Selaat arkistoa kohteelle ulkonäkö.

Vinkkejä itsensä rakastamiseen

14.1.2017 Yleinen

11.6.2015, Torstai klo 21:21
”Päätän vuorotellen joko olla tyytyväinen itseeni tai parantua lopullisesti, mutta ne kaksi asiaa eivät korreloi keskenään ja herään siihen yhä uudelleen niin kuin se olisi joku uutinen. Saatan tajuta sen monta kertaa päivässä, ja monta kertaa päivässä päätän lähteä tiettyyn suuntaan joka sitten voi vaihtua tunnin sisällä koska tajuan tekeväni jotain mikä ei saa minua onnelliseksi. Mutta mikä sitten saa? Katson peiliin ja niin monena kertana inhoan sitä mitä näen. Joskus on hyvä päivä, se on aika mieletöntä… Ja pitäisi kai olla iloinen että edes on hyviä päiviä, vaikka joskus tuntuu että uurastan ja näen vaivaa mutta se ei vaan näy. Välillä mietin, onko minussa joku rakenteellinen vika? Joskus ajatukseni menee niin pitkälle että minun elimistössäni on joku salainen ihme asetus joka lihottaakin minua liikunnasta, tai että jotenkin nesteet kertyvät vatsaani kun istun kauan paikoillani. Ja sitten tunnistan että ne on sitä äärimmäisen vammaista ajattelua josta pitäisi pyrkiä eroon niin pian kuin mahdollista koska nuo äsken luettelemani hölynpölyt ovat vaarallisia. Tosi vaarallisia… Ei tarvita kuin naks, ja unohdan edellisen lauseeni ja alan uskoa niitä. Siis täysin, täyspäiväisesti ja koko älykapasiteetillani. Se raja on hiuksenhieno. Silti tajuan myös sen monesti päivässä, että minähän olen ollut siellä, siinä jossain hämärässä paikassa, kuilussa jossa vaa’an lukema näyttää alle 40 kiloa enkä silloinkaan ollut tyytyväinen itseeni. Mikä muuttuisi nyt? Mitä tekisin toisin, jotta en päätyisi sinne mistä olen ponnistellut ylös, mutta jotta voisin hymyillä kun katson peiliin? Onko mitään siltä väliltä edes olemassa?”

Hetket joina tuntee itsensä kauniiksi, on käytettävä hyväksi. Voisi ajatella että kaikki oman ulkonäön ympärillä pyörivä on pinnallista ja turhaa, ja mitä nopeammin sen kaiken miettimisen lopettaa, sen parempi. Anoreksian kanssa se ei kuitenkaan toimi niin.

Minun virheideni kautta opittu filosofia on yksinkertainen: Jos tunnet olosi huonoksi, älä katso peiliin. Kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä, ja kun hyvä päivä viimein koittaa, on täysin oikeutettua peilata kunnolla ja nauttia siitä. Siinä ei ole mitään omahyväistä. Se on tilanteen ymmärtämistä ja hyvien hetkien hyödyntämistä. Onneksemme nykyaika mahdollistaa myös selfiet. Niitä ei tarvitse postata minnekään tai näyttää kenellekään, mutta hyvinä päivinä niitä kannattaa ottaa, ja ne kannattaa säilyttää. Miksi? Kun hyvä päivä taas jää kauas taakse ja itsensä tuntee huonoksi, on peiliin katsominen jälleen turhaa. Niinä päivinä heitetään peilin eteen pyyhe tai lakana, ja jos Anoreksia ei tyydy siihen, katsotaan peilin sijaan hyvien päivien selfieitä. Kukaan ei liho yhdessä päivässä. Hetkinä joina tuntuu siltä, on hyvän päivän selfie oikeassa. Ei peili.

Ulkopuolelta tulevat kommentit vaikuttavat meihin enemmän kuin monet myöntävät. Aiheettomat, negatiivissävytteiset lauseet jäävät helposti päähän pyörimään eikä minulla ole antaa niiden ohittamiseen vinkkejä, joita joku ei olisi jo joskus sanonut ääneen. On tietysti totta, että niiden latelijat ovat usein epävarmoja itsestään, ja motiivit kommentteihin ovat mitä todennäköisemmin jotakin aivan muuta kuin mitä niiden sisältö antaa ymmärtää. Nämä faktat eivät kuitenkaan ole auttaneet minua, sillä minun sairauteni on ilmennyt muodossa, jossa ulkopuolelta tuleva negatiivisuus on yhdentekevää. Olen itse ollut itseni pahin vihollinen, ja olen itse arvostellut, leimannut ja loukannut itseäni pahemmin kuin kukaan muu voi koskaan tehdä. Sisältäpäin tuleva negatiivisuus on hyvin rikkovaa, mutta sen kanssa selviytymiseen minulla on neuvoja.

Minua auttaa ulkopuolelta tulevaan positiivisuuteen keskittyminen ja sen säilyttäminen. Moni ihminen ei tiedä miten suuria asioita heidän minulle osoittamansa kauniit sanat saattavat olla. On varmaa, että sosiaalisissa tilanteissa ilmenneet positiiviset kommentit ovat merkityksellisiä kenelle tahansa. Minulle ne ovat sanojen lisäksi kauniita luoteja jotka lentävät sairauttani kohti, sekä siemeniä joista hitaasti kasvaa se kadotettu rakkaus ja välittäminen omaa itseä kohtaan. Tämä on minun itseni välinen taistelu, se on totta. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sairauteni ulkopuolistamat ihmiset kykenisivät tietämättään tarjoamaan minulle apua.

Kun minulle osoitetaan positiivisia sanoja, haluan kirjoittaa ne muistiin ja tallettaa ne. Uskon, että tällöin ne saavat sijaa sisältäni ja pääsevät kasvamaan. Talletuksen voi tehdä kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, mutta pointtina on positiivisissa sanoissa vellominen. Se on täysin sallittua, eikä siinäkään ole mitään ylimielistä. Muistelen henkilöä joka osoitti minulle kauniita sanoja. Ajattelen tilannetta, jossa ne lausuttiin, ja mietin sanojen sisältöä. Tärkeintä on yrittää uskoa se sisältö. Lopulta ihminen itse päättää mihin uskoo, eikä uskominen Anoreksian mielipidettä vastaisiin väitteisiin ole helppoa, mutta niinhän se on kehonkuvankin kanssa. Kun oppii uskomaan omaan hyvyyteen, on Anoreksia saanut jo monta kuolettavaa iskua.
Neuvoni ulkopuolelta tulevien kommenttien hyödyntämiseen on siis myös hyvin yksinkertainen: Älä ulkoista itseäsi sinulle osoitetuista kauniista sanoista. Usko ja muista ulkopuolelta tuleva positiivisuus, ja käytä se parhaasi mukaan energiana syrjäyttämään sisältä tuleva negatiivisuus.

13.6.2012, Keskiviikko klo 13:26
”Oltiin mumman ja vaarin luona. Mumma hieroi kipeitä hartioitani ja sanoi: ’Voi sulla on oikeen joutsenen kaula!’. Se tuntui hirmu kivalta ja jäi mieleen… En tiedä miksi. Joutsenet on kauniita.”

 5.7.2013, Perjantai klo 8:43 – Kroatiassa –
”Levottomuuden tilalle on tullut väsynyt, mutta ei nukuttava olo joka tuntuu lähes pirteältä. Kävin suihkussa, sheivasin jalat, katselin rusketusraitojani peilistä ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen siihen mitä näin. En siis rusketuksen kannalta, minulla on ihan yhden tekevää olenko ruskettunut. (Äidin sanoin: ’Oooh, sä et näytä enää kuoleman kalpealta, nyt oot enää vaan sairaalloisen kalpea!’) …Mutta siis yleisesti. Pyörähdin pari kertaa ympäri, hymyilin, ja menin pyyhe päällä parvekkeelle lukemaan.”

Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä.

Ulkonäköpaineita

29.10.2016 Yleinen

Minä tunnen usein olevani ruma. Se on kauhea tunne. En enää muista aikaa, jolloin en olisi kokenut niin, vaikka joskus lapsena sellainen on ehkä ollut. Joskus joku on yrittänyt vakuuttaa päinvastaista, mutta itse en pysty näkemään itseäni toisin. Nykyisin en ehkä niin välitäkään. Tai ainakin yritän olla välittämättä ja suhtautua huumorilla vaikkapa mahamakkaroihin, vararenkaisiin, joilla leikkiminen entisiä hoitolapsianikin kovasti joskus nauratti.

Ala-asteikäisenä olin liian laiha, vinkurahampainen ja vinosilmäinen. Lisäksi olin poikatyttö, joka usein pukeutui muiden mielestä hassusti, kiipeili puissa, halusi tehdä isän kanssa raksahommia, tappeli poikien kanssa ja oli muutenkin sekä toisten lasten että aikuisten mielestä joskus melko mahdoton. Koulussa minua haukuttiin luuviuluksi ja majavaksi – ja rillipiruksi, kun sain silmälasit, joista aluksi peitettiin toinen linssi. Olen syntynyt melko pienenä keskosena, enkä ole koskaan kasvanut kovin pitkäksi, joten lyhyyskin on usein vaivannut mieltä ja ärsyttänyt sekä kirvoittanut mielikuvituksellisia haukkumasanoja toisten suista.

Kun tulin murrosikään ja minulle ilmaantui yhtäkkiä naisellisia muotoja ihan ryminällä, aloin pian tuntea itseni kamalan lihavaksi. Olin ehtinyt tottua olemaan laiha, pieni, kevyt, ketterä – ja jotenkin myös huomaamaton sen jälkeen, kun olin vaihtanut roolia kauhukakarasta kiltiksi tytöksi, joka ei pitänyt itsestään meteliä eikä suuremmin ilmaissut tunteitaan. Tietenkään en ollut silloin oikeasti lihava, vaan ihan normaalipainoinen, urheilullinen tyttö, jolla vain sattui olemaan isommat tissit kuin useimmilla muilla ikäisillään tytöillä sekä paksut, lihaksikkaat reidet. Mutta se riitti. Tunsin olevani kauhea, epämuodostunut läskimöykky.

Nykyään puistelen puoliksi huvittuneena, puoliksi kauhistuneena päätäni muistoille siitä, miten ankara olen ollut itseäni kohtaan. Anoreksian ja bulimian sekaista oireiluakin minulla oli useiden vuosien ajan ainakin kausittaisesti, ja osasin salata sairastamisen niin taitavasti, ettei oikeastaan kukaan tiennyt siitä ennen kuin itse kerroin. Tai ehkä joku huomasi, muttei sanonut mitään. Syömishäiriö ei kuitenkaan – ainakaan omalla kohdallani – liity pelkästään ulkonäköön, vaan se on ollut myös keino selviytyä psyykkisesti kuormittavasta tilanteesta, jota ei koe hallitsevansa. Kun kontrolloi painoaan ja sitä, miltä näyttää, hallitsee edes jotakin – vaikka todellisuudessa langoista tietenkin vetelee sairaus ja käsitys itsestä voi olla hyvinkin vääristynyt.

Olen kai minä ollut joskus ihan nättikin. Mutta sekään ei ole ollut ongelmatonta: minusta tuntui nuorena usein, että monet pojat ja miehet olivat kiinnostuneita minusta aivan vääristä syistä. Olisi tekopyhää sanoa, ettei ulkonäöllä ole mitään merkitystä, puolin tai toisin. Toisaalta kuitenkin tekee mieli väittää vastaan, sillä hyvin harvoin sitä merkitystä ainakaan itse tiedostan, varsinkaan toisten ihmisten suhteen. Toki huomaan esimerkiksi sellaisia asioita, että jokin tietty piirre jossakin ihmisessä voi olla selkeästi viehättävä, ujostuttava, epäilyttävä, luottamusta herättävä, pelottava tai mitä vain. Mutta useimmiten kuitenkin koen näkeväni edes hieman kaiken taakse. Erityisesti silmät ja katse kertovat paljon – sanotaanhan, että silmät ovat sielun peili. Aina ihmistä ei kuitenkaan tarvitse edes nähdä tai katsoa aistiakseen hänestä jotain.

Muiden mahdollista rumuutta – mitä sitten pohjimmiltaan onkaan rumuus tai kauneus – minä en näe. Enkä voi sietää sitä, jos joku arvostelee ilkeästi toisten ulkonäköä – mitä hemmettiä se kenellekään kuuluu, miltä joku toinen näyttää? Ja mitä todellista merkitystä on sellaisella kauneudella, joka kuitenkin rapistuu ja katoaa? Minusta kaikki ihmiset ovat ainakin alunperin kauniita, taideteoksia omalla tavallaan, niin kokonaisuuksina kuin yksityiskohdiltaan – enkä tarkoita pelkästään ulkoisesti. Ihmisten teot, sanat ja ajatukset voivat toki olla rumia, ja sellainen rumuus voi joskus peittää alleen ihmisen luontaisen kauneuden. Mutta yleensä minä näen ihmisissä ensisijaisesti jotain hyvää ja kaunista. Miksi en sitten näe itseäni samoin? Sama ongelma lienee monella muullakin.

Persjalkainen pullukka hobitti: söpön humoristinen kuvaus itsestäni. Ja kyllä minä sille nauran, joskus ihan vilpittömästikin. Vitsailen, että onpahan pehmusteita, jos kaatuu, tai vararavintoa, jos nälkä yllättää. Mutta usein huumori on myös naamio, jonka taakse piilotan epävarmuuteni. Toisaalta ajattelen, että jos joku on niin pinnallinen, ettei hyväksy minua kilojeni tai muiden ulkoisten puitteitteni vuoksi, niin olkoon. Toisaalta kuitenkin pelkään toisten reaktioita, sillä tiedän, että jokainen negatiivinen kommentti tai suoranainen syrjintä ja torjunta osuu kyllä kipeästi maaliin, vaikka siitä yrittäisi olla välittämättä tai siihen olisi valmistautunut. Tavallaan ylimääräiset kilot ovat kuitenkin myös suojamuuri, jonka takana voi piileskellä, eikä tarvitse päästää ketään liian lähelle.

Onko sitten ihme tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa, että moni tuntee itsensä rumaksi ja riittämättömäksi? Ei minusta. Sitä ei tarvitse aina edes sanoa – osaamme kyllä tulkita ympäristön viestejä negatiivisesti itseämme kohtaan ihan oma-aloitteisesti. Etenkin silloin, jos emme ole saaneet tarpeeksi kokea olevamme kauniita ja hyväksyttyjä lapsina ja nuorina. Aikuinen ihminen ehkä voi järkeistää asioita, mutta tunteilleen ei aikuinenkaan aina voi mitään – ne kun kumpuavat usein jostain hyvin kaukaa ja syvältä, eikä niiden alkulähdettä voi aina niin vain löytää tai tukkia. Minäkin olen joutunut tietoisesti opettelemaan ajatuksen, että olen sellainen kuin olen, ja on parempi yrittää olla edes suunnilleen sinut itsensä kanssa. Silti epävarmuus ja tunne rumuudesta palaavat ajoittain takaisin, ja silloin haluaisin piiloutua koko maailmalta, ettei kukaan näkisi minua.

Ihminen on aina kokonaisuus. Ja nimenomaan kokonaisuus merkitsee. Ulkonäkö on vain yksi osa kokonaisuutta. Kaikki muu painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän – tai ainakin sen pitäisi. Silti me kiinnitämme ulkonäköön paljon huomiota, olemme epävarmoja ja kateellisia, arvostelemme toisiamme – ja itseämme. Joskus tekisi mieli vain käskeä itseään ja kaikkia muita lopettamaan, mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Ärsyttävää.

Loppujen lopuksi monessa asiassa on kyse siitä, haluammeko keskittyä hyviin vai huonoihin puoliin. Se pätee mielestäni tässäkin. Joskus kannattaa myös pysähtyä hetkeksi miettimään, mihin haluaa aikaansa kuluttaa. Jos emme osaa sanoa toisistamme tai toisillemme mitään hyvää, voisimme olla mieluummin hiljaa. Muistutan tästä itseäni melko usein.

Olen joskus miettinyt, pitäisikö minun olla – tai tuntea olevani – kaunis voidakseni olla onnellinen tai tyytyväinen. Vastaus on kuitenkin kielteinen, ehdottomasti. Ennemminkin asetelma toimii niin päin, että tunteakseen olevansa kaunis täytyy olla tyytyväinen tai onnellinen. Pelkkää ulkokuorta todellisemmaksi kauneuden tekee mielestäni kaikki se, mitä ihmisessä on sisällä. Muistelen jonkun joskus sanoneen minulle, että ihminen näkee ja ilmentää sitä, mitä hänellä on sydämessään.

Taideteos ei aina paljasta heti kaikkia ulottuvuuksiaan. Sitä on joskus tutkittava hartaasti ymmärtääkseen sen kauneuden. Jokainen meistä on taidetta. Jokainen meistä myös tarvitsee silmät, jotka näkevät kauneutemme koko syvyydessään. Toivon, että jokaisella meistä on elämässämme edes yhdet sellaiset silmät. Katselkaamme toisiamme ystävällisen uteliain ja armollisin silmin, itseämme unohtamatta.