Selaat arkistoa kohteelle tyytyväinen.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Monenlaisia kuulumisia

30.11.2016 jotain positiivista, Kuulumisia

Moi,

 

Enpä muista koska olisin viimeksi kirjoittanut tänne, aikaa on kulunut jälleen paljon. Vointi on ollut sitä sun tätä, välillä hiukan paremmin ja välil taas on menty lujaa alamäkeen. Yksin en kuitenkaan ole ollut, ehei, olen saanut viettää pitkiä keskusteluita s.postin kautta erään ihmisen kanssa. En itsekään taida ymmärtää kuinka paljon tämä ihminen on mua auttanut. Jossain välissä tajusin keskusteluidemme auttaneen mua enemmän kuin terapiassa vuoden aikana.

 

Ystävyyttä, välittämistä ei niitä voi mitata millään mittarilla. Sen vain tietää kuinka paljon toista arvostaa, vaikkei sitä ääneen osaisikaan sanoa.

 

Hieman sama kissojen kanssa, varsinkin Cissyn. Ei meillä oo samaa kieltä, mut tullaan silti toimeen paremmin kuin hyvin. Vaikka ei ole sanoja halaus, kehräys, kylkeen painautuminen, vieressä nukkuminen, “juttelu”, rakkaus ne luovat välillemme yhteyden. Cissy mököttää mulle kun olen pois, mutta hetken päästä se tajuaa, mitä menettää, joten olemme jälleen ylimpiä ystäviä. Cissy ei toviin päästä mua silmistään, se kiehnää vieres, kehrää ja leipoo tavallist enemmän. Ihana kissa ❤  Joku voi ajatella Cissyn olevan “vain kissa”, minulle prinsessani on “vain iso osa elämääni”. Ilman “vain kissaa” elämäni ei olisi tällaista, ilman “vain kissaa” en olisi tällainen. Kissat saavat mut useimmiten hymyilemään, kuinka hassuja ja suloisia ne ovat, kuinka äärettömän rakkaita. Kissat ovat asia jota ilman en elä. Ei ole elämää ilman kissoja.

 

*******************************

 

Viime viikonloppuna oli partioleiri joka oli johtamistehtäväni. Pari kertaa ennen leiriä olin täysin paniikissa, meinasin jo jättää leirin kesken sillä leiri vei mut todellakin äärirajoille, melkein laidan yli. Silkasta itsepäisyydestä en antanut periks, en halua alkaa hetken päästä koko rumbaa alusta, sillä tiedän ettei tää olis myöhemmin merkittävästi helpompaa. Yllätyin itse kuinka hyvin leiri sujui. Pari kohtaa tiesin jo ennen leiriä, et niist tulee huomautuksii, mut toistaiseks palautteestakin oon selvinny hengis. Kun viel saan raportin valmiiks saan huokast helpotuksest ja ottaa partiosta pienen loman. Enhän tänä syksyn oo mitään muut tehnytkään kuin käyny koulua viitenä päivänä viikos koulus (miinus poikkeukset ja suurinpiirtein yhtä ahkeraan käyttäny aikaa partioon. Syyslomakin mulla oli ennemmin partioviikko kuin lomailua. Pari pakollista partio juttua viel mahtuu tälle vuodelle mm. oman ryhmän toimintakertomuksen ja rahankäyttöpapereiden rustausta, mut ne ovat minimaalisia kuluneeseen syksyyn nähden.

 

Koulun kustannuksella olen käyttänyt mahdollisimman paljon aikaa partioon, nyt voin loppuajan kesälomaan asti käyttää ennemmin kouluun kuin huivi kaulassa touhuihin. Ei en missään tapaukses tarkoita, et partio olis mulle vain rasite ja veis voimavaroja. Ei. Voisin viettää 24/7 huivi kaulas, koska partio nyt vaan sattuu oleen niin suuri osa mua. Jos partio vaikuttas muhun ja jaksamiseeni vain negatiivisesti, olisin varmasti lopettanut, mut ei, en oo ees miettiny lopettamist.

 

Viime aikoina olen tosi vähän nähnyt unia tai siis en muista niistä mitään. Viime yö tekee poikkeuksen, en varmasti pysty hahmottamaan mitä unessa tapahtui, en saa yksittäisestä yksityiskohdastakaan kiinni. Jotenkin mulla on fiilis, että tunteista pelko ja rakkaus/välittäminen olisivat jotenkin liittyneet uneen, mutta se onkin ainut mistä saan kiinni. Häiritsee, kun en voi muistaa, sillä jotenkin mulla on aavistus, että sen unen haluaisin muistaa, että unessa on jotain tärkeää. Asiasta tulikin mieleeni, kohta olisi aika laittaa puhelin pois, sammuttaa valo, vetää peitto korviin, painaa pää tyynyyn ja simmut kiinni. Ja tietenkin antaa miljoona halia, pusua ja rapsutusta “vain kissalle”, Cissy kun tapansa mukaan vahtii mua etten pääse karkuun. Voi ihanuus tuota karvakerää. Miten “vain kissasta” voi pitää näin paljon? Ai niin, eihän Cissy ole “vain kissa”, Cissy on valo elämässäni.

 

-Elina

100 päivää takana – fiiliksiä

17.12.2015 Yleinen

2015-12-16 13.04.37Lupasin kirjoittaa 100 päivän kohdalla lisää fiiliksistä. Joten tässäpä niitä, jouluisena :)

Tähän 100 päivään on mahtunut niin iloa kuin surua. Iloa on tuonut onnistuminen ja Cambridge Ohjelman noudattamisen helppous. Lisääntynyt energiakin on tuonut paljon hyvää mieltä ja olen saanut enemmän aikaan kuin aiemman vuoden aikana!

Surua ja vastoinkäymisiä on tullut mm. Cambailun alussa ollut koiran jalkaleikkaus sekä veljenpoikani menehtyminen. Itse Cambridge ei ole aiheuttanut mulle mitään pahaa, päinvastoin. Jos en olisi ollut tässä ohjelmassa mukana, olisi syöminen taas jäänyt. Useampaan kertaan.

Plussia voisi luetella vaikka kuinka!
1) Lentomatkustaminen on helpompaa, se tuli koettua lennolla Müncheniin. Vaikkakin viereeni sattui pahalle haiseva, erittäin lihava mies. Jos itse olisin vielä tursuillut käsinojien alta, ei olisi ollut kellään kivaa.
2) Ruokailujen suunnittelu kotioloissa on helppoa ja kivaa. Tulee kokeiltua uusia juttuja, kehiteltyä reseptejä.
3) Lisääntynyt energia tulee ammennettua järkevään tekemiseen. Energia tuo myös positiivista mieltä ja mielestäni pyrin nykyisin valittamaan ja murehtimaan vähemmän, vaikka tarvettakin olisi ollut. Suorastaan ärsyttää välillä ihmiset, joilla ei ole mikään hyvin.
4) Halu ja tarve liikkua. Ennen sohva oli niin hyvä ystävä, ettei jaksanut. Nyt jotenkin kaipaa raitista ilmaa ja jotain actionia elämäänsä.
5) Tipattomuus, aivan ehdottomasti positiivista! Nyt mielialan laskun näkee heti parin juoman jälkeen. Ja miten turhia kaloreita ne ovatkaan! Ja mikä turvotus tulee puolikkaasta skumpasta tai muutamasta oluesta :/
6) Ravintolassa syöminen on vieläkin hieman haaste, mutta osaan ainakin valita järkevimmän vaihtoehdon ja välttää hiilareita
7) Vähäinen hiilihydraattien saanti on mun juttu. Kun en niitä käytä, olo ei ole niin turvonnut ja jotenkin voi helpommin hengittää.
8) Teen tätä itselleni, en voi huijata kuin itseäni. Ketä tämä hyödyttää, itseäni.
9) Jokaisesta liikuntasuorituksesta voi olla tyytyväinen. Olen liikkunut vähintään 30 minuuttia päivittäin, sairaanakin.
10) Vaatteet. Miten ihania vaatteita löytyy helposti ja mm. farkkuja ei tarvitse lyhentää vaan ne ovat sopivia :)
11) Keikat selvinpäin. Ihan mahtava kokemus. Muistaa kaiken paremmin ja nauttii enemmän musan tuomasta hurmasta

2015-12-17 11.55.25Miinuksia
1) Raha, joka meni ennen rasvaiseen ruokaan ja muuhun epäterveelliseen, menee nyt Cambridge tuotteisiin
2) Ulkomaille matkustaessa ruokailut eivät ole simppeleitä, se kävi ilmi Münchenin kirjoituksestani »
3) Ihmisten asenteet, ”sun pitää sitten myös pitää ne kilot poissa” tai ”oot niin tylsä, kun et ota edes lasillista viiniä”
4) Vaateet eivät istu. Vanhat, kalliit merkkifarkut ovat aivan liian isoja ja edes vyö ei pelasta niiden ulkonäköä. Sama monessa paidassakin.

En vaan keksi miinuksia enempää. Hyvä niin :)

Kaiken kaikkiaan olen onnellinen, etten ole enää niin lihava ja kuvottava :D Tästä voi vain jatkaa eteenpäin ja tsempata loppuun asti. Ja toivoa, että tämä elämänmuutos saa aikaan sen, ettei mitään ylimääräisiä sairauksia (2. tyypin diabetes, tmv.) tule.

8 viikkoa eli 2 kk takana!

1.11.2015 Yleinen

viikko8Tänään tulee siis täyteen 8 viikkoa Cambailua. Se tekee 2 kk! Enkä kadu tai koe tätä aikaa vaikeaksi. Päinvastoin. Tänä aikana on ollut myös mukava tutkiskella itseään ja ajatuksiaan. Tämä aika on selkeyttänyt monia käsityksiäni ja saanut mieleni positiivisemmaksi. Voin siis suositella!

Tänään vaaka näytti -12,4 kg eli aika kivasti! Viikkopudotuksena se tarkoittaa -1,55 kg. Senttejäkin on lähtenyt mukavasti. Ne voi katsoa täältä »

Jäljellä tavotteeseen on vielä 12,9 kg, mutta sitäkin mietin vielä… Josko tiputtaisin kuitenkin vielä 5 kg tuosta ;) Katsotaan miltä tuntuu.

Palkinto ensimmäisesti 10 kg pudotuksesta odottaa vielä… Ensi viikolla palkitsen itseni :)

Mukavaa sunnuntaita!

7 viikkoa takana, kymppi meni rikki

25.10.2015 Yleinen

vko7Aamumittauksen tulos :) Yhteensä -10,9 kg, 7 viikossa. Happy! Valmentajan mittauksessa oli sen verran eroa omaani, että suhtaudun skeptisesti, onko tuokaan totta :D Mutta näillä mennään. Painokäyräni löytyy täältä »

Eilen ystäväni sanoi mulle, että olen kuihtunut, että nyt vasta sen huomaa. Samaa sanoi miehenikin, joka koko viime viikon on ollut työmatkalla. Omissa nahoissaan sitä ei huomaa kuin telttamaisista vaatteista :D Vielä 5 viikkoa ja pääsen Münchenin outletiin päivittämään vaatevarastoani. Silloin toivottavasti on lähtenyt ainakin 15 kg, eli jäljellä tavoitteeseen olisi enää noin 10 kg ;)

Motivaatiosunnuntaita kaikille <3