Selaat arkistoa kohteelle tyhjyys.

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Soivia hetkiä

14.4.2017 Yleinen

Musiikki tarjoaa minulle haaveita ja heittää tielleni jopa paineita, mutta samalla se on avun ja lohdun lähde. Musiikissa hienointa on sen tapa muokkautua kuulijaansa varten. Tietyn tyylinen musiikki ei voi miellyttää kaikkia, ja aluksi musiikin onkin läpäistävä kuulijan portti, jota vartioi kaiketi musiikkimauksi leimattu hahmo. Kun vastaanottavaisuus on saavutettu, muuttuu kappale ihmisen sisällä uudeksi tarinaksi. Artistin kirjoittaessa kappaletta, sillä on vasta yksi muoto. Se on yhden ihmisen näkökulma tarinasta. Kuulijoiden määrä muuttaa tarinan kirjaksi ja kertoo kuinka monta näkemystä yhdestä laulusta voi syntyä.

Hieno esimerkki musiikin ulottuvuuksista on Sara Bareillesin kappale Gravity. Se kertoo epätoivoisesta ja epäterveellisestä rakkaudesta, joka on epäilemättä alun perin sijoitettu kahden ihmisen välille. Kappale on kirjoitettu parisuhteen toisen osapuolen näkökulmasta. Henkilö kamppailee tunteidensa kanssa eikä osaa päästää irti vaikka tietää, että suhde painaa häntä painovoiman tavoin alas.
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, rakastuin sen herkkään ja haavoittuvaiseen melodiaan. Sanat muodostuivat heti minun näkökulmaani sopivaksi: Suhteen epäterveellinen osapuoli on Anoreksia, ja vaikka kuinka yritän edetä eteenpäin, se hallitsee minua kieron rakkauden tavoin.

Something always brings me back to you
It never takes too long
No matter what I say or do
I’ll still feel you here ’till the moment I’m gone

 You hold me without touch
You keep me without chains
I never wanted anything so much than to drown in your love
And not feel your reign

 Set me free, leave me be
I don’t want to fall another moment into your gravity
Here I am, and I stand
So tall, just the way I’m supposed to be
But you’re on to me and all over me

 Oh, you loved me ’cause I’m fragile
When I thought that I was strong
But you touch me for a little while
And all my fragile strength is gone

 I live here on my knees as I try to make you see
That you’re everything I think I need here on the ground
But you’re neither friend nor foe though I can’t seem to let you go
The one thing that I still know is that you’re keeping me down
You’re on to me, on to me, and all over

– Sara Bareilles, ”Gravity”, 2004

Artisti pystyy tuskin itsekään aavistamaan mihin hänen lyriikkansa mahdollisesti taipuvat. Rivit kuuntelevat elämäntilanteita kuulijoidensa korvien välissä ja muuttavat muotoaan tavoitellen samaistuttavuutta. Se koskettaa. Harmonia ja melodia säestävät sanomaa ja kuljettavat sitä korvakäytävien kautta sydämeen. Minulle useat epätoivoisessa valossa näyttäytyvät rakkauslaulut muovautuvat Anoreksiaan päin. Musiikki on ainoa asia joka koskee Anoreksiaa muuttumatta sairaaksi, ja siksi sen vaikutus on niin voimaannuttava. Se tiedostaa sairauteni läsnäolon, mutta saa aikaan vain oikeanlaisia kyyneleitä, lohtua ja voimaa.

Musiikki osaa esittää elämän koettelemuksia eri värisissä valoissa. Se on hienoa, sillä musiikin avulla kokemuksia pääsee myös käsittelemään uudella tavalla. Tämä ei koske ainoastaan negatiivisia muistoja. Parhaimmillaan musiikki vahvistaa unohtumattomia hetkiä ja kykenee palauttamaan ne myöhemmin jokaista tunnetta myöten takaisin. Tajuttuani sen takaumia käsittelevän voiman, olen alkanut tietoisesti yhdistää biisejä hetkiin. Sen myötä minulle on kerääntynyt soittolistallinen musiikkia, joka on erikoistunut muistojeni soittamiseen. Minulla on kappaleita hyville ja huonoille oloille, eroille ja ihastumisille. Tietyille hetkille.

3.8.2016, Keskiviikko klo 21.45
”Luulen että vielä vuosienkin päästä tämä levy soi minulle kesänä 2016. Vähän niin kuin Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin on ikuisesti kesä 2015. Ne fiilikset kun kaiken muuttuminen on vain muutamien askelten päässä… Kaikki se palautuu tuon biisin myötä. Tämä Years & Yearsin albumi tulee palauttamaan minut maisemaan jonka äärellä kirjoitan nyt. Kaikkeen lohduttomaan, mutta myös kaikkeen toivoon mitä tässä kesässä on. Tyhjyyteen ja liian moniin fiiliksiin yhtä aikaa. Ja siihen miten tämä musiikki nimenomaan tuo minulle lohtua niihin asioihin ja tunteisiin, joissa sitä ei muuten ole. Se sanoo että lopulta kaikki on hyvin. Vaikka siihen loppuun menisi koko elämä. Ja niinhän siihen menee, mutta haluaisin ehtiä elämään sitä onnellista loppua ennen kuin se todella loppuu.”

 

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

Ajatuksia ja tuntemuksia

26.2.2017 Fiilikset matalalla

Tekstistä saattaa huomata kuinka ajatukseni on karkaillut ja hyppinyt välillä toisaalle, mutta kai tuosta tolkun ottaa. Irtonaisista ja sekalaisista ajatuksista on vaikeahko kasata mitään helppo lukuista ja -tajuista tekstiä.

 

Väsyttää. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Huokaus. Suljen silmäni ja toivon että olisin paremmassa paikassa. Tai ainakin että voisin paremmin.

 

Joku päivä löysin itseni ajattelemasta, huomasin kuinka paljon aikaa on kulunut. Tuntui kuin olisin vasta todella tajunnut kuinka kauan asioista on kulunut aikaa, kuinka älyttömän nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Omalla tavallaan useat asiat tuntuvat kuinka olisivat tapahtuneet viime viikolla, mutta kalenteri väittää niiden tapahtuneen vuosia sitten. On jokseenkin älytöntä miettiä, että olen viettänyt masennuksen parissa viidesosan elämästäni. Kuinka suuren palan sairastaminen onkaan vienyt elämästäni. Kuinka monta vuotta olenkaan ollut se hiljainen, surumielinen, syrjään vetäytyvä, se jonka ajatuksissa on pyörinyt (ja pyörii edelleen) aivan liian usein itsensä tappaminen ja monet muut synkät ajatukset. Näinä vuosina elämänhaluni on valunut käsistäni tiimalasin hiekan lailla, en ole saanut siitä otetta. Kaiketi iloni, energisyyteni ja runsaat ideani palautuvat vielä joskus, joskus kun aika on siihen sopiva, kun olen valmis.

Tuntuu oudolta ajatella, että tasan neljä vuotta sitten mun voinnissani tapahtui suhteellisen merkittävä käänne huonompaan, masennukseni ilmoitti olemassa olostaan ja jaksamiseni heikkeni. Hiihtoloman 2013 jälkeen aloitin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla, vointini vuoksi. Ysiluokan loputtua hän teki lähetteen nupolle ja asiat alkoivat etenemään, viikottaiset käynnit, hoitajien vaihdot, lääkkeiden kokeilut sopivan löytämiseksi, sairasloma ja osastojakso, oikeudenkäynti jne. jne. Miten kaikesta onkaan niin paljon aikaa? En silloin uskonut, enkä kunnolla vieläkään, että muistikuvani noista vuosista alkavat haalistumaan, en muista enää. Mulla on vaikeuksia palauttaa mieleen tapahtumia, tunteita, henkilöitä yms. En usko vieläkään, että haavani saattavat parantua, alkaa arpeutumaan kuten käsivarsissani ovat tehneet. Kuinka paljon liittyykään käsieni valkoisiin viivoihin, kuinka paljon pahaa oloa ja ajatuksia, ajatuksia joista en vieläkään ole päässyt eroon. On kuitenkin päivänselvää näkyvien arpien olevan vain pieni pala todellisuutta vain jäävuorenhuippu, mutta mitä kaikkea piileskeleekään pinnan alla. Mitä kaikkea satunnainen hymyni häivyttääkään näkyvistä.

Tiedän, että muistikuvani tapahtumista voivat haalistua, painua unholaan, mutta kokemukset eivät. Se mitä tunnen ja koen pysyy. On asioita joiden suhteen en ole ollenkaan vakuuttunut pystynkö niihin enää koskaan, ylipäätään haluanko, löytyykö mulla motivaatiota voittaa traumat ja jatkaa eteenpäin. Jo joidenkin asioiden ajattelu saa mut varuilleni, ahdistuneeksi, säikyksi ja haluni pitää muut ihmiset tarpeeksi etäällä herää. On turhauttavaa kun tulevaisuus on niin monelta kantilta epävarma kuten opiskelut, työelämä ja oma terveyteni (jaksamisen ja elämänhalun palautuminen, parantuminen).

 

Mun voimat ovat vähissä, en jaksaisi tehdä mitään muuta kuin odottaa huomista, josko se olisi parempi kuin tämä päivä.

 

Muistojen haalistumisesta kertoo mm. se kuinka tahallisesti yritin itseäni ”kiusata” ja palauttaa tapahtumia ja tunteita mieleen mutten onnistunut. Ei tuntunut miltään. Aiemmin olen ahdistuneena ollut herkempi vaikeiden muistojen palautumiselle, mutta nyt on kuin olisin turtunut, etten tuntisi ja muistaisi mitään kuin kaikki olisi yhdentekevää.

 

Musta on toisinaan alkanut tuntua kuinka asiat joita mulle on tapahtunut olisivatkin tapahtuneet jollekin toiselle. Että olisin edelleen koskematon ja tavallaan ehjä. Että mua ei olisi kukaan satuttanut, tehnyt mulle mitään vasten tahtoani. Kaiketi olen alkanut irrtoamaan menneestä.

 

Mutta nut lienee aika jälleen pimentää vintti ja olla 8-10h ajattelematta tietoisesti mitään. Joten jatkan toisella kertaa, ehkäpä hiihtolomasta kertoillen. Öitä.

 

-Elina

 

Btw. Mulla ei ole aavistustakaan mikä sai mut hiukan itkemään tässä kirjoittelun loppupuolella. Tavallaan kyyneleet eivät sovi kuviooni, mutta ehkä olen sen verran väsyny tähän kaikkeen, että väsymykseni purkaantuu useampaa reittiä. Kuka näistä kaikista tietää..

RIP rakas metsä, RIP osa minua

13.1.2017 Fiilikset matalalla

Surullinen fiilis. Todella surullinen fiilis. Muutama päivä sitten koin ystäväni kanssa järkytyksen, oikeastaan melkein shokin. Tästä en tule toipumaan pitkään aikaan, tiedän sen.

 

 

 

 

Kuten monet tietävät, rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Olen luonnonlapsi. Ihan pienestä nappulasta asti olen liikkunut paljon luonnossa. Vuosien aikana olen leikkinyt, lenkkeillyt, tehnyt mettätöitä jne. Tuntuu kuin olisin osa luontoa tai ainakin luonto on hyvin suuri osa minua. En ole mitään ilman luontoa. Maaseutu ja luonnon rauha voittavat leikitellen kädenväännön kaupunkia vastaan. Olen aina asunut taajaman ulkopuolella, muutenkin kylä jossa asun on rauhallinen, ei mitään city-tyyliä. Lappiinkin mua vetää luonto, maisemat, hiljaisuus ja puhdas ilma.

 

Melkein talomme takaa alkaa metsä, jossa olen kulkenut erittäin paljon pikkuveljeni ja naapurissa asuvan ystävämme kanssa. Vaikka metsä ei mitenkään ole meidän omistuksessamme, siltä se on tuntunut. Isäni omistaa suht paljon metsää (kotiseudullaan), joten olen niillä mailla samoillut paljonkin ja sitä kautta olen oppinut metsän olevan kotini. Kaikesta huolimatta talomme takainen metsä merkitsee mulle enemmän. Juuri tässä metsässä olen liikkunut erityisen paljon viime vuosina, vuosina joina olen sairastanut masennusta. Näinä vuosina olen useita kertoja viikossa käynyt naapurini kanssa lenkittämässä koiria. Koska haluamme usein vältellä asfalttia, päädymme talssimaan metsään. Tämä metsä on ollut mulle eräänlainen pakopaikka, koira naapurista lainaan ja metsään rauhoittumaan. Syksyllä olen saanut myös ”karata” suppisapajilleni, jos lenkki ei ole maistunut. Oikeastaan en ole aiemmin huomannutkaan kuinka rakas ja tärkeä juuri tästä metsästä on minulle tullut. Arvon ja merkityksen kun liian usein huomaa vasta kun sen menettää. Ei sitä osaa ajatella, että kaikki voi kadota silmän räpäyksessä. Kaikki joka tuntui ikuiselta, voi tuhoutua täysin yllättäen.

 

 

Kuten helposti voi arvata metsän omistaja päätti vetää kaiken matalaksi. Kyllä, tyystin matalaksi joka ikistä risua myöden. Jäljelle ei jätetty edes siemenpuita, joten vaikuttaa hieman siltä, ettei siihen enää tulisi metsää. Emme tiedä metsän tulevaisuutta, sitä miten tästä eteenpäin. Kuitenkaan mikään ei tuo metsää takaisin. Uuden kasvamiseen menee useita kymmeniä vuosia ja siitäkään huolimatta se ei olisi sama metsä. Metsästä puuttuisivat kaikki vuosien aikana tutuiksi tulleet puut, polut, kaikki. Jopa suurin suppisapajani on poissa, eivätkä ne enää palaa.

 

 

 

 

Musta tuntuu siltä kuin kaikki mun sisuskalut olis revitty pois, jäljelle olis jääny vain hauras kuori. Mut on revitty kappaleiksi. Multa on riistetty rakkauteni kohde tai kuten eräs ystäväni muotoili: joku läheinen henkilö. Tiedän, ettei suurin osa ihmisistä voi ymmärtää miten pari kuusta, sammalikot, risut ja kävyt voivat merkitä mulle näin paljon, joten en odotakaan ymmärrystä kaikilta. En osaa selittää miten ja miksi musta tuntuu näin pahalta. Miten kyseinen metsä voi olla mulle niin tärkeä, ei sitä voi sanoin kertoa, sen vain tietää.

 

 

Olimme jälleen tänään lenkillä metsässä tai siis siellä mitä siitä enää on jäljellä. Totesimme, että koko se alue jossa liikuimme eniten on poissa. Jos koko metsä alueesta ei lähtenyt ihan puolia niin ainakin 1/3 osa. Kuusenoksakaton ja puupilareiden paikalla on vain karu puuton avohakkuuaukea. Aurinko paistaa suoraan maahan eikä valo siilaudu kauniisti vihreän katon läpi. Tästä lähin joudumme kävelemään tuon puuttoman aukean läpi, jotta pääsemme metsään mm. tuulen suojaan. Monelle ihmiselle olisin halunnut näyttää metsäni, muttei se enää koskaan ole mahdollista. Toisinaan kun olen ollut yksin metsässä lenkillä, olen mielikuvissani ollut siellä jonkun ystäväni kanssa, hälle olen näyttänyt kaikki minulle tärkeät paikat. Hänen seurassaan olen kävellyt joko polkuja pitkin tai ilman. Osasin ja tunsin (jäljelle jääneen osaan ja tunnen edelleen) kuin omat taskuni. En tarvitse metsässäni polkuja, tiedän kyllä minne pääsen mitäkin reittiä, jopa yksi koira on oppinut joitakin reittejä. Osaisinpa näyttää ajatukseni, jotta voisin jakaa ne ystävieni kanssa.

 

Kuvaa parhaiten metsääni

 

 

 

 

Haikein tunnelmin:

-Elina

 

Ps. Jostain syystä tekninen taitotasoni osoittaa jälleen vajavuutensa, enkä saa tänne lisättyä mitään omia kuviani :( Joten koitin netistä löytää edes jonkinlaisia kuvia, mutta koska ne eivät ole metsästäni, ne ovat jotain hiukan sinne päin. Avohakkuusta en löytänyt kummoisiakaan kuvia, mut saa noista nyt hiukan viitteitä..

Katkelmia pahan paluusta

18.12.2016 Yleinen

18.9.2016, Sunnuntai klo 01:28 – Synttärit –
”Käväistiin myös avolavassa Fiian kanssa. Siellä Jani soitti minun valitsemani biisit ja laittoi koko baarin laulamaan minulle Paljon onnea. Kumpa se kaikki tuntuisi joltakin… Ihan kuin minulla olisi haarniska ylläni. Sellainen haarniska joka blokkaa kaikista asioista pois ne tuntuvimmat kärjet. Sellaiset, joiden vuoksi täällä eletään.”

26.9.2016, Maanantai klo 21:43
”Masennuslääkkeet nostettiin takaisin. Ei sen kuulemma tarvitse olla pysyvä ratkaisu, mutta jotain millä pääsen taas jaloilleni… Saan kiinni elämästä… Alan taas tuntea. Kyllä se nyt tuntuu vain tappiolta. Taas on pillereitä aamuin illoin… Mutta ehkä se oli samalla paras ratkaisu. Enkä jaksa välittää siitä nyt. Tai analysoida sitä. Otan lääkkeet ja menen nukkumaan, sillä selvä.”

 28.9.2016, Keskiviikko klo 17:29
”Tulevaisuus näyttää välillä niin toivottomalta että ajattelen kuolemaa. Sellainen olo minulla oli tänään psykoterapian jälkeen, koska en tiennyt mitä tekisin minkään asian kanssa… Ei se ole aina edes pelottavaa, se on vaan toivotonta. Todella, todella toivotonta.”

 20.11.2016, Lauantai klo 10:28
”Ollaan taas menty takapakkia. Paljon. Uusi lääke… Taas. Näkisit kasvoni… Ne ovat väsyneemmät ja vanhemmat kuin pitkään aikaan. Poskilla näkyy itkun jättämiä raitoja.”

”Uusi psykiatrini Heikki sanoi että minun on pidettävä mielessäni se vaihtoehto että ruokailut aletaan toteuttaa Turun Anoreksiayksikössä. Näen joka yö painajaisia, mutta se paikka on valveillaoloaikani pahin painajainen.”

”Eilen iskä purkautui stressistään ja näytti niin tuskaiselta kertoessaan miten näkee minun riutuvan. Tällaista ei tapahdu usein hänen kanssaan. Hän on vahva. Mutta kun tapahtuu, se liikuttaa minua niin paljon että kaikki järisee hetken aikaa. Mietin, mikä on totta: mikä ajatus, mikä tunne. Mikä on sellaista mitä saa tuntea… Iskän takia, itseni takia, sairauden takia. Kaikki on jälleen kerran sekaisin.

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”En todellakaan ole menossa sairaalaan. Mutta kai kuitenkin takaraivossani tunnen sen mahdollisuuden lähestyvän. Kaikki hokevat sitä minulle. Sydämeni on alkanut taas tykyttää nopeammin silloin tällöin… Se on vähän pelottavaa.”

”Ajattelen taas mitä sairaiten että syön tosi kevyesti ensi viikkoon asti kun on taas ensimmäinen punnitus pitkään aikaan. Perustelut ovat kuitenkin monitasoisemmat kuin yleensä: 1. Pelkään että minua ei oteta vakavasti jos paino ei ole laskenut tarpeeksi. 2. Pelkään että olen epäonnistunut jos se ei ole laskenut tarpeeksi. 3. Jos se nyt on laskenut niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, niin minun on sitten ehkä helpompi saada suunta edes vähän ylöspäin joulun jälkeen, mikä taas ehkäisee sairaalaan joutumista. Tai siis… Ei se helppoa tule olemaan, mutta haluan aloittaa pohjalta, jotta painoa ei heti tarvitse nostaa niin suuriin lukemiin. Kyllä. Tässä on paljon soopaa. Halusin vain kirjoitta auki ajatukseni, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Itkua tulee joka kerta kun menen vanhempieni luokse. Ne sanovat että näytän sairaalta, ja kuulemma seuraava aste on se, että nenästä haihtuu kaikki niin, että siitä tulee luinen ja nyppyläinen. Kuulemma normaalia nenää ei saa takaisin sen jälkeen. En tiedä mitä uskoa. Ei, en vieläkään. Sen tiedän että voin huonosti, ja että uhka sairaalasta on lähempänä joka päivä. Eilen anelin äitiä ja iskää odottamaan joulun yli. ’Älkää viekö minua sinne. Ei vielä.’ Näin minä sanoin, vaikka olisin halunnut lisätä että punnituksen jälkeen lupaan yrittää vielä kovemmin. Tarvitsen vain ensin sen tiedon että olen laihtunut. Faktatiedon. Vaa’an näyttämän totuuden.”

 

Huokaus..

3.12.2016 Fiilikset matalalla, Jotain sälää

Tää päivä menee kyl niin harakoille. En jaksa nousta sängystä, en pukeutua, en pestä hampaita saati ottaa lääkkeitä. En jaksa tarttua mihinkään. Mikään ei kiinnosta, ei huvita. Oikeestaan en jaksa edes nukkua. Tavallaan tekis vaan mieli maata sängys koko päivä, muttei sekään kiinnosta. En halua syödä, mikään ei maistu. Surkea olo. Fiilis on kuin uitetulla kissalla. Itsetuhoisia ajatuksia. Inhottavat ajatukset kasvattavat voimiaan ja käyvät kimppuuni.

Viimeyön unesta muistan vain että olin menossa Nesteelle tankkaamaan autoa. Jarrutin aavistuksen liian myöhään ja hieman naarmutin autoa, jota joku mies oli juuri tankkaamassa. Onneksi mies ei ollut ihan älyttömän kiukkuinen, vaikka pitikin saarnan.  Tämän jälkeen seuraava erillinen tarkka muistikuva on, että juoksin karkuun, mikä minua jahtasi, sitä en tiedä.

Jää nähtäväksi tuleeko tästä päivästä mitään. Paljon olisi tekemistä mm. siivoamista ja leirin raportin tekoa. Taidan jälleen tuottaa pettymyksen kun en saa mitään aikaan..

 

-Elina

Mistä tämäkin tuli?

2.12.2016 Fiilikset matalalla

Eilen olin tosi hyväl fiiliksel. Olin ilone monest asiast: 1. Joululeiri on ohi, jäljel vaan jälkiselvittelyt. Selvisin leirist yllättävän hyvin ja toivuin koettelemuksesta nopeasti. 2. Koeviikko loppu ke, selvisin siitäkin. Yhden kokeen oon saanu takas, kirkkaasti meni läpi. 3. Odotin itsenäisyyspäivän tanssiaisia (olivat siis tänään pe). Tanssiminen ei oo niin mun juttu, tai valssi menee, siin on tarpeeks helpot askeleet mulle. Onneks päivään mahtuu muutaki ohjelmaa tanssimisen lisäks. 4. Naisten turhamaisuuksia: löysin vihdoin käytännös vuoden ettimisen jälkeen ittelleni mustat korkokengät.

Tänään koulus olin aika hyväl fiiliksel, mut nyt ehtoolla mieliala otti vanhan suuntansa, alaspäin. En tiedä mist tääkin yhtäkkiä tuli. Tyhjä olo, kuin mun sisäl ei oikeesti olis mitään. En sinällään tunne oikeen mitään, liki pelkkää tyhjyyttä. En enää jaksa olla iloinen ja onnellinen, nyt oon jälleen ”oma itseni”. Oikeen mikään ei tahdo tuntua miltään. Halit: ei mitään vaikutusta.

Ei suupielet jaksa nousta. Silmät tahtovat painua kiinni. Ryhti lysähtää kasaan. Ehkä koitan katsoa tätä elämää huomenna uudestaan. Nyt taidan antaa simmujen painua kiinni. Vaikka vaikea täs on olla ajattelemat ikuista unta. Taisi leiri sittenkin viedä voimat pahemmin kuin luulinkaan. Mut kait mä tästäkin selkiän, luultavasti. Silmät kiinni ja aivot katkolle. Toivottavasti en matkaa painajaisten valtakuntaan.

 

 

-Elina

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Ahdistaa

9.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina