Selaat arkistoa kohteelle tunteet.

Hän

15.1.2018 Yleinen

Siitä oli kulunut jo jonkin aikaa, kun viimeksi olin häntä nähnyt. En oikeastaan enää tarkalleen tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, sillä päivät ja viikot tuntuivat turruttavan pitkiltä ja joskus jopa mitättömiltä ilman hänen läsnäoloaan. Välillä tuntui siltä, että en edes tuntenut päivän vaihtumista,ja nukkumisestakin oli tullut pelkkää suorittamista. Välillä nukkuminen tuntui parhaalta lääkkeeltä, sillä tiesin, että seuraavasta päivästä olisi yksi päivä vähemmän siihen, kunnes voisin nähdä hänen suloiset,lempeät ja lämpimät kasvonsa uudelleen. Mitä tahansa tein, ajattelin tai katsoin, näin hänen kasvonsa kaikkialla. Tuntui siltä, kuin olisin yritänyt juosta kilpaa itseni kanssa, kuitenkaan koskaan saavuttamatta maaliviivaa. Totisesti en saavuttanut toisinaan kyseisinä hetkinä yhtikäsmitään; ajatukset harhailivat omilla raiteillaan kesken arkisten asioiden ja ainoa asia, mikä mieleeni vähänväliä piirtyi, oli hän.

 

 

 

Masennuspäiväkirja, osa 6: Lukossa

26.12.2017 Yleinen

Jälleen kerran olen hakenut – ja tällä kerralla yllättävän nopeasti saanutkin – keskusteluapua masennusoireiluun. Erona aiempiin kertoihin lienee ainakin se, että tilanne ei ole vielä ehtinyt päästä niin pahaksi kuin aiemmin, joten on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Helppous tietysti on suhteellista, sillä välillä tuntuu, että mitä enemmän taistelen, sitä suuremmalla voimalla masennus hyökyy ylitseni ja painaa minut maahan. Lisämausteina on muun muassa ahdistusta ja lieviä paniikkikohtauksia.

Olen tehnyt jos jonkinlaisia testejä ja vastaillut monenlaisiin kyselylomakkeisiin. Osa testeistä ja kyselyistä on mitannut masennustuntemuksieni voimakkuutta. Osalla niistä taas on kartoitettu mahdollisia tunnelukkoja, jotka voisivat osaltaan olla ongelmien taustalla. Niitä onkin sitten löytynyt pitkä lista, mikä on kuulemma epätavallista, sillä yleisemmin ihmisillä on yksi tai muutama voimakkaampi lukko. Minulla kuitenkin vaikuttaisi olevan lukkoja vähän joka kohdassa, osa vahvempia ja osa hieman heikompia.

Mikä sitten oikein on tunnelukko? Käsite on peräisin Jeffrey E. Youngin masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivien hoitoon kehittämästä skeematerapiasta. Kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan skeematerapian perusajatus on se, että on olemassa erilaisia haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja, joista voidaan pyrkiä vapautumaan. Young kartoitti asiakastyönsä pohjalta näitä ihmisillä olevia erilaisia malleja eli skeemoja. Kansanomaisemmin skeemoja nimitetään tunnelukoiksi (engl. life trap).

Young määritteli 18 erilaista tunnelukkoa:

alistuminen

emotionaalinen estyneisyys

epäonnistuminen

hylkääminen

hyväksynnän haku

kaltoin kohtelu

kietoutuneisuus

oikeutus

pessimistisyys

rankaisevuus

riippuvuus

riittämätön itsekontrolli

suojattomuus

tunnevaje

uhrautuminen

ulkopuolisuus

vaativuus

vajavuus

Suomessa tunnelukkoihin on perehtynyt muun muassa kouluttaja-skeematerapeutti Kimmo Takanen, jonka kirjaan Tunne lukkosi liittyvällä sivustolla asiaa selitetään näin:

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.”

Eniten vaikutusta tunnelukkojen syntymiseen on vanhemmilla, sillä heidän kanssaan olemme aikuisuuteen saakka yleensä eniten ja hyvin tiiviisti tekemisissä. Myös sisaruksilla, koululla, opettajilla sekä muilla aikuisilla voi olla oma vaikutuksensa. Myöhemmät huonot kokemukset erityisesti parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa vahvistavat lukkoja entisestään.

Tunnelukkoja on kaikilla, mutta niiden voimakkuuksissa eli siinä, miten paljon ne vaikuttavat meihin ja haittaavat elämäämme, on huomattavia eroja. Tunnelukot aktivoituvat yleensä silloin, kun yritämme selviytyä vaikeista tunteista – ja erityisesti silloin, jos emme tunnista näitä tunteita tai osaa käsitellä niitä: ”Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. – – Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.”

Toinen tunnelukkoihin liittyvä skeematerapian keskeinen käsite on moodi eli niin sanottu minä-tila. Moodeilla tarkoitetaan erilaisia puolia itsessämme, jotka ilmenevät ajan eri hetkillä. – – Moodi on kullakin hetkellä vallitseva mielentila. Moodit ovat muodostuneet lapsuudessa ensin yksittäisissä tilanteissa toimintakeinoiksi, toiston myötä toimintakeinot ovat muuttuneet toimintatavoiksi ja vahvistuessaan tavat ovat muuttuneet persoonallisuuden osaksi, moodiksi. Moodi on hyvin keskeinen osa sitä, mitä koemme itsemme olevan. Niiden voidaan ajatella olevan tunnetiloja, ajattelutiloja, toimintatiloja tai selviytymistiloja, jotka vaihtelevat meissä samalla kun elämämme tilanteet ja olosuhteet vaihtelevat.”

Moodeja voisi selventää vaikkapa niin, että jokaisessa meissä on sisäinen lapsi ja sisäinen aikuinen. Positiivisia moodeja ovat tyytyväinen lapsi ja vastuullinen aikuinen. Haitallisia lapsi-moodeja – lapsen tunnetiloja – taas ovat esimerkiksi haavoittunut/haavoittuva, impulsiivinen ja vihainen (sisäinen) lapsi. Näihin vaikuttavat vanhemmilta sisäistetyt, haitalliset vanhempi-moodit eli rankaiseva/kriittinen ja vaativa (sisäinen) vanhempi. Haitallisiin lapsi-moodeihin liittyy selviytymiskeinoja, joita ovat eristäytyminen/välttely, mukautuminen/antautuminen sekä yli-kompensointi – eli nämä ovat niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, jotka vaikuttavat meihin, ihmissuhteisiimme ja elämäämme haitallisesti.

Tunnelukkojen ja moodien kartoittaminen on tuntunut toisaalta selventävältä ja helpottavalta, mutta toisaalta on tullut myös ajatuksia siitä, miten toivoton sekamelska olenkaan. Mutta ehkäpä tämä vyyhti tästä vähitellen alkaa purkautua – päivä ja hetki kerrallaan. Vapauttavinta on ollut se, kun minulle on sanottu, etten ainakaan nykyisessä tilassani ja tilanteessani vain yksinkertaisesti mahda mitään sille, millainen olen. Syyllistän silti yhä helposti itseäni kaikesta. Paljon on siis opettelemista.

Jos kiinnostuit aiheesta ja haluat lisätietoa tunnelukoista, sitä löytyy muun muassa näiltä lähteinä käyttämiltäni sivustoilta:

http://www.tunnelukkosi.fi

http://www.skeematerapia.fi

Kannattaa tutustua myös Kimmo Takasen kirjoihin, joita on ilmestynyt useampia – viimeisimpänä esimerkiksi Murra tunnelukkosi.

Masennuspäiväkirja, osa 4: Paha päivä

14.11.2017 Yleinen

Lojun silmät auki sängyssä. On aamu, mutta ei tunnu siltä. Päälleni on kasattu tuhat kiloa kiviä. En pääse ylös. Silmät tuntuvat aroilta, kuin olisin seissyt koko yön hiekkamyrskyssä. En tiedä, olenko nukkunut, vai olenko vain maannut silmät kiinni peiton alla.

Rinnassa tuntuu möykky, itkettää. Mutta en pysty edes vuodattamaan kyyneliä. Jokainen liikahdus tuntuu raskaalta ja kivuliaalta. Jalat eivät toimi kunnolla. Kädet eivät tottele. Mieli on täynnä paksua, tahmeaa sumua. Katse osuu pöydällä olevaan paperiin, johon olen edellisenä päivänä kirjoittanut listan asioista, joita tänään pitäisi tehdä. Repäisen paperin kahtia ja rutistan palaset käsissäni.

Päässäni kumisee yksitoikkoinen rumpu, joka takoo korvissani, etten pysty, että minusta ei ole tähän, minusta ei ole mihinkään. Matkalla kauppaan jalat tuntuvat lyijynraskailta ja tekisi mieli käydä makaamaan jalkakäytävälle, sulautua asfalttiin. Kotona en löydä yhtään puhdasta lusikkaa ja maailma romahtaa.

Nojaan ovenkarmiin ja olen pelkkää suolaista vesiputousta. Itku purkautuu niin voimalla, että lopulta alan yskiä. En saa henkeä. Paniikki. Kuolen tähän.

Itku vie viimeisetkin voimat. Istun lattialla seinään nojaten. Koirat ovat tulleet viereeni, asettuneet makaamaan ihan minuun kiinni. Toisen pää on sylissäni, toisen etujalat jalkojeni päällä. Ne katselevat minua ihmeissään, ehkä huolestuneinakin. Sivelen molemmin käsin niiden silkinpehmeitä korvia. Kyyneleet maalaavat yhä jokia poskilleni.

Näen ympärilläni paljon asioita, joiden pitäisi tuottaa minulle iloa, antaa minulle voimaa ja helpottaa oloani – asioita, jotka ovat ennen tehneet niin – mutta ne eivät tunnu miltään. Jokaisen päivän kuuluisi olla lahja, mutta joskus ne tuntuvat kirouksilta, huonoilta piloilta. Tiedän, että minun pitäisi olla kiitollinen, mutta haluan vain, että kipu loppuu tai että edes jokin tuntuisi taas hyvältä.

Usein niin monelta taholta ”käsketään” ajattelemaan positiivisesti. Näkemään hyvät asiat, hyvät puolet. Se on oikeastaan jopa loukkaavaa. Ei ole välttämättä kyse siitä, ettei niitä näkisi tai arvostaisi, mutta niitä ei vain pysty kokemaan samalla tavalla kuin ennen. Ainakaan joka päivä. Lisäksi voi tuntea, ettei ansaitse niitä, tai voi pelätä niiden menettämistä niin paljon, ettei uskalla pitää niistä kunnolla kiinni.

Pahoja päiviä tulee. Tulee paljon pahempiakin kuin tämä. Tulee päiviä, joina tuntuu, etten jaksa olla olemassa. Ettei ole mitään syytä olla olemassa. Kuinka monesta sellaisesta olen jo selvinnyt? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että selviän myös tästä päivästä. Niinpä minä odotan, että se menee ohi.

Yritän hengittää rauhallisesti.

Sielun vammat: maskuliininen maailma

1.5.2017 Yleinen

Hyäksikäyttö lapsena jättää sellaiset arvet, jotka eivät parane koskaan. En tiedä mitä elämäni olisin, kuka minä olisin ja mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa ellen olis joutunut pedofiilin uhriksi. Hän vei minulta sen vaihtoehdon ja jätti minulle vain mahdollisuuden elää traumojeni kanssa. Vaikka äsken kirjoitinkin anteeksiantamisesta, on minun kirjoitettava myös siitä katkeruudesta, ja niistä sielun vammoista, joita teko on minuun jättänyt. Asioista, joiden kanssa kamppailen arjessani jatkuvasti. Aloitan suurimmasta ongelmasta, johon törmään jatkuvasti. Elämästä maskuliinisessa maailmassa. Tämä on se tapa, jolla minä, ja monet muut uhrit, maailman hahmotamme.

En ole osannut luottaa miehiin, enkö oikein ihmisin muutenkaan. Aina vaan ihmettelen miten hyväuskoisia naiset oikein ovatkaan. Miten he pettyvät kun prinssit toisensa jälkeen ovat paljastuneet sammakoiksi, vaikka eivätkö kaikki prinssit olekin vain sammakoita valeasuissa? Kuvittelin kaikkien miesten haluavan vain seksiä. Kuvittelin pitkään, että miehillä ei ole kykyä tuntea rakkautta, vain himoja jotka ohjaavat heidän toimintaansa. Varmaan tämä on totta joidenkin kohdalla, mutta kyllä suurin osa miehistäkin kaipaa rakkautta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ihan yhtälailla kuin suurin osa naisistakin. Joka tapauksessa pidin miehiä hirviöinä, opin historiasta, kuinka naiset ovat olleet miehen omaisuutta. Ensin isän, joka sitten luovuttaa tyttärensä puolisoksi jonkun toisen hallittavaksi. Vasta 1990-luvulla Suomessa raiskaus avioliitossa alettiin tulkita rikokseksi. Siihen saakka siis aviomies on saanut raiskata vaimonsa lain suojissa. Myös perheenjäseniin kohdistuva väkivalta tuli yleisen syytteen alaiseksi vasta 2011, johon asti uhrilla itsellään piti olla riittävästi rohkeutta ja voimaa paeta tilanteesta ja tehdä ilmoitus tapahtuneesta. Sellaiset asiat olivat yksityisasioita, joita kuului hävetä. Mitäs oli sellaisen miehen vaimoksi suostunut ja millä olikin miehensä suututtanut. Uhri tuntee häpeää ja häpeällä hänet saadaan hiljaisena ja nöyränä pysymään.

Näin kaikki miehet yhtenä, naisia riistävänä massana ja yhteiskunnan systeemin koin jatkeena tälle naisia ja yksilöitä alistavalle maskuliiniselle vallankäytölle. Sitähän se on yhä edelleen suuressa osassa maailmaa. Maailma on miesten hallinnassa ja valtarakenteet ovat edelleen maskuliinisia siitäkin huolimatta että naiset ovat nousseet suureksi osaksi niitä. Tiedän tapauksen, jossa nainen on mennyt tekemään rikosilmoitusta raiskauksesta ja saanut poliisilta osakseen äärimmäisen nöyryyttävää kohtelua ja syyllistämistä tapahtuneesta. Ei ihme että suurin osa seksuaalirikoksista jää ilmoittamatta, kun kyseessä on mutenkin vaikea asia, josta voi olla mahdotonta jopa edes puhua ääneen. Koin kaiken pahan elämässäni miesten tai miehisen kulttuurin aikaansaamana ja syytin systeemiä omasta kyvyttömyydestäni kohdata itseäni ja menneisyyttäni. Koin olevani ”pilattu” nainen, en sellainen joka olisi sopinut tähän yhteiskuntaan tai jota joku olisi voinut ylpeänä kutsua rakkaakseen. Häpeä siitä mitä minulle oli tehty oli minun häpeäni enkä voinut kuvitella että olisin ollut rakkauden arvoinen. Tai kunnioituksen. En vaan kokenut kuuluvani systeemiin, vaan roikuin ulkopuolella, syrjäytyneenä, kuten nykyisin sanottaisiin.

Kavahdan kosketusta, jopa sitä että joku mies tulee lähelle. Vaikka hän ei edes tarkoittaisi mitään, vaikka hissi olisi vain ahdas tai olismme kassajonossa, koen silti miesten läheisyyden pelottavana. Tuntuu kuin joku tunkeutumalla henkilökohtaisen rajojeni sisälle tekisi minulle väkivaltaa. Välillä pelkäsin mennä edes kauppaan tai mihinkään julkiseen tilaan jossa joku voisi tulla ihan lähelle, tai puhua minulle, katsoa minua tai nähdä minut. Pelkkä katsekin oli välillä liikaa, tunsin että se, mitä minulle oli tapahtunut lukisi otsassani ja joku muukin voisi käyttää minua hyväkseen, koska olin jo valmiiksi käytetty. Koska en ollut osannut pitää puoliani, en osaisi nytkään. Voimattomuus olisi oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Pelko siitä että olisin edelleen voimaton jos minuun koskettaisiin. Pelko että vain jähmettyisin ja antaisin tapahtua sen mitä joku haluaisi minulle tehdä.

Onneksi opin luottamaan. Onneksi tielleni osui mahtavia miehiä, jotka opettivat minulle että minä olen hyvä, vaikka torjuin heidän lähentelynsä. Vaikka sanoin ei. He opettivat minulle että olen arvokas. Ja vaikka he sitten löysivätkin rakkaansa jostain muualta, he eivät hylänneet minua, minä olin hyvä juuri sellaisena kuin olin. Opin myös heidän ystävyytensä ansiosta uskomaan että miehetkin osaavat rakastaa koko sielullaan. Kuuntelin heidän murheitaan ja naishuoliaan. Näin kuinka he ihastuivat, ujostelivat ja särkivät sydämensä ihan yhtälailla kuin minäkin tahollani. Opin myös että koskettaa voi monella tavalla, eikä sen tarvitse johtaa seksiin. Jonkun kanssa voi nukkua sylikkäin ihan vaan koska ihminen luonnostaan kaipaa läheisyyttä, hellyyttä ja kosketusta.

Opin samalla luottamaan itseeni, siihen, että minulla oli oikeus tuntea niinkuin tunsin ja että se kaikki on luonnollista. Niin epäluottamus kuin luottamuskin, himo on yhtälailla arvokas ja hyvä tunne kuin haluttomuuskin. Opin arvostamaan tunteitani ja ilmaisemaan niitä. En tarkoita pelkästään että olisin osannut sanoa ”EI”, sen minä olin osannut (vaikka välillä pelkäsin etten osaisi), vaan opin sanomaan ”Kyllä”, opin sanomaan ”Minä HALUAN”. Opin luottamaan siihen että yhteiskunta koostuu meistä ihmisistä, eikä ole täydellinen, vaan kehittyy koko ajan ja minä olen osa tuota yhteiskuntaa.

Oikeanlaisia kyyneleitä

24.1.2017 Yleinen

Mielestäni yksi tärkeimpiä asioita Anoreksiasta selviytymiseen ja ahdistuksen syrjäyttämiseen on kyky itkeä oikealla tavalla. Väite siitä että itkeminen ei auta, on yksi suurimmista valheista joita olen kuullut.

Ahdistus tuo tullessaan tietynlaisia kyyneleitä. Ne kyyneleet muodostavat pakonomaisen ja kauhuntäyteisen itkun, joka ei tunnu helpottavalta. Monta vuotta sairastumiseni alusta olin kykeneväinen itkemään vain ahdistuksen koittaessa. En osannut itkeä elokuvissa tai herkistyä häissä, sillä minulle itkeminen oli vain pakollinen osa ahdinkoa. Mitä sitten on oikeanlainen itkeminen? Se on itkua, joka puhdistaa. Se koostuu kyyneleistä jotka purkavat tunteita ja olotiloja.

Anoreksia vei minulta oikeanlaiset kyyneleet pitkäksi ajaksi, mutta muistan edelleen päivän, jona sain ne takaisin. Makasin sohvalla ja katsoin Ed Stonen elokuvaa Love in Manhattan. Elokuvassa vakavasti sairaat nainen ja mies rakastuvat tietämättään toistensa lyhyestä elinajasta. Suhde etenee, ja vähitellen päähenkilöiden kohtalot paljastuvat puolin ja toisin. Kokonaisuudessaan se on hieno tarina, mutta kaiken kauniin surun keskeltä elokuvasta paistaa läpi selkeät Amerikkalaisen romanttisen elokuvan kiillotetut pääpiirteet.

Itkin lähes koko elokuvan ajan, eikä itku loppunut edes lopputeksteihin. Itkin vielä sulkiessani televisiota, ja lopulta nauroin sitä että itkin. Tuntui sanoin kuvaamattoman hyvältä itkeä pitkästä aikaa syystä, joka ei koskettanut minua tai sairauttani millään lailla. En ollut ahdistunut, mutta itkin. Minusta tuntuu, että itkuni perimmäinen syy ei tosiasiassa edes ollut tuo kyseinen elokuva. Love in Manhattan oli vain oikeanlainen laukaiseva tekijä oikealla hetkellä. Siitä päivästä lähtien olen osannut itkeä elokuvissa ja herkistyä elämän tarjoamien hetkien edessä. En ole hullu kun sanon että itkeminen voi olla ihanaa.

Oikeanlaiseen itkuun tarvitaan siis oikeanlainen laukaiseva tekijä. Mielestäni parhaita elokuvia ovat juuri ne, jotka saavat ihmisen itkemään. Ne herättävät tunteita joihin voi ehkä samaistua, mutta tärkeintä on, että ne syntyvät ulkopuolisten tekijöiden voimasta. Nuo ulkopuoliset tekijät ovat syy siihen, miksi rakastan taidetta. Taide on elokuvia, musiikkia, kuvia, performansseja ja kaikkea sitä, mikä koskettaa meitä. Sairaan näkökulmasta taide on ulottuvuus, joka luo mahdollisuuksia löytää uusia tunteita paikoista, joissa sairautemme ei asu. Se antaa meille kosketuspinnan tunteisiin, joihin sairautemme ei pääse käsiksi, ja sellaiset tunteet ovat puhdistavia. Niiden tunteiden mukana tulee oikeanlaiset kyyneleet. Minulla on ipodissani soittolista, johon olen koonnut kaiken sen musiikin, joka herättää minussa tunteita. Niin tragikoomiselta kuin se kuulostaakin, laitan joskus sen soittolistan soimaan vain itkeäkseni vuolaasti.

Toiset meistä osaavat itkeä luonnostaan. Se on terveyden merkki. Toisille, kuten minulle, itku on taito joka täytyy ehkä opetella, mutta joka auttaa käsittelemään asioita kuin itsestään. Kyyneleet käsittelevät asioita. Jos ne eivät pääse ulos, ne patoutuvat ja kasaantuvat niiden asioiden ympärille, jotka oikeasti ovat ongelmallisia. Siitä seuraa ahdingollinen itku, joka ei käsittele asioita, vaan osoittaa niiden yliotteen. Oikeanlainen itkeminen ja herkistyminen on siis tervettä, vapauttavaa, ja ennenkaikkea merkki siitä, että ihmisen mahdollinen sisäänpäin kääntyneisyys on päässyt kierähtämään oikeaan suuntaan. Siksi koen sen erityisesti Anorektikoille tärkeäksi taidoksi sekä paranemisen mahdollistajaksi.

Lisää pohdintoja erityisherkkyydestä

12.11.2016 Yleinen

Kirjoitin aiemmin erityisherkkyydestä ja omasta suhteestani siihen (Miksi olen tällainen? Pohdintoja erityisherkkyydestä). Mietiskelin jo aiemmin kirjoittaessani aihetta enemmänkin, mutta päätin tuumailla sitä vielä lisää ja jättää osan havainnoista myöhemmäksi. Jatketaan siis aiheen käsittelyä.

Kirjassaan Sisäinen lepatus Janna Satri kirjoittaa: ”Herkillä on keskimäärin muita heikompi itsetunto. – – Perussyy itsetunnon heikkouteen löytyy erilaisuudesta: herkkä vertaa itseään helposti enemmistönä oleviin vähemmän herkkiin ja päättelee erilaisuudessaan itsensä jotenkin vääränlaiseksi.” Tästä voikin hypätä suoraan listani seuraavaan kohtaan.

Tuntee usein olevansa erilainen, vääränlainen, jopa paha – check!

Aina jotain liikaa tai liian vähän – niin olen usein tuntenut ja ajatellut itsestäni. Koskaan en ole kokenut sopivani kunnolla mihinkään joukkoon. Jopa omassa perheessäni olen kokenut lapsena olevani erilainen kuin muut ja ennen kaikkea vääränlainen, ei-hyväksytty. Minulla on myös hyvin herkkä omatunto, ja kun siihen lisätään tiukka itsekritiikki, niin syyllisyys ei ole koskaan kaukana. Ehkä juuri siksi olen kokenut olevani myös paha; että kaikki on aina minun syytäni.

Pelkää konflikteja, yrittää miellyttää, ei osaa suojella itseään – check!

Jos tiedät, mitä tarkoitetaan liialla kiltteydellä, niin tiedät, millainen minä ainakin olen ollut. Olen ehkä jossain määrin vieläkin. Minun on esimerkiksi vaikea sanoa ei ja saatan uuvuttaa itseni yrittämällä tehdä kaiken, mitä minulta pyydetään. En myöskään osaa – tai en uskalla – riidellä kunnolla kuin oikeastaan yhden ainoan ihmisen kanssa. Sen ihmisen, jonka kanssa ainakin yleensä tunnen olevani turvassa. Muiden kanssa nielen helposti mielipahani ja annan heidän kävellä itseni ja rajojeni ylitse. Toisaalta en suutu kovinkaan helposti, tai suutun vasta sitten, kun mittani tulee täyteen. Loukkaannun kyllä melko herkästi, enkä yleensä saa sanotuksi, jos jokin tuntuu minusta ikävältä – tarpeeksi monta loukkaantumista ja mielipahaa kasaantuvat kyllä aikaa myöten kiukuksi, suuttumukseksi, vihaksi, jopa raivoksi. Niinpä olen yrittänyt opetella välillä suuttumaan edes vähän, jotten keräisi tunteita liikaa sisälleni.

Aistii, lukee ja näkee helposti asioita toisista ihmisistä – check!

Tämä on toisinaan jopa hieman pelottavaa – miten voikin joskus niin tarkkaan tietää, mitä toinen ajattelee tai aikoo sanoa tai tehdä, ihan haluamattaankin. En silti väitä, että osaisin lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja pidän enemmän siitä, että toinen avautuu minulle itse kuin siitä, että jään omien mielikuvieni ja arvailujeni varaan, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Toisinaan kuitenkin tulee eteen tilanteita, joissa vain tiedän, mutten tiedä, miten tai miksi tiedän jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi järjellä ajatellen tietää. Intuitioksi tai vaistoksi sitä voidaan kai myös kutsua.

Ei kestä suuria väkijoukkoja ja pienemmässäkin porukassa voi usein jäädä taustalle, kunnes tuntee olonsa tarpeeksi turvalliseksi tullakseen esille, viihtyy parhaiten kahden kesken – check!

Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä minä pidän ihmisistä ja tykkään viettää ihmisten kanssa aikaa. Minusta löytyy myös pulputtava papupata ja höpsöttelevä pelle. Parhaimmillani ehkä kuitenkin olen jonkun kanssa kahdestaan tai ihan muutaman läheisemmän ihmisen seurassa. Tykkään pitää hauskaa, mutta ehkä eniten nautin pitkistä, rauhallisista ja pintaa syvemmälle menevistä keskusteluista tai muunlaisesta kiireettömästä yhdessäolosta. Jos ihmisiä, melua tai vilinää eli ärsykkeitä on liian paljon, en pysty suodattamaan kaikkea, jolloin saatan esimerkiksi vetäytyä omaan maailmaani, ajatuksiini, ihan vain rauhoittuakseni – en siis esimerkiksi siksi, etten olisi kiinnostunut jonkun seurasta tai jutuista, kuten vetäytymiseni voidaan joskus tulkita.

Altis stressille, ja jos ei osaa käsitellä sitä, altistuu myös helposti addiktioille erityisesti jos kuormittavia asioita kasaantuu monia yhtä aikaa – check!

Syöminen on minun paheeni. Syön kaikkiin tunteisiin, mutta erityisesti ahdistukseen, suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin. En kovinkaan helposti puhu syvimmistä ja vaikeimmista tunteistani muille, koska koen silloin olevani taakaksi – suklaa tai jäätelö turruttavat tunteita sen verran, että niitä jaksaa taas hetken kantaa. Jos stressi on kova, saatan kokea sen hyvin fyysisesti: pahoinvointina, kovana päänsärkynä, koko kehon kipuna, vapinana. Onneksi olen myös oppinut käsittelemään ja purkamaan stressiä. Minulle parhaat keinot siihen ovat luonnossa ja hiljaisuudessa oleminen, kirjoittaminen, musiikki ja liikunta. Myös joidenkin ihmisten seuralla on minuun selvästi stressiä purkava vaikutus – silloin, kun voin vapautuneesti olla oma itseni. Toisaalta kuitenkin kestän melko paljon stressiä ennen kuin se alkaa toden teolla näkyä minussa. Taipumus antaa asioiden kasaantua ja vatvoa niitä eestaas kuitenkin lisää stressin kumuloitumista ja sen haavoittavuutta.

Luova, empaattinen, syvällinen – check!

Luovuuteni kanssa olen joskus taistellut. Se ei aina pysy aisoissa ja raameissa – mutta ei sen kai ole tarkoituskaan. Sen suuntaaminen oikeisiin asioihin on kuitenkin haaste. Mitä empatiaan tulee, se menee minulla joskus jo sympatian puolelle, kun saatan elää toisen kivuissa ja ongelmissa niin syvästi mukana. Käsittelen muutenkin kaiken hyvin syvällisesti – joskus sukellan heti niin syvälle, että pintataso jää ehkä liian vähälle huomiolle. Joskus myös turhaudun, jos koen, etten pääse pintaa syvemmälle. Haluan tutkia asioita ja ihmisiä, löytää ja ymmärtää yhteyksiä, lumoutua yksityiskohdista ja nähdä kokonaisuuksia.

Tarvitsee aikaa tehdä asioita omaan tahtiinsa – check!

Inhoan sitä, jos joku hoputtaa tai yrittää pakottaa. Kestän kyllä myös kiirettä ja painetta, mutta huonosti erityisesti tilanteissa, joissa olen muutenkin epävarma. Minulle on usein myös tärkeää saada tehdä asioita omalla tavallani, vaikka toisaalta osaan olla hyvin joustava, joskus ehkä liiankin.

Voimakas tunne-elämä, reagoi emotionaalisesti – check!

Joskus toivoisin, etten kokisi asioita niin syvästi ja voimakkaasti, ja etten olisi niin tunteiden vietävissä. Vaikka eivät ne välttämättä minusta näy ulospäin tai suoranaisesti vaikuta toimintaani – naama voi olla peruslukemilla ja olemus rauhallinen, mutta samaan aikaan sisällä myrskyää. Etenkin positiiviselle tunteelle tulee hyvin usein myös vastatunne: jos on ollut hyvä päivä, olen onnistunut jossakin tai olen iloinen jostakin, pian tulee ”riemukrapula”, eli jonkinlainen epäilys tai pelko, joka kumoaa aiemman tunteen. Toisinaan tunteiden vuoristorata on melko rajua ja se on kuluttavaa. Olen kuitenkin jo jossain määrin tottunut ailahteluun ja osaan suhtautua siihen melko rauhallisesti – tiedän, että tunteet yleensä menevät ohi tai tasaantuvat. Elän niissä silti voimallisesti mukana.

Nyt olen käsitellyt kutakuinkin kaiken sen, mitä tähän mennessä tiedän itsestäni suhteessa erityisherkkyyteen. Joku voi ehkä miettiä, miksi haluan kertoa erityisherkkyydestäni. En tee sitä, jotta ihmiset säälisivät tai alkaisivat varoa minua – sellaiseen ei ole mitään syytä. Erityisherkkyys voi olla ”siunaus ja kirous samassa paketissa ja usein hitaasti kehittyvää sisäistä vahvuutta”. Herkkyydestäni huolimatta kestän aika paljon – ehkä juuri siksi, että olen koko elämäni joutunut sietämään kuormittavia olosuhteita. Itsetutkiskelu kuitenkin auttaa minua sekä oman persoonan että muiden ymmärtämisessä. Ehkä tämä voi auttaa jollain tavalla jotakuta muutakin.

Olen elämäni varrella yrittänyt olla jotain mitä en ole ja hukannut itseni lähes kokonaan. Nyt olen taas matkalla kohti itseäni ja tunnen olevani enemmän oma itseni kuin olen tuntenut moniin vuosiin. Vähän kerrallaan saan uutta rohkeutta ja voimaa olla juuri minä.

Matka jatkuu. Minä muutun. Minä kasvan. Ja silti olen sama.

Kaikille, joilla on vaikeaa

19.10.2016 Yleinen

Olen kohdannut elämäni aikana paljon ihmisiä, jotka ovat epätoivoisia tai peräti toivottomia. Olen itsekin ollut sellainen. Usein kuvittelemme, että olemme itse ainoita, joilla on ongelmia tai paha olla, tai ettei kukaan voi mitenkään tietää, miltä meistä tuntuu. Emme kuitenkaan voi aina nähdä, mitä toisten elämässä tapahtuu, mitä heidän sisällään on meneillään, tai tietää, millaisia kokemuksia heillä on ollut.

Elämässä sattuu joskus kaikenlaista. Suunnitelmat menevät mönkään, teemme virheitä ja typeryyksiä, tulee ikäviä yllätyksiä tai joudumme toisten ajattelemattomuuden, itsekkyyden, ilkeyden, jopa julmuuden kohteiksi. Meihin sattuu ja hajoamme palasiksi. Alkaa tuntua, ettei mikään enää koskaan onnistu, ettemme tule enää koskaan ehjiksi, ja on vaikea luottaa enää kehenkään tai mihinkään, edes itseensä. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa, ja vaikka joku yrittäisi, emme pysty ottamaan apua vastaan. Lopulta tilanne voi olla niin paha, että kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu menetetyltä, jokainen hengenveto tuottaa tuskaa.

Minä olen kokenut paljon esimerkiksi hylkäämistä, torjuntaa, mitätöimistä, pilkkaa. Kaikenlaista on tapahtunut, enkä kaikkea edes pysty vieläkään sanomaan ääneen, vaikka tapahtumista on kulunut vuosikausia. Toisten sanojen ja tekojen seurauksena olen alkanut ajatella, etten ole hyvä sellaisena kuin olen; etten ole arvokas, ja että minulle saa tehdä mitä vain. Olen antanut satuttaa ja rikkoa itseäni tavoilla, jotka ovat jättäneet syviä haavoja, koska en ole osannut puolustaa itseäni. Olen kokenut olevani täysin epäonnistunut, turha ihminen ja toivoton tapaus. Minusta on tuntunut, että kaikki mihin kosken, kuihtuu tai muuttuu rumaksi. Että kaikki, joihin luotan, kääntyvät minua vastaan. Etten edes ansaitse mitään hyvää.

Olen kulkenut itkien pimeitä, öisiä katuja ja toivonut, että ne johdattaisivat minut pois kivusta; olen tuijottanut mustaan veteen miettien, miltä tuntuisi, jos antaisin sen niellä itseni. Olen maannut lattialla turtana kykenemättä liikkumaan, kuunnellen sydämeni vieraalta ja ontolta tuntuvaa kuminaa. Olen herännyt öisin painajaisiin ja koko kehoa repivästä tuskasta vavisten vuodattanut omaa vertani etsien helpotusta. Tie ylös kylmältä lattialta on ollut pitkä ja vaikea, ja monta kertaa olen vajonnut takaisin. Mutta lopulta olen jaksanut nousta istumaan, sitten ponnistellut jaloilleni. Nyt olen kävellyt jo kauas siitä pisteestä.

Yhä minulla on taisteluni ja kipuni. Askeleet tuntuvat välillä raskailta. Joskus on pakko pysähtyä paikalleen jaksaakseen vain hengittää. On aikoja, jolloin aamuisin herätessäni toivon, etten olisikaan herännyt. On aikoja, jolloin pieninkin ponnistus tuntuu ylivoimaiselta. On aikoja, jolloin itken itseni uneen joka ilta tai herään omaan itkuuni keskellä yötä. On aikoja, jolloin kaikki näyttää harmaalta ja merkityksettömältä. Mutta viime vuosina on onneksi yhä enemmän ollut myös aikoja, jolloin elämä tuntuu siedettävältä, jopa hyvältä; maailma näyttää taas kauniilta ja toiset ihmiset ovat ystäviä, eivätkä vihollisia. Unelmat alkavat herätä taas eloon. Jaksan taas kohottaa katseeni maasta ja tähyillä taivaanrantaan, missä aurinko nousee joka aamu.

Joskus, kun alkaa puhua omista asioistaan, huomaakin, että monella on ollut samankaltaisia ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia. Joskus reaktiot ovat vähemmän ymmärtäväisiä tai suorastaan vähätteleviä, mutta kukaan ei voi tehdä tyhjäksi sitä, mitä ja miten joku kokee tai on kokenut asioita, tilanteita, tapahtumia. Kokemukset ovat aina tosia ja niillä on vaikutuksensa meihin. Onneksi voimme kuitenkin saada myös korjaavia kokemuksia, jotka voivat auttaa meitä käsittelemään ja muuttamaan huonojen kokemusten herättämiä tunteita. Voit ajatella, että onpa naiivia, ei tuo tiedä, mitä kaikkea koen tai olen kokenut; ettei siitä kaikesta voi niin vain selvitä. En yritäkään väittää niin. Jokaisella on oma polkunsa ja kaikki vie aikansa. Mutta minä uskon, että haavat voivat parantua, olivatpa ne kuinka syviä tahansa. Niistä jää arpia, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Vähättelemättä itse kunkin vaikeuksia, haluan sanoa ihan jokaiselle, joka on juuri nyt keskellä taistelua: Älä luovuta! Kaikki voi vielä muuttua paremmaksi. Se ei yleensä tapahdu *tsädääm* yhtäkkiä taianomaisesti. Mutta jonakin päivänä huomaat, ettei ole enää niin pimeää, että hämärän halkaisee valonsäde, joka voi johdattaa uusille poluille, uusiin maisemiin, uudenlaisiin kokemuksiin. Matka voi olla pitkä ja uuvuttava, aurinkoisine, pilvisine ja myrskyisine taipaleineen, mutta lopulta voit löytää oman paikkasi maailmassa. Tai ehkä itse matka on merkittävämpi kuin päämäärä.

Tiedän, että voi olla vaikeaa jaksaa. Mutta sinnittele. Hengitä. Anna itsellesi aikaa. Älä jää yksin. Jos minä olen selviytynyt läpi synkän, eksyttävän piikkipensaslabyrintin – haavoilla, mutta elossa – niin sinäkin voit selvitä. Sinä olet arvokas. Sinä olet tärkeä. Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Toivon, että nämä sanat itävät sisälläsi ja niistä kasvaa aikanaan hedelmällinen puutarha, jonka antimet vahvistavat sinua elämäsi matkalla.

Aluksi…

23.5.2016 Yleinen

Hellou…

Eli siis tämän blogisivun tarkoituksena on, että kirjottelen tänne erilaisia tarinoita tai tekstejä, (mutta kuitenkin tarinoiden muodossa), mitä fiiliksiä nyt ikinä tuleekaan ja mitä päässä millonkin liikkuu.
Mutta lähinnä ja päällimmäisin idea oli se, että haluan että en kirjota enää vain itselleni, tyylillä paperille kynän kera,vaan myös niin, että muutkin voivat lukea ajatuksiani ja tuotoksiani.

Toivottavasti tykkäätte! :)

~ a

Page 7 of 366

7.1.2016 Yleinen

Hellurei! :)

Vuosi 2016 on vierähtänyt käyntiin ja joulu on takana :) Toivottavasti joulunpyhät ja uusivuosi sujuivat kaikilta hyvin ja ilman vastoinkäymisiä :)
Tammikuun ensimmäinen kokonainen viikko on parhaillaan menossa, vaikkakin loppupuolella, mutta tästä se lähtee. Uusivuosi ja uudet kujeet :)
Osa on saattanut tehdä uudenvuodenlupauksia, toiset ei. Ainakaan itse en ole asettanut sen suurempia tai huimempia tavoitteita, mutta yleisellä tasolla haluan panostaa ja yritän antaa itsestäni enemmän opiskelun parissa ja toisinaan antaa myös enemmän aikaa itselleni.

Mitä uudenvuodenlupauksiin tulee, niin ei kannata lyödä itselleen ”liian korkeita tavoitteita”. Mieluummin pienempiä rajapyykkejä jotakin isompaa tavoiteltavaa kohden, niin saavuttaessaan tavoitettaan huomaa matkan aikana kertyneet pienet onnistumiset ja välitavoitteet. Näin tajusin myös itse viime vuoden jäljiltä.
On turhauttavaa, jos et pääse tavoitteeseesi, sehän on ihan ymmärrettävää. Mutta pitää myös muistaa,  ettei ole liian ankara itseään kohtaan. Loppupeleissä se alkaa käydä oman hyvinvoinnin päälle. Tavoitteita ja unelmia saa ja pitääkin ehdottomasti olla, mutta liian ankara itsensä kouliminen ja vaatiminen itseltä ei ole hyväksi sekään.

Pitää muistaa omat rajat, mutta toisaalta niitä pitää myös rikkoa löytääkseen uutta. Jos tuntuu siltä, että haluat kokeilla jotain uutta, tee se :) Höpönlöpsis, jos joku sanoo, että olet liian vanha :) Koskaan ei ole liian vanha! Ehkä joskus on jopa tarpeellista irtautua vanhasta tutusta ja kokeilla jotain sellaista, josta olet uskaltanut aiemmin vain uneksia. Ehkä tämä vuosi on jonkin uuden aika, anna ainakin mahdollisuus sille, eihän sitä koskaan voi tietää :)
Tämän myötä haluan toivottaa kaikille oikein hyvää alkanutta vuotta ja loistavaa viikonjatkoa, hejjjjppa :)

 

 

Antaa ahdistaa

23.10.2015 Yleinen

Pari päivää mua on ahdistanut huomattavan paljon. En tarkkaan osaa sanoa, mistä tunne nousee. Omassa analysoinnissa olen tullut siihen tulokseen, että jotkut menneisyyden haamut sieltä nostelevat päätään. Olen nyt antanut tämän ahdistuksen tunteen olla, yrittämättä sitä paeta. Ahdistus ei ole kivaa, ei todellakaan!! Välillä mieli pyrkii pakoon. Varsinkin kun tiedän keinoja, joilla saan itseni rauhoitettua ja ns. luotua positiivia tunteita. Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa en pakene.

 

Muutin Tampereelle vuonna 2001. Olin vasta 18 vuotta. Olin kasvanut ja elänyt nuoruuteni Oulussa. Olin ajautunut vääränlaiseen kaveripiiriin ja huonostihan siinä kävi. Kun en muuten tajunnut, että seura oli minulle myrkyllistä, niin minulle näytettiin ihmisen pahuus toista kohtaan rankalla tavalla. Ainakin nuorelle tytölle se oli kovin rankka. Kaikesta väkivallasta ja pelon ilmapiiristä ympärilläni en vielä osannut ottaa onkeeni. Vasta, kun minut kolmannen kerran pahoinpideltiin ystäväni asunnossa ystävieni katsellessa telkkaria, aloin pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään, että jonkin on muututtava. Pakenin pois. Jätin perheen, sukulaiset, ystävät ja kaiken tutun taakseni. Rakensin itselleni uudenlaisen elämän. Turvallisen elämän. Toki Tampereen alkuaikoihin mahtuu jonkin verran sekoilua ja tunteiden turruttamista juhlimalla, mutta aika nopeasti käänsin elämäni suunnan totaalisesti. Alkuun vihasin syvästi. Sitten luovuin vihasta. Säälin välillä. Mutta ehkä en ikinä täysin ymmärtänyt. Tätä tarinaa en ole kertonut kuin aivan muutamalle lähimmälle ihmiselle Tampereella. Kielsin sen jopa itseltäni.

 

Olen unohtanut paljon, todella paljon. Ihmisten nimiä, paikkoja, tapahtumia. En ole halunnutkaan muistaa. Mieleni rakenteli aika tehokkaan suojauksen, jotta pystyin elämään ”normaalia” elämää. Vihaani ja kiukkuani olen purkanut kyllä, mutta en ikinä tajunnut mistä se kumpuaa.

 

Viime vuosina olen oppinut keinoja, joilla mieleni pysyy ”hallinnassa” ja positiivisena ilman järjetöntä treenimäärää. Mutta kuten kaikki kielletyt tunteen, niin tämäkin palasi. Ahdistus. Miksi minä? Miksi minulle? Miksi minä tarvitsin nuo kokemukset elämääni? Ymmärrän hyvin, että en olisi tässä tänään tämmöisenä ihmisenä, jollei niitä asioita olisi tapahtunut. Todennäköisesti eläisin kovin toisen näköistä elämää, jos edes eläisin. Silti jossakin sisälläni liikahtaa nytkin tätä kirjoittaessa. Tänään annan tämän tunteen olla. Annan tuntua juuri siltä kuin tuntuu. Katsotaan mitä tapahtuu. Se pelottaa ja ahdistaa. Olenko näin rikkinäinen sittenkin? Ja vastaus on kyllä. Saan olla tänään rikki ja heikko. Saan itkeä. Näistä tunteista huolimatta olen onnellinen ja kiitollinen – haavoistanikin.

 

Tunteet ovat suuntaviittoja elämässä. Kuuntele niitä heti kun ne ilmenevät. Sinun ei tarvitse paeta niitä vuosi kausia, vaikka se helpolta pikaratkaisulta tuntuukin. Tunne palaa yhä vahvempana ja vahvempana niin kauan, että suostut kuuntelemaan sen viestin. Kaikille tunteille on tarkoitus, vaikka kaikki tunteet eivät mukavalta tunnukaan. Silti tunteminen tekee meistä ihmisiä ja elämästä elämän makuista. Tunteeseen ei tarvitse reagoida. Sen voi antaa olla. Olla ja tuntua. Voi katsoa ja kuunnella uteliaana. Ja lopuksi kiittää niistä opeista, joita sinun oma viisautesi halusi tuoda tietoisuuteen <3

 

Sallivuutta päivääsi!

 

Marjo xxx

Luotan siihen, että pilvien takana paistaa aina aurinko

Luotan siihen, että pilvien takana paistaa aina aurinko