Selaat arkistoa kohteelle uni.

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

07.08.2017

7.8.2017 Yleinen

Herään unesta usein todella myöhään. Kun tänään heräsin puoli 12, oli se minulle melko aikaista. Olen tässä lueskellut yhtä e-kirjaa. Olen melkein puolessavälissä ja lukulaite näyttää, että 28 tuntia ja 34 minuuttia on yhä luettavaa jäljellä. Taidankin olla melko hidas lukija. Tosin kirja on englanninkielinen ja fyysisessä versiossa on sivuja yli kuusi ja puolisataa.

Eilen kävin äidin ja hänen siskonsa kanssa katsomassa heidän isäänsä eli vaariani ikäihmisten hoivakotiin, joka sijaitsee lyhyen automatkan päässä. Oli mielestäni järkevästi käytettyä aikaa. En ole vaarini, enkä kyseisen tätini kanssa koskaan ollut paljon tekemisissä, kuten en pitkään aikaan oikeastaan kenenkään muunkaan sukulaisen kanssa, paitsi perheenjäsenten kanssa, eli veljieni ja vanhempieni kanssa. Heidän kanssaan tulee vietettyä paljon aikaa.

Vaarin puheesta ei enää saa selvää, joten hänen kanssaan oli vaikea puhua. Tuntui olevan ikään kuin henkimaailman asioita, mitä sieltä suusta pääsi. Vaari ei vain enää tunnu olevan oma itsensä, mutta tuntuu kuin siitä olisi vain vähän aikaa, kun hän oli vielä ihan normaali. Nopeasti voi ihminen muuttua. Mummoa, eli äitini äitiä kävin katsomassa myös jokin aika sitten. Hän asuu hyvin lähellä, mutta tämä käynti oli eka kerta varmaan useampaan vuoteen.

Iskä ja pikkuveli lähtivät tänään katsomaan pikkuveljen uutta asuntoa, jonne hän pian muuttaa opiskelujen takia. Lähettivät äsken kuvan sieltä. Opiskelupaikka ja -asunto ovat tosi kaukana, joten veljeä tuskin näen paljon pitkään aikaan. Toivon kovasti, että hänen opiskeluaikansa sujuu hyvin. :)

Tänään ajattelin vielä lukea lisää kirjaa, katsoa vähän elokuvia ja ehkä myös pelata yhtä videopeliä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :D

Monenlaisia kuulumisia

30.11.2016 jotain positiivista, Kuulumisia

Moi,

 

Enpä muista koska olisin viimeksi kirjoittanut tänne, aikaa on kulunut jälleen paljon. Vointi on ollut sitä sun tätä, välillä hiukan paremmin ja välil taas on menty lujaa alamäkeen. Yksin en kuitenkaan ole ollut, ehei, olen saanut viettää pitkiä keskusteluita s.postin kautta erään ihmisen kanssa. En itsekään taida ymmärtää kuinka paljon tämä ihminen on mua auttanut. Jossain välissä tajusin keskusteluidemme auttaneen mua enemmän kuin terapiassa vuoden aikana.

 

Ystävyyttä, välittämistä ei niitä voi mitata millään mittarilla. Sen vain tietää kuinka paljon toista arvostaa, vaikkei sitä ääneen osaisikaan sanoa.

 

Hieman sama kissojen kanssa, varsinkin Cissyn. Ei meillä oo samaa kieltä, mut tullaan silti toimeen paremmin kuin hyvin. Vaikka ei ole sanoja halaus, kehräys, kylkeen painautuminen, vieressä nukkuminen, “juttelu”, rakkaus ne luovat välillemme yhteyden. Cissy mököttää mulle kun olen pois, mutta hetken päästä se tajuaa, mitä menettää, joten olemme jälleen ylimpiä ystäviä. Cissy ei toviin päästä mua silmistään, se kiehnää vieres, kehrää ja leipoo tavallist enemmän. Ihana kissa ❤  Joku voi ajatella Cissyn olevan “vain kissa”, minulle prinsessani on “vain iso osa elämääni”. Ilman “vain kissaa” elämäni ei olisi tällaista, ilman “vain kissaa” en olisi tällainen. Kissat saavat mut useimmiten hymyilemään, kuinka hassuja ja suloisia ne ovat, kuinka äärettömän rakkaita. Kissat ovat asia jota ilman en elä. Ei ole elämää ilman kissoja.

 

*******************************

 

Viime viikonloppuna oli partioleiri joka oli johtamistehtäväni. Pari kertaa ennen leiriä olin täysin paniikissa, meinasin jo jättää leirin kesken sillä leiri vei mut todellakin äärirajoille, melkein laidan yli. Silkasta itsepäisyydestä en antanut periks, en halua alkaa hetken päästä koko rumbaa alusta, sillä tiedän ettei tää olis myöhemmin merkittävästi helpompaa. Yllätyin itse kuinka hyvin leiri sujui. Pari kohtaa tiesin jo ennen leiriä, et niist tulee huomautuksii, mut toistaiseks palautteestakin oon selvinny hengis. Kun viel saan raportin valmiiks saan huokast helpotuksest ja ottaa partiosta pienen loman. Enhän tänä syksyn oo mitään muut tehnytkään kuin käyny koulua viitenä päivänä viikos koulus (miinus poikkeukset ja suurinpiirtein yhtä ahkeraan käyttäny aikaa partioon. Syyslomakin mulla oli ennemmin partioviikko kuin lomailua. Pari pakollista partio juttua viel mahtuu tälle vuodelle mm. oman ryhmän toimintakertomuksen ja rahankäyttöpapereiden rustausta, mut ne ovat minimaalisia kuluneeseen syksyyn nähden.

 

Koulun kustannuksella olen käyttänyt mahdollisimman paljon aikaa partioon, nyt voin loppuajan kesälomaan asti käyttää ennemmin kouluun kuin huivi kaulassa touhuihin. Ei en missään tapaukses tarkoita, et partio olis mulle vain rasite ja veis voimavaroja. Ei. Voisin viettää 24/7 huivi kaulas, koska partio nyt vaan sattuu oleen niin suuri osa mua. Jos partio vaikuttas muhun ja jaksamiseeni vain negatiivisesti, olisin varmasti lopettanut, mut ei, en oo ees miettiny lopettamist.

 

Viime aikoina olen tosi vähän nähnyt unia tai siis en muista niistä mitään. Viime yö tekee poikkeuksen, en varmasti pysty hahmottamaan mitä unessa tapahtui, en saa yksittäisestä yksityiskohdastakaan kiinni. Jotenkin mulla on fiilis, että tunteista pelko ja rakkaus/välittäminen olisivat jotenkin liittyneet uneen, mutta se onkin ainut mistä saan kiinni. Häiritsee, kun en voi muistaa, sillä jotenkin mulla on aavistus, että sen unen haluaisin muistaa, että unessa on jotain tärkeää. Asiasta tulikin mieleeni, kohta olisi aika laittaa puhelin pois, sammuttaa valo, vetää peitto korviin, painaa pää tyynyyn ja simmut kiinni. Ja tietenkin antaa miljoona halia, pusua ja rapsutusta “vain kissalle”, Cissy kun tapansa mukaan vahtii mua etten pääse karkuun. Voi ihanuus tuota karvakerää. Miten “vain kissasta” voi pitää näin paljon? Ai niin, eihän Cissy ole “vain kissa”, Cissy on valo elämässäni.

 

-Elina

Uupu

7.3.2016 Yleinen

tiredTässä on taas tullut todistettua fibromyalgian ja mielen yhteys.

Viimeisen viikon ajan olen ollut tosi uupu. Rakkaus on kannatellut, mutta fibro on iskenyt päälle.

Tuntuu, että en jaksaisi käsitellä tunteita, olla läsnä kehossani ja miettiä kaikkea selvinnyttä. Heti kun yritin hetkeksi työntää kaiken sivuun ja keskittyä niihin mukavempiin asioihin.

No, eihän se ihan niin mene.

Kun en enää halunnut olla yhteydessä mieleen, niin keho reagoi, koska ne ovat yksi kokonaisuus. Fibrosäryt alkoivat jäytämään: nivelkivut, vatsakrampit, väsymys…

Nyt sitten olen aivan uupu. Tekee mieli vain nukkua, vaikka tiedän ettei se auta tähän oloon ja kipuun. Olen yrittänyt liikkua, mutta särkee liikaa. Tuntuu, että pitäisi löytää jokin toinen kulma tähän asiaan. Mutta yritän olla stressaamatta, kyllä asiat selviää. Jokin ohimenevä tapahtuma laukaisee jotain, pääsen kosketuksiin syviin tuntoihin, puran tunnetta ja ehkä olo kevenee. Tai sitten hetki menee näin. Mutta valoa on joka takausessa edessä päin… Kun vaan pääsee sinne asti.

Masentaa

7.12.2015 Yleinen

11888009_1014927085218773_1779224509394691387_nTämä kohta loppuva viikko on ollut todella raskas.

Fibro-oireet olivat olleet melkein puoli vuotta tosi hyvin hallinnassa, mutta maanantaina ne tuntuivat palanneen kuin salamaniskusta. Energiahoidot, meditointi, tietoinen hengittäminen kohti kipua ja säännöllinen rytmi ovat oman veikkaukseni mukaan oireiden hallinnassa pysymisen takana, mutta en ole aivan varma. Jos olen oikeassa, voisin veikata että perhesuhteista ja kouluun palaamisesta aiheutunut stressi on vaikuttanut minuun niin, että joku notkahdus tähän tuli. Tuntuu kuin olisin jäänyt painavan talon alle, tullut jyrätyksi. Vaikka tiedän, että fibro tuskin koskaan häviää, näin helppoa ja vähä-oireista kautta on vaikea edes muistaa, joten tämä uusi notkahdus voimakkaiden oireiden pariin tuntuu erityisen pahalta ja vaikealta.

Olen nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia ja heräillyt jatkuvasti kesken yötä. Kipu on häirinnyt jatkuvasti ja tehnyt olon hankalaksi, missä ikinä olenkin yrittänyt olla. Väsymys on uuvuttanut ihan täysin, niin että olen vain skipannut koulupäiviä ja jäänyt kotiin lepäämään. En ole myöskään saanut koulutehtäviä tehtyä kotona ollessa, vaan kaikki energia on mennyt siihen, että edes jotenkin suoriudun päivittäisistä rutiineista.

Kaiken tämän lisäksi rahatilanteeni on todella huono. Syksyllä minulle kerääntyi niin paljon laskuja, että jouduin käyttämään joulukuun opintolainaa niiden maksamiseen. Se taas johti siihen, että kun viime kuun loppuviikot selviydyin ystävien avulla tilillä ollen 20 senttiä, tässä kuussa minulle jäi laskujen jälkeen elämiseen 50 euroa. Onneksi sosiaalitoimi jousti sen verran, että vaikka en saanut rahaa tässä kuussa, he antoivat maksusitoumuksen lääkkeisiin ja lääkärimaksuihin, mikä on todella tärkeää. Tässä kuussa olisi vielä ennen joulua tiedossa kuitenkin ainakin yksi päivä sairaalassa ja mahdollisesti siihen liittyviä lääkekokeiluja.

bed

Eli nyt sitten masentaa. Fibro-oireet ovat palanneet voimallisina, rahat ihan lopussa ja täksi kuuksi oli suunniteltu vaikka mitä piristävää tekemistä ystävien kanssa. Joudun siis skippaamaan pikkujoulut ja illanistujaiset ja muut isot juhlat, ja viettämään aikaa perheen luona, mikä tuo lisää stressiä, mutta jossa en kuluta yhtään. Perheeltäni en halua enkä voi pyytää rahaa, toivon, että he omatoimisesti haluaisivat antaa sitä vastineeksi pikkuveljen vahtimisesta, mutta pyytää en aio. Tosi monella ystävällä on vuoden tiukin kuukausi edessä, joten en haluaisi heiltäkään lainata. He antavat jo nyt niin paljon, tuovat ruokaa, kutsuvat syömään, piristävät ja ennen kaikkea ovat tukenani, ovat olemassa.

Nyt täytyy sinnitellä ja miettiä erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä isoimmaksi ongelmaksi tulee sinnitellä tämän lamaannuttavan masennuksen kanssa, ettei anna ylivoimaa fibrolle ja raha-ongelmille. Onneksi kotona on ihana koira, joka on läsnä ja piristää päivittäin. Onneksi on rakkaita ystäviä, jotka saavat nauramaan ja piristävät viesteillä ja pitkillä puheluilla. Paljon on hyvää, mikä kantaa läpi vaikeiden hetkien.

Ja jokin syvempi merkitys tässä taas on, kun jaksaa vain jossain vaiheessa kohdata ja pohtia näitä asioita.

Päivä 72, askeleen päässä arkeen

17.11.2015 Yleinen

20141010_211909Tänään oli tarkoitus siivota… Mutten jaksanut. Yö meni taas levottomasti, hikoillen. Kun yritin päivällä nukkua, alkoi päässäni soida lasten virret :( Äitini kävi kylässä ja katselimme Tuomaksesta vanhoja kuvia. Miten pieni hän on ollutkaan… Ja miten paljon on ollut rakkautta hänen lähellään <3

Ateriat

  • klo 9.45 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 12.20 Kanaa, sipulia ja paprikaa, 116 kcal
  • klo 14.30 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 18.30 Ruispala, kalkkunaleike, tomaattia, 97 kcal
  • klo 20.51 Kalkkunanakki x3, 83 kcal
  • klo 21.50 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal

Hiljaisuuden retriitti

1.11.2015 Yleinen

retriitti2Nyt on retriitti koettu.

Kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, koska jokainen kokee hiljaisuuden omallaan tapaa.

Aluksi olin todella pettynyt paikkaan, sillä minun huoneeni oli navetasta majoitustilaksi kunnostetussa rakennuksessa ja sen ulkonäkö petti minut. Ulkoa kaunis navetta olikin huonoilla materiaaleilla ja ysäri-sisustuksella kyhätty sisältä päin, ilmeisesti myös rakenteet huonosti kyhätty, sillä äänieristys oli olematon. Nukuin yön huonosti, sillä viereisen huoneen nainen kävi yöllä suihkussa ja kolisteli aikansa muutenkin.

Sen sijaan, että olisin antanut rumuuden ja huonojen yöunien vaikuttaa, sain paremman ajatuksen. Esteettisyys on minulle tärkeä arvo, silmä ja sielu lepää kauniissa ympäristössä. Totta, että huoneeni oli ruma ja samoin koko se rakennus, mutta alueella oli myös kaunis kartano, jossa osa ohjelmaa oli. Meillä oli vapaa pääsy kaikkialle, joten tajusin voivani mennä sinne lukemaan ja oleilemaan. Nukuin päiväunet päivällä ja ymmärsin, että ei sillä väliä, jos en nuku kunnolla yöllä. Voin levätä päivälläkin.

Kun nämä ongelmat aukesivat minulle, alkoi nautinto. Ei kelloja, kännyköitä tai muita laitteita. Aamulla meidät herätettiin livemusalla ja muut menot ilmoitettiin isoa, vanhaa vellikelloa soittamalla. Ei hätää aikatauluista. Paljon yhteisiä meditaatioita ja musiikkia.

Kaikista ihaninta oli, että hiljaisuus antoi tilan oikeaan lepoon ja itsensä kuunteluun. Vasta yhteisessä hiljaisuudessa ymmärsin, kuinka paljon energiaa sosialisoiminen normaalisti vie: itsensä esittely, nimien opettelu, taustojen kertominen, persoonien yhteensopiminen, juttuaiheiden keksiminen. Pidän siitäkin, mutta on ihanaa myös omistautua vain itselleen ja omille ajatuksilleen. Mietin vain ja ainoastaan, mikä itsestä tuntuisi hyvältä juuri nyt.

Palasin retriitiltä todella levänneenä, näin rento ja levännyt en tiedä milloin olisin ollut viimeksi. Koin, että sain syvemmän yhteyden itseeni.

Sen enempää en itse kokemuksesta osaa kertoa. Luin paljon erilaista uushengellistä kirjallisuutta ja meditoidessa syntyi ajatuksia, joita ehkä myöhemmin avaan tännekin…

Muuten en sano enempää retriitistä, paitsi että haluan uudestaan. Ja oi, viikon retriitti olisi vielä upeampaa!

Edes unissaan ei itseään osaa huijata

23.10.2015 Yleinen

Oo, mitkä vatsalihakset!! Timmi kroppa ja läskitön vatsa! Minulla!! HETKINEN?? Siis minulla??

Ei, kunhan narrasin. Siis jopa itseäni. Tai yritin. Tänä aamuna koin ehkä maailman masentavimman heräämisen. Kömmin sängystä ylös ja eteisen peilin ohi vessaan ilman paitaa. Ja siinä se timmi vatsa oli koko komeudessaan. Tai siis olisi pitänyt olla. Ihan ne samat makkarat siinä loisti läsnäolollaan, kun nukkumaankin mennessä, vaikka yöllä ne oli muuttuneet varsin rautaisiksi vatsalihaksiksi. Tosin ihminen ei vissiin osaa kuitenkaan ihan täydellisesti valehdella itselleen edes nukkuessaan, koska myös unessani mietin, että tässä on oltava jotain mätää, ei mulla tälläsiä mahti vatsalihaksia oikeasti ole :D . Sitä päivää odotellessa, kun ne siinä ihan päivälläkin ovat, eivätkä häviä kellon lyödessä herätysaikaa..

Pikapikasalia pukkasi tänään, jotenkin on nyt parina viime viikkona jäänyt vähän vähemmälle noi salihommelit. Sen verran vähälle, että saan jopa itseni kipeäksi siellä. Rinta-ojentaja-reeniä ja sitten hierojalle murjottavaksi. Näköjään sitä saa puolessakin tunnissa reippaalla tahdilla ihan hyvän reenin aikaseksi, kun ei huili liian kauan :D .

 

”…koska sulla on munaa!”

8.10.2015 Yleinen

largeVäliviikolta työharjoitteluun palaaminen tapahtui yllättävän kivuttomasti.

Väliviikolla vaivannut väsymys on väistynyt, kun tilalla on ollut selkeä rytmi ja miellekästä tekemistä työharjoittelussa. Olen toisaalta iltaisin niin poikki, että nukahdan tosi nopeasti (yhä toki melatoniinin avulla) ja saan levättyä paremmin kuin mitä väliviikolla.

Eniten minua on ilahduttanut asukkaiden näkeminen. Heti ensimmäisenä päivänä näin yhden asukkaan ennen talolle pääsyä ja hän jo heti iloisena toivotti ihanaa työpäivää minulle. Talolla olen taas päässyt käymään ihania ja inspiroivia keskusteluja, sekä harjoittelemaan rajojen asettamista, minkä harjoittelua minun pitää tehdä myös omassa yksityiselämässäkin. Olen taas saanut muistutuksen, kuinka jotkut ovat niin herkkiä, että heidän mieli voi mennä rikki ja millainen tie siitä voi olla kuntoutua. Ja miten niin voi käydä kelle vaan, kuinka kuntoutujat ovat kuin kuka tahansa meistä ja silti usein niin aitoja, kun sairaus on vienyt kaiken esittämisen. Nautin tosi paljon työstä, jossa saan olla aito itseni ja jossa toiset ovat aitoja itsejään.

Olen myös saanut palautetta työskentelystäni. Harjoitteluni ollessa puolessa välissä, keskustelimme vähän sen sujumisesta. Sain kehuja, että olen hoitanut työni hyvin ja hän jopa käytti sanontaa, että ”miksei menisi hyvin, sä uskallat myös puhua jos jotain ei toimi, eikä kaikki sitä uskalla, mutta sä pärjäät, koska sulla on munaa!”. Häneltä tämä kommentti merkitsee todella paljon, sillä häneltä ei paljoa kehuja tule ja tämän tyylinen kehu kertoo siitä, että hän arvostaa.

En ehkä itse kuvaisi itseäni näin, mutta toisaalta, kyllä mussa on munaa! Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa, olen edennyt paljon ja oppinut olemaan läsnä omana itsenäni. Kaikki tämä näkyy myös tavassani olla työharjoittelussa mielenterveyskuntoutujien asumispalvelussa. Voin huokaista ja rentoutua, kyllä minä ja mun tyyli sovitaan tuonne.

Kolmas kerta toden sanoo?

23.9.2015 Yleinen

elokuvaViikonloppuna minulla oli treffit numero kolme kyseisen naisen kanssa.

Tapasimme eräällä juna-asemalla ja treffikumppanini otti minut auton kyytiin. Menimme yhdessä luokseni, missä hän tutustui koiraani ja mietimme illan suunnitelmaa. Hän halusi viedä minut elokuviin ja syömään jonnekin sitä ennen. Lähdimme siis kohti keskustaa.

Tuntui tosi hyvältä, kun hän halusi kävellä kanssani käsi kädessä ja kuinka sain huomionosoituksia, ilman että hän mietti missä olimme. Muistin yhtäkkiä kuinka se ei ole itsestäänselvyys ja miten hyvältä tuntuu olla toisen huomion kohteena. Söimme nopeasti ja kiiruhdimme elokuviin. Elokuva itsessään ei ollut kovin hyvä, vaikka muutamia todella hauskoja kohtauksia siinä olikin. Nautin kuitenkin yhdessäolosta ja rennosta fiiliksestä.

Lähdimme luokseni ja hän päätti jäädä luokseni yöksi.

untaTuntui tosi hassulta nukkua toisen vieressä.

Onneksi sain huomiota ja hellyyttä, joten nukahtaminen on helpompaa. Nukuin jopa yllättävän hyvin, vaikka en ollutkaan yksin sängyssä. Koira hyppäsi muutaman kerran jalkopäätyyn tarkistamaan onko kaikki hyvin ja jatkoi unta omassa pedissään.

aamupalaaAamupalalla tuntui kuitenkin että etäännyimme.

Aamupala johti meidät keskustelemaan erilaisista rooleista ja minut pohtimaan parisuhdevalmiuksia.

Yleensä heterosuhteissa ajatellaan, että mies on aktiivisempi ja nainen passiivisempi osapuoli. Yksi asia mistä pidän samaa sukupuolta olevien suhteista on se, että rooleja ei ole niin selkeästi ja niitä voi vuorotella tilanteen mukaan. Ei ole mitään oletuksia, vaan kaksi ihmistä ja monia tapoja toimia monissa eri tilanteissa. Tämä treffikumppani kuitenkin on tottunut olemaan aktiivisempi osapuoli ja tekemään kaiken toisen puolesta. Pidän hemmottelusta ja huomiosta, mutta minusta ei saa pelkästään passiivista tekemälläkään. Minussa on se tulinen ja sisukas puoli, joka haluaa myös esiin. En pystyisi olemaan sellaisessa suhteessa, jossa roolini on niin kapea, että minulta odotetaan tiettyjä asioita ja jotkut asiat kuuluvat automaattisesti vain toiselle. Haluan suhteen, jossa tasapainoa eri puolien välille etsitään yhdessä tilanteen mukaan. Joten en tiedä kuinka hyvin nämä puolet sopivat yhteen meissä ja kuinka isoksi asiaksi se muodostuu.

Toinen asia mietinnässä on parisuhdevalmiudet. Ihmissuhteet ovat aina kehittymismahdollisuuksia, kukaan meistä ei ole valmis ja toinen ihminen tuo meissä erilaisia puolia esiin. Kyse onkin siitä, kuinka valmis on peilaamaan omaa toimintaansa toiseen ja kuinka valmis on tutkimaan itseään, sekä kenties kehittymään. En etsi minulle heti sitä täydellistä kumppania, koska sellaista ei ole, vaan se millainen hyvä kumppani kukakin minulle voi olla, muotoutuu siinä suhteessa sen ihmisen kanssa. Kuitenkin jotkut perusvalmiudet on hyvä olla. Olen pohtinut mitä ne ovat minulle ja ehkä tiivistäisin ne niin, että viihtyy itsensä kanssa eikä ole mitään akuuttia kriisiä menossa. Siitä on jo hyvä lähteä.

kysymysmerkki

No, tämän kyseisen treffikumppanin kanssa en oikein ole saanut selvää, mikä tilanne hänellä on näiden ”valmiuksien” kanssa. Aktiivisena osapuolena olemaan tottuneena hän tykkää olla kontrollissa ja pitää lankoja käsissä. Heti kun menemme alueelle, jossa näin ei ole, hän hämmentyy ja tuntuu, että yhteys häneen katkeaa. Uuden ihmisen kanssa kaksin oleminen on aina jännittävää ja siinä on jotenkin paljaana, mutta se riski on otettava, jotta toiseen voi luoda jonkinlaisen syvemmän suhteen. Itse olen valmis hyppäämään tuntemattomaan ja laittamaan itseni alttiiksi, jännittävää se kyllä on. Mutta en tiedä miten tämä toinen ihminen on. Jos tämä kaikki on vain alkujännitystä, se on vain inhimillistä, tekee ihmisestä kiinnostavan ja mielelläni hänen kanssaan menen neljänsillekin treffeille. Mutta jos ei ole halua peilata omaa toimintaa ja kehittyä, vaan tulee levottomaksi ja haluaa pitää jostain kontrollista kiinni… En tiedä onko se minulle kuinka luontevaa jatkaa sellaista tapailua. Olen tehnyt niin paljon töitä itseni kanssa, että uskallan olla oma itseni ja olen itsenäistynyt, irtautunut muiden kontrollista, että kaipaan rauhaa ja rentoutta ihmissuhteissani.

Pohdiskelen ja keskustelen ja katselen. Mitään ei ole lyöty lukkoon.

12027718_1198127026867767_3300762030394145750_n

Tärkeintä on, että olen taas  tapaillut ja nauttinut siitä. Minulla on ollut tosi hauskaa, tämä ihminen on saanut minut nauramaan ja  viihtymään. Minulla ei ole kiire mihinkään. Minulla on kaikki hyvin ja rakkautta ympärilläni niin monissa eri muodoissa, että minulla ei ole kiire löytää ketään eikä mitään. Voin vain katsella, kuunnella ja nauttia, tapailla ihmisiä.