Selaat arkistoa kohteelle Unelmat.

Katkelmia maarajojen ylittämisestä

2.1.2018 Yleinen

15.5.2017, Maanantai klo 21:40
”Olen istunut sängyssä ja hakenut koko päivän tietoa kaupungeista joihin tahdon mennä. Kyllä minua edelleen pelottaa ja huolettaa fyysinen kuntoni yhdistettynä Interrailiin. En ole edes kertonut suunnitelmistani lääkäreille, koska pelkään että minulta kielletään kaikki… Mutta bucket listini nosti tämän idean päähäni. Tämä on jotakin mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen, joten jos sydämeni pysähtyisikin tulevalla matkalla, niin pysähtyisihän ainakin onnellisena. Ihan samalla tavalla se voi pysähtyä kotimaassani, tyhjänä kaikesta mitä olisin voinut kokea, mutta mitä en kokenut koska pelkäsin.”

 26.5.2017, Torstai klo 18:25
”Pakkasin rinkan. Se on aivan valtava. Mahdun itse sen sisään täysin ongelmitta. Olen miettinyt kaiken mahdollisen painon kautta; mitä vähemmän rinkkani painaa, sitä todennäköisemmin jaksan. Mutta kyllä siitä painava tuli. Se vaappuu selässäni ja saa askeleeni tuntumaan vieläkin huterammilta. Taidan olla mielipuoli kun lähden sille reissulle… Mutta sitten katson tekemääni matkasuunnitelmaa ja muistan, että juuri sellaisten asioiden takia haluan ottaa riskejä. Haluan elää.”

 2.6.2017, Perjantai klo 8:04
”Kirjoitan Milanosta, maailman kämäisimmästä hostellista. Minulla oli melkein likaisempi olo suihkun jälkeen kuin ennen sitä, mutta silti tämä on parasta. Kun bussi lähti lentokentältä keskustaan, tunsin oloni vapaaksi. Saan tehdä mitä haluan ja mennä mihin haluan. Olen myös tietoisesti vapauttanut itseäni Anoreksian kahleista. Se yritti tänään pakottaa minua laskemaan eilisiä ruokia, mutta minä kieltäydyin. Uskotko? Tunnen oloni vahvemmaksi. Tuntuu kuin olisin saanut voimani takaisin moninkertaisesti.”

 4.6.2017, Sunnuntai klo 9:35
”Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä että lysähdän rinkkani alle. Energiat olivat vähän väliä nollassa ja väsymys painoi koko kroppaa. Torkahdin junan lattialle. Se oli niin täynnä etten mahtunut istumaan, eikä minusta ollut kannattelemaan itseäni. Nyt olen paikallisten ympäröimänä pienessä Italialaisessa kaupungissa, San Martino Buon Albergossa. Taustalla siintää vuoristo. Aamuinen tuuli on lämmin ja lempeä.”

 6.6.2017, Tiistai klo 4:59
”Tunnit vierähtelivät yllättävän kepein ja lennokkain askelein juna-aseman lattialla Villachissa, jossa vietin yöni. Jätin ahdistuslääkkeen tänään ottamatta koska tiesin että se väsyttää minua. Normaalisti jos unohdan ottaa sen, en saa unta ennen kuin muistan… Siksikö siis olen vielä hereillä? Otan sen lääkkeen kun tiedän ettei tarvitse vähään aikaan kyetä kantamaan rinkkaa ja selvittämään missä pitää seuraavaksi olla. Aurinko alkaa nousta ja taivas on violetti. Sen eteen piirtyy suuren vuoriston siluetti ja tunnelma on kieltämättä väsähtänyt, mutta taianomainen. Maisemat vilistää ohi junan ikkunasta mutta kaikki näyttäytyy liilassa hehkussa. Ollaan jossain päin Itävaltaa.”

 8.6.2017, Torstai klo 14:05
”Kun saavuin perille Sloveniaan, olin niin väsynyt että se ilmeni huonovointisuutena joka vei minut muutamassa tunnissa tosi huonoon kuntoon. Ehdin jo hetken ajatella etten enää pääse jaloilleni. Mutta tässä vielä istun ja kirjoitan. Bledin järvellä. Olen rakastunut tähän paikkaan, se on kaunein tähän mennessä ja haluan nauttia tästä ainakin viimeiseen bussiin asti… En haluaisi lähteä täältä ikinä. Haluaisin muuttaa vuoristoon ja olla joku muu. Ainakin tänään.”

”Eilen tapasin Aberton. Hän on 24 vuotias Italialainen lääkäriopiskelija, ja hän kertoi minulle matkoistaan ympäri Eurooppaa. Aberto ymmärsi ja jakoi täydellisesti tunteen siitä, miten joskus haluaa vaan lähteä kauas ja unohtaa oman elämänsä ja arkensa hetkeksi. Hänellä on kaunis hymy.”

 9.6.2017, Perjantai klo 14:45
”Aberto ehdotti brunssia. Minä pakkasin tavarani ja lähdin karkuun.”

”Täällä junassa on runsaasti istumapaikkoja, mutta rakastan hengailla käytävässä koska junan ikkunat saa siellä auki. Niistä pystyy työntämään pään ja kädet ulos ja tuntemaan ihanan, raikkaan, lämpimän tuulen joka tuivertaa hiukset sekaisin. Ympärillä näkyy vuoria, metsää ja turkoosi joki jonka mutkia juna myötäilee. Tästä paremmaksi ihminen ei voi itseään tuntea. Kunpa matka kestäisi ikuisesti.”

 11.6.2017, Sunnuntai klo 15:28
”Zagrebin juna-asemalla tutustuin Amerikkalaisiin reppureissaajiin, ja viimeyönä karattiin Ivanin kanssa keskuspuistoon. Minulla oli ylläni yöpaidan housut, eikä lainkaan kenkiä. Hän odotti minua talon nurkalla kun kello oli yksi. Kellahdettiin märälle nurmikolle ja sovittiin, että olisimme toisillemme rehellisiä. Mitä menetettävää meillä olisi? Emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme, ja sinä tiedät että rakastan sen faktan luomaa tunnelmaa. Kerroin hänelle sairaudestani, minusta, kaikesta. Hän kyseli ja kuunteli ja vaikutti jopa lumoutuneelta joistain niistä asioista, joita minä normaalisi häpeäisin. Kerroin olevani vielä edelleenkin sekaisin silloin tällöin, ja hän puhui asioista joista ei ollut kertonut kenellekään. En ole koskaan käynyt sellaista keskustelua englanniksi. Totesimme olevamme idiootteja kun emme osaa arvostaa itseämme tarpeeksi. Hän haukkui minua tyhmäksi leikkisä virne kasvoillaan, ja minä heitin häntä viileällä ruoholla. Ivan kantoi minut reppuselässään kämpälle. Kynnyksellä hän sanoi karhealla äänellään että olen kaunein olento jonka hän on koskaan tavannut. ’Inside and out’. En ikinä unohda niitä sanoja, ja haluan tehdä selväksi Anoreksialle, että vaikka Ivan tiesi sen asuvan sisälläni, hän ei puhunut siitä sanoessaan minua kauniiksi.”

 12.6.2017, Maanantai klo 15:47
”Istutaan samalla rannalla jolla istuttiin joskus äidin, iskän ja Fiian kanssa. Tuntui ihanalta palata tänne. Split. Tämä on yksi lempikaupungeistani ja aina kun joudun jättämään sen, aattelen että tämä voi olla viimeinen hetkeni täällä. Täällä minä kuitenkin taas olen. Vesi on kirkkaan turkoosia, ja niin suolaista että se kelluttaa koko vartaloa ja maistuu huulilla. Kun uimisen jälkeen kuivuu aurinkokylvyssä niin suolakiteet alkavat kutitella iholla, joka kerrankin myötäilee vartaloa, jonka sisällä on hyvä olla.”

 13.6.2017, Tiistai klo 19:03
”Vesiputousten ääni on massiivisen rauhoittava. Käsittämätöntä miten luonnossa voi olla tuollaisia paikkoja, ja miten ne ovat samalla niin kauniita ja tappavan vaarallisia. Virtauksen voima on valtava. Melko lähelle sitä olisi päässyt uimaan, mutta sydämeni on väsynyt. En voinut ottaa riskiä ja ajautua virtauksen vietäväksi rikkinäisellä sydämellä. Se teki oloni haikeaksi, mutta silmieni edessä loistava näkymä ei jättänyt tilaa pettymyksen tunteille. Ylhäällä putousten alkupäässä oli kasvillisuuden muodostamia kirkkaita altaita. Niiden keskellä kulki pieniä polkuja joiden yli puut taipuivat vihreiksi porteiksi. Se kaikki herätti hämmästyttävällä tavalla kunnioittamaan luontoa. Se on vahva ja arvaamaton, mutta niin kaunis ja herkkä. Se paikka sai minut sanattomaksi. On eri asia tietää jonkin uskomattoman asian olemassaolo, kuin nähdä se omin silmin. Eikä edes vain nähdä, vaan myös tuntea ja kokea. Tämä matka on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin.”

 14.6.2017, Keskiviikko klo 13:33
”Kävelimme kohti rantaa, ja mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän ihmisiä seuraamme liittyi. Kello kääntyi pikkutunneille ja meitä oli jo 7. Tie rannalle oli pilkkopimeä. Kävelimme käsi kädessä pientä kivistä rantapolkua ja kuun valo oli ainoa asia joka meitä valaisi. Se oli kyllä uskomattoman kirkas kuutamo. En tiedä kuka sen keksi, mutta tietysti me menimme veteen. Ei meillä ollut uimapukuja tai pyyhkeitä, saatika vesikenkiä. Vesi oli öisen vilpoista ja mustaa. Roiskittiin sitä toistemme päälle ja vaikka terävät kivet meren pohjassa raapivat jalkojani, en osannut varoa niitä koska minulla oli niin hauskaa. Vedestä noustessa jalkani vuosi verta ja yön viileys puhalsi märän ihon kananlihalle kun puimme vaatteita märkien alusvaatteiden päälle. Kävelin kämppään asti avojaloin, hymy huulillani.”

”Huomenna lähden kotiin enkä ole lainkaan valmis palaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden poissa, mutta samalla tiedän että haluaisin ja tarvitsisin ainakin toisen ikuisuuden jättääkseni tämän kaiken. Kotona minua ei odota mikään. Siellä ei juuri nyt ole mitään mitä kaipaisin. Täältä jään ikävöimään lämmintä tuulta, meren suolaa ja sen tuoksua ilmassa, kadulla vapaana saapastelevia riikinkukkoja ja kahviloista saatavaa paksua kaakaota jota en edes pystyisi juomaan kotona. Eniten tulen kaipaamaan vapautta. Sitä, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai mihin seuraavaksi päätyy, ja sitä ettei se epätietoisuus haittaa. Kukaan ei kysy mitä teen elemälläni, ja jos kysyy, saan tehdä mitä haluan. Saan olla kuka haluan. Saan olla minä. En ole koskaan ollut näin oma itseni. Suomessa minua kahlitsee Anoreksia ja pelko. Pelko siitä etten riitä, osaa tai pysty. Täällä mikään ei ole pidätellyt minua. Siksi en halua kotiin. Haluan olla minä yhtä täysillä kuin nämä viimeiset viikot, mutta mitä lähemmäs ajatukseni liukuvat Suomea, sitä enemmän alan pelätä etten pysty siihen siellä. Ja sitten huomaan jo olevani pois itsestäni. Pelkääväni. En tiedä mitä teen kun palaan Suomeen. En tiedä jatkuuko sairasloma, pääsenkö musikaaliin vai menenkö töihin… En tiedä miten Anoreksia toivottaa minut tervetulleeksi. En tiedä mitään, enkä olisi koskaan uskonut että tarvitsen rohkeutta kyetäkseni palaamaan kotiin.”

”Otan vastaan mitä tulee, ja jos kaikki menee pieleen niin tiedän nyt mistä lopulta löydän itseni jos kadotan minut jälleen. Löydän itseni maailmalta. Sieltä, missä vapaus asuu. En ole saanut matkallani vastauksia tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin, mutta olen saanut jotain parempaa: Olen tutustunut itseeni uudelleen. Tiedän kuka olen, ja pidän siitä. Tiedän mitä haluan, ja uskon nyt että se on mahdollista tasan niin kauan kun muistan kuka olen.”

 15.6.2017, Torstai klo 13:37
”Seikkailu on päättynyt. On mentävä kotiin ja vietävä matkamuistona kaikki kokemani. Saan kantaa sitä sisälläni koko loppuelämäni ja se on hienoa. Ei se oikeasti edes ole kantamista: Nämä muistot ovat höyhenen kevyitä ja ne kutittelevat minua mukavasti antaen voimaa ja uskoa kaikkeen tulevaan. Minulla on takana elämäni ehkä hienoimmat viikot. Ei pitäisi olla surullinen kotiinpaluusta, vaan onnellinen kaikesta tapahtuneesta.”

 15.6.2017, Edelleen torstai klo 23:02
”Konservatoriolta tuli info: ’Pääsy- ja valintakokeet hylätty’. Mamma Miaan minua ei valittu. Huomenna alkaa hormonitutkimukset. Postiluukusta oli tullut uusi sairaslomatodistus, vakuutuskorvauslaskelmia, kelakorvauslaskelma ja 2 kutsua sisätautipolille. Tämäkö on taas sitä arkea johon tänään matkustin takaisin? Tämäkö on minun kotini? Minun maailmani? Pysähdyin hetkeksi ja laitoin silmät kiinni. Yritin tunnustella ja irtautua siitä kaikesta mikä hiipi minua kohti: paniikki, ahdistus, epätoivo, epätietoisuus, pettymys ja pelko. Kaikki se minkä jätin tänne ennen kuin lähdin. Avasin silmäni ja aloin pyörittää vaihtoehtoja: Jos menisin töihin… Saisin nopeasti rahat ja pääsisin lähtemään pian taas pois. Vielä pidemmäksi ajaksi. Ja kauemmas. Voisinko lähteä karkuun tutkimuksia, lopettaa psykoterapian, unohtaa lääkärit, kaikki ongelmat ja kaiken mitä on ollut?”

 16.6.2017, Perjantai klo 23:54
”Ajatukseni ovat koko illan kiertäneet syvissä vesissä ympyrää. Olen vuorotellen miettinyt asioita ja ollut liian väsynyt miettimään mitään. Olen ajatellut ahdistuslääkkeen ottamista mutta ollut liian väsynyt tekemään mitään. Onko matkustuksen jälkeinen masennus ihan oikea käsite vai onko sen matkailun tuoma adrenaliini lopultakin kadonnut ja jättänyt jäljelle vain entistäkin suuremman väsymyksen? Väsymys ja masennus ovat parhaita kavereita, sen olen oppinut jo kauan sitten. Tai sitten sopassa on mukana vielä kaikki hylkäyskirjeet ja pettymykset joita koetan väistellä.”

 17.6.2017, Lauantai klo 22:45
”Käytiin äidin ja iskän kanssa pitkä keskustelu. Puhuttiin Konsan tuloksesta ja kaikki se vaan ryöpsähti ulos suustani, vaikka olin päättänyt etten halua puhua siitä tai edes ajatella sitä… Välttääkseni viimeviikot pilaavan pahan mielen. Mutta ei viimeviikkoja voi pilata. Se on eri asia että todellisuus on kohdattava. Keskusteltiin pitkään. Iskä puhui omaan painokkaaseen ja saarnaavaan sävyynsä siitä, miten minussa on se kaikki mitä tarvitaan mihin ikinä. Miten minun pitää vain tulla terveeksi. Hän sanoi ettei maailma paranna minua. Hän sanoi ettei oikeasti mikään muutu kun ylittää Suomen rajan. Rajan ylittäminen ei ole ratkaisu, koska sen tuoma helpotus ei ole totta kestävässä näkökulmassa. Ja se on ihan totta että se ei ole totta… Mutta siitä ei pidä vaipua epätoivoon vaan ajatella se näin: Jos pystyn ulkomailla olemaan oma itseni ja luottamaan itseeni ja unelmiini ja siihen kuka olen, niin miksi en pystyisi siihen täällä? Mitä se rajan ylittäminen siihen vaikuttaa? Okei, se vaikuttaa paljonkin, mutta perusajatus on iskällä ihan oikein. Ei mielisairaus tiedä maan välisiä rajoja vai tietääkö?
Minun on lakattava pelkäämästä. Mitä minä oikeasti haluan? Taina kysyisi sitä nyt, ja minä miettisin pitkään ja ajattelisin ihan ensimmäisenä uutta, pidempää reissua ja poissa pysymistä, mutta vastaisin lopulta ’terveyttä’. Haluan olla terve ja käyttää kaiken sen sairauteen suunnatun energian siihen, että jonakin päivänä minä vielä onnistun. Jos se ei ole Konservatorio tai Mamma Mia, niin se on joku muu. Tarvitaan terveyttä, uskoa, luottamusta ja rohkeutta. Matkustamisesta saa oikein käytettynä aineksia kaiken sen ammentamiseen. Kotiinpaluu ei ole epätoivoiseen arkeen palaamista, vaan sen tajuamista mikä on pielessä, ja avartuneemmalla mielellä sen kimppuun käymistä. Ongelmia ei paeta. Minun ongelmani ovat Anoreksia ja pelko. Niiden sisään mahtuu kaikenlaista, mutta totuus on, että matkalle ei saa lähteä ongelmia karkuun. Matkalle lähdetään hakemaan näkökulmaa, uskoa, sekä halua elää. Ja sen kaiken minä sain.
On vaikeaa selittää tätä kokemattomalle ihmiselle miltä tuntuu päästä pois minun arjestani. Siitä, kun mikään ei tunnu miltään ja epäonnistuminen ja sen pelko varjostavat kaikkea. Siitä pois pääseminen edes pieneksi hetkeksi tuntuu käsittämättömän hyvältä. Niin ihanalta, että se hämärtää totuutta: Alkaa helposti uskomaan että pakeneminen on se oikea tie. Iskä ja äiti ovat ehkä kokemattomia tietämään miltä minun elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu minun pääni sisällä, mutta siinä he ovat oikeassa, että maan rajojen ylitys ei ole lopullinen ratkaisu… Eikä sen kai pitäisi olla edes väliaikainen.”

 

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Katkeruus

10.5.2017 Yleinen

Välillä koen katkeruutta siitä, mitä minulta vietiin kun minua käytettiin hyväksi. Ei vain viattomuuttani vaan myös mahdollisuuteni elää normaalia elämää. Elää täydellä potentiaalillani. Olen aina kärsinyt ja tulen kärsimään jonkinasteisesta stressireaktiosta, jonka vuoksi esimerkiksi täysipäiväinen opiskelu on ollut minulle vaikeaa. Samoin työskentely. En tiedä onko kyse surkeasta stressinsietokyvystä, vai onko kyse siitä,että tarvitsen edelleen aikaa käsitellä tapahtunutta. Välillä olen yrittänyt painaa täysillä koulussa tai työelämässä ja aina poltan itseni loppuun. Ilmeisesti en vain palaudu samalla tavalla kuin keskivertotyypit. Vaikka toisaaalta tuntuu että joka toinen ihminen onkin kokenut jonkinasteisen burnoutin, mikä kertoo kyllä enemmän yhteiskunnasta ja tämän hetkisestä ilmapiiristä työelämässä.

Olen kuulemma melko älykäs, ainakin psykologisten testien perusteella, mutta siitä huolimatta minun on ollut vaikea suorittaa opintoja, vaikka olisin kokenut oppimisen palkitsevaksi ja ollut kiinnostunut opinnoistani. MInulla on ollut unelmia ja haaveilin akateemisesta urasta, johon minulla olisi muuten resursseja, mutta kun en kestä kiirettä ja painetta, vaan alan voida huonosti, kärsiä vatsakivuista, migreeneistä ja unettomuudesta. Toisaalta opiskeluaikana muistot alkoivat vasta nousta pintaan ja voimani kuluivat niiden tukahduttamiseen ja totuuden pakenemiseen.

Vaikka yritän ajatella positiivisesti , ja uskonkin, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain suuremmasta syystä,, tunnen yhä edelleen katkeruutta ja jossittelen mitä elämästäni olisi voinut tulla jos minua ei oliskaan raiskattu. Jos en olisi joutunut aina painimaan itseinhon, epävarmuuden ja hajonneen psyyken kanssa. MItä jos olisin saanut elää sielu ehjänä? Mitä minusta olisi voinut tulla. Tiedän, että vakavat traumat aiheuttavat psyykkisiä oireita ja stressinsietokyky on yleensä todella heikko, varsinkin ellei traumoja ole saatu käsiteltyä. On kuin joku osa minusta eläisi yhä hyväksikäytön joka päivä ja pyrkisi unohtamaan sen sitten taas. Se vie voimia. Joka päivä. Yhä edelleen.

Kuitenkaan en voi olla miettimättä olisinko voinut päästä pidemmälle, olisinko voinut opiskella vaikka psykologiksi tai opettajaksi tai tutkijaksi ja tehdä jotain äärimmäisen mielenkintoista työtä, matkustella tai asua ulkomailla. Asioita joista olen haaveillut ja haaveilen edelleen, mutta näin lähemmäs neljäkymppisenä niiden saavuttaminen alkaa tuntua aina vain kaukaisemmalta ja vaikeammin saavutettavalta. Olen kuitenkin aikuisiällä opiskellut lisää ja toivon, että voisin vielä edetä urallani johonkin. Työvuosia kun olisi kuitenkin vielä jäljellä. Tuntuu tuhlaukselta jättää oma älykkyyteni ja kyvykkyyteni käyttämättä ja antaa elämän valua hukkaan.

En edelleenkään pysty työskenetelemään viittä päivää viikossa. Olen käytännössä mielenterveyskuntoutuja, mutta en ole tätä asiaa työpaikallani tuonut mitenkään ilmi. Edes pomoni ei tiedä asiasta, eikä mielestäni heidän kuulukaan tietää. Minulla on melko helppo työ ja teen lyhyitä viikkoja, joten jaksan käydä töissä ja minulla jää energiaa johonkin muuhunkin. Olen siitä onnekas, että minulla on työ, josta pidän ja maailman ihanimmat työtoverit. He eivät tiedä hyväksikäytöstä, enkä aio siitä heille kertoakaan. Kirjoitin aiemmin uhriutumisesta ja se, että kukaan ei tiedä on auttanut minua näkemään itseni positiivisessa valossa, aikuisena naisena, tässä hetkessä, vailla uhrin leimaa. Olen osana normaalia yhteiskuntaa, mikä myös tuntui aiemmin mahdottomalta haaveelta. Luulin, etten koskaan pystyisi tekemään ylipäätänsä töitä, tai että minut mihinkään palkattaisiin. Näin jo elämäni syrjäytyneenä, tukien avulla toimeentulevana ja ikuisena mielenterveyspotilaana. Tuntui kuin raiskaajani olisi tuhonnut koko elämäni täysin jo silloin kun olin vasta lapsi.

Vaikeina aikoina on ollut vaikeaa nähdä eteenpäin, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Ja vaikka tänäänkin tunsin katkeruutta siitä etten ole saavuttanut unelmiani, voin kuitenkin tuntea myös ylpeyttä kun katson millaisen matkan olen muutamassa vuodessa mennyt eteenpäin. Se antaa uskoa myös siihen että tulevaisuudessa pääsen elämässäni lähemmäs unelmieni toteutumista ja että ne ovat mahdollisia saavuttaa kunhan vaan uskon itseeni ja jatkan eteenpäin menemistä, vaikka välillä tulenkin kohtaamaan vaikeuksia tai stressaavia aikoja.

Lukemista se on tämäkin

30.7.2016 Yleinen

Kun minulla nyt on tällainen blogi, niin ajattelin taas, että voisin kertoa jotain itsestäni! Yleensähän kirjoitan vain jostain peleistä yms. mutta nyt aiheina ovat minä ja lukemisharrastukseni.

Yksi rakkaimmista harrastuksistani on jo pitkään ollut kirjat, suunnilleen kuuden vuoden ajan. Niitä on hauska ostaa ja lukea, ja joskus voi käydä niin onnellisesti, että niitä saa ilmaiseksikin. Esim. paikallisessa uimahallissa on kirjojenvaihtohylly, josta vähän aikaa sitten nappasin Esko Valtaojan (joka on muuten jossakin TV-ohjelmassa sanonut olevansa sitä mieltä, että kaikki tavarat ovat jaettavissa kahteen joukkoon: romuihin ja kirjoihin) ja Juha Pihkalan kirjan ”Nurkkaan ajettu Jumala?”, ja kirjastosta löysin samanlaisesta kaapista kolme Stephenie Meyerin kirjaa samalla kerralla.

Kirjastoista olen kirjoja aika paljon myös lainaillut, ja kirpputoreilta ja kirjakaupoista ostellut, mutta tietokoneella tai millään kirjojenlukulaitteilla (jollaista tosin tällä hetkellä harkitsen ostavani) en ole koskaan kirjoja lukenut, koska olen ajatellut, että se on epämukava tapa. Kalliita kirjoja en osta ja yleensä keskityn vain hyvin uusiin kirjoihin.

Mutta mikä on oma tapani lukea kirjoja?

No, minulla on sellainen kaappi, oikeastaan kaksikin, joissa on paljon kirjoja. Aina, kun olen lukenut yhden kirjan loppuun, laitan sen kaappiin ja otan kaapista yhden (jonka mieluiten haluaisin lähiaikoina lukea) ja asetan sen hyllylle. Sitten otan hyllystä kirjan jonka oikeasti haluan lukea heti. Olen myös lukenut joskus niin huonoja kirjoja, joita en halua enää säilyttää itselläni. En ole vielä keksinyt, mitä niille kannattaisi tehdä. Ehkä vien ne johonkin julkiseen kirjanvaihtokaappiin.

Kotonani luen kirjoja sängylläni ja iskällä ollessani sohvalla, lukuasentoni on selällä makaaminen (aina!). Välillä luen myös silmät kiinni, kunnes havahdun, että eihän minulla ole tässä mitään kirjaa! Johtuu varmaan siitä, että luen niin paljon.

Aina kun haluan lopettaa lukemisen, luen vielä aukeaman loppuun. Sitten laitan seuraavan aukeaman väliin monta vuotta käytössä olleen kuluneen pahvilappukirjanmerkkini.

Luen oikeastaan melkein minkälaisia kirjoja vain (pelkkä lukeminen on jo mielestäni kivaa), mutta eniten ehkä tietokirjoja. Olen ajatellut, että ne kehittävät ihmistä paljon enemmän kuin muut kirjat. Tällä hetkellä kiinnostaisi lukea tieteeseen ja politiikkaan liittyviä kirjoja (esim. Erkki Tuomiojan Siinä syntyy vielä rumihia on jonossa). Ei ole monta sellaista kirjaa, jonka lukemisen olen lopettanut kesken.

Jos kiinnostaa tietää, mitä kirjoja olen lukenut, voit vilkaista niitä tältä listalta. Niitä on kertynyt aika paljon, vaikka olen hidas lukija. Olen lukenut tätä kirjoittaessa vain englannin- ja suomenkielisiä kirjoja, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus lukea myös ruotsinkielisiä kirjoja ja myöhemmin vielä muunkielisiä.

Esko Valtaoja sanoi hänellä olevan tavoitteena lukea puolessa vuodessa metri kirjoja. Minä en ihan siihen saavutukseen yllä, mutta Eskon entisen parran pituudelta ainakin saan luettua helpostikin. Epämääräisenä haaveenani on lukea kaikki koskaan kirjoitetut ja kirjoitettavat kirjat. Laskisin tosin, että periaatteessa luettavia kirjoja olisi silloin äärettömästi, joten unelma ei taida täyttyä (mikä on tietysti hyvä asia!). Mutta saahan sitä yrittää!

Ikäviä juttuja ovat väsymys ja nukkuminen, kun niiden aikana ei voi lukea tai tehdä jotain muuta mukavaa. Yleensä lopetan lukemisen viimeistään kello 22:30. Niihin aikoihin käyn sitten nukkumaankin, mikä ei ole kivaa, mm. koska uneni ovat usein tosi ahdistavia ja inhottavia, ja niissä nyt vanhempana on alkanut tapahtua enemmän suorastaan pahoja asioita.

Joskus haaveilen, ettei tarvitsisi nukkua – eräs Leonardo da Vincikin sanoi, että nukkuminen on ajanhukkaa! Unista voisin kuitenkin kirjoittaa joskus pidemmänkin artikkelin, jotain käyttöä tulisi niillekin!

Itse en ole koskaan kirjoittanut kirjaa, ei ole kauheasti mielenkiintoa tai mielikuvitusta niin isoon projektiin. Jotain lyhyitä juttuja silti, kuten runoja joskus vuosia sitten tein vihkoon (ja heitin lopulta roskiin). Se oli ihan hauskaa aivojumppaa. Laitoin nettiinkin, mutta enpä juuri saanut palautetta.

Vetovoimanlaki

2.6.2015 Yleinen

Toukokuun koulutuspäivillä teimme paljon tunnetyöskentelyä ja opimme vetovoimanlaista. Olen kuullut aiemmin ja tiennyt, että se mihin kiinnittää huomiota, lisääntyy elämässä. MUTTA voi härregyyd oikeasti noita vetovoimanlain pikatilauksia. Terassilta vapautuu pöytä, parkkipaikka löytyy, ilmainen lounas tipahtaa taivaasta, pyykkitupa on vapaa just silloin kun haluan. Kaikki todella helposti ja vaivattomasti..Mihinköhän kaikkeen tästä uskaltaa testata?? :)

Lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen unelmakartan tekeminen. Siitä tuli niin ihana ja hieno, eikä ole mitään mahdollisuutta olemassa etteikö se kaikki toteutuisi!! Tämä on toki suurempi kuva kuin pyykkitupavuoro. Luotto on silti vahva, että nämä asiat tulevat minulle, yhä #helpostijavaivattomasti!

Unelmakartta

Pidän tällä viikolla ensimmäisen unelmakarttavalmennuksen itse. Siitä tulee niin hauskaa ja siistiä! :) Varsinkin kun pidän sen ystäville ja sitten heidän unelmansa käyvät toteen. Voiko parempaa työtä olla olemassa? Minulle ainakaan? ;)

Me itse luomme omalla ajattelulla ja energiallamme ympäristöstämme juuri sellaisen kuin se tällä hetkellä on. Ulkoiset olosuhteet ovat suoraa seurausta siitä, mitä olemme ajatelleet. Moni saattaa tässä kohtaa suuttua tai tuntea ikäviä fiiliksiä. Enpä silti peru sanojani. Meidän tietoinen ja tietoisessa mielessä oleva ajattelu on vain 5-10% siitä kaikesta mitä oikeasti on. Toimimme siis aika suurelta osin alitajuisesti. Joskus saatat ihmetellä, että miksi ihmeessä yhtäkkiä ärsyttää?! Et keksi mitään, mikä sen aiheuttaa, mutta kun vaan ärsyttää!! Se ärsytys on 100%:sti totta juuri sinulle.

Tällöin saattaa olla, että alitajunnassasi olevat uskomukset ovat aktivoituneet jollakin tavalla. Saatat syyttää jotain toista ihmistä siitä, että hän on ärsyttävä. Onko tämä kuitenkaan totta? Sinulle kyllä, mutta todellisuudessa mikään tai kukaan ei oikeasti ole ärsyttävä muualla kuin omassa mielessämme. Usein ärsyttävät asiat saattavat olla jotain sellaista, mitä emme hyväksy itsessämme. Oletko saanut lapsena itkeä ja raivota bussissa tai ruokakaupassa? Jos et, niin saattaa olla, että sinua ärsyttää bussissa itkevät ja raivoavat lapset. Saako sinun maailmassasi suuttua ja näyttää tunteita julkisilla paikoilla? Jos ei, niin saatat helposti ahdistua ja ärsyyntyä ihmisestä, joka raivostuu sinulle. Mitä jos sallisitkin itsellesi nämä tunteet ja niiden ilmaisun? En tarkoita, että riehuminen julkisilla paikoilla olisi hyvä juttu ja sitä pitäisi lisätä. Tarkoitan vain, että mitä jos se ei olisikaan kiellettyä? Voisit hyväksyä itsessäsi sen, että suutut ja sinussa on vihaa. Me, suomalaiset varsinkin, käyttäydymme todella korrektisti ja kohteliaasti, varomme pahoittamasta toisten mieltä ja häiritemästä muita. Rajoitamme itseämme muiden takia. Mitä tuokin nyt ajattelee, jos tässä pillahdan itkuun?? Pitääkö muut minua heikkoja? Herkkiksenä? Kaikki tämä tulee meidän omasta uskomusjärjestelmästämme.

Uskomuksien purkaminen ja tunnetyöskentely vapauttaa meidät. Yhtäkkiä saankin olla herkkä. Saankin tuntea vihaa. Oho. En edes aluksi ymmärtänyt, että se on uskomus. Ymmärsin vain sen, että tunteiden ilmaisu ärsyttää minua aika perustavaalaatua olevalla tavalla. Nyt se lähinnä naurattaa. Jokainen meistä tuntee erilaisia tunteita, erilaisten syiden takia. Hyväksyn sen itsessäni, joten minun on helppo hyväksyä se myös muissa.

Jokainen ihminen unelmoi, jokainen ihminen tavoittelee unelmiaan. Usko unelmiisi ja unelmoi suuria! Siinä matkan varrella, kun purkaa uskomuksiaan, niin avot!! Tämänhetkisen uskomusjärjestelmäni mukaan minä uskon, että voin oikeasti vaikuttaa siihen, millaisen ympäristön itselleni luon.

dreambig

Este vai pelkkä hidaste?

24.8.2014 Yleinen

Musiikki, hiphoppi. Paljon puhuttu aihe juuri nyt.

Olisiko maailma hiljainen paikka ilman musiikki? Olisiko maailmaa ollenkaan jos ei korviin kantautuisi sointuja? Olisin kuollut ilman musiikkia. Se merkitsee minulle enemmän kuin kenellekkään kerron.

En ymmärrä nuotteja, en ymmärrä sointuja, en osaa soittaa instrumentteja, en osaa laulaa. Enkö siis saa nauttia musiikista samalla tavalla kuin muut?

Olympiastadion, Cheek. En käy keikoilla, eilinen oli kolmas kerta kun olen keikalla. En sano ettenkö olisi nauttinut illasta, nautin, paljonkin, enemmän kuin näytin ulospäin. Nautin yhtä paljon kuin kotona kun kuuntelen lempimusiikkiani. Olenko viallinen vai vain erilainen?

Enkö saa käydä keikoilla koska en tanssi ja huuda niinkuin moni muu? Enkö saa nauttia keikasta omalla tavallani? Minusta ei ole mitään merkitystä missä, milloin tai kenen kanssa kuuntelet lempiartistiasi, oli se sitten kotona yksin tietokoneelta, stadionilla huippulaitteista tuhansien ihmisen kanssa, kavereiden kanssa pienestä kaiuttimesta. Sillä ei ole merkitystä minulle. Se mitä sisälläni tunnen kun musiikki kuuluu, se on se tärkein.

Mun oli pakko kirjottaa tästä koska tunnen ettei moni ymmärrä minunlaisiani ihmisiä. Kuten olen aiemminkin sanonut, olemme kaikki yksilöitä ja kaikki tuntevat eritavalla asiat. En ollut edes menossa cheekin stadion keikalle, sain liput viikko sitten huippu paikalta. Kiitän ihmistä joka antoi ne ja mulla ei oo tarvetta kehuskella keneltä ne sain vaikka kaikki tietävät hänet. Pidin asian omana tietonani ja arvostin hänen tekoaan omalla, hiljaisella tavallani.

Pääsin paikan päälle ja katsoin että minun katsomooni ei ole edes jonoa portilla. Näin eri gengren edustajia ja artisteja, julkkiksia. Näin heidät mutta mitä todellisuudessa näin? Tavallisia ihmisiä jotka tekevät omaa työtään, heidän työnsä on vain näkyvämmällä paikalla kuin meillä ’tavallisilla’, olenko siis huonompi vaikka teen paskaduunia, koska minulla on päässä vika, koska olen erilainen, koska en nauti olla huomionkeskipisteenä. Omasta mielestäni en ole, olemme kaikki samanarvosia vaikka tekisimme mitä työtä tahansa.

Jos kysyisin näiden artistien mielipidettä asiaan, en edes haluaisi tietää vastausta, koska se olisi sama asia kuin menisin joltakin tuntemattomalta kysymään samaa asiaa. Koska edelleenkin olemme samanarvoisia. En tiedä mitä artistien päässä liikkuu, en tiedä mitä kenenkään päässä liikkuu, itselläni lähinnä silmät.

Halusin vain kertoa teille että vaikka minunlaiseni ovat hiljaisia, näyttävät ulospäin synkiltä tai tunteettomilta. Me emme ole, minä tunnen kokoajan, en ole tunteeton, osaan nauttia keikoista mutta omalla hiljaisella tavallani oman pienen pääni sisällä. Toivoisinkin että te jotka uskallatte mennä eturiviin hyppimään ja huutamaan ja nauttimaan omalla tavallanne  keikasta, antaisitte silti meille muillekkin oikeuden nauttia omalla tavallamme. Se että istuin hiljaa ja katsoin vain koko keikan läpi. Ei tarkoita ettenkö olisi ollut ihan kikseissä, en vain näyttänyt sitä. Sei tarkoita että eteeni saa tulla hyppimään ja huutamaan niin että minä en näe omalta istumapaikaltani muutakun jonkun selän. En saanut nauttia niinkuin olisin halunnut. Se harmittaa, ja kiitos vian päässäni ajattelin että en ole oikeutettu näkemään tätä spektaakkelia koska en uskalla nousta seisomaan muiden rinnalle. Asia ei saisi olla näin… Mutta olen hyväksynyt omat tapani enkä ajattele että menetän jotain jos en nyt tee samaa mitä muutkin.

Pyydänkin vain että keikoilla arvostaisitte minunlaisiani ja antaisitte meillekkin mahdollisuuden nauttia omalla tavallamme. Kukaan ei ole samanlainen tai tunne samoin, minä satun olemaan minä, en suurempaa, en pienempää, vain minä. Tiedän omat rajani ja tunteeni enkä ymmärrä miksi minun pitäisi muuttaa tapaani toimia että saisin nauttia elämästä. Voin nauttia kaikesta samalla tavalla kuin tekin, mutta eritavalla kuin te, omalla tavallani. Hiljaisuudella. Mulla olis paljon sanottavaa musiikista koska se on ainut elämäni valo, mutta en kyllästytä lukijaa enempää vaan lopetan tähän, toivottavasti sinä ymmärrät edes vähän minua.

Teitpä sitten omaa työtäsi, opiskelet tai olet työtön, kerro ajatuksesi mulle niin ymmärrän ihmisiä taas vähän enemmän kuin ennen. Haluaisin ymmärtää mieltä mutta se on vaikeaa kiitos mielenterveyden. Siksi pyydänkin teiltä apua siinä, jätä kommentti, kerro mitä ajattelet. Se merkitsee minulle todella paljon, kiitos kun jaksoit lukea tämän loppuun asti (:

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Kaija Koo – Niin kaunis on hiljaisuus

Unelmat, mitä ne on?

7.8.2014 Yleinen

En muista koskaan unelmoineeni mistään erikoisesta. Haaveeni ovat ollet hyvin arkipäiväisiä, helposti toteutettavia. Tosin se mikä minun on ollut helppo saavuttaa, ei kaikille muille tule yhtä helposti. Mikä ero on haaveilla/unelmilla ja tavoitteilla?

Minulla ei ole koskaan ollut haaveammattia, minä vain opiskelin ammatin, koska niin kuului tehdä. Kouluaikana sain hyvän harjoittelupaikan, johon pääsin töihin valmistuttuani. Pidin kyllä työstäni, mutta alkujaan jo ajattelin, että teen tätä, kunnes keksin mitä oikeasti haluaisin tehdä. Täytyyhän sitä itsensä elättää.

Se, että asun omistusasunnossa kerrostalokaksiossa, ei ehtinyt olla edes haave, kun se jo toteutui. Haaveilin vanhempien luota pois muuttamisesta alle puoli vuotta ja hups, olin ottanut (osittain vanhempieni takaaman) pankkilainan ja muutin omaan kotiin. Olin tuolloin 19-vuotias. Muistan kuinka kävin ostamassa imurin muuttomatkalla. Parin viikon aikana sain tai ostin käytettyjä sekä tehdasvikaisia huonekaluja, väliaikaisiksi muka.. osa löytyy vieläkin asunnostani. Nukuin ensimmäisen puoli vuotta patjalla lattialla, koska säästin kunnon sänkyyn. Haaveilin siis tietynlaisesta sängystä.

Lapsena halusin lemmikin, kissan tai koiran, sain hamsterin ja toisenkin. Ollessani 21-vuotias kaverini joutui luopumaan kissasta, no minä otin sen ja tadaa, minulla oli lemmikki, josta en ollut haaveillut enää vuosiin.

Matkustaminen on ihan mukavaa, välillä. Siihen liittyen minulla on vielä pari ”unelmakohdetta”, siis tavoitteita. Olen matkustellut euroopassa työporukalla (firman piikkiin) sekä ystävien kanssa ja käynyt myös aasiassa pari kertaa. Matkojen suunnittelun ja toteutuksen väli on ollut enintään puoli vuotta.

Nuorempana mietin perheen perustamista, ajattelin meneväni naimisiin ja tehdä pari lasta. Ei se mikään haave ollut, ajatus vain. Perheen perustaminen tuli puheeksi, kun olin 28-vuotias ja parisuhdetta takana vajaa vuosi. En halunnut sitä miestä lasteni isäksi, mutta hän halusi perheen. Teimme ”kompromissin” ja otimme koiran. Se ei hänelle riittänyt ja todisti minulle hänen olevan kyvytön vastuunkantoon, joten erosimme. Ja nyt minulla oli toinenkin lemmikki, josta en enää vuosiin ollut haaveillut.

Nyt minä ”haluan” uuden parisuhteen. En etsi kumppania vaan olen avoin ajatukselle ja ehkä haaveilen siihen liittyvistä pienistä arkisista asioista. Tavoittelen uutta ammattia ja suunnittelen ulkomaanmatkaa keväälle 2016. Mutta missä ne unelmat on? Mitä ne unelmat on?

 

Unelmointi

2.5.2014 Yleinen

Unelmointi…

se se vasta päivän piristää… taiiiiiii… sitten alkaa unettaa…

No, mutta, unelmointi on aivan i-ha-NAA, sillä unelmissa voi tapahtua mitä vain! Voit olla kuuluisa muoti suunnittelija, tai luudalla lentävä noita, tai hevostallia hoitava monesti palkittu ratsastaja!

Usein alan unelmoida asioista, joita ei voi koskaan tapahtua, esim. saada kutsun Tylypahkaan, saada tietää että olen syntyperältäni prinsessa, tai löytää oma salainen taikamaailma, tai salainen puutarha!

Joskus taas vaikka sellaisista asioista, joita voisi tapahtua… kuten, keksiä parannuskeino aidsiin, lopettaa eläinrääkkäys kokonaan, tulla inspiroivaksi  kirjoittajaksi, tai suunnittelijaksi.

Itse asiassa, toivon, että minusta tulee isona suunnittelija, ja suunnittelisin kaikenlaista, tiedättehän, vaatteita, rakennuksien huoneita, puutarhoja, leikkitelineitä, huonekaluja, ja kaikenlaista muutakin, nyt vain ei tule mieleen melkein mitään.

Sitten kun olen aikuinen, ja minulla on tarpeeksi rahaa, HALUAN muuttaa maalle, lampaiden, kanojen ja hevosten keskelle, ja perustaa perheen, ja omistaa marsuja, hamsterin, gerbiileitä, kaneja, 3 koiraa ( siis labbiksen ja 2 chihuahuaa) ja 2-3 kissaa ( ragdolleja mieluiten).

Olen elänyt koko elämäni eläinten keskellä, ja minusta se on opettavaista, ja se tuo vastuuta elämään, siis omasta lemmikistä huolehtiminen.  :)

Mutta se olisi upea tunne, kun vaaleansininen talo lepäisi auringossa, pihasauna järvelle päin olisi lämmitetty, sireenipensaiden humisiessa  lempeässä kesätuulessa, ja läheinen puro solisi kirkkaana kauniina kesäpäivänä…

Ainahan sitä voi unelmoida… ;) ;) ;)

Epäonnistuminen vahvistaa

13.4.2014 Yleinen

Mitä on elämä? Mitä on rakkaus? Mitä on onnellisuus? Miltä tuntuu hymyillä aidosti? Olenko tieni päässä? Saanko luovuttaa pitkän taistelun jälkee? Onko tässä maailmassa tilaa minulle?

Paljon on maailmassa kysymyksiä.. Kuka kertoisi vastaukset? Totuus on ettei mitään voi ennustaa, kaikki asiat vain tapahtuvat mutta sinä itse voit päättää omasta elämästäsi! Pelkät faktat eivät merkitse mitään, täytyy uskaltaa unelmoida ja uskoa että vielä joskus sinäkin saat kokea upeita asioita. Vaikka nyt tuntuisi että mikään ei suju niin kuin haluaisi, muista että vielä tulee aika jolloin jopa sinä saat edes hetken elää omaa unelmaasi! Se vaatii paljon aikaa, työtä ja todella monta epäonnistumista.

 Mun elämä on taistelua päivästä toisee, aamusta iltaa, illasta aamuun. Pelkkää taistelua itseni kanssa, mutta arvatkaa mitä rakkaat ystävät! Kaikki epäonnistumiset jotka olen joutunut yksin käymään läpi, ovat vahvistaneet minua ja nyt vihdoin 4 vuoden jälkeen olen valmis uskomaan itseeni, olen tarpeeksi vahva uskomaan että vielä joku kaunis päivä minäkin saan kokea oman unelmani!

Olen tehnyt tuhansia virheitä, satuttanut muita, ottanut iskut vastaan nöyrästi, elänyt muiden asettamassa muotissa, elänyt niin että en ole ollu hetkeäkään onnellinen, mutta edelleen jaksan uskoa että jokainen löytää oman paikkansa mutta se vaatii sisua ja tahtoa että jaksaa rämpiä ongelmien läpi. Itse jouduin käymään helvetissä, olin aivan yksin, kukaan ei kuullut vaikka yritin huutaa, tähänkään mennessä ei ole apua siunautunut vaikka olen pyytänyt. Enää en pyydä muilta apua, päätin puoli vuotta sitten että pärjään yksin, jos en hyvin niin huonosti sitten mutta ainakin tahdon yrittää ja uskoa että vielä minäkin nään maailman kauneuden ja osaan vieläpä nauttia siitä.

Jos minä, typerä lapsi, idiootti nuori nainen jaksan katsoa joka päivä peiliin ja sanoa itselleni että olen kaunis ja vahva. Niin uskon ja luotan siihen että juuri SINÄ voit olla oman elämäsi sankari! Kokemuksesta kerron että itsesääli ei johda mihinkään, jos tunnet samaa tunnetta mitä minäkin ja ymmärrät mistä puhun. Kysy itseltäsi miksi sinä luovuttaisit jos minäkään en sitä vielä ole tehnyt! Olen nähnyt paljon pahaa, paljon surua ja itkua, toivottomuutta ja asioita joita kenenkään ei kuuluisi nähdä, mutta mitään en vaihtaisi pois. Kokemukset ovat kasvattaneet minut, ja opettaneet elämään.

Oon tälläne herkkä ja tosi syvälline mut arvatkaapa vaa häpeenkö sitä (: En missää nimessä! Jos jotakuta häiritsee mun ajattelutapa tai sanat ni voi mennä pois, koska minä en pyydä anteeksi sitä että olen oma itseni!

Sinä joka jaksoit lukea koko tekstin, sinulla on varmasti paljon ajatuksia ja mietit mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Ajattele että olet kaunis niin sisältä kuin ulkoa, juuri sellaisena kuin olet, et koskaan tule olemaan mitään muuta kuin sinä, aina voi esittää mutta onko siitä loppupeleissä hyötyä? Ei ole.. Olet ihana juuri noin, älä hukkaa itseäsi. Ikinä!

Arvostan kommenttiasi, sinun mielipidettä ja sinua jos vain uskallat olla oma itsesi. Kerro mikä on sinun unelmasi, sinun virheesi tai taistelusi. Tiedän etten ole ainoa tässä maailmassa jolla on vaikeaa, siksi tahtoisin kuulla muiden ajatuksia, yrittää ymmärtää myös muiden oloa ja jos vain pystyn niin autan. Kiitos että sain ajastasi pienen hetken ja kertoa tämän kaiken sinulle. Toivottavasti heräsi edes jotain asioita mieleen (:

Ei muutaku ihanaa sunnuntaita kaikille tasapuolisesti tottakai! (: