Selaat arkistoa kohteelle ulkonäkö.

Ulkonäköpaineita

29.10.2016 Yleinen

Minä tunnen usein olevani ruma. Se on kauhea tunne. En enää muista aikaa, jolloin en olisi kokenut niin, vaikka joskus lapsena sellainen on ehkä ollut. Joskus joku on yrittänyt vakuuttaa päinvastaista, mutta itse en pysty näkemään itseäni toisin. Nykyisin en ehkä niin välitäkään. Tai ainakin yritän olla välittämättä ja suhtautua huumorilla vaikkapa mahamakkaroihin, vararenkaisiin, joilla leikkiminen entisiä hoitolapsianikin kovasti joskus nauratti.

Ala-asteikäisenä olin liian laiha, vinkurahampainen ja vinosilmäinen. Lisäksi olin poikatyttö, joka usein pukeutui muiden mielestä hassusti, kiipeili puissa, halusi tehdä isän kanssa raksahommia, tappeli poikien kanssa ja oli muutenkin sekä toisten lasten että aikuisten mielestä joskus melko mahdoton. Koulussa minua haukuttiin luuviuluksi ja majavaksi – ja rillipiruksi, kun sain silmälasit, joista aluksi peitettiin toinen linssi. Olen syntynyt melko pienenä keskosena, enkä ole koskaan kasvanut kovin pitkäksi, joten lyhyyskin on usein vaivannut mieltä ja ärsyttänyt sekä kirvoittanut mielikuvituksellisia haukkumasanoja toisten suista.

Kun tulin murrosikään ja minulle ilmaantui yhtäkkiä naisellisia muotoja ihan ryminällä, aloin pian tuntea itseni kamalan lihavaksi. Olin ehtinyt tottua olemaan laiha, pieni, kevyt, ketterä – ja jotenkin myös huomaamaton sen jälkeen, kun olin vaihtanut roolia kauhukakarasta kiltiksi tytöksi, joka ei pitänyt itsestään meteliä eikä suuremmin ilmaissut tunteitaan. Tietenkään en ollut silloin oikeasti lihava, vaan ihan normaalipainoinen, urheilullinen tyttö, jolla vain sattui olemaan isommat tissit kuin useimmilla muilla ikäisillään tytöillä sekä paksut, lihaksikkaat reidet. Mutta se riitti. Tunsin olevani kauhea, epämuodostunut läskimöykky.

Nykyään puistelen puoliksi huvittuneena, puoliksi kauhistuneena päätäni muistoille siitä, miten ankara olen ollut itseäni kohtaan. Anoreksian ja bulimian sekaista oireiluakin minulla oli useiden vuosien ajan ainakin kausittaisesti, ja osasin salata sairastamisen niin taitavasti, ettei oikeastaan kukaan tiennyt siitä ennen kuin itse kerroin. Tai ehkä joku huomasi, muttei sanonut mitään. Syömishäiriö ei kuitenkaan – ainakaan omalla kohdallani – liity pelkästään ulkonäköön, vaan se on ollut myös keino selviytyä psyykkisesti kuormittavasta tilanteesta, jota ei koe hallitsevansa. Kun kontrolloi painoaan ja sitä, miltä näyttää, hallitsee edes jotakin – vaikka todellisuudessa langoista tietenkin vetelee sairaus ja käsitys itsestä voi olla hyvinkin vääristynyt.

Olen kai minä ollut joskus ihan nättikin. Mutta sekään ei ole ollut ongelmatonta: minusta tuntui nuorena usein, että monet pojat ja miehet olivat kiinnostuneita minusta aivan vääristä syistä. Olisi tekopyhää sanoa, ettei ulkonäöllä ole mitään merkitystä, puolin tai toisin. Toisaalta kuitenkin tekee mieli väittää vastaan, sillä hyvin harvoin sitä merkitystä ainakaan itse tiedostan, varsinkaan toisten ihmisten suhteen. Toki huomaan esimerkiksi sellaisia asioita, että jokin tietty piirre jossakin ihmisessä voi olla selkeästi viehättävä, ujostuttava, epäilyttävä, luottamusta herättävä, pelottava tai mitä vain. Mutta useimmiten kuitenkin koen näkeväni edes hieman kaiken taakse. Erityisesti silmät ja katse kertovat paljon – sanotaanhan, että silmät ovat sielun peili. Aina ihmistä ei kuitenkaan tarvitse edes nähdä tai katsoa aistiakseen hänestä jotain.

Muiden mahdollista rumuutta – mitä sitten pohjimmiltaan onkaan rumuus tai kauneus – minä en näe. Enkä voi sietää sitä, jos joku arvostelee ilkeästi toisten ulkonäköä – mitä hemmettiä se kenellekään kuuluu, miltä joku toinen näyttää? Ja mitä todellista merkitystä on sellaisella kauneudella, joka kuitenkin rapistuu ja katoaa? Minusta kaikki ihmiset ovat ainakin alunperin kauniita, taideteoksia omalla tavallaan, niin kokonaisuuksina kuin yksityiskohdiltaan – enkä tarkoita pelkästään ulkoisesti. Ihmisten teot, sanat ja ajatukset voivat toki olla rumia, ja sellainen rumuus voi joskus peittää alleen ihmisen luontaisen kauneuden. Mutta yleensä minä näen ihmisissä ensisijaisesti jotain hyvää ja kaunista. Miksi en sitten näe itseäni samoin? Sama ongelma lienee monella muullakin.

Persjalkainen pullukka hobitti: söpön humoristinen kuvaus itsestäni. Ja kyllä minä sille nauran, joskus ihan vilpittömästikin. Vitsailen, että onpahan pehmusteita, jos kaatuu, tai vararavintoa, jos nälkä yllättää. Mutta usein huumori on myös naamio, jonka taakse piilotan epävarmuuteni. Toisaalta ajattelen, että jos joku on niin pinnallinen, ettei hyväksy minua kilojeni tai muiden ulkoisten puitteitteni vuoksi, niin olkoon. Toisaalta kuitenkin pelkään toisten reaktioita, sillä tiedän, että jokainen negatiivinen kommentti tai suoranainen syrjintä ja torjunta osuu kyllä kipeästi maaliin, vaikka siitä yrittäisi olla välittämättä tai siihen olisi valmistautunut. Tavallaan ylimääräiset kilot ovat kuitenkin myös suojamuuri, jonka takana voi piileskellä, eikä tarvitse päästää ketään liian lähelle.

Onko sitten ihme tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa, että moni tuntee itsensä rumaksi ja riittämättömäksi? Ei minusta. Sitä ei tarvitse aina edes sanoa – osaamme kyllä tulkita ympäristön viestejä negatiivisesti itseämme kohtaan ihan oma-aloitteisesti. Etenkin silloin, jos emme ole saaneet tarpeeksi kokea olevamme kauniita ja hyväksyttyjä lapsina ja nuorina. Aikuinen ihminen ehkä voi järkeistää asioita, mutta tunteilleen ei aikuinenkaan aina voi mitään – ne kun kumpuavat usein jostain hyvin kaukaa ja syvältä, eikä niiden alkulähdettä voi aina niin vain löytää tai tukkia. Minäkin olen joutunut tietoisesti opettelemaan ajatuksen, että olen sellainen kuin olen, ja on parempi yrittää olla edes suunnilleen sinut itsensä kanssa. Silti epävarmuus ja tunne rumuudesta palaavat ajoittain takaisin, ja silloin haluaisin piiloutua koko maailmalta, ettei kukaan näkisi minua.

Ihminen on aina kokonaisuus. Ja nimenomaan kokonaisuus merkitsee. Ulkonäkö on vain yksi osa kokonaisuutta. Kaikki muu painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän – tai ainakin sen pitäisi. Silti me kiinnitämme ulkonäköön paljon huomiota, olemme epävarmoja ja kateellisia, arvostelemme toisiamme – ja itseämme. Joskus tekisi mieli vain käskeä itseään ja kaikkia muita lopettamaan, mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Ärsyttävää.

Loppujen lopuksi monessa asiassa on kyse siitä, haluammeko keskittyä hyviin vai huonoihin puoliin. Se pätee mielestäni tässäkin. Joskus kannattaa myös pysähtyä hetkeksi miettimään, mihin haluaa aikaansa kuluttaa. Jos emme osaa sanoa toisistamme tai toisillemme mitään hyvää, voisimme olla mieluummin hiljaa. Muistutan tästä itseäni melko usein.

Olen joskus miettinyt, pitäisikö minun olla – tai tuntea olevani – kaunis voidakseni olla onnellinen tai tyytyväinen. Vastaus on kuitenkin kielteinen, ehdottomasti. Ennemminkin asetelma toimii niin päin, että tunteakseen olevansa kaunis täytyy olla tyytyväinen tai onnellinen. Pelkkää ulkokuorta todellisemmaksi kauneuden tekee mielestäni kaikki se, mitä ihmisessä on sisällä. Muistelen jonkun joskus sanoneen minulle, että ihminen näkee ja ilmentää sitä, mitä hänellä on sydämessään.

Taideteos ei aina paljasta heti kaikkia ulottuvuuksiaan. Sitä on joskus tutkittava hartaasti ymmärtääkseen sen kauneuden. Jokainen meistä on taidetta. Jokainen meistä myös tarvitsee silmät, jotka näkevät kauneutemme koko syvyydessään. Toivon, että jokaisella meistä on elämässämme edes yhdet sellaiset silmät. Katselkaamme toisiamme ystävällisen uteliain ja armollisin silmin, itseämme unohtamatta.