotain espanjaksi sanottuaan. Ymmärsinkö? En. Pidin pokkani ja jatkoin marihuanasätkän käärimistä. Se oli ulkona kasvatettua. Sen tunsi hajusta. Sisällä kasvatettu tuoksui vahvemmalta ja sen katunimi oli cripi, yskä.
”I kill people for money.” se sanoi ja jatkoi tuijottamistani kämmenen mitan naamastani. Vitun vitun vittu, ajattelin ja nyökytin päätäni samalla nuolaisten paperin päältä kun jointti oli jo loppuun asti käännetty.
Tyyppi alkoi käydä hiilenä. Sen huomasi ilmeestä. Pysyin välinpitämättömän oloisena, heitin pötkön huuleeni ja sytytin liekin.
”I kill people for money!”
”Tranquilo.” sanoin. Rauhoitu.
Tarjosin palavan sätkän tälle uhoajalle. Hän nappasi sen ja imi posket lommolla.
”De donde eres?” hän kysyi.
”Finlandia.”
”Englandia?”
”FINlandia!”
Mietin, mitä vitua teen ja kuinka pääsen livahtamaan paikalta. Vielä tarkemmin asiaa pohdin kun tämä orankia muistuttava latino veti paitansa helmaa ja siihen piirtyi pistoolin ääriviivat. Se hymyili. Vitun kusipää. Tiesi että gringo oli pulassa.
Siinä vaiheessa koko illan tanssittamani neito saapui paikalle. Pidän naisista, joilla on jotain josta saa kiinni. Muttei liikaa. Muodot ovat tärkeämmät. Tällä ruskeasilmäisellä ja kanelin värisellä naisella ei moisia ollut, ellei muotoja väärään suuntaan lasketa. Hän oli silti kaunis omalla pyöreällä tavallaan. Tyttö alkoi pauhata jotain espanjaksi. En saanut selvää mitä he sanoivat toisilleen, mutten älynnyt lähteä paikalta kun siihen tarjoutui tilaisuus. Latinot ovat mahtavia kun he riitelevät. Hetken ölistyään tämä oranki heilauttaa käsiään kuin antautuen ja käski minua painumaan vittuun. Olen hieman macho, mutta en hullu. Alkoi armoton vitutus. En saisi maistaa tuota kanelia, joka katsoi uhoajaa silmät täynnä jotain, jota en silloin vielä osannut tulkita. Lähdin vetämään. En katsonut taakseni, mutta kuuntelin tarkasti mitä takanani tapahtui.

Bógotan yö oli viileä, kuten vuorilla usein on. Ei ristin sielua La Candelarian, eli vanhan kaupungin paskaisilla kaduilla. Vitutti armottomasti. Pää täynnä pilveä, viinaa ja kokaa. Nainen kainalossa. Nainen, joka osasi tanssia. Voi Luoja! Tämä tipunen oli liimautunut entistäkin tiukemmin kylkeeni kun lauloin baarin edesssä suomeksi. Aloin taputtaa rytmiä ja heittämään jotain vanhaa Jukka Poikaa. Hän tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni kuin näyttääkseen kaikille, että olin hänen. Naiset ovat tuolla tavalla omituisia. Heidän on omistettava ja suojeltava mustasukkaiesti kaikkea omaisuuttaan. Varsinkin miehiä. Miesten lukumäärällä ei ole väliä, kunhan niitä on. Monta. Minä sen sijaan olin taas kerran yksin.
Kävelin pitkin La Candelarian katuja kun kuulin juoksuaskelia takaani. Eikö yö voisi jo päättyä, mietin. Se oli tuo kanelin värinen somistus.

Kun ympärilä on vain roskaa, kulkukoiria, paskaa, pummeja ja poliiseja tulee epätoivoinen olo. Aivan kuin koko maailma olisi menossa kohti tuhoa. Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Ihminen kerrallaan. Tällainen ympäristö saa villiksi. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki on auki. Kaikki käy. Mikään ei ole kiellettyä. Pääsimme Kanelin huoneeseen. Se oli pieni komeron tapainen isommassa talossa, jossa oli monia huoneita.
”Quieres coca?” kysyin.
”Sí!”
Istahdin lattialla olevan patjan reunalle. Huoneessa oli matalat lipastot yhdellä seinällä ja patja toisella. Ainoa puhdas asia huoneessa oli katossa olevasta putkesta roikkuvat vaatteet. Keino päästä pois kurjuudeesta. Kenties lopullisesti.
Kaivoin pitkulan peilin taskustani ja otin pussin kokaiinia sukanvarrestani. Sekään ei ollu priimaa, kuten ei marihuanakaan. Vedimme viivat. Kun ällöttävä maku kurkkuni perällä alkoi olla ohi Kaneli kävi päälleni kuin villikoira. Suu auki, kieli kurkkuun ja toinen käsi haaroihini. Vastasin samalla mitalla takaisin. Revin housut hänen jalastaan ja avasin sepalukseni. Nousin seisomaan ja kaivoin kaluni esiin, joka oli helppoa sillä minulla ei ollut alushousuja, kuten ei hänelläkään. Se roikkui puolikovana ja sykähteli nousten pikku hiljaa. Aloin hieroa itseäni ja lähestyin patjalla istuvaa housutonta saalistani. Hän otti sen suuhunsa ja imi kuin hullu. Otin varmuuden vuoksi häntä niskasta kiinni, jottei hän pääsisi karkuun ennen kuin olisin saanut tarpeekseni. Kun sain mielestäni tarpeeksi kiskaisin kullin hänen suustaan ja suutelin rajusti. Työnsin huohottavan naisen selälleen. En ollut kovinkaan hellä, sillä se ei ole maan tapa. Myöhemmin tosin sain kuulla, että olin ”hellä macho”. Hän valui jo muutenkin likaiselle lakanalle. Työnnyin hänen sisäänsä ja hän voihkaisi ”Oh, papito!” Panimme kuin emme olisi ikinä saaneet. Monta tuntia. Kaikkialle. Kun väsyimme otimme nenämme täyteen ja huikat rommia. Kalu oli kuin terästä, mutta tuleminen vaikeaa. Hän jatkoi voihkimista ja vaikerrusta.
”Muy rico! Muy rico!”
Kun vihdoin sain omani oli jo aamu. Kaneli meni aivan villiksi kun roiskin mällini raivolla hänen pakaroilleen ja huusin orgasmista sekaisin ”Ota mälliä huora! Tästä saat! Ota!”
Makasimme ja huohotimme. Tajusin kuinka vaikeaa kommunikointi oli, silä hän puhui huonommin englantia kuin minä espanjaa. Hetken änkytettyämme hyvästelin hänet kuumalla suudelmalla, puin päälleni ja lähdin. Kompuroin ulos tuosta haisevasta lahosta läävästä, joka oli sikäläinen kerrostalo.

Kaikki on kauniimpaa aamulla. Tai sitten olin vain vielä sekaisin seksistä, rommista ja päihteistä, jotka jotkut idiootit luokittelevat huumeiksi.
Eräs mulatti kääntyi kujalta samalle tielle, jota kävelin. Pitkä ja vahva nainen. Sellainen joka tiedostaa olemuksensa tekemän vaikutuksen ympäristössään. Koko katu pysähtyi kun hän käveli ohi. Tiukat collage-shortsit ja hihaton toppi. Nännit piirtyivät kankaalle, perse oli kuin mustalla naisella. Kapeat hartiat ja leveä, mutta pyöreä lantio. Yksikään hänet nähnyt mies ei voinut jättää sitä vain vilkaisuksi. Tuijotimme, kuolasimme, kiihotuimme. Tuollaiset naiset tietävät sen ja käyttävät sitä saadakseen mitä vain typerykset ovat valmiita ostamaan. Naisilla on sillä tavalla helppoa. Ei minulla. On otettava se mitä saa. Lypsettävä elämää, ennen kuin se lypsää tyhjäksi niin taskut, kassit kuin sielunkin. Mitä muuta täällä voisi tehdä? Lapsia? Meitä on jo liikaa. Uraa? Vain kusipäät ylenee nopeasti. Häikäilemättömät, ahneet, sielunsa myyneet. Ei. Hetki kerrallaan. Pullo, jointti, viiva, nainen. Ei aina siinä järjestyksessä, eikä välttämättä yhdessä. Jotain on kuitenkin tehtävä.

Karibia

Heräsin siihen kuin jäätyisin kuoliaaksi. Olin varma että heräisin lumihangesta. Aloin ottamaan askelta alas sängystä, kunnes tajusin että nukuin kerrossängyn yläpunkassa ja olin juuri tippumassa perseelleni, kuten niin monesti tässä elämässä. Sain kuin ihmeen kaupalla vasemman jalan alleni, jolloin koukistuva jalka otti tiputuksen vastaan ja siirsi sen suoraan leukaani. Pimeni.
”What was that?”
”Did someone fall?”
Naurua.
Avasin silmäni. Tai ainakin luulin avanneeni. Pilkkopimeää. Suussa maistui veri ja päässä pyöri. Perse oli kipeä.
”Perkele…”
”Aahaha! It’s the Finn!”
”Go fuck yourself! Who the hell turn the AC at such temperatures? Im right next to it. Shit. Where’s your brains you fucking retards!?”
Annoin palaa. Täyslaidallinen. Napsautin samalla valot päälle. Olin pärskinyt verta huutaessani allani nukkuneen kusipään vuodevaatteisiin, yövaatteisiin, käsivarrelle, repulle. Kaikkialle. Kun tämä britti huomasi ettei se kostea hänen kädellään ollut vain sylkeä, hänen ilmeensä muuttui murhanhimoiseksi.
”You fucking bra…”
Britti oli nousemassa alapunkalta, mutta latasin oikean koukun suoraan hänen leukaperiinsä koko raivoni voimalla. Vitun norsu! Muut huoneessa olijat jäykistyivät. On aina paras lopettaa kaikki helposti. Lyödä ensin. Äkillinen väkivalta lamauttaa ihmisen. Tungin kamani reppuun ja lähdin vessaan siivoamaan naamani ennen häipymistä tästä gringo helvetistä.
Karibialla ja varsinkin Cartagenassa vessat tunnistaa hajusta jo kaukaa. Viemäriverkosto oli vahassa kaupungissa niin ahdas, ettei vessapaperia saanut heittää pönttöön. Huusseissa oli korit paskapaperia varten. Löyhkä. Lämmin paska. Aina tuore. Pääsin ulos nopeasti ja kuulin takaani hälyä kun paiskasin hostellin oven kiinni.
Oli vasta aikainen aamu kun astuin ulos kamoineni. Lähdin satamaan päin.
Halusin päästä pois kaikesta. Pois näistä likaisista kaupungeista ja idioottituristien jaloista. Jonnekkin missä ei ole kulkukoiria estämässä tien ylitystä, pummeja repimässä hihasta tai poliiseja kyyläämässä. Epäilemässä kaikkia ja kaikkea. ”Mutta Joonas. Se on laitonta!” Niin ne aina sanovat. Se on heidän ainoa argumenttinsa kaikkea sitä vastaan, joka heitä pelottaa. Laitonta. Minusta ihmiset, jotka antavat muiden päättää mikä on oikein ja väärin ovat eksyneet. He eivät elä itseään varten, vaan miellyttääkseen muita. Kukin tavallaan. Minä sen sijaan kävelin rinkka selässä, ilman paitaa, vaaleat hiukset auki ja leukaani, sekä persettäni jomotti niin helvetisti.
Kesken sumeiden mietteideni vastaan kävelevä mulattinainen alkoi paasta minulle maailman epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneena. Tai ainakin niin luulin. Köyhistä ja rikkaista. Minusta, jolla on varaa matkata heidän maahansa ja heistä, joilla ei ole varaa edes bussilippuun. Toivotin ämmän kohteliaasti helvettiin.
”Painu sinä imemään äitiäs vitun vajukki!” Ei hän mitään tajunnut suomestani, mutta äänenpainoni varmisti pointin. Jotkut ovat tuollaisia. Valittajia. Luulevat ihonvärini tuovan mukanaan pari miljoonaa, Rolls Roycen ja huvijahdin. Olin persaukinen gringo vieraassa maassa. Turha minulle tulla jauhamaan.
En ollut ikinä käynyt satamassa, eikä tie ollut minulle tuttu. Ei puhelinta, karttaa tai minkäänlaista tietoa suunnasta. Ei edes kielitaitoa kysyä, tai ainakaan ymmärtää vastausta. Tällaiset retket ovat minulle tuttuja. Hah. ”Tuttuja.” Päämäärättä haahuiluun olin perehtynyt jo pikkupoikana. 5-vuotiaana ajelin vanhalla pyöränrämälläni pitkin Kellarpellon katuja. Ilman päämäärää ja kelloa. Ilman kännykkää, sillä ne olivat matkalaukun kokoisia. Keräsin pulloja, kiusasin spurguja ja tutkin uusia paikkoja. Pyörä oli haalean sininen. Kaksi tankoa, jotka molemmat tekivät notkon alakautta päättyen tukevaan tarakkaan. Pieni ja matala, kuten ajajansakin. Kunnes eräänä päivänä olin ajamassa parkkipaikan läpi kotiini. Asuimme silloin isäni kanssa Siwan talonmiehen asunnossa, joka oli kaupan kanssa samaa rakennusta. Henkilöauto, vanha Saab peruutti päälleni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pelastautumaan kuralätäkön kautta. Ilman sitä olisin takuulla murskautunut, kuten pyöräni, kuin kaljatölkki. Päämäärien ottaminen on vaarallista tai sitten vain liian tylsää. Nyt minulla kerrankin oli sellainen. Satama.
”Buenas amigo!”
Musta iso kalju mies, sekä hieman lyhyempi hyvin pukeutunut latino olivat edessäni virnuilemassa.
” Haluutsä ostaa laivalippuja?”
”Minne?”
”Playa Blancalle. Sopis sulle. Haha!”
”Paljon pyydät?”
”Viiskyt.”
”Viiskyt tuhatta Kolumbian pesoa?”
”Jep.”
”Älä viiti. Kakskyt.”
”Kolkyt ja säästyt kymppitonnin verolta.”
”Báru vero?”
”Just se. Se on kymppitonnin.”
”Selvä. Maksan kun nousen laivaan. En ennen sitä.”
”Joo joo. Mennään.”
Latino vinkkasi taksin luoksemme ja neekeri vahti minua kuin vankia. Seisoi kädet ristissä edessäni ja tuijotti alas. Aina ne tuijottavat alas. Latino sai taksin ja sanoi neekerille jotain. Nousimme tämän valkoisessa puvun takissa, suorissa vaaleissa housuissa ja hiukset geelistä märkinä olevan latinoloverin kanssa ahtaaseen taksiin. Hän eteen kuskin viereen ja minä taakse. Ajo-ohjeet kuulostivat kaikkea muuta kuin ”Satamaan kiitos ja vauhdilla.” Tungin kokat ja pilvet taksin istuinten väliin. En käytä. Olen puhdas. Matka jatkui ja kohta käännyimme päällystämättömälle tielle. Lahoista laudoista kyhättyjä hökkeleitä paratiisissa. Aaltopeltiä kattona, tai muovia. Selitys etupenkillä jatkui. Aloin huutamaan ”Mitä vittua jätkät!? Satamaan!” Juuri silloin taksi kaarsi slummien ympäröimään satamaan.

Epätoivo

Ajelehdin vailla päämäärää. Etsin unelmia aavalta elämän ulapalta hukkumisen uhalla. Kaikkihan me vellomme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa omine toivenemme, haluinemme ja mietteinemme. Niin minäkin. Tällä kertaa epätoivon vimmalla. Unelmat ovat kuin paatteja. Niitä haluaa ja toivoo sydämensä pohjasta. Haluaa päästä hyisestä merestä ja hukkumiskuoleman uhasta johonkin utopiaan. Ei unelmat ole pysyviä. Vain matka niitä kohti on pysyvää, sillä niissä purkeissa ei ole ankkuria. Kun kaikki saavuttamasi ajautuu alas maailman reunalta, voit pelastautua ja etsiä uutta, tai sitoa itsesi paatin kanteen ja vajota sen kanssa. Se siitä. Oli joulukuu ja makasin vitivalkoisella hiekalla polttavan auringon alla palmupuiden huojuessa tuulessa. Minulla oli kaikki mitä halusin. Hah! Minulla ei ole ikinä kaikkea, mitä haluaisin, mutta kaikki tarpeellinen, jota ihmiset yleensä kokevat tarvitsevansa. Aurinkoa, seksiä, rommia ja vähän hierontaa. Rannalla kierteli toisinaan mustia ja mulatteja tarjoamassa hierontaa pikkurahalla. Laadukasta se ei ollut, mutta toisinaan joku näistä kaunottarista suostui vetämään käteen tai antautumaan lemmenleikkeihin lehvästöiden suojissa. Lisämaksusta tietty. Se oli kapitalismin kulta-aikaa. Kaikki oli kaupan jos vain rahaa löytyi. Silti turhauduin Isla de Bárulla.
Mietin ja makasin. En osannut ottaa suuntaa. Elin päivä kerrallaan, kuten kaikki aina sanovat. Se on helvetin huono juttu. Ihminen kuolee sisältä eläessään vain päivän kerrallaan. Taantuu eläimeksi, jolla ei ole suunnitelmia, unelmia tai motivaatiota. Ei sillä, että niillä olisi lopulta mitään väliä, sillä millään ei ole. Koko olemassaolon dilemma alkoi ahdistaa. Otin puolikkaan rommipulloni ja lähdin. ”Jamaica” siinä luki valkoisella mustassa pullossa. Ei mitään muuta. Mutta se oli priimaa.

Etsin suuntaa elämääni ja nautin trooppisesta paratiisista, kunnes tulin sairaaksi. En tiedä oliko se paikallisten vesi, hietakärpäset vai kenties kalan kanssa syömäni salaatti. Tein kaikki virheet ja maksoin niistä kovan hinnan, kuten aina. Kantapään kautta. Noh, siinä olin rinkka selässä, kuumetta +40c ja pää niin lukossa, ettei sanaakaan tullut huuliltani vaikka kuinka koetin. Pääsin silti kuin ihmeen kaupalla takaisin mantereelle Cartagenaan. Menomatka Isla de Bárulle hoitui hoikailla pikaveneellä slummisatamasta, mutta paluumatkan istuin muiden turistien kanssa kiltisti isossa paatissa, jolla meni aivan liian monta tuntia päästä perille. Kun vihdoin sain maata jalkojeni alle oli jo myöhäinen yö ja satoi kaatamalla. Siis oikeasti kaatamalla. Suomen sateet olivat pelkkä ejakulaatio tähän vedenpaisumukseen verrattuna. Kävin kysymässä monesta paikasta huonetta, mutta kaikki olivat täynnä tai aivan liian kalliita. Halusin vain kuukahtaa sänkyyn ja kuolla pois. Jalkani eivät meinanneet enää kantaa ja pääni olisin mielummin syöttänyt rotille kuin kantanut harteillani. Juuri silloin eräs paikallinen hieman veijarin oloinen latino liimautui kylkeeni. Kyseli mistä olin ja mitä tarvitsin. Sanoin vain tarvitsevani majapaikan ja hän tietenkin, tietenkin tiesi jonkun kaiman kummin serkun, jolla oli halpa hostelli aivan lähellä. Lähdin hänen matkaansa, koska kävelimme valaistulla kadulla. Mutta kun tämä hölösuu kääntyi kapealle kujalle, jossa näkyi hämäriä hahmoja varjojen seassa annoin hänen mennä. Jatkoin vain matkaani edes sanomatta mitään. Hän huuteli perääni, mutten edes vilkaissut taakseni. Kusettajan tuntee aina. Pääsin silti tämän vanhan merirosvo kaupungin muurien sisäpuolelle, jossa eräästä ovesta astui aivan taivaallisen kaunis valkoihoinen nainen. Hän huusi perääni.
”Hey! Excuse me mister! What are you looking for?”
”Place to sleep.”
”Well, I just started a new hostell here, and I would love you to be my first…customer.”
Ihmettelin tätä taukoa hetken, kunnes tajusin hänen ilmeensä. Kävikö tämä jylhä skandinaavikissa kuumana?
”How much you want?”
”How much are you willing to pay…?”
”All I have…in here” Ja nappasin kiinni haaroistani. En tajua mikä minua vaivaa kun olen kuumeessa. Jos olen yksin runkkaan itseni puhki. Käyn kuumana monella tavalla.
Olimme kapealla pimeällä kujalla ja tämä minua päätä pidempi naaras seisoi puoliksi avonaisen oven kynnyksellä ja selvästi puntaroi minua katseellaan. Hän pyysi minut sisään ja myöhemmin sisäänsä maksuksi parin päivän levosta. Hänen nimensä jäi minulle epäselväksi, koska hän sanoi nimekseen vain ”Betty”. Meillä oli hauskaa muutaman päivän ajan, kunnes hän alkoi tykästymään liiaksi siihen mitä hänelle annoin. Pyysi minua jäämään ja hoitamaan hostellia hänen kanssaan. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Halusin olla vapaa. En tiennyt mitä halusin, missä halusin, saati ketä halusin, joten hiivin tavaroineni ulos kun hän oli nukahtanut. Se oli kieltämättä halpamaista, enkä nauti töykeydestä naisia kohtaan, mutten myöskään jaksa draamaa. Helvettiin hienotunteisuus ja sovinnaisuus. Helvettiin kaikki. Olemme lopulta kaikki yksin. Onneksi rommia oli vielä jäljellä.