Selaat arkistoa kohteelle unilääke.

Sairasloma

16.9.2017 Yleinen

Välivuosi –nimike vaihtui jo välivuoden ensimmäisten viikkojen aikana lääkärien toimesta sairaslomaksi. Itselleni välivuosi oli mieluisampi termi, mutta sairasloman johdosta minulla ei ollut lupaa tehdä mitään yhteiskunnan normaalin pyörän pyörittämiseksi. Se pyörä jatkoi pyörimistään ilman minua. Sairaslomaa – tai mieluisammin ilmaistuna välivuotta kesti tasan vuoden, ja vaikka sen myötä keräsin paloja joita en ennen uskaltanut vilkaistakaan, niin sen kesto kuvasti konkreettisesti sitä, mihin tilaan minä olin itseni ajanut.

Välivuoteni aikana tapahtuneen itseni keräilyn ja sairaushistoriani ymmärtämisen lisäksi minä rauhoituin sen myötä ensimmäistä kertaa elämässäni täysin. Uskon, että sellainen syvä rauhoittuminen ei olisi ollut minulle lainkaan mahdollista ellei koko elämäni ympärilläni olisi rauhoittunut ensin.
Rauhoittumisen myötä löysin aktiviteetteja joihin yhdelläkään yhteiskunnan pyörityksessä heittelehtivällä ihmisellä ei olisi minun mittakaavallani toteutettuna aikaa. Minä kuuntelin levyjä ja artistien tuotantoja alusta loppuun, askartelin syntymäpäiväkortteja vuodeksi eteenpäin ja luin Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Toisinaan unohduin aktiviteettieni pariin päiväkausiksi ja ne latasivat akkujani unen lailla. Toisinaan taas jouduin huomaamaan että edes ne, toisina päivinä niin hienosti stressistä ja kiireestä vapauttaneet pienet asiat eivät pitäneet poissa Anoreksian iskuja tai päälleni hyökkääviä elämänhalun pois huuhtovia aaltoja. Samalla kroppani kärsi sairasloman vaatimasta paikallaan pysymisestä eikä mieleni suinkaan aina jaksanut keskittyä uuteen, rauhalliseen elämäntyyliini. Aika ajoin minun piti menneisyyteni ja sairauteni tutkimisen sijaan keskittyä vain lähikuvaan: Kerätä niitä palasia jotka olin vasta hiljattain, ennen sairaslomani alkua rikkonut.

Pimeydessä välähtävien valon pilkahdusten ja elämänhalun jatkuvan takaa-ajon joukossa hyvät hetket syntyvät monesti yllättävän pienistä, kauniista asioista. Kun mieltä malttaa taistella vapaaksi, muodostuu yksi silmät hyvyyteen avaava asia kerrallaan kauniit rappuset joita pitkin syvästäkin kuopasta pääsee kiipeämään ylös kun ensin malttaa rauhoittua.

4.11.2016, Perjantai klo 21:19
”En tajua sitä että talvi on tullut. Elämäni on pysähtynyt melko lailla välivuosipäätökseni jälkeen. Olen ollut niin pysähtyneenä että jotenkin luulin syksyn jatkuvan ikuisesti. Nyt on vaan hassua että ensilumi tuli eikä se tunnu miltään muulta kuin kaukaiselta, vähän kuin se olisi tullut jossain muussa todellisuudessa. Mutta siellä se on ulkona. Talvi. Kertoo minulle että liikutaan taas eteenpäin… Päivä päivältä.”

13.12.2016, Tiistai klo 21:22
”Olen nyt asunut vanhempieni luona. Se on ihan ok, ymmärrän syyn. Päivisin en tee fyysisesti juuri mitään. En saa. Sydän voi pettää. Hassua kyllä, koirista on ollut paljon iloa. Ne nauttivat siitä että joku on niiden kanssa kotona… Ne ei saisi tulla sänkyyn mutta minä otan ne välillä sinne ihan vain siksi että voin painaa pääni niiden pehmeisiin turkkeihin. Minusta tuntuu kuin ne tietäisivät miksi makoilen niiden kanssa sängyssä päivät pitkät. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka valloittavia ovat minun karvaiset ystäväni.”

”Tänään saan olla yön kotona koska huomenna aamulla on psykoterapia ja se on heti seuraavassa risteyksessä minun kotikadustani. Et uskokaan kuinka hyvältä tuntui tulla kotiin. Minua oli vastassa puhdas, rakas asuntoni. Kodin tuoksu. Oma piilopaikkani. Ymmärrän täysin miksi en saa nyt olla täällä täyspäiväisesti ja tiedän itsekin että täällä jatkuvasti yksin oleminen voisi päättyä huonosti, mutta olen iloinen tästä minussa heräävästä tunteesta kun avasin kotioveni ja tiesin että saisin olla täällä aamuun asti. Lapsuudenkotini on minulle nyt välietappi josta on mahdollista päästä kahteen suuntaan: omaan kotiini tai sairaalaan. Arvaa kolme kertaa kumman valitsen.”

”Tuntuu siltä kuin kaikki täällä odottaisi minua. Normaali elämäni ja tulevaisuuteni asuu täällä, ja se kaikki on pysähtynyt paikoilleen kuin joku olisi painanut pause. Hyppään siihen kun olen valmis. Sitten painan play, ja alkaa tapahtua vain hyviä asioita.”

 26.1.2017, Torstai klo 16:30
”Olen ahdistunut ja levoton. Kädet tärisee. Alavatsa kasvaa. Haluaisin juosta, hikoilla, tanssia ja luistella tai mennä Koroisten ristille tai jotain. Edes jotain. Ihan mitä tahansa muuta kuin pysyä paikoillani. Olen jo imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja vaihtanut lakanat… Minulle sallitut ruumiilliset aktiviteetit alkavat loppua kesken ja tunnen räjähtäväni. Huimaa ja tärisyttää. Mieli huutaa. Miksi tärisen näin paljon? Mistä tämä olo tulee? Tuntu kuin olisin ottanut lääkkeet väärästä purkista.”

30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia täysin uudella otteella. Valitsen päivittäin yhden artistin ja kuuntelen sen koko tuotannon. Makaan vaan kuulokkeet korvilla ja kuuntelen. Yirtän kuunnella analyyttisesti ja oppia. Välillä vaan horrostan. Se on mieltä avartavaa. Koska minulla muuten olisi aikaa tällaiseen ellei nyt? Tällainen kuunteleminen opettaa myös tuntemaan artisteja aika hyvin. Musiikki kertoo enemmän kuin yksikään elämänkerta tai artikkeli.”

”Nautin siitä että voin tehdä asioita joihin minulla ei normaalisti olisi aikaa. Teen sitä kaikkea tappaakseni sairaslomapäivät jotka eivät tunnu loppuvan… Mutta ei se aina edes tunnu tappamiselta. Rauhoittumiselta vain.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta… Vartaloni ei pidä siitä. Hartiat ja selkä huutavat liikkumisen tarvetta. Pää särkee. Kunpa voisin tasapainottaa paikallaoloa jotenkin. Huomenna aijon ehdottaa että voisimme mennä yhdessä kuntosalille. Ei mitenkään erityisemmin urheilemaan tai tekemään sellaisia äärirajoille vieviä hikiliikuntasuorituksia mitä normaalisti tekisin, vaan saamaan hieman liikettä kroppaani. Sellaista liikettä joka auttaisi sekä henkisesti että fyysisesti. Se tukisi henkistä tasapainoa ja pitäisi kroppani kunnossa. Enkä nyt siis puhu mistään ulkonäöllisistä asioista, vaan minusta vain tuntuu että kroppani hajoaa käsiin kun en käytä sitä. Ihmistä ei ole tehty vain istumaan tai makaamaan. Ja jos joku tulisi minun kanssani sinne salille, niin Anoreksia ei pääsisi muuttamaan motiivejani ja sitä kautta toimintaani. Sydämeni ei kestäisi kunnon treeniä, se on varmaa. Ja minä en halua kuolla Anoreksian takia vuosien taistelemisen jälkeen. Sitä iloa en sille suo.”

 2.2.2017, Torstai klo 16:48
”Lääkäri sanoi että leposykkeen pitäisi olla ihan vähintään alle 90 että saisin edes mennä kävelylle. Blah. Minulla oli mielessä jo uiminen ja kevyt painojen nostelu… Pitää olla kärsivällinen, tiedetään. Ja yritän koko ajan, mutta se on niin kovin turhauttavaa odottaa asioita jotka tapahtuvat niin hitaasti. Joskus tuntuu että ne eivät tapahdu ollenkaan ja samalla pelkään niiden tapahtumista. Sellaista tämä on. Menen imuroimaan.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Ajattelin nyt mennä imuroimaan. Täytyy saada kroppaan liikettä tai ei aivotkaan toimi… Ja imurointi nyt vaan sattuu olemaan ainoa vaihtoehto jolla pystyy hieman kiertämään liikuntakieltoa. Sillätavalla TERVEELLISELLÄ tavalla. Lisäksi; on helpompaa elää kun on siistiä, ja samalla koen että maksan vanhemmilleni hieman takaisin siitä että asun täällä taas.”

 9.2.2017, Torstai klo 20:28
”Sanelen tätä tekstiä kännykkääni. Kirjoitan sen puhtaaksi kun pystyn. Minulla on jo viikkoja ollut käsi kipeä. Nyt se on äitynyt niin pahaksi että kyseessä on jännetuppitulehdus. Se tarvitsee lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä kuin minulta olisi viety kaikki loputkin. Minua on niin kauan jo ahdistanut se, etten voi liikkua. En saa edes kävellä ilman seuraa, ja senkin kanssa varovasti. Olen pitänyt itseni kasassa piirtämällä ja kirjoittamalla ja nyt en voi tehdä sitäkään. Elämäni sisältö alkaa valua mitättömäksi. En halua edes ajatella sitä mitä teen huomenna, koska en saa tehdä mitään. En voi tehdä mitään. En jaksa enää vastaiskuja. Jännetuppitulehdus on pienenpieni asia tässä maailmassa, mutta minulta se juuri tuhosi viimeiset rippeet elämisen arvoisesta elämästäni.
En haluaisi ajatella sitä mitä ajattelen… Halusta huolimatta olen kuitenkin useampana päivänä ajatellut itsetuhoisia juttuja. Sellaisia, että murtaisin esimerkiksi jalkani jotta tälle paikallaololle ja elämän pysähtyneisyydelle tulisi jokin selkeä, nähtävillä oleva syy. Sellainen, ettei minun tarvitsisi arpoa mitä ajatusta kuuntelen tai vastata niihin kysymyksiin jotka pääni sisällä kysyvät: Miksi et vaan lähde ulos juoksemaan? Jos jalkani olisi poikki, se ei olisi edes vaihtoehto. Ja nyt on tämä… Kivulias mutta mitätön vaiva, joka leikkaa elämästäni vain sen osan jota nyt eniten tarvitsin. Kukaan ei voi ymmärtää millaista tämä on, eikä kukaan voi lohduttaa minua. Ehkä en edes kaipaa lohdutusta. Tuntuu ettei sellaista ole olemassa tänään. Haluan vain vaipua kuoppaani hetkeksi ja yrittää sitten taas sen jälkeen löytää tähän kaikkeen jotain tolkkua. Keksiä joku keino. Niinhän minä aina keksin… Lopulta. Toivon ainoastaan että siälytän haluni keksiä sen keinon, koska nyt tuntuu siltä että haluaisin vain päästää irti.”

 10.2.2017, Perjantai klo 21:00
”Elämä heitti ensin päälleni suuren kivenlohkareen. Selvisin siitä, tai ainakin melkein selvisin. Tai ainakin uskon ehkä selviäväni. Ainakin toisinaan uskon… Jokatapauksessa; nyt se elämä heittelee minua pienillä, mutta todella terävillä pikkukivillä. Vaivuin eilen epätoivoon, ja tänään haluan nousta sieltä ylös. Juurikin siitä syystä, että en halua että ketään saa minun elämästäni yliotetta. Jos joku ylempi voima on päättänyt kurittaa minua jatkuvasti, en tahdo alistua sille. Tahdon olla ovelampi. En voi liikkua, en piirtää, en kirjoittaa, en käyttää tietokonetta. En edes soittaa pianoa tai demottaa. Arvaa mitä minä aijon tehdä? Alan meditoimaan.”

 11.2.2017, Lauantai klo 20:45
”En taistele enää ainoastaan sairauttani vastaan. En taistele enää vain saadakseni lautasen tyhjäksi. Taistelen joka päivä elämänhaluni puolesta. Yritän keksiä sille aktiviteetteja ja mielekkyyttä kuin jokin huvimestari, mutta tunnen kuinka se alkaa hiipua. Elämisen alkamisen odottaminen voi kestää enää kauaa. Yritän tehdä sairaslomasta elämää, mutta ei tämä ole minun elämääni. Ei sellaista elämää jonka minä valitsisin, mikä on ironista, koska yksinkertaistaen voisi sanoa että itsepähän olen valintani tehnyt. Siis ne valinnat joiden kautta olen tässä pisteessä juuri nyt. Elämän muuttamisen mahdollisuus ehkä motivoi syömään, mutta niin kauan kun selkeää muutosta ei tapahdu, ottaa elämänhaluni askeleita kauemmas ja kauemmas minusta.

”Meditoinnista on ollut apua. Se on kuitenkin haastavaa sekavassa mielessä. Ajatukset harhailevat helposti ja asiaan kuulumattomat ajatukset pitäisi meditoinnissa osata siirtää lempeästi pois tieltä. En ole varsinaisesti tottunut olemaan lempeä itselleni. Lisäksi ajattelen sitä pois tieltä siirtämistä visuaalisesti, ja sitten alan miettimään miltä näyttää, kun turha ajatus lipuu pois. Meneekö se oikealle vai vasemmalle, vai ylös vai alas? Vai haihtuuko se? Ja sitten pitäisi osata siirtää pois ajatukset siitä, miten kaikki siirtyy pois… Yöt ovat edelleen pahoja, mutta toivon että saisin otteen siitä pahuudesta.”

 12.2.2017, Sunnuntai klo 9:57
”Päivän tapahtumat ilmenevät hassun selkeästi painajaisissani. Yleensä unet monimutkistavat päivän tapahtumia ja upottavat tunteita, pelkoja ja ajatuksia mitä oudoimpiin ympäristöihin. En tiedä miksi, mutta minun painajaisissani edellisen päivän asiat tuntuvat esiintyvän painajaisen valossa (tai pikemminkin pimeydessä) omina itseinään. Painajaiset heittävät asioiden päälle vain kauhun verhon, mutta muuten ne eivät pukeudu unien kummallisuuksiin. Ehkä se johtuu elämäni pysähtyneisyydestä… Ehkä se saa aikaan sen, että edes painajaisillani ei ole mielikuvitusta pukea mieleni syövereitä varioiviin vaatteisiin.”

 15.2.2017, Keskiviikko klo 23:30
”Alan olla rikki näistä öistä… Yritän hallita mieltäni ennen nukkumaanmenoa mutta ei se ole taattu ratkaisu varsinkaan niin kauan kuin vasta harjoittelen sitä. Olen niin loppu. Aina kun vaihdan kylmästä hiestä märkiä yövaatteita keskellä yötä, minua itkettää ja puistattaa. Samanlainen olo on aamuisin…
Kuuntelin tänään Sealin tuotantoa ja horrostin. Yritin onkia silmäluomiani auki mutta ne eivät halunneet tarttua syöttiin. Niistäkin on tullut raskaat ja turvonneet. Tänään kirjoitan mielenhallintaa ylös. Se tulee tässä: Kauppareissu, epämiellyttävä ympäristö. Mies hassun hatun kanssa, punatukkainen poika ja pyörätuolimies. Puolikas kevätkääryle liikaa… Tuska tekemättömyydestä, luovia ideoita, kyvyttömyys toteuttaa mielikuvia. Simply Redin viimeinen levy, vaikea keskittyä, väsymys. Luontevin mahdollinen keskustelu äidin kanssa, hassuttelua, aidon hymyn poikasia. Asioiden tiedusteleminen uteliaisuudesta ja tiedon janosta. Väsyneitä ajatuksia huomisesta. Kipu käsissä, viestejä Fiialta. Halu vastaamiseen, käsissä estävä kipu sen tekemiseen. Haaveet paremmasta yöstä ja silmäluomia raskaannuttava unen tarve. Tarpeeseen vastaaminen. Mukana skeptisyys kohdistuen onnistumiseen, ja pelko epäonnistumiseen.

 17.2.2017, Perjantai klo 20:05
”Tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan muistan nähneeni näin lähellä kaupunkia. Istun autossa matkalla kotiin. Käytiin Salossa mumman ja vaarin kanssa. Olen päättänyt että yritän lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen mihin pystyn: siitä tulee sisältöä elämään. Ja olen enemmän kuin iloinen että lähdin! Minulla on ihanat mumma ja vaari, ja heidän kanssaan on hyvä. Tämän sairasloman myötä me ollaan vähän niin kuin kaikki kolme nyt eläkkeellä.”

 22.1.2017, Keskiviikko klo 22:30
”Siellä sataa lunta. Paljon lunta. Sain mennä kävelylle äidin ja koiran koirien kanssa ja kasvoille satavat ja ripsiin tarttuvat hiutaleet tarttuivat samalla kaikkeen positiiviseen mitä sisälläni vielä on. Kun kylmät untuvat sulivat kasvoilleni, minua hymyilytti.”

 24.2.2017, Perjantai klo 15:14
”Menin katsomaan Joutsenlampea Helsingin Oopperaan. Menin yksin. Miksi ei? Olen edelleen haltioissani. Juuri tällaiseen haluaisin sairaslomani käyttää. Jos voisin, istuisin siinä salissa katsomassa kaiken mahdollisen. Miten jokin urheilun ja taiteen yhteentörmäyttävä laji voi olla niin esteettinen? Minusta tuntuu että kirjaimellisesti haukoin henkeäni kun prinssi lopulta kantoi joutsenprinsessansa savun keskeltä etunäyttämölle ja yleisö räjähti aplodeihin. Sain baletista irti juuri sen tunteen mitä hain: Maailmassa on ihmeellisen kauniita asioita, täällä kannattaa pysyä.”

”Baletin jälkeen me vaan hengailtiin Fiian ja sen kavereiden kanssa musatalon aulassa pikkutunneille saakka. Fiia kutsui sitä ’kellumiseksi’. Se on sellaista, että jää vaan ilman suunnitelmia notkumaan jonnekin hyvien tyyppien kanssa. Minun pitäisi ehkä kellua enemmän.”

 27.2.2017, Maanantai klo 21:23
”Sain vapaalipun Finnkinolle joten lähdin tänään elokuviin ypöyksin. En ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. Se oli vielä päiväleffa, joten koko sali oli yksin minun. Kaikki muut on kai töissä ja kouluissa. Levitin kaikki tavarani viereisille penkeille ja nostin jalkani edessä olevan penkin selkänojalle. Halusin hyppiä tuolilta tuolille ja tehdä varjokuvia projektorin edessä.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Hyvien viikonloppujen jälkeen maanantait ovat tappavia. Haluaisin pystyä elämään viikon yli viikonlopun voimalla mutta se ei enää toimi niin. Arki alkaa vaikka minulla ei ole sellaista. Silmänräpäyksessä kaikki ihmiset ympäriltäni katoavat omiin elämiinsä ja minä jään niin yksin. Minun seurakseni jää fyysinen kestämättömyys joka jaksaa muistuttaa siitä että minun olisi pitänyt istua tai maata myös viikonlopun päivät. Sitä ei kiinnosta millainen olo mielelläni on, eikä sillä kai enää edes olisi väliä koska minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Ikään kuin lipuisin ’arjen’ yli ilman omaa elämää, ja sitten viikonloppuisin saisin lainaksi siivuja muiden ihmisten elämistä.”

 8.3.2017, Keskiviikko klo 22:52
”Sää. Hassua miten siitä tulee täysin yhdentekevää kun elämä jää paikoilleen. Saatan ilahtua lumesta kun pääsen ulos, mutta tavallisesti istun sisällä ja ulkona tuiskivat säätilat ovat minulle kuin taulu. Niitä voi katsella, mutta ne eivät konkreettisesti kosketa minua.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Nukuin viimeyönä huonommin kuin huonosti. Niin huonosti, että jopa huonojen öiden painajaismaisessa suossa se erottui negatiivisesti joukosta. Aamulla päässä jyskytti unien rippeet. Panadol oli ainoa keino selviytyä aamupalasta uusille unille.”

”On hankalaa selviytyä edes sairaslomasta kun nukkuu niin huonosti kuin viimeyönä. Välillä tuntuu siltä, että voisin paremmin ja pirteämmin jos en nukkuisi lainkaan yöunia. Koko päivän kuitenkin vain odotan että saan mennä nukkumaan… Mikä on ihan kieroon kasvanut yhtälö, koska yöt ovat niin kauheita että en todellakaan odota niitä kauhuja. Olen vain väsynyt. Ja siksi, yöllä odottavista hirveyksistä huolimatta päivän loppuminen tuntuu syvältä uloshengitykseltä. Helpotuksen huokaukselta. Samalta tuntui kun iskä tuli tänään yläkertaan. Ei hän yleensä käy yläkerrassa, ellei sitten vetämässä leukoja aulan tangossa. Äsken hän kuitenkin juoksi portaat tömisten tänne ja kahmaisi minut hymyillen isoon halaukseen. Se oli juuri sellainen halaus, mikä kertoi kaiken ilman sanoja. Lapaluuni lähti vähän sijoiltaan ja normaalisti olisin valittanut siitä ja uikuttanut että ei noin kovaa, mutta nyt en halunnut sanoa mitään. Se halaus tuntui niin kivalta. Siltä, että minusta välitetään vaikka olen liian väsynyt edes ilmaisemaan, että välitän takaisin.”

 16.3.2017, Torstai klo 18:03
”Paino noussut 100g sitten viimekuun. En ole kyennyt ajattelemaan selvästi koko päivänä. Olen ollut väsynyt ja päänsärkyinen… Alennuin ottamaan Panadolin. Tällä hetkellä 100g nousu tuntuu ihan hyvältä. Se on tosi vähän odotuksiin nähden, mutta se on silti jotain. Minulle se on hyvä nousu. Mieli pysyy paketissa mutta se on kuitenkin nousu. Minua on auttanut peilien peittäminen. En ole nähnyt vartaloani kunnolla pitkään aikaan ja näin on kai parempi. Silti minusta tuntuu kuin kiloja olisi taas rapsahtanut vatsaan kuin parkkisakkoja luvattomilla paikoilla. Minun on pakko päästä nyt pitkäkseni tai päässäni tykyttävä pommi saattaa räjähtää ennen kuin Panadol ehtii purkaa sen.”

 9.4.2017, Sunnuntai klo 12:35
”Inhottaa laittaa lääkärille taas viestiä ja kertoa ettei tämäkään unilääke toiminut. Pelkään että hän ei usko minua. Pelkään että hän luulee että teeskentelen, että saisin lisää sairaslomaa tai jotain… Mutta todellisuudessa en haluaisi mitään enempää kuin olla terve ja elää normaalia elämää. Samalla uskon rippeet on taas lakaistu roskikseen. Tulenko nukkumaan kauhujen keskellä koko loppuelämäni? Lääkkeitä en ainakaan enää halua. Olen kyllästynyt niihin, ja olen kyllästynyt pettymyksiin.”

 14.5.2017, Sunnuntai klo 19:26
”Tämä punnitus tulee olemaan viimeinen kouluterveydenhuollossa, koska minun on viimein sanottava irti opiskelupaikkani. Olen nyt vuoden ollut poissaolevana, mutta olen päätökseni tehnyt enkä palaa sinne takaisin. Tavallaan toivon että tämä olisi viimeinen punnitus muutenkin, mutta en tiedä olisiko fiksumpaa antaa niiden siirtää minut jonnekin muualle. En vaan haluaisi taas uutta hoitokontaktia… Kasvoin yli nuorisohoitoyksikön ikärajoista ja elämä hyrräsi minut pois opiskelijatervehydenhuollon piiristä. Olisikohan taas aika sellaiselle jaksolle kun en tarvitse somaattista hoitoa lainkaan? Voisikohan se kenties tällä kertaa olla pysyvää?”

 16.5.2017, Tiistai klo 20:50
”Äiti meni salille ja minä vein sydämeni uiskentelemaan. Tämä oli toinen kerta nyt sairaslomallani. Viime kerralla jaksoin uida rauhallisesti 15 minuuttia kunnes sydämeni ilmoitti että nyt ollaan vaaravyöhykkeellä. Tänään uin 20 minuuttia ja se pumppasi ihan rytmissä koko sen ajan! Uiminen tuntui ihanalta. Viileä vesi helli kroppaani joka sai vihdoinkin olla hetken liikkeessä. Mieli vaelsi vapaammin kuin vähään aikaan. Olisin varmasti jaksanut uida kauemminkin, mutta täytyy olla kärsivällinen. Kunto palautuu pikkuisin askelin. Sydämeni epäkuntoisuus muistuttaa minua kuitenkin siitä, että liikunta ei ole vain hampaat irvessä suorittamista kunnes kaatuu väsyneenä maahan. Liikunta on myös ihanaa ja vapauttavaa… Tänään menen hymy huulillani nukkumaan, vaikka tiedän että yön painajaiset tulevat pyyhkimään sen pois.”

 

Unettomuus

8.5.2017 Yleinen

Unettomuus on vaivannut minua aina. Ensimmäisiä muistojani on se, että istun sängylläni ja tuijotan ikkunasta täyttä kuuta ja olen aivan transsissa, kunnes havahdun siihen, että äitini käskee minun painaa pääni tyynyyn ja nukkua. En edes tiedä olenko ollut uneton (tai kuuhullu) jo ennen hyväksikäyttöä vai onko se laukaissut uniongelmani. Muistan harrastaneeni kuvitteluleikkejä ja saatoin todellakin lentää mielikuvissani vaikka kuuhun asti tai vaihtaa aikaa ja paikkaa. Muistan livahtaneeni välillä vessaan tai olohuoneeseen lukemaan sarjakuvia keskellä yötä muiden nukkuessa. (Nukuimme veljeni kanssa siis vanhempieni makuuhuoneessa, joten sieltä piti hiippailla ihan hiljaa pois ettei olisi herättänyt koko perhettä.) Tai en osannut vielä lukea, mutta katselin kuvia ja kuvittelin tarinat omassa päässäni. Myöhemmin kun opin lukemaan oli erittäin hämmentävää kun tarinat olivatkin jotain aivan muuta kuin millaisiksi ne olin kuvitellut.

Myöhemmin muistan kyllä unettomuuden liittyneen pelkotiloihin, ainakin osittain. Tai ehkä vain pelkäsin olla yksin pimeässä, mikä lienee melko normaalia. Noihin varhaisiin valvomiisinipelko ei kuitenkaan vielä liity, joten taidan olla vain luonnostani äärimmäisen huonouninen. Omituista kyllä ensimmäinen yöllinen pelko, jonka muistan liittyi isotätini täytettyyn lintuun. Nukuimme heidän olohuoneessaan siellä vieraillessamme ja hänellä oli hyllyn päällä nurkassa täytetty haukka siivet levällään ja silmien paikalla jonkinlaiset muoviset tekosilmät. Päivällä se lintu oli minusta aina mielenkiintoinen, mutta yöllä se sai mielikuvitukseni säikymmän puolen valpastumaan. En koskaan meinannut saada unta, koska pelkäsin haukan yöllä heräävän henkiin kostamaan kuolemansa ja irvokkaan täytetyn olomuotonsa meille ihmisille repimällä silmät meidän päästämme. Ehkä sen tekosilmät ja elävä kuollut olemus olivat aivan liikaa kaltaiselleni herkälle lapselle.

Sitten, myöhemmin muistan pelänneeni, että joku tulee huoneeseeni (tai huoneeseen missä nyt milloinkin nukuin). Pelkäsin varjoja ja pimeässä kaikki hahmot olivat kammottavia. Kotona huoneeni oven piti olla aina kiinni, etten näkisi varjoja tai huonekalujen tummia hahmoja sen ulkopuolella. Ettei kukaan näkisi minua tai pääsisi hiipimään huoneeseeni. Suljetun oven takanakin makasin täysin umpisukkelissa peiton alla, asetin tyynyn pääni päälle suojaksi ja työnsin nenäni seinän ja sängyn väliseen rakoseen.Edes käteni ei saanut pilkottaa peiton alta. Koetin maata aivan liikkumatta ja samalla kuulostelin mahdollisia ääniä ympäristöstä. Niitä toki kuuluikin, perheen lemmikit pitivät ääntä, kissat varsinkin, isän kuorsaus jyrisi seinien läpi ja kuulin kuinka vanha talo eli lämmönvaihteluiden mukana naristen ja paukahdellen.  Muistan heränneeni talvisaikaan jopa postinjakajan aamuöisin pakkaslumessa narskuviin askeliin, joita kadulta kantautui sisään.

Ja kellot, ne ja niiden raksutus ovat aina häirinneet minua, ajaneet aivan hulluuden partaalle.  Tik-TAk-Tik-TAk-tik-TAK…AAAAAArgh.. Vieläkin jos olen hermostunut tai hiljaisuudessa kellojen tikitys saa minut hermostumaan. Ne valtaavat pääni, uppoavat jokaikiseen aivojeni soluun niin etten kykene ajattelemaan itään muuta kuin kellon ärsyttävää nakutusta sekunnista toiseen. Vanha kansa piti kellon raksutusta talon sydämen sykkeenä, mutta minulle se on muistutus pitkistä tuskaisista valvotuista öistä kuunnellen tikitystä. Edelleen jos minulle meinaa tulla migreenikohtaus  alkaa päässäni raksuttaa. Sydämen lyöntini muuttuvat tikitykseksi joka vaan jatkuu ja jatkuu…UUuh.. Kun sain omaan huoneeseeni kellon, jossa oli sekuntiviisari minun oli pakko laittaa se yöksi villapaitani sisään myttyyn ja vaatekaappiin vielä muiden vaatteiden sekaan. Pysäytin myös aina seinäkellomme ollessani yksin kotona, jotta sain rentoutua edes hetken. Edelleenkään en pysty nukkumaan tikittävien kellojen lähellä, mutta kotonani sellainen kyllä löytyy nykyisin.

Aikuisena, omassa asunnossamme valvoin yhä. Kuumehoureissani näin näkyjä miehestä, joka oli tulossa makuuhuoneeseemme tai marssi levottomana ympäriinsä. Myöhemmin nuo näyt jäivät vaivaamaan minua ja minun oli vaikea rentoutua. Sitten taas toisaalta muistan että kerran, juuri muutettuani poikaystäväni luo, pois kotoa, nukuin melkein kaksi viikkoa putkeen. Tuolloin olin selvin päin. Nukuin jotain aivan kosmista univelkaa pois ja tuntuu etten herännyt kuin juuri ja juuri syömään ja vessaan. Noihin aikoihin myös päihteet tulivat kuvioihin ja sotkivat senkin vähän normaalista unirytmistä tai unesta, mitä minulla oli vielä ollut jäljellä. Join ja käytin rauhoittavia lääkkeitä joiden avulla sain kyllä nukuttua, mutta jotka todellisuudessa vain pahentavat todellisen unen tarvetta. Elin jossain aivan sekavassa tilassa. Onneksi läkkeiden kanssa pelleilyni päättyi lyhyeen ja voisin kai luonnehtia sitä enemmän kokeiluksi kuin että olisin niitä varsinaisesti koskaan enemmälti käyttänyt. Alkoholi ja kannabis sen sijaan jäivät elämääni vuosiksi. Niistä kumpikaan ei varsinaisesti auta uniongelmissa, joten seuraavat vuodet unirytmini oli aivan päälaellaan jatkuvasti ja onkin ihme että sain koulut suoritettua kohtuullisin arvosanoin. Tosin valvominen ei ollut yhtä ankeaa, kun minulla oli seuraa.

Myöhemmin, kun olimme eronnet ja asuin yksin jouduin myös valvomaan yleensä yksin. Olin työttömänä ja valvoin usein aamuun asti. Ajatelin mielessäni että valvon pimeyden petojen varalta ja usein kävinkin nukkumaan vasta auringon noustessa tai ensimmäisten aamuvirkkujen kiiruhtaessa töihin. Yöt olivat minun aikaani ja koin itseni kuin vartijaksi joka valvoo muiden nukkuessa, aivan kuten lapsenakin olin valvonut haukan varalta. Aamun sarastaessa oli turvallista käydä nukkumaan. Tuolloin valvominen ei häirinnyt minua, vaan join ja polttelin ja tein taidettani. Maalasin pirujani paperille ja kirjoitin niitä ulos sielustani. Vaikken ollut muistanut vielä hyväksikäyttöä, alkoivat sen haamut pyrkiä jo tietoisuuteeni, mutten kyennyt antamaan niille tilaa tarpeeksi jotta olisin voinut niitä tunnistaa.

Sitten kun aloin muistaa hyväksikäyttöä, uneni menivät aivan sekaisin.Yöt kuluivat itkiessä, pelätessä ja pirujen purkamisessa paperille. Päihteiden käyttö paheni ajoittain ja ajoittain olin selvin päin. Ihan miten vain, mutta valvoin kuitenkin. EN voinut umistaa silmiäni ilman että mielikuvia ja muistikuvia olisi tunkenut mieleeni. Tuossa vaiheessa myös valemuistot saivat minut valtaansa. Väsymys, muistot, unet, pelot, painajaiset, elokuvat ja kaikki meni päässäni yhdeksi mössöksi enkä osannut erotella mikä oli totta ja mikä ei.

Myöhemmin sain töitä ja silloin unettomuus alkoi taas olla ongelma. Minun piti pystyä olemaan pirteä ja tehokas päivisin. Enkä voinut tietenkään turvautua päihteisiin, joten saatoin polttaa monta kymmentä tupakkia yön aikana. Jälkeenpäin opin että tupakkakin on stimulantti eli virkistää, joten siitä ei ollut myöskään paljon apua. Mutta olipahan jotain tekemistä. Väsyneenä ja ajatellessa sitä, että pitäisi nukkua ei paljon taiteilukaan onnistu, mutta onneksi olen aina rakastanut lukemista, joten sen avulla sain itseni rauhoittumaan.

Pikkuhiljaa olen saanut unirytmini suurin piirtein kohdilleen, lukuunottamatta aikoja, jolloin lapseni ovat olleet vauvoja tai kipeitä ja olen joutunut valvomaan heidän kanssaan. Terapian tueksi (vaikka muista lääkkeistä kieltäydyinkin) otin tilapäiseen käyttöön vaikeimpina aikoina miedon nukahtamislääkkeen ja melatoniinia käytän edelleen jos tuntuu että uneni ovat heikoilla useampien öiden ajan.  Myös jotain muita luontaispuolen tuotteita olen käyttänyt, kuten esimerkiksi valeriaanaa, jonka käyttöön psykiatrian puoleltakin sain luvan kieltäydyttyäni synteettisistä rauhoittavista aineista, koska ne eivät sovi minulle, vaan aiheuttavat väsymystä, ummetusta, huimausta, kutinaa ja muita ongelmia. Tärkeintä on ollut se, että olen itse tietoisesti parantanut elintapojani, ruokavaliota ja ulkoilua, sekä huolehdin myös vapaapäivinä, etten nuku liian myöhään, koska unirytmin saa kyllä yhdessä pävässä sekaisin, mutta sen korjaaminen vie aina useamman vuorokauden.

Välillä, varsinkin täyden kuun tienoilla, valvon edelleen. Tänä yönäkään kun tätä kirjoitan en saanut unta mentyäni sänkyyn,vaikka olin väsynyt, vaan jäin sinne tuskastuneena pyörittelemään ajatuksiani tästä päivästä. (Tänään sain valtavasti ajattelemisen aihetta ja oli paljon hulinaa, mikä aina hankaloittaa nukahtamista.)Huomenna kuitenkin minunkin on taas noustava ajoissa ja jaksettava touhuta monta tuntia nuorimmaiseni kanssa olinpa nukkunut tai en. Nykyisin kuitenkin unettomat yöt ovat harvinaisempia ja saan yleensä jossain vaiheessa yötä lopulta nukuttua edes muutaman tunnin ja seuraavan iltana unta ei sitten tarvitsekaan odotella. Ehkä minä vain tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja joskus ainoa mahdollisuus siihen on keskellä yötä kun muut nukkuvat. Yö on ihan hyvää aikaa selvitellä ajatuksiaan, kunhan ei ota tavaksi tehdä sitä joka yö.