Selaat arkistoa kohteelle unelma.

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Sisko

31.3.2017 Yleinen

Siskoni on minulle ehkä tavoittamaton esikuva, mutta myös yksi suurimmista voimavaroista. Hän on aina ollut paras kaverini ja on sitä edelleen.

Joskus pelkäsin, että sairauteni tuhoaisi kaiken mitä meillä on. Kun hän muutamia vuosia sitten sai opiskelupaikan Helsingistä, pelkäsin jälleen. Pelkäsin, että hän unohtaisi minut. Kaikkein pahin pelkoni oli, että hän ei ainoastaan unohtaisi minua, vaan myös haluaisi unohtaa minut. Vuodet olivat vierineet eteenpäin, mutta minä en ollut edennyt juuri mihinkään. Uskoin siskoni haluavan päästä irti tästä, mihin hänet väkisin sidoin. Samat kurjat ympärilläni pyörivät asiat vaikuttivat häneenkin, ja ne ovat edelleen täällä, vaikka osaksi juuri hänen ansiostaan sain takaisin sen osan minua, jonka olin sokeana lahjoittanut Anoreksialle.

Pelko sisaruuden menettämisestä on ehkä ymmärrettävää, mutta turhaa. Voisi sanoa, että veriside on sellainen, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan verisiteestä, vaan myös sellaisesta henkisestä yhteydestä, jonka menettämiseen tarvitaan jotakin Anoreksiaakin pahempaa. Totean joka kerta kun näemme, että mikään ei ole muuttunut, ja se on hyvä asia. Sairauteni ehkä on ja pysyy, mutta niin pysyy myös meidän siteemme. Se on rakkautta, joka muodostuu kaikista eletyistä vuosista lähellä sellaista henkilöä, jossa yhdistyy paras ystävä ja sisko. Se on sitä, kun pääsee näkemään ihmisen kasvua aikuiseksi, ja kasvamaan samalla itse, ja sitä, kun tuntee toisen ihmisen ennen kuin tuntee täysin itseään. Se on jotakin mitä ei täysin pysty selittämään. Nykyään uskon, että se on myös jotakin sellaista, mitä ei pysty pilaamaan.

 18.3.2016, Perjantai klo 21:00
”Fiia tuli myös Turkuun. Hitsi, että olen odottanut sitä. Hän sanoi että hän on ollut niin huolissaan ja tuntenut olonsa huonoksi kun on ollut väärässä paikassa. Kuulemma pitää aina olla paikalla jos on kriisi. Sanoin, että älä hulluja puhu. Mutta vaikka hän ei saa ajatella noin koska haluan että hän on 100% onnellinen siellä missä hän ikinä onkaan, niin olen helpottunut siitä, että hän ei ole unohtanut minua. Se tekee hänelle hyvää päästä pois täältä missä asiat junnaa paikoillaan. Se, että täällä ne junnaavat, ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua siihen. Mutta kyllä olen odottanut että nähdään. Rakastan sitä naista enemmän kuin voi kertoa.”

 22.6.2016, Keskiviikko klo 14:03
”Fiia soitti minulle ihan yhtäkkiä ja kysyi lähdetäänkö parin viikon päästä Roomaan!!!!!!!! Aloin melkein itkemään kun hän kysyi. Olemme suunnitelleet siskosreissua ikuisuuden, mutta en koskaan todella uskaltanut uskoa että se toteutuisi!!! Kesä on täällä. Ja me lähdetään Roomaan. Herätys, sairaus! Lähden seikkailemaan siskoni kanssa ja sinua ei ole kutsuttu.”

Minuun sattuu nähdä siskoni kärsivän minun sairauteni takia. Hän on normaali nuori nainen jonka ei tarvitsisi käydä läpi asioita, joissa laitan hänet tarpomaan. Joskus en kai uskonut hänen reagoivan tähän kaikkeen niin vahvasti. Ajattelin, että minun sairauteni olisi vain pikkuinen yksityiskohta hänen elämässään. Hän olisi aina taitava ja täydellinen, ja tulisi kaikesta huolimatta etenemään elämässään upeasti. Hän pääsisi eteenpäin katsomatta taakseen tai vilkaisematta olkansa yli jäljissään kompuroivaa siskoaan. Nyt kun tunnen hänen huolesta sokean katseensa paremmin kuin olisin koskaan halunnut tuntea, minusta tuntuu että toisinaan hänen on jopa hankalaa kääntää päänsä eteenpäin kun minä kompuroin hänen jäljessään. Ehkä siksi juuri hänen huolensa yhdistettynä kaikkeen muuhun minut herättävänä iltana tapahtuneeseen, potkaisi hereille sen terveyden kannalta ratkaisevan osan minua.

Minä haluan että lopulta me molemmat kykenemme katsomaan eteenpäin ja tavoittelemaan unelmiamme yksilöinä. Se ei estä meitä tukemasta toisiamme. Ihminen on onnellisimmillaan kun se pääsee kulkemaan eteenpäin, mutta osaa ja haluaa myös kääntää katseensa muihin suuntiin. Minä teen nyt psyykkistä työtä, jotta voisin katsoa taaksepäin ilman pelkoa, ja saisin rohkeuden kohdata sairauteni värittämät muistot. Kun taas katson sivuilleni, toivon että sieltä minulle hymyilee aina takaisin joku, jota rakastan.

4.12.2016, Sunnuntai klo 21:45
”ARVAA MITÄ? Fiia soitti ja sanoi että on juuri tulossa Turusta Helsinkiin ja on kohta Kampissa. Me ehditään nähdä ennen kuin minun bussini tulee. Minulla on niin ikävä häntä. Jos nyt, tässä olotilassa saisin valita yhden ihmisen koko maailmasta ketä tulisi istumaan minun viereeni juuri nyt, niin se olisi varmasti Fiia. Tai Adele. Ei. Fiia.”

5.3.2017, Sunnuntai klo 20:20
”Eilen oli Fiian keikka Tiirikkalassa. Odotin sitä innolla, mutta tapahtui myös jotain mitä en osannut odottaa… ’Leijonakuningas’ –biisissä Fiia käveli yleisöön. Ennen kertsiä hän alkoi lähestyä minua ja ajattelin, että älä herranjumala tule tänne. Mutta kyllä hän tuli, ja antoi mikin minulle ja sanoi että anna mennä. En ehtinyt edes ajatella. Otin mikin ja lauloin niin hyvin kuin siinä yhtäkkiä osasin… Koko kertosäkeen. Sitten annoin mikin takaisin ja hän osoitti minua ja sanoi: ”Siskoni”. Ihmiset taputtivat enkä uskaltanut edes katsoa ympärilleni. Kun nostin katseeni niin huomasin miten jotkut itkivät. Me oltiin kosketettu niitä jollain käsittämättömällä tavalla. Settien välissä olin muka kiukkuinen Fiialle. Sanoin, ettei noin saa tehdä ilman varoitusta, mutta oikeasti olin onnellinen ja hän tiesi sen kyllä. Minusta tuntuu että se kertosäe oli hänen tapansa osoittaa että hän välittää siitä mitä minä tunnen, vaikka ne tunteet olisivat ihan tyhmiä. Ehkä hän halusi sanoa kiitos tai anteeksi, vaikka kumpikaan niistä ei ole tarpeen. Minun pitäisi sanoa ne hänelle, mutta osaan vaan kiukutella. Hienointa minusta oli, että sen kertosäkeen jälkeen tuntui kuin hän olisi ylpeä minusta. Se tunne oli minulle ihan hirveän suuri ja hieno.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Aina kun Fiia lähtee takaisin Helsinkiin, haluaisin olla ovella ja halata, mutta yleensä hautaudun yläkertaan koska minua harmittaa. Menen piiloon hänen lähtöään. Toivon ettei hän luule etten halua hyvästellä häntä tai että minua ei kiinnostaisi että hän lähtee. Minua vaan harmittaa se kummallisen melankolisella tavalla. Ehkä se olisi helpompaa jos minulla olisi enemmän omaa elämää elettävänä. Eri elämäntilanne.”

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

Kohti uutta unelmaa

11.2.2016 Yleinen

image

Helmikuu alkoi haaveillen omasta pihasta ja mökistä..

7.2 sunnuntaina ajelimme Orivedelle haaveissa vuokrata mökki vuodeksi. Ajatus oli että kokeilemme mökkielämää vuoden. Lähestyessämme mökkiä alkoi toivo elää ja seutu näyttää kivalta, tämä on varmaan meidän juttu.. Suureksi pettymykseksi mökki oli aivan surkea ja kävikin ilmi ettei se ole talviasuttava vaan kausi olisi hutikuusta-lokakuuhun

Hieman hiljaisina ja alakuloisina aluksi ajelimme takaisin kotiin.. Kunnes TP- eli mieheni miten häntä tässä kutsun- aloitti miettimisen.. Entäpä jos..

Ostaisimme tontin ja rakentaisimme oman mökin. Aluksi sellaisen pienen saunamökin.

Pääsimme kotiin ja siitä se alkoi..

Nyt pöydät notkuu esitteitä ja Ipadit käy kuumana kun vertailemme mökkejä ja etsimme tietoja. Huomenna perjantaina lähdemme katsomaan tonttia joka vaikuttaa sellaiselta kuin halusimme.. puita reunoilla, nurmikenttää keskellä ja tontti päättyy jokeen. Peltoa ympärillä ja oma rauha.. houkuttelevaa Samalla reissulla käymme tutustumassa kontio mökkeihin.

Täytyy kyllä tunnustaa että tämä projekti on jännittävä, mielenkiintoinen.. ja unissakin on mökkiä suunniteltu :)

Uusi viikko, uusi elämä

2.12.2014 Huumori, remontointi, remontti, remonttiblogi, Uudet blogit

Renovating Bad

Renovating Bad

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maanantaiaamu. En herännyt kellon soittoon. Vajaan vuoden ikäinen nassikka jokeltelee sängyssään ja odottaa kädet ojossa, että joku ottaisi hänet syliin. Näinpä teenkin ja menemme olohuoneeseen heräilemään sohvalle. Nassikka makailee sylissä, tutkii minun päästä löytyviä ihmeellisyyksiä ”korva…miksi se on olemassa?Jos yritän repiä isin suuta auki, mitähän siellä sisällä on” ja välillä painaa väsyneenä pään rintaa vasten sekä hekottelee, kun hieman kutitetaan. ”Hei, miksi sinä et lähde töihin?” kysyy tämä pieni mies ja koputtelee kädessä olevaa rannekelloaan. Vastaan, että nyt minun ei tarvitse mennä, kun olemme äidin kanssa suunnitelleet, että aiomme tehdä niitä asioita, joista olemme haaveilleet ja tämä on yksi niistä. Nautimme vapaasta elämästä hetkisen (huomenna voi olla liian myöhäistä), remonttia tehden ja tulevaisuudesta ei murehdita. Pikkujätkä nyökkää ymmärtämisen merkiksi ja heittää ylävitosen.

Keitän kahvia…paljon, koska siskokin tulee kohta tähän ja minun ei tosiaankaan tarvitse lähteä töihin! Olenhan muutama viikko sitten irtisanonut itseni vakituisesta työpaikasta, joka oli itse asiassa juuri se ammatti, josta olin haaveillut. Pidin työstä, työpaikasta, työkavereista ja pärjäsinkin siinä olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Viimeinen työpäivä oli aika ristiriitainen, kun odotin tätä pitkään suunniteltua taukoa, mutta samalla jouduin myös luopumaan siitä mistä olin aiemmin haaveillut ja jonka eteen olin myös joutunut ottamaan riskejä. Silloinkin irtisanoin itseni vakituisesta, hyväpalkkaisesta työstä ja hyppäsin tyhjän päälle, kannatti. Ehkä se on totta, että onni suosii rohkeaa…näin olemme ainakin Sallan kanssa uskotelleet itsellemme, kun olemme päätöksiä tehneet.

11 kuukauden ikäinen poikamme menee avaamaan oven Wilmalle ja ojentaa hänelle kahvikupin. Istumme porukalla hetkisen ja sitten lähden touhuamaan kaksion lattiasta tasoitetta pois, varustautuneena sillä uskomuksella että siinä on asbestia. Kirjoitan vastauksen tähän blogiin kolmenkymmenen vuoden päästä, jos oireita on tullut…en kyllä usko, koska syömme paljon sitruunaa ja juomme pakurikäävästä tehtyä juomaa ja niissä on paljon syöpää ehkäiseviä vaikutuksia.

/Jarkko

pudotus korkealta ja kovaa

25.10.2014 Treeniblogi, Yleinen

heippa!

tänään aamu lähti hyvinkin rauhallisesti käyntiin. Aamupalan söin rauhassa enkä lähtenyt edes lenkille! Sen siaan ensimmäinen ulkoilu tänään oli aamupäivällä bussiin, bussilla st-georgeen, ja siitä reipas ylämäki kävely adventure parc: iin. Okei mä tein vähän kahvakuulaa ja vatsalihaksia kun odottelin bussia, oli vähän tylsää. Puistossa temppuiltiin kavereiden kanssa vaikka minkälaisellia esteillä valjaiden varassa, käveltiin vaijeireita pitkin. Tämmönen korkeen paikan kammonen sai kyllä ylittää ihtesä monta kertaa. Aivan huikee kokemus, suosittelen jokaiselle lähteä käymään toimmosessa extreme puistossa se on mahtavaa. Kuntoiluakin siinä saa kovasti, ei välttämättä hikeen asti, mut välillä saa lihakset töitä kunnolla. Kaikki riippuu ihan itsestä että kuinka haastavan siitä haluaa tehdä. Tasapainokin kehittyy hyvin. Lopuksi kiivettiin huteria tikkaitai pitkin 13 metriin. tikkaat muuten nitisi, natisi ja heilui… siellä ohuen ritilän päälle ja sieltä hyppy alas valjaiden varassa. Ei ole mitään mistä pitää kiinni. Ritilän päällä kun seisoo tuntuu kuin olisit tyhjän päällä ja voin luvata polvet tutisee aivan varmasti vaikkei korkeita paikkoja pelkäisikään. Sit eikun HYPPY ja ai että se tunne kun sä ”lennät” ilmassa! MAHTAVAA. Mutta en nyt löpise enempää, koska sitä fiilistä ei edes voi sanoin kuvailla se täytyy itse kokea! kuvista saa pienen käsityksen meiningistä, mutta en nyt hirveästi kuvia otellut siellä, nautin vain olostani.

10636666_10204514139069565_786570349699647041_o

10668837_10204514138229544_2603714734338675568_o

 

(korkeella ollaan ja vaijereita ja esteitä siellä sun täällä)

10661899_10204514136629504_207084921352947429_o

 

(tämmösiä rappusia kiipeiltiin muutama metri ylös)

10295313_10204514137469525_1429659667031963491_o

 

(ja sitten laskettiin vaijerin vvarassa pitkämatka seuraavaan puuhun)

10633423_10204514134909461_716354105550432950_o

 

(tommosia pitkin sitä mentiin

1796028_10204514132349397_314860963104218551_o

10694264_10204514128789308_1390996676696015702_o

(tuli lehmiä vastaan bussimatkalla, kukka seppeleet päässä)

1470191_10204514479438074_4319291774272579193_n

 

(eka este, kiitos ihanan puhelimeni joka ei toimi, kuvat vähän huonoja.. ja parhaita kuvia en edes saanut tänne…)

1724774_10204514478758057_3023249575376652362_n

(tonne korkeelle sitä kiivettiin)

 

 

10645248_10204514477318021_1468935291380778910_n

 

(ja pudotus oli huima ja fiilis mahtava.)

10649922_10204514478198043_3315954074628586096_n

 

(nuorallatanssija)

10698574_10204514477678030_3578225258651138029_n

(nää on mun ainoa turva tuolla korkealla)

 

Puiston jälkeen tuloin rauhottuu toiseen kotiini st- georgeen ja illasta lähdinkin lenkille, juoksin ylämäkee ja huomaa kyllä et on eilen pyöräilly, jalat vieläkin hieman poikki. Koira loukaantui minulle kun en ottanut sitä mukaan joten lähdin heti perään uudelle lenkille koiran kanssa, ajattelin että kävelen. Nooo se ei ihan onnistunut koska koira halusi että juostaan, nin kevyesti hölkkäilin toisenkin lenkin ja kotiin palatesssa vielä kunnon vatsalihas rääkki. Huomenna on lepopäivä niin tänään ihan hyväkin rehkiä. Huomenna siis Täysi lepopäivä yhtäkään ylimäärästä askelta en ota! Nyt lähenkin nauttimaan kunnon illallisen ja muutaman lasin viiniä ja sit olen aivan valmis nukkumaan.

– ONNELLiNEN isolla Oolla

treeniä luonnon armoilla

19.10.2014 Treeniblogi, Yleinen

1658568_10204470797266047_8619156914127748253_o

Heippa!

Suomessa taitaa olla Kaamos aika parhaillaan, tai juuri alkamassa? Joten nyt ihmiset liikunta varsinkin ulkoilu on erittäin tärkeää että pysyy mieli virkeänä. Sveitsissäkin on syksy alkanut, mutta päivä on vielä pitkiä ja aurinkoisia. Välillä tuntuu kuin olisi kesä ja voi huoletta lähteä hellevaatteissa ulos kun taas toisinaan sataa ja on todella kylmä. Täällä sää on hyvinkin vaihtelevaa, mutta tuskin alle 10 asteen on vielä päästy. Sveitsi on siis unelma paikka ihmisille jotka palvovat aurinkoa ja lämmintä säätä. Itse taas ikävöin suomen syksyä, tykkään kylmyydestä ja pimeydestä. Syksy vaan jotenkin antaa minulle lisää virtaa lähteä luontoon liikkumaan. Edellisessä kirjotuksessa mainitsin että olen koiran vahtina ollut tämän viikko ja ai että siinä on fiksu eläin. Tämä koira kyllä tietää mitä haluaa ja pitää huolen siitä että saa pitkän lenkin. Jos hän päätti että tietylle polulla koira jumahti polun eteen ja katsoi minua kysyväyti. Jos olin erimieltä kävely reitistä minun täytyi istua maahan ennen kuin koira suostui liikkumaan sinne minne minä halusin. Eli paljon tuli myös kyykky harjoituksia..

Yleensä kun koiran kanssa lähtee ulos niin on jokin tietty lenkki, eikö totta? Talon vierestä lähtevä pururata , puisto tai naapuruston kiertävä asfalttitie jota on helppo ja mukava kävellä tuttu ja turvallinen ympäristö. Lenkkeilystä monesti tulee rutinoitua, napit korvilla hölkkäämistä tai ihan vaan kävelyä, aluksi kivaa mutta siihen kyllästyy nopeasti. Sitä se minulla on ainakin ollut ja koiran vahtina ollessani huomasin kolmantena päivä että lähden taas samaan suuntaan, kierrän taas lähes saman lenkin ja silloin päätin että anna koiran viedä, koska aloin jo tuntea tätä kylää ja tiesin etten voisi eksyä. Koira lähti ovelta ihan eri suuntaan minne olimme tottuneet menemään ja vau mikä lenkki me kierrettiin näin matkalla mm. aaseja ja lehmiä. Siinä vaiheessa ohjasin vielä sen verran että kävelimme teitä pitkin ja en suostunut lähtemään ihan joka paikkaan minne koira olisi halunnut. Perjantaina taas päätin että ny koira voi päättää suunnan koska ensinnäkin se tuntee paikat paljon paremmin kun minä, ja toisekseen mitä menetettävää minulla on jos poikkeanki tieltä metään tai pellolle. Ja KYLLä se oli todella kannattavaa. Tuli monen laista treeniä yhdellä lenkillä, ensin kävelimme eläimien muokkaamalla pellolle siinä tuli tasapainottelua ja se oli aika raskasta koska maa oli pehmeä, eli todella hyvä pakara ja jalka treeni. Sitten mentiinki jyrkkää ylämäkee eli jalat, pakarat, lantionseutu ja keskivartalo ylipäätään treenautu. Välillä taas vähän tasottelua ja lepoa lihaksille eli kävelimme hetken tasaista tietä. Ei me tietä kävelty kun ehkä 5 min niin lähdettiinkin takaisin metsään. Rämmittiin ryteikössä, tasa painottelin kaatuneiden puiden päällä vaikeata siinä oli se että ne saattoivat liikku ja pyöriä, hypin kantojen yli ja ai että se oli virkistävää ja hauskaa, koska luonnossa pystyy tekemään kaikenlaista ja olen varma että saa olla rauhassa eikä tarvitse välittää miltä näyttää. Mahtava liikunta muotosuosittelen testaamaan fiilis on mainio ton jälkeen, mä voin sen luvata. Sitten juostiinkin ylämäkeen pieni spurtti ja kotiin käveltiin alamäkeä haliitusti eli lihakset töihin. Voin sanoo että oli kyllä hiki ja tiesin liikkuneeni, illalla olikin ihana rauhoittua telkkarin ääreen katsoa Alvin ja pikkuoravat ja venytellä. LUXUSTA! Lenkillä kädet ei saanut treeniä melkein yhtää, paitsi tietysti kun välillä siirtelin puita/pölkkyjä/kantoja jotta sain tehtyä pientä esterataa. Noh mutta käsitreenin sainkin sitten lauantaina ja tänään kun lapsia nostellut ja kanneltu.

10704345_10204470803386200_1629697983279474163_o

(Noitten tukkien päällä oli mukava taiteilla, yleisöäkin sai kun autoja ajoi ohi.)

10710333_10204470804466227_503016969663013940_o

(rämmittiin risukossa.)

Haaste:

Haastan siis nyt kaikki että unohdatte muutamaksi päiväksi salitreeni ja rutiini lenkit. Kokeile uusia lenkki polkuja/ reittejä, etsi rauhallinen paikka keskeltä metsää ja hyödynnä sitä tee vaikka salitreeni luonnossa eli käsipainojen sijaan nostele vaikka puupélkkyjä. Kokeile juosta haasteellisessa ympäristössä missä joudut oikeasti keskittymään siihen mihin astut miten astut ja joudut hyppimään kantojen tai kivien yli, se on hauskaa! Eli nyt jokainen kipin kapin ulos ja piristämään mieltä näin kaamosajan kunniaksi. Tsemppiä, olkaa rohkeita kokeilemaan! Mutta tervettä maalais järkeä saa käyttää ei tarvitse extreme juttuja ruveta tekemään.

10661897_10204470807626306_3925192067757635198_o

(kivoja portaikkoja oli välillä vastassa

10496254_10204470805386250_616018947613722271_o10403868_10204470806026266_2704980543523778394_o

(tasapainottelua paksulla pöllillä ja sitten Välillä vähän ohuemmalla

10694482_10204470802506178_1838036729462666646_o

(juoksua ylämäkeen, mäki jyrkkenee kokoajan)

10697259_10204470800506128_4913470061183788757_o10623584_10204470799386100_8184041016870679126_o

(välillä mentiin sähköaitojen ali ja yli, mukula peltoo eli siis hyvin epätasainen)

10624780_10204453324549240_3979596367325293335_n10516829_10204453323789221_6464123189773278411_n10659371_10204453323149205_2799365685698990255_n

(Eläin ystäviä joita tapasin lenkillä ja muuta mukavaa, tällaisissa maisemissa saan lenkkeillä ja kuntoilla, kyllä kelpaa)

Eilen muistu mieleen että olen lomalla, joten sen kunniaksia taisin maistella muutaman lasillisen viiniä… Olo aamulla ei ollut mitenkään hyvä teki mieli vetää peitto korville ja uppoutua jonnekin syvälle patjojen uumeniin. Mutta lapset herätti minut eikä lähteneet huoneesta ilman minua, joten pakkohan se oli nousta. Siinä sitten muroja vetäsin aamupalaks kun en jaksanut ajatella sitä mitä sinne suuhuni juuri nyt laitan ja tais mennä muutama lasillinen vettäkin. Aamupalan jälkeen lähdettiin sienimetsään, en ole varmaan koskaan ollut sienimetsässä. En ollut mitenkään innokas lähtijä, mutta onneksi lähdin se oli todella kivaa ja jännää. Ja kotimatkalla tajusin että hei mullahan on hyvä olla eli elämä voittaa!

Minun vihjeeni siis tälläaiseen edellisillasta johtuvaan aamuiseen pahoinvointiin on että lähde liikkuumaan, juo paljon vettä tai vichyä ja syö hyvin sekä terveellisesti. Liikkuminen mielellään kevyttä kävelyä ulkona, marjastamista tai sienestämistä. Ihan sama mitä tekee kuhan on ulkoilmassa, liikkuu että veri lähtee kiertämään mutta ei kuitenkaan rasita tai hengästytä itseään. Jätä sokerilitkut pois eli mehut ja limpparit. Vichy auttaa paljon tehokkaammin kun limppari. Vichyssä on suoloja, vitamiineja se on hapokasta ja hyvän makusta eli mikä voisi olla parempaa? Vaikka usein tekee mieli syödä pitsaa tai hampurilaista eli kaikkea rasvaista, en suosittele. Koska ethän sinä muutenkaan syö aamupalaksi pitsaa, tai ainakin toivon ettet syö. Elimistö on joutunut rasitukselle edellis illasta sitten jos tankkaat elimistön täyteen rasvaa ja suolaa, itselle tulee paha olo eikä elimistö tykkää. Elimistö joutuu nimittäin tässä tapauksessa työskentelemään monen kertaisesti eikä saa lepoa joten palautuminenkin pitkittyy. Eli syö suht terveellisesti krapula aamuna!

esim. Lihaa joku mehukas pihivi tai kanaa, siihen sienikastike itsepoimituista tai tuoreista sienistä ja riisiä tai perunaa. Lisäksi raikas salaatti. Eli tee hyvä salatti makusi mukaan ja laita sitruuna mehutiivistettä sekaan, NAM! Sitruuna ja lime auttavat myös krapulaan. En tiedä syytä mutta näin on kerrottu. Ja jälkiruoaksi jäätelöä. Wolaa sulla on edessäsi ihana suht terveellinen ruoka joten bon appètit!

10687484_10204470808066317_1714318861608694347_o

 

auringon lasku eilen illalla)

1912359_10204470808666332_2705075973261037256_o

(samakohta tänä aamuna, oli pilvi meidän kohdalla)

10517372_10204470812426426_7131431535356223576_o

 

(näitä me kerättiin tänään, ei hajuakaan mitä noi on, mut hyvää ruokaa niistä sai. varmaan litran saalis oli kun pois lähdettiin.)

 

10700104_10204470813066442_2414804728513740917_o

( niin pieni ja söpö, ei kuitenkaan tiedetty mikähän sieni mahtaa kyseessä.)

 

10710333_10204470811506403_6733216471882099753_o

 

Hyvää syksyn jatkoa kaikille!

p.s. Pitää ehkä hankkia oikea kamera, alkaa ärsyttämään tää kuvan laatu…

 

Täydellistä lomailua

18.10.2014 Treeniblogi, Yleinen

Heippa kaikki!

 

On ollut ihana huomata että aika moni on jo vierraillut blogissani, yhteesä 272 ! wohoo kiitos siitä kaikille. Odotan vielä että ihmiset uskallatte rohkeasti kommentoida tekstejäni ! ;)

Mutta palataas taas asiaan eli nykyhetkeen minun 7 viikko. L O M A tarviseeko edes enempää sanoja siihen kuinka nautin olostani, ei tarvitse siivota, vahtia lapsia. tehdä ruokaa, saan vain olla minä, saan nauttia hyvästä seurasta ja viettää omaa aikaa, eikä minun tarvitse olla sosiallinen jos en sitä halua. Kuten aikasemmin jo mainitsin niin olen siis talon vahtina aivan ihanassa luksus talossa, olo kuin olisin hotellissa. Seuranani aivan mahtava koira joka suojelee ja vahtii, mihinkään en voi mennä silleen etteikö koira käy tarkistamassa että siellä on turvallista. Yöt koira nukkuu sängyn vieressä oven edessä ja vahtii. Olo kuin kuningattarella. Nautin poreammeesta ja viinistä, herkuttelin suklaalla ja hyvällä ruoalla, päivittäin pääsin käymään koiran kanssa ulkona parin tunnin ajan. Olen nauttinut viikosta siis täysin siemauksin. Parasta on ollut Oma aika eli lepo ja olen saanut annettua aikaa myös ystäville ja perheelle , skype siis on soinut paljon iltaisin, koska välillä olo tuntui hieman yksinäiseltä. Ajatukseni ovat pyörineet paljon unelmassani, sen suunnittelussa ja blogin kirjoittamisessa. Huomenna olisikin paluu host perheen luokse, ikävöin perhettä jo kovasti ja maanantaina alkaakin sitten taas arki, ihanaa! Lomailu on kivaa mutta liian pitkäksi aikaa se ei sovi minulle, huomasin nimittäin että olen siivonnut täällä tuttavani talossa, järjestellyt lasten lelukorit uusiks yms. joka ei todellakaan ole tapaistani. Ehkä olen jo niin tottunut tiettyyn arki rytmiin niin siitä on vaikea päästä eroon.

 

Olen minä tehnyt muutakin kuin vain löhöilly, kävin Tiistaina zürichissä. Ensin kiertelimme katselemassa kaunista kaupunkia, erilaisia nähtävyyksiä, söimme eväät piknikillä laiva satamassa ja pitkän kävelyn jälkeen hemmottelimme itseämme kylpylässä. Kylpylä oli aivan ihana thermal baths & spa, mutta paljon pienempi mitä kuvissa näkyy. Spa:n katolla oli iso poreallas josta kauniisti näki kaupungin, katselimme sieltä auringon laskua ja nautimme olosta. Kuitenkin meillä oli vain päivän junalippu joten jouduimme jo 7 aikaan illalla lähtemään kohti kotia. Kiva päivän reissu ja selvittiin noin 100fr. junalippuineen päivineen. Normaalisti junalippu nyoniysta-zürichiin maksaa 80fr. suunta, mutta Sveitsissä kommuuni taloista saa päivän junalipun 42 fr. ja sillä voit matkustaa minne vaan yhden päivän aikana. Mutta tämä lippu pitää hankkia tarpeeksi ajoissa, koska niitä on vain tietyn verran aina päivää kohden, eikä niitä voi ostamisen jälkeen vaihtaa tai muuttaa. Suosittelen jokaiselle Sveitsin matkaajalle että kä zürichissä, se on kaunis kaupunki ja meillä sattu hyvä tuuri kun oli vielä aivan mainio aurinkoinen sää. Poistuin minä keskiviikkonakin talosta, kun kävin ranskan tunnilla ahkerasti taas opiskelemassa ;)

Korviini on kantautunut tässä lähi viikkojen aikana ihania uutisia kavereilta. Moni on menossa naimisiin, ostelee taloja, saa lapsia, alkaa seurustelemaan ja menee kihloihin, olen onnellinen kavereideni puolesta, mutta minulle itselle alkaa tulla paniikki. En ole tajunnut vielä että olemme jo siinä iässä että pitäisi alkaa perhettä miettimään.. En kyllä itse ole vielä valmis asettumaan aloilleni, kyllä minä kerkiän sitten joskus!

 

10700556_10204453322589191_2740456369930516075_o-210662110_10204465072522932_3976627504031857508_o

(zürichin nähtävyyksiä, myös suomalaisten perustama sauna, joka on järven päällä. Ei päästy nyt siellä käymään, mutta joku kerta aion senkin käydä kokemassa, näytti hienolta)

 

10659027_10204465071682911_3510638093021655890_o

 

 

10714077_10204465070802889_540449600766635891_o10628900_10204465070162873_2339375791376748755_o

 

(piknik hyvässä seurassa, kauniissa maisemissa kera hyvän viinin)

 

10387118_10204465069082846_2226089839680042330_o 10661794_10204465056282526_1404503814801678763_o

( pieni pala zürichin kaduilta ja rautatie asema )

 

10633396_10204465055322502_672416398829436151_o  10496123_10204465053522457_1979572659355123203_o

 

( Freitag:in liike, rakennettu konteista, kallispaikka, mutta katolta hienot näkymät)

10668788_10204465054562483_8401284731184304960_o10679956_10204465052682436_7172980043745808421_o

 

Lähellä freitagia oli myös klubi nimeltä Helsinki, ei ole tietoa onko tällä jotain tekemistä suomalaisuuden kanssa vai ei, koska pääsimme katsomaan vain ulkopuolelta. ja taas katto näkymää freitagilta.)

10603703_10204465051322402_8913737399583980157_n

 

(välillä myös kaunistauduin itse )

Mutta onnea kaikille jotka ovat saaneet ihania uutisia ja minä kiitän lukioitani! puss*

viikko ennen lomaa..

18.10.2014 Treeniblogi, Yleinen

Ennen lomaa eli kuudes viikko. Lapset olivat mitä ihanimpia, Kävin shoppailemassa nuoremman kanssa, ostin kahdet uudet kengät, huivin, 2 paitaa ja lompakon, sain kaiken tämän 80 fr. joten ei olleskaan paha hinta. Arki oli hyvinkin normaalia, minä vain olin jotenkin hajamielinen ja ehkä väsynyt Yritin mm Pukea itselleni nuoremman pojan kenkiä ja mietin miksi en saa kenkiä jalkaan, yritin lämmittää ruokaa jääkaapissa ja ihmettelin kun ei lämpiä.. Joo olin oikeasti loman tarpeessa. Viikolla sattui ja tapahtui ihania asioita. Se tunne kun laulat sohvalla ja puolitoista vuotias lapsi kampeaa viereesi, painaa päänsä rintaasi vasten, takertuu tiukasti kiinni ja nukahtaa syliisi. Se teki minut todella onnelliseksi koska silloin tiesin että hän oikeasti välittää ja luottaa minuun. Jatkoin laulamista ja vähän väliä poika takertuu yhä tiukemmin ja tiukemmin kiinni. Silloin tiesin että olen löytänyt mahtavan perheen jonka lapsia saan hoitaan. Muutama päivä myöhemmin pelasin host-äidin ja vanhemman pojan kanssa lauta peliä. Yhtä äkkiä kesken pelin poika sanoo minulle Emmi mä tykköön sinusta, liikutuin se tuli niin sydämestä melkein rupesin itkemään onnesta. Eli siis todella hyvin mielin voin lähteä viikon lomalle. Onnellinen aupair.

 

10733859_10204461953524959_1450232132012799650_o

 

(Jeeeee, Emmi sulla on muumi mukissa kahvia!!)

 

10344425_10204461927964320_7013537483069242233_o

(sausinko määki vähän maistaa sitä?)

10669127_10204461928924344_8223944002505746023_o

(ai miten niin en saa?!? mä kyllä haluan kahvia…)

1836656_10204461929604361_2455518236775368911_o

 

(Hähää tiesin että saan tahtoni läpi kun tarpeeksi söpösti katson, tiedän että olen söpö ja saan haluamani, kahvi love)

Voisin siis kuvitella että Nuorempi poika näin ajatteli tilanteessa, ei hän osaa puhua. Poika menee aina ihan hulluksi kun näkee kahvia ja parasta jos se on muumipappa mukissa, koska sen se osaa sanoa.

10291089_10204461921884168_5908319148208906857_n10359086_10204461921284153_4171715298847928651_o

 

(mun pojat <3)

10419609_10204461925364255_2607385212463390113_n

(näin meillä nukutaan päikkärit <3)

Perjantaina lähdin aupair porukan kanssa hieman viihteelle Lausanneen ja meillä oli ihan todella mukavaa. Meno oli hullua, tanssittiin läpi yön ja aamulla 7 aikaan kotiin. Kiitos mukana olleille, nyt on todella hyvä aloittaa lepääminen. Tulin vahtimaan tuttavani koiraa ja taloa loma viikoksi st- georgeen, talo on aivan ihana kolme kerroksinen,kaunis näköala ikkunoista ja terassilta, on poreammeesta lähtien kaikki tarvittavat. olo kuin olisi hotellissa, onneksi koira on täällä koska muuten olisin saattanut pelätä. Tai no olisin pelännyt kovasti yksin. Elämä täällä siis rullaa hyvin ja olen alkanut tottua jo elämään Sveitsissä.

10599243_10204461922684188_5675071689644824488_n

Mutta palatakseni tähän minun unelmaani/ tavoitteeseeni kesällä 2016. Tänään toin asian julki facebookissa ja instagramissa vain muutamat ihmiset on tiennyt tästä aikaisemmin. Aihe alkoi puhuttamaan joitakin ihmisiä, että kuinka luulen pystyväni tuollaiseen matkaan ethän ole mikään huippu urheilija yms.  Joo se on totta että en ole mikään huippu urheilija tai muutenkaan tarpeeksi hyvässä kunnossa oleva nainen, vielä.. Sen takiahan minä olen alkanut treenaamaan hieman jo muuttamalla esim. ruokailu tottumuksia terveellisempään. Tiedän 3000 km on pitkä matka ja minulla on lyhyt aika se kävellä, koska suomen kesä ei ole mitenkään järjin pitkä. Mutta teen sen itseni vuoksi koska haluan, haluan kokeilla millaista se on ja jos en pysty siihen 5 kuukaudessa niin sille ei voi mitään kävelen niin pitkälle kuin pystyn ja ehdin. 3000km on vain tavoite johonka pyrin. Pää ideana mulla ei ole kiirehtiä vain nauttia siitä mitä teen ja mihinkä pystyn. Tsemppaamista minä tarvitsen ennemminkin kuin haaveeni lyttäämistä tai kommentteja siihen miten hullu tai tyhmä olen tehdessäni tuommoista.Jokaisen oma asia tietysti mitä mieltä on asiasta, mutta pitäkää ne sitten omana tietona. kiitos. Mutta kritiikkiä saadessani olen saanut myös uutta puhtia touhuun, haluan näyttää näille epäröiville ihmisille että pystyn siihen ja että minä teen sen!

10440839_10204461923924219_5505572042409430329_n10557062_10204461924804241_61176656960185555_o

Kuten sanoin olen alkanut jo hieman muuttamaan ruoka tottumuksia, unohdin sen edellisessä postauksessa mainita.

Kahden viikon ruokailemiseen on kuulunut:

Munia joka muodossa (valkuaisia), Erilaisia salaatteja suurimmaksi osaksi vihreitä vihanneksia, siemeniä, omega 3 öljyä, puuroa kera pakaste marjojen, maustamattoman jogurtin ja maito rahkan välimuotoa (täällä ei löydy nrmaalia maitorahkaa), activiaa (koska en ole löytänyt täältä muuta rasvatonta jogurttia), paljon lihaa, kalaa, kanaa, vähän riisiä,perunaa, pastaa ja muutama pala leipää. JA paljon paljon vettä sekä vichyä. Olo on todella hyvä kun on muuttanut ruokailu tottumuksia hieman. Sallin itselleni myös herkut jos tekee mieli, mutta ei oikeestaan edes ole karkkia tehnyt mieli näillä viikoilla johtuen ehkä innostuksestani terveelliseen elämään… :D En niinkään kiinnitä huomiota kalorimääriin tai siihen paljonko painan, kuuntelen omaa kehoani se kyllä kertoo minulle kun on hyvä olla. Nykyään en enää esim. hotki ruokaani tai syö mahaani täyteen ja illalla syön maitoharkan tapasta jogurttia kera ananaksen niin aamulla herätessä minulla on ollut hyvä olla. Syön tuhdimmin aamulla, juon paljon vettä, pyrin syömään säännöllisin aika välein n. 5-6 kertaa päivässä ja iltaa kohden kevennän syön vähemmän niin jaksan paremmin.

Liikun paljon enemmän parin viikon liikuntaan on kuulunut:

Lenkkeilyä juosten (illalla pieni lyhyt juoksu lenkki auttaa jaksamaan ja päästämääN päivän höyryt pihalle, kävelyä hyvällä sykkeellä (pieni tai iso lenkki, mutta tulee ulkoiltua), dvd:n mukana erilaisia harjoituksia (zumba, pilates on ollut nyt mukana, mutta dvd harjoittelu ei oikein ole minun juttu.kokeilin kuitenkin), Normaalia lihaskuntoa (toistoja), Ylämäki juoksua sekä ylämäki kävelyä ( ai että tää on sitä mun suosikkia), Leikkiminen lasten kanssa (jalkapallon pelaaminen, juoksemin, kiipeilytelineessä temppuilu yms. ja hyvällä sykkeellä siivoaminen. Päivään mahtuu aina paljon erilaisia liikunta muotoja, mutta ensi viikolla kerron tarkemmin liikunnastani ja ruokailustani.  Ja kun liikkuu paljon niin ei tarvitse koko ajan olla vahtaamassa kalorimääriä yms. PYH semmoset mä sanon, haluan ite ainakin syödä just sitä mikä maistuu hyvälle enkä jaksa tehdä hirveetä prosessia ruokailusta tai kaupassa käynnistä.10633660_10204461926324279_9129666101659858636_o10483128_10204461927004296_8261102523204709245_o

(poikain kanssa pellaamassa jalkapalloo, kyllä siis oikeesti pelattiinki mut oli vaan pieni lepotauko…)

Katsotaan mitä tästä nyt tulee ja toivotaan parasta!