Selaat arkistoa kohteelle työelämä.

Hyvä esihenkilö sukupuoleen katsomatta

8.3.2018 Yleinen

Naistenpäivänä puhutaan paljon naisten palkoista ja johtajuudesta sekä siitä, mikä naisille on ylipäätään mahdollista. Kun minä olin pieni, haaveilin muun muassa misseydestä, ajokortista, armeijan suorittamisesta, lentolupakirjasta ja johtotehtävistä. Oman karkkikaupan ohella.

Kasvoin kaksi lapsisen perheen vanhimpana lapsena ja ainoana tyttärenä. Isäni osallistui meidän lasten hoitamiseen säännöllisesti, jota ei vielä 1980-luvulla voinut pitää oletuksena. Leikin sekä prinsessaa, että merirosvoa, joka kiipeili puuhun ja ajoi pyörällä päin seinää. Isän kanssa rakentelimme legopalikoista mäkihyppytorneja autoille. Äidin kanssa innostuimme vaatteista, kampauksista ja Barbeista. Vanhempani ovat duunareita eikä kumpikaan heistä ole erityisen kouluttautunut. Korkeakoulututkintoni oli melko harvinainen myös laajassa suvussani. Silti minulle oli lapsesta asti selvää, että voisin tehdä aikuisena mitä vain.

Lapsena ajattelin, että haluan ajaa autoa, koska en tuntenut ketään naista, kuka olisi niin tehnyt. Halusin olla Suomen ensimmäinen naislentäjä, koska uskoin, ettei muita ennen minua olisi. Halusin mennä armeijaan, koska se oli meiltä tytöiltä kiellettyä. Halusin huipulle, koska naisjohtajat loistivat poissaolollaan. Halusin olla ensimmäinen, esitaistelija, lajilla ei niin väliä. Työelämä ei tietenkään tänäkään päivänä ole valmis tai täydellinen, mutta oma taisteluhuutoni on vaiennut. En halua taistella vain itse taistelun takia. Ja olen tainnut nähdä myös muutamia autoa ajavia naisia.

Nyt aikuisena, minulla ei ole lupakirjaa autoon eikä lentokoneeseen, eivätkä hulppeilta kalskahtavat englanninkieliset tittelit tai bonusoptiot ole minua varten. Kelpaan ihan hyvin tällaisena tavallisenakin. Myös se on tasa-arvoa, että nainen saa halutessaan jäädä hoitamaan jälkikasvuaan kotiin vuosiksi tai valita sairaanhoitajan uran. Niin kun saa mieskin. Maailma ei muutu paremmaksi kiintiö-nais-hallitusammattilaisista tai kiintiö-mies-lastenhoitajista, jos heillä itsellään ei ole alalle paloa. Tärkeintä on kuitenkin ajatus, että kaikki on mahdollista, tie avoinna kulkea, jos vain itse haluaa ja on valmis.

Mielestäni hyvän pomon tunnistaa kahdesta piirteestä: hänellä on aikaa ja uskoa alaisiinsa. Työelämässä, työyhteisössä että johtajuudessa tarvitaan taitoja, sekä feminiiniseksi että maskuliiniseksi määriteltyjä. Tarvitaan jämäkkyyttä, kykyä tehdä vaikeitakin päätöksiä, sanottava suoraan ja seistävän sanojensa takana. Mutta on myös kuunneltava, ymmärrettävä ja oltava kannustava. Työyhteisö tai johtaja, jolla maskuliinisuus tai feminiinisyys alkaa dominoida, oli hän sitten itse kumpaa sukupuolta tahansa, johtaa yleensä epätasapainoon.

Jos laskin oikein, minulla on tähänastisen elämäni aikana ollut 10 mies- ja 15 nais- lähi-tai hallinnollista esihenkilöä. Heidän joukkoonsa on mahtunut sekä hyviä että huonoja, sekä miehiä että naisia, mutta heidän laadullaan ja sukupuolellaan ei ole ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tilanteita, joissa olen erityisen voimakkaasti kokenut olevani nainen työelämässä, on kaksi. Ensimmäisen ajoittuu nuoruusvuosiini, kun työskentelin kaupanalalla yrityksessä, jossa työntekijöinä oli ainoastaan nuoria naisia ja yritystä johti kaksi miestä. Tytöttelyä, ulkonäköön puuttumista ja sen arvostelua työajan ulkopuolellakin, tuntien vähentämistä ilman näkyvää syytä, tiettyjen työntekijöiden suosimista.

Toinen kokemukseni taas sijoittuu tiimiin, jossa työskenteli miespuolisen pomon alaisuudessa viisi alle 3-kymppistä naista. Heistä kaksi oli äitiyslomalla ja yksi tukevasti raskaana. En ollut vielä kertonut esimiehelleni omasta raskaudestani ennen kun jäin keskenmenon jälkeen sairaslomalle. Ei kestänyt kauaakaan, kun yritys myönsi minulle päättymättömän loman. Työntekijöissä oli molemmassa tapauksessa ehkä liikaa naisenergiaa ja johtoportaassa liikaa testosteronia.

Esihenkilöihini, tai suomeksi sanottuna pomoihini mahtuu paljon mahtavia tyyppejä. Kiitos teille aina tasapuolinen Jaana, herttainen yhteishenkeen uskova Marja, innostava Krista, tarkka ja tunnollinen Suvi, leijonaemon lailla omiaan puolustava Mindy, jämäkkä Jonna ja joustava ja ymmärtäväinen Satu. Mutta kiitos myös peruskalliomaisen rauhallinen Kari, kannustava Kauko, kuunteleva Juhana ja kaikesta uudesta innostuva ja suoriin sanoihin uskova Mikko. Kiitos että uskoitte minuun ja kykyihini. Vaikka olen nainen. Koska olen nainen.

Matikan yo #2 ja väsymys

23.3.2017 Fiilikset matalalla

Eilen tosiaan oli se koe ja se koe oli hirveä. En osannut kuin muutaman tehtävän. Vietin kuudesta tunnista kaks viimeistä tuntia odotellen älynväläystä, sitä että hoksaisin mitä tehtävässä kysytään ja miten saisin sen ratkaistua. Älynväläystä ei tullut.  Eilen koulun jälkeen olin ihan kuitti, mutta koska sunnuntaina yritin lukea kokeeseen, skippasin naapurin muksun kans olemisen ja sovin sen kans keskiviikosta. Niinpä vietin lapsen kans 3,5h. Tuntia myöhemmin lapsen lähdettyä kotiinsa sain jonkun ihme virtapiikin ja imuroin huoneeni tuosta noin puol ysiltä illal. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miksi.

 

Tänään aamulla ylös nouseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin keskiviikkona. Olis niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan koko päiväks. Tulin kotiin 12.30 ja kävin pitkällä koiralenkillä naapurini kanssa. Tulin kotiin ja lösähdin telkkarin eteen, samalla kun katsoin pari nauhoittamaani ohjelmaa söin hiukan. Ei maistunut uunikala ja peruna vaan menin hedelmä linjalla. Jonkun aikaa vaan makoilin sohvalla, mutta sitten antauduin väsymykselle ja nukuin pari tuntia heräten klo 19.45. Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, mutten oikeastaan koskaan muista mitä. Joten nyt onkin mahtava muistella unta jossa samaan aikaan katselin itseäni kun nukuin ja näin painajaista jossa putosin ja putosin. Vierestä katsellessani kuulin valittavani ahdistuksesta ja pelosta, olipa kaikin puolin piristävää.

 

En saa tartuttua läksyihin kuin ne vain liukuisivat kauemmas. En jaksa tehdä niitä vaikka pitäisi. En vaan jaksa. Surullinen fiilis. Mikään ei kiinnosta nukkumisen lisäksi. Mitään en jaksaisi tehdä kuin nukkua. Masentaa.

 

Ei huvita olla sosiaalinen, ei huvita puhua kenenkään kanssa, mutta silti tavallaan haluisin jutella jonkun kanssa. Olen myös kyllästynyt olemaan masentunut, olemaan ihminen jonka suupielet eivät nouse. Oon niin väsynyt itseeni.
Luonnollisesti abien hakiessa jatkokoulutuspaikkoja, en voi välttyä kysymyksiltä, jotka koskevat omia opiskeluitani. Joka kerran kun kuulen kysymyksen “Minne sä haet?” tms. mielialani laskee entisestään, enhän muutenkaan jo muista, etten tiedä minne hakisin. Tuntuu siltä kuin joku olisi päättänyt etten jatka opintoja lukion jälkeen, etten koskaan mene töihin, että jään lukion jälkeen eläkkeelle. Nämä ajatukset jos mitkä ovat niin mieltä kohentavia.. siksipä ei ole ihme, että itken itseni uneen. Illalla yksin hiljaisuudessa voin päästää irti ja antaa kyyneleiden tulla. Illalla yksikseni mun ei tarvitse olla vahva vaan voin antaa muurin romahtaa hetkellisesti.

 

 

-Elina