Selaat arkistoa kohteelle tulevaisuus.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Ajatuksia ja tuntemuksia

26.2.2017 Fiilikset matalalla

Tekstistä saattaa huomata kuinka ajatukseni on karkaillut ja hyppinyt välillä toisaalle, mutta kai tuosta tolkun ottaa. Irtonaisista ja sekalaisista ajatuksista on vaikeahko kasata mitään helppo lukuista ja -tajuista tekstiä.

 

Väsyttää. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Huokaus. Suljen silmäni ja toivon että olisin paremmassa paikassa. Tai ainakin että voisin paremmin.

 

Joku päivä löysin itseni ajattelemasta, huomasin kuinka paljon aikaa on kulunut. Tuntui kuin olisin vasta todella tajunnut kuinka kauan asioista on kulunut aikaa, kuinka älyttömän nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Omalla tavallaan useat asiat tuntuvat kuinka olisivat tapahtuneet viime viikolla, mutta kalenteri väittää niiden tapahtuneen vuosia sitten. On jokseenkin älytöntä miettiä, että olen viettänyt masennuksen parissa viidesosan elämästäni. Kuinka suuren palan sairastaminen onkaan vienyt elämästäni. Kuinka monta vuotta olenkaan ollut se hiljainen, surumielinen, syrjään vetäytyvä, se jonka ajatuksissa on pyörinyt (ja pyörii edelleen) aivan liian usein itsensä tappaminen ja monet muut synkät ajatukset. Näinä vuosina elämänhaluni on valunut käsistäni tiimalasin hiekan lailla, en ole saanut siitä otetta. Kaiketi iloni, energisyyteni ja runsaat ideani palautuvat vielä joskus, joskus kun aika on siihen sopiva, kun olen valmis.

Tuntuu oudolta ajatella, että tasan neljä vuotta sitten mun voinnissani tapahtui suhteellisen merkittävä käänne huonompaan, masennukseni ilmoitti olemassa olostaan ja jaksamiseni heikkeni. Hiihtoloman 2013 jälkeen aloitin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla, vointini vuoksi. Ysiluokan loputtua hän teki lähetteen nupolle ja asiat alkoivat etenemään, viikottaiset käynnit, hoitajien vaihdot, lääkkeiden kokeilut sopivan löytämiseksi, sairasloma ja osastojakso, oikeudenkäynti jne. jne. Miten kaikesta onkaan niin paljon aikaa? En silloin uskonut, enkä kunnolla vieläkään, että muistikuvani noista vuosista alkavat haalistumaan, en muista enää. Mulla on vaikeuksia palauttaa mieleen tapahtumia, tunteita, henkilöitä yms. En usko vieläkään, että haavani saattavat parantua, alkaa arpeutumaan kuten käsivarsissani ovat tehneet. Kuinka paljon liittyykään käsieni valkoisiin viivoihin, kuinka paljon pahaa oloa ja ajatuksia, ajatuksia joista en vieläkään ole päässyt eroon. On kuitenkin päivänselvää näkyvien arpien olevan vain pieni pala todellisuutta vain jäävuorenhuippu, mutta mitä kaikkea piileskeleekään pinnan alla. Mitä kaikkea satunnainen hymyni häivyttääkään näkyvistä.

Tiedän, että muistikuvani tapahtumista voivat haalistua, painua unholaan, mutta kokemukset eivät. Se mitä tunnen ja koen pysyy. On asioita joiden suhteen en ole ollenkaan vakuuttunut pystynkö niihin enää koskaan, ylipäätään haluanko, löytyykö mulla motivaatiota voittaa traumat ja jatkaa eteenpäin. Jo joidenkin asioiden ajattelu saa mut varuilleni, ahdistuneeksi, säikyksi ja haluni pitää muut ihmiset tarpeeksi etäällä herää. On turhauttavaa kun tulevaisuus on niin monelta kantilta epävarma kuten opiskelut, työelämä ja oma terveyteni (jaksamisen ja elämänhalun palautuminen, parantuminen).

 

Mun voimat ovat vähissä, en jaksaisi tehdä mitään muuta kuin odottaa huomista, josko se olisi parempi kuin tämä päivä.

 

Muistojen haalistumisesta kertoo mm. se kuinka tahallisesti yritin itseäni ”kiusata” ja palauttaa tapahtumia ja tunteita mieleen mutten onnistunut. Ei tuntunut miltään. Aiemmin olen ahdistuneena ollut herkempi vaikeiden muistojen palautumiselle, mutta nyt on kuin olisin turtunut, etten tuntisi ja muistaisi mitään kuin kaikki olisi yhdentekevää.

 

Musta on toisinaan alkanut tuntua kuinka asiat joita mulle on tapahtunut olisivatkin tapahtuneet jollekin toiselle. Että olisin edelleen koskematon ja tavallaan ehjä. Että mua ei olisi kukaan satuttanut, tehnyt mulle mitään vasten tahtoani. Kaiketi olen alkanut irrtoamaan menneestä.

 

Mutta nut lienee aika jälleen pimentää vintti ja olla 8-10h ajattelematta tietoisesti mitään. Joten jatkan toisella kertaa, ehkäpä hiihtolomasta kertoillen. Öitä.

 

-Elina

 

Btw. Mulla ei ole aavistustakaan mikä sai mut hiukan itkemään tässä kirjoittelun loppupuolella. Tavallaan kyyneleet eivät sovi kuviooni, mutta ehkä olen sen verran väsyny tähän kaikkeen, että väsymykseni purkaantuu useampaa reittiä. Kuka näistä kaikista tietää..

Ongelmissa ollaan

21.2.2017 Politiikka ja yhteiskunta

Syitä taloudelliseen eriarvoisuuteen ja ongelmiin

Olemme kaksisataa vuotta rakentaneet aina enenevässä määrin kaikenlaisia koneita, laitteita ja automaatteja, joilla teetämme ennen omilla lihaksilla tekemämme työn. Hyötyliikunta on siis jäänyt pois varsinkin asutuskeskuksissa. Jotta fyysinen kuntomme ei rapistuisi, sijalle on yritetty keksiä kaiken karvaista hyödytöntä liikuntaa. Tätä varten on jouduttu rakentamaan toiset laitteet kenttineen, ratoineen, jumppasaleineen ja urheiluhalleineen. Täysin järjetöntä. Jo lapset kyselevät tekemistä itselleen. Nuoret ovat vailla töitä, mutta meillähän on riittävästi kaikenlaista krääsää nytkin. Toisaalta ajateltiin voitavan lyhentää työaikaa ja pidentää lomia, sekä saada aikaa itsensä sivistämiseen (aiemmin olikin työväen- ja seurantaloja, mutta nykyisin enemmän pubeja ja muita biletyspaikkoja). Nyt kuitenkin koneiden ja automaation tuoma taloudellinen hyöty on annettu liian suurelta osin niiden omistajille pääomatuloina ja käyttäjille korkeina palkkoina. (ahtaajat, paperiteollisuuden työntekijät jne. ) Koska työpaikat vähenivät teollisuudessa ja maataloudessa, niin tarvittavien työpaikkojen piti syntyä palvelualoille. Näinhän on käynytkin osittain, mutta tuon rahallisen hyödyn tarpeeksi suuri siirtäminen palvelualoille (kuten kunnat ja valtio) jäi siis suorittamatta.

Koska keksimiemme tuotteiden valmistamiseen tarvittavat laitteet, automaatio ja tieto pian leviävät muualle maailmassa, meidän olisi aina keksittävä jotain uutta humpuukia, joka tulisi muotiin erityisesti Kiinassa ja muissa kehittyvissä maissa. Toisaalta ei me tarvita enää lisää krääsää, vaan meidän pitäisi asiantuntijoiden mukaan alentaa elintasoa maapallon pelastamiseksi (esim. professori Ilkka Hanski). Mitäpä maapallosta ja ihmiskunnasta, kunhan tänään saa seksiä ja alkoholia!

Suurelta osalta omistajista/koneidenkäyttäjistä tämä etu on viety pois kilpailuttamisella. (Esim. metsäkoneurakoitsijat, joilta hyöty on siirretty puunjalostusteollisuudelle. Pienyritykset ja yksityisyrittäjät sekä heidän rahoittajansa on useissa tapauksissa ajettu velkavankeuteen, mutta mitäpä heistä, hehän eivät olekkaan ihmisiä vaan kapitalisteja?) Työpaikat ovat karanneet ulkomaille korkeiden palkkojemme takia. Esimerkiksi vaate- ja jalkineteollisuus hävisi meiltä, kun emme edes itse ostaneet tekemiämme tuotteita, vaan halvempia made in Hong Kong. Sama kaiku on askelten edelleen muillakin aloilla. Lisäksi tulevat vielä herrat optioineen ja oy:t osinkoineen/veronkiertoineen. Seuraukset ovat tutut työttömyys, tuhlaus (mitään ei kannata korjata) ja harmaa talous (tavallisella ihmisellä ei ole varaa palkata ketään ja kunnon yritykset häviävät urakkakilpailuissa), sekä vaatimus kolmannen sektorin palkattoman työn tekemiseen.

Nyt näistä koneiden ja automaation tuoman hyödyn kahmijat työntekijäpuolella (ehkä SAK eniten), ovat olevinaan huonopalkkaisten palvelualojen työntekijöiden puolella, vaikka juuri itse ovat vuosikymmeniä sitten tämän tilanteen omalta osaltaan aiheuttaneet ja kolmikannan avulla ylläpitäneet. (Taas tänä vuonna kaikille palkansaajille veroalennuksia, mutta valtion ja kuntatyöntekijöiltä lomarahoja pois, eli juuri väärin päin.)

Suurin syy tähän huonoon tilanteeseemme on tietenkin meidän lähes kaikkien ostokäyttäytymisessä. Ostaessamme olemme ensinnäkin työnantajia (palkanmaksajia) ja mahdollisimman vähän maksaessamme (halvimman perässä juostessamme = kilpailuttaessamme) tosi asiassa maksamme tuotteen tekijöille (”parhaassa” tapauksessa itsellemme) mahdollisimman pientä palkkaa. Tämä riistomme on johtanut kehitys/kehittyvissä maissa alipalkkaukseen, lapsityövoiman käyttöön, luonnon saastuttamiseen jne. (Meillä itsellämme em. työttömyyteen, köyhien köyhtymiseen ja rikkaiden rikastumiseen. Eläköön tasa-arvo!) Kauko-Idässä teetämme itsellemme vaatteita, kenkiä ym. ihmisillä, joiden työaika on jopa 15 tuntia päivä ja töitä on 7 päivää viikossa eikä palkka riitä silti elämiseen. Kauhistelemme USA:n orjien asemaa ennen orjuuden poistamista. Kuitenkin itse saatamme omat ”orjamme” vielä selvästi huonompaan asemaan. Olemme siis pahempia, kuin silloiset valkoiset isännät. Toisaalla asia on ratkaistu käyttämällä lapsityövoimaa. Tähän on päädytty, kun vanhempien tulot ei riitä elämiseen niin on pakko laittaa lapset töihin. Me taas kaksinaamaisuudessamme kiellämme lapsityövoiman käytön, jonka siis itse olemme aiheuttaneet. Mihin sitten suomalaiset yritykset käyttävät näin saadut voitot? Paulig muun muassa homopornon eli Tom of Finlandin tukemiseen (sanovat taiteeksi, tietääkseni edes Tom itse ei näin väittänyt). Tähän on vielä muistettava tuo koneellistaminen ja ihmisen laiskuus mm. oman auton käyttö lyhyilläkin matkoilla.

Moraaliset, henkiset ja hengelliset syyt

Länsimainen vapauskäsitys: vapaudet tarkoittavat vapautta tehdä pahaa. Ks. myöhemmin Ykkösaamussa lisää

Vapaus liikkua, matkustella (yksityisautoilu, lentokoneet, lomamatkat jne. eli vapaus saastuttaa ilmakehää ….)

Sananvapaus, mielipiteenvapaus: vapaus valehdella, pilkata, solvata jos ei muuten niin taiteeksi nimittämällä.

Vapaus käyttää huumeita mm. viihde-, taide-, kulttuuri- ja huippu-urheiluihmisille: seurauksena esimerkiksi Meksikon huumesota, tähän mennessä ainakin 80 000 kuollutta.

Vapaus harjoittaa seksiä kenen tai minkä kanssa sattuu (kuppa, tippuri, AIDS, …) (homot toi AIDS:in USA:sta)

Kristillisyyteen, juutalaisuuteen ja muhamettilaisuuteen kuuluu raittius, rehellisyys, siveellisyys, …

Kristillisyys ja juutalaisuus sopeutuu kapinoimatta eri yhteiskuntamuotoihin ja kulttuureihin.

Kristillisyysteen liittyy armollisuus, anteeksianto, lähimmäisenrakkaus, uskollisuus mm. Raamatulle

Kuitenkin kristityt ovat vainotuin ihmisryhmä, juutalaisuutta ja muhamettilaisuutta halveksitaan, pilkataan jne. Tästä ei voi tulla muuhun johtopäätelmään kuin, että Raamattu on totta, ei muuten millään käyttäydyttäisi näin järjettömästi. Siellä on paras selvitys esim. juuri tälle pahuudelle. Ainoastaan kristinuskosta löytyy meille huonoille ja heikoille voiman lähde tehdä parannus sekä saada vapautus eri orjuuksista mm. noista joita länsimaisiksi vapauksiksi kutsutaan, tupakka, viina, huumeet.

Kristillisistä arvoista luopuminen on nähdäkseni perussyy pahoinvointiimme. Raamattu Hesekiel 16:49-50: ”Sinun sisaresi Sodoman synti oli julkea itsekkyys. Hän vietti tyttärineen yltäkylläistä ja huoletonta elämää, mutta kurjalle ja köyhälle hän ei avannut kättään. He kävivät yhä julkeammiksi ja ryhtyivät minua uhmaten aina uusiin iljetyksiin, ja silloin minä pyyhkäisin …”

Jeesus ristillä ja Stefanus kivisateessa rukoilivat Isää: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.”

Jumala aikoi tuhota erämää-vaelluksen aikana temppuileen Israelin kansan ja lupasi tehdä Mooseksesta suuren kansan Israelin sijalle. Silloin hän lepytteli Jumalaa puheellaan ja sai Herran vihan lauhtumaan niin, että Hän luopui hävityksestä, jolla oli uhannut kansaansa.

Herra oli menossa katsomaan, oliko valitushuuto Sodoman ja Gomorran takia aiheellinen. Hän aikoi tuhota tuon seudun asukkaineen. Aabraham kysyi: ”Aiotko tuhota vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? Ehkä kaupungissa on 50 hurskasta….45, 40, 30, 20,10….” Herra sanoi: ”Niiden kymmenen takia jätän sen hävittämättä.” No, niitä kymmentäkään ei löytynyt.

Uskovat, nämä kansan puolesta puhujat, Jumalan vihan torjujat halutaan pois ”päiviltä” (kirkosta, yhteiskunnasta) tai luopumaan uskostaan kaikenlaisella masentamisella, järjettömäksi leimaamisella (media, liberaalit, teologinen tiedekunta) ym. Onko tässä mitään järkeä? Onko tämä tasa-arvoa, uskonnon vapautta?

Miten on mahdollista, että uskova tästä huolimatta voi rakastaa myös ”vihamiehiään”? Siksi, että hän tuntee Jumalansa ja tietää tämän olevan rakkaus. Rakkaus ei voi sietää vääryyttä tai valhetta, vaan vaatii oikeudenmukaisuutta ja totuutta. Kun isä rakastaa lapsiaan, ei hän voi sallia toisen tekevän pahaa toiselle. Hän on heikomman, kiusatun tms puolella, vaikka hän kuinka rakastaisi molempia lapsistaan.

Järjestelmien epäonnistuminen: Utopian nimikkeellä on yritetty tehdä maailma paremmaksi. Tunnetuin lienee ”Sointula”. Kommuuneja on myös yritetty. Koneiden yhteiskäyttökään ei onnistunut maataloudessa. Nämä ovat kaatuneet, joko johtajien tyranniaan/korruptioon/pelkoon menettää asemansa, tai joidenkin osakkaiden tehtäviänsä laiminlyötiin yhteisössä eli ihmisen pahuuteen. Kuinka sitten suurimmat yhteisöt onnistuisivat: kommunismi, kapitalismi, sosialismi, demokratia (Algeria, Egypti, Ukraina) …? Mädistä kananmunista ei saa millään reseptillä hyvää täytekakkua. Toisaalta jos kaikki ihmiset rakastaisivat lähimmäisiään niin kuin itseään, niin järjestelmällä: sosialismi, kommunismi, kapitalismi ei olisi mitään väliä, koska lähimmäiset korjaisivat systeemin puutteet.

Kuri ja järjestys: Savon Sanomien aluetoimittaja Kari Angerian mukaan (15.3.2014) on fyysikko Esko Valtaoja Turun Sanomissa kirjoittanut nasevasti kurista ja järjestyksestä: ”Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Kuri on tottelemaan pakottamista, jossa järjestystä pidetään yllä usein väkivaltaisin keinoin. Demokratiassa järjestys syntyy, kun ihmiset noudattavat yhteisiä pelisääntöjä vapaaehtoisesti, koska säännöt ovat kaikkien etujen mukaisia.” Jos tuo olisi muka totta, mihin meillä tarvittaisiin poliiseja, vaadittua lisävalvontaa jne.

(Yle1 puisevia tarinoita?) Koivu kestää pakkasta ainakin 160-astetta, koska teräväsärmäisten jääkiteiden muodostumisen puun rakenteissa estävät paikalle tulevat geenit tms, joiden vaikutuksesta jonkin toisen aineen molekyylit estävät vesimolekyylien tarttumisen kiteen kulmiin ja täten kiteistä tulee pyöreämpi kulmaisia. Näin ollen ne eivät pysty rikkomaan rakenteita normaalikiteen tavoin. Jos jo jääkiteen ”pahuus” voidaan estää, miksi ei moninverroin kehittyneemmän olion pahuutta evoluutio olisi estänyt jo ajat sitten? Tai miten pienistä hyvistä osasista voi tulla iso paha kokonaisuus?

Ykkösaamu: kolumni ma 28.11.2016 Jari Ehrnrooth: Vähemmän hoitoa – enemmän terveyttä (2 pätkää)

Terveyspolitiikan epäonnistuminen johtuu väärästä vapauskäsitteestä. Ajatellaan, että tärkeintä on turvata jokaiselle henkilökohtainen elintapavapaus ja hyvät terveyspalvelut. Lisäksi ihmisiä nätisti neuvotaan ja autetaan hoitamaan itseään ja elämään terveesti. Jos nämä ohjauskeinot riittäisivät, liikakilot eivät nyt painaisi kansan enemmistöä eli huomattavasti useampia kuin 60-luvulla, alkoholia ei kulutettaisi nyt kolme kertaa enemmän kuin 60-luvun alussa, varusmiesten tulokset Cooperin juoksutestissä eivät olisi laskeneet vuosi toisensa perään, kakkostyypin diabetes ei olisi yleistynyt kansansairaudeksi, maksakirroosi ei veisi niin monia hautaan, masennuslääkkeitä ei syötäisi melkein puolen miljoonan voimin. Vastoin parempaa tietoani voin tyynesti pilata terveyteni vaikkapa sokerilla, viinalla, tupakalla ja valvotuilla öillä. Kun niistä johtuva uupumus, masennus, valtimosairaus, diabetes tai syöpä iskee, menen vain terveyskeskukseen tai sairaalaan hoidettavaksi ja KELA maksaa viulut.

Mikä parasta, vakuutusmaksuni eivät nouse, koska ne on sosialistisen periaatteen mukaan jaettu koko kansan (työntekijöiden ja työnantajien) kesken prosenttiosuutena tuloista. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että tervettä ja hyvää elämää elävät vastuulliset yksilöt kustantavat oman hoitonsa lisäksi sairasta ja huonoa elämää elävien vastuuttomien yksilöiden moninkertaisia terveydenhoitokuluja.

Harry Harkimo No kun muutkin fuskaa… (Savon Sanomat 10.9.2016)

Ammattiyhdistysliikkeet itse maksavat VVO:n toimitusjohtajille vuonna 2013 noin 370 000euron vuosipalkan ja seuraavana vuonna nostavat palkkaa 100 000 eurolla, niin on se täysin moraalitonta. Myös politiikassa ihmiset miettivät ensin omia etujaan. On minun etuni, sitten puolueen tai järjestön etu. Joskus viimeisenä saattaa olla ihan aito Suomen etu. Se on se syy, miksi on mahdotonta tehdä järkeviä muutoksia tässä meidän systeemissä.

Poliitikoista, AY-liikkeen ym johdosta ei löydy yhteistyökykyisiä, kansaa yhdistäviä henkilöitä. Jokainen ajaa vain omaa tai korkeintaan oman ryhmänsä etua. Tästä syystähän he ovat epäsuosiossa olleet jo vuosikymmeniä. Nykyisin presitentiksi tuleekin toisinaan henkilö politiikan ulkopuolelta. Tällöin valinnoissa viimevaiheessa helposti on vastakkain kaksi ”äärimmäisyyttä”, (Minusta myös nykylinja, liberalismi on ääriliike.) joista on valittava jompi kumpi, joko nykymeno jatkuu, eli lisää seksiä, viinaa, huumeita (kannabis vapaaksi) ja vähemmän rahaa vanhuksiin, lapsiin, nuoriin, tai ”Trump”. Siis käytännössä media, poliitikot, ay-pomot, suvakit, ….. voivat jopa aiheuttaa teoillaan sen, että saamme aikanaan Suomeenkin johtajaksi oman ”Trumpin”, aluksi kuntavaaleissa muutaman ”pikku-Trumpin”.

Äänestys I-kierros 6 ehdokasta, II-kierros 2 ehdoksta

ehdokkaat         A       B       C       D       E       F                                                    puolesta%      20     15     15     15      15      20                                                    vihatuin%       40       5       5       5       5       40                                                            2vihatuinta     80     10      10     10     10      80

eli pahimmillaan 80% äänestäjistä (160/ 200 nimeä) joutuu valitsemaan kahdesta (äärilaitojen) eniten vihaamistaan ehdokkaista toisen ja vain 20% saa haluamansa. Toinen kierros A vastaan F. Kiva valitun lähteä rakentamaan yhtenäistä ”valtakuntaa”. Keskiryhmien asettaessa oman ehdokkaan tuo yllä oleva mahdollistuu. Demokratian irvikuva tämä nykypäivän demokratia. 

Spn-laki 200 000 oli puolesta, ei kysytty kuinka moni on vastaan!!! Nyt joku ehdotti jopa, että kansalaisaloite hyväksyttäisiin suoraan, 50 000 puolesta. Huh, huh!!!

Avioliittolaki 1.3.2017

21.2.2017 Ihmisoikeudet ja ihmisarvo, Politiikka ja yhteiskunta

Avioliittolaki 1.3.2017 alkaen.
Miksi ei olla huolissaan moraalisesta rappeutumisesta: viina, huumeet, verojen kierto, huoraaminen, avio-/avoerot, saastuttaminen jne. Maapallolla on miljardi nälkäänäkevää. Kun joku vuosi sitten kyselin samaa, minulle vastattiin: ”Kunhan saadaan tämä asia hoidettua (joku rekisteröintiin liittyvä), niin sitten keskitytään noihin suurempiin kysymyksiin.” Näin ei käynyt. Seuraavaksi on väläytelty ainakin moniavioisuutta. (Naispapit oli eniten homoliittoja kannattava ryhmä.) Ovat keksineet uusia sukupuolia (Seta etunenässä). Ei ole kauan kun feministit (ainakin osa) väittivät, ettei miehillä ja naisilla ole muuta eroa, kuin hammastahnapurkin puristaminen. Nainen puristaa keskeltä mies päästä. Nyt tietyt ominaisuudet kuuluvat vain toiselle sukupuolelle. Lisäksi esiintyy kaiken karvaisia välimuotoja (tai trans ym). Jos pojassa on tarpeeksi tytön ominaisuuksia tai poika kokee olevansa tyttö niin, eikun sukupuolenvaihto leikkaukseen yhteiskunnan varoilla tietenkin. Aiemmin sukupuolielinten silpomista vastustettiin ja vastustetaan vieläkin, kun se liittyy johonkin uskontoon. (Mieli muuttuu turhan usein.)
Lakimuutosta puolustettaessa vedottiin kuinka suuresti he rakastavat toisiaan. Miten tämä suuri rakkaus homojen välillä on sallinut heidän menetellä niin huolimattomasti, että se toi AIDSin Ameriikoista Suomeen ja sitten levitti sitä edelleen niin, että sitä esiintyy nyt myös heteroilla? Ja yhteiskunta maksaa viulut. Homojen täytekakku tapaus Irlannissa osoittaa, miten suvaitsemattomia ja rakkaudettomia ko homot olivat. Täytekakun koristelukiistan takia he kävivät oikeutta kaksi vuotta ja saivat korvausta muutamia satoja puntia. Todellista lähimmäisrakkautta yrittää pakottaa toiset tekemään juuri niin kuin he haluavat? (vastaavia tapauksia USA:ssa monia) Tämä saa epäilemään, onko heillä muutakaan todellista rakkautta? Myös väitettiin homouden ja lesbouden olevan synnynnäistä (periytyvää). Miten niin periytyvää, eiväthän ko parit yksin saa lapsia, ja kun lukee tutkimusprofessori Kontulan jutun? Lesboilu 7-kertaistunut 15 vuodessa, alle 30 vuotiaiden naisten keskuudessa. ”Liite 1”
Koulussa häiriöitä aiheuttaneen oppilaan taustalta löytyi useimmiten vanhempien avioero, vaikka lapsen huoltajaksi jäänyt vanhempi olisi solminut uuden liiton. Näin ollen eihän mitenkään voi olla hyväksi kaikille lapsille isän tai äidin puuttuminen kokonaan.
Mitä sitten seuraa, jos uusi avioliittolaki 1.3.2017 alkaen tulee voimaan? Minun ymmärtääkseni evlut kirkossa tapahtuu hajoamista pappien ”irtiottojen” takia. (Kansanedustajat olivat todella paljon vartioina tässä asiassa.) Jos taas laki olisi hylätty, kirkko olisi pääsyt pälkähästä toistaiseksi, tuskin ”irtiottoja”. Toinen paljon pahempi juttu on se, että tämä edistää edelleen kunnon ihmisten maksutaakkaa ja on poissa esimerkiksi vanhusten hoidosta ja lasten koulutuksesta. Samoin tekevät alkoholin käyttö, ylensyönti, tupakointi, huoraaminen ja huumeiden käyttö (erityisesti kun kannabis vapautetaan). ”Liite 2”
Eli tämä vie meidät turmioon ja ainoiksi vaihtoehdoiksi jää USA:n tapaan valita kahden pahan välillä: moraalittomuus tai ”Trump”. Eipä näy olevan enää miehisiä miehiä, jotka hillitsisivät tätä naishegemoniaa.
Kyllä on maailma mallillaan. Ennen oli ihan toisin. Minun pari lähisukulais-miestä olivat parhaat kaverit keskenään, vaikka toinen oli enimmäkseen yksityisyrittäjä ja sotaveteraani, toinen taas kommunisti. Minun parhaita kavereita oli vapaakirkollinen liikemies. Itse kuulun evlut kirkkoon. Silloin sai kukin pitää poliittisen tai uskonnollisen näkemyksensä, eikä erottavista asioista yleensä keskusteltu. Mutta sitten tuli feminismi vapaine kasvatuksineen ja komplekseineen, nyt traumoineen ja sukupuolineutraalisuuksineen. 2016 ennen kiitospäivän sukukokoontumisia piti ensi kerran USA:ssa sopia riitojen välttämiseksi, ettei puhuta politiikasta (Trump). Itsekin huomasin, että ensi kerran minulta puuttui ennen joulua 2016 sellainen hyvänolon, ystävällisyyden ja rauhan tuntu (joulumieli), jonka edellisinä jouluina aina olin kokenut (olen 70 v.). Olen melko varma suurimpana syynä olevan homohypetyksen. Eka kerran pari vuotta sitten tuli jonkinlaisia riitoja jopa parin lähisukulaisen kanssa (kasvatus ja homous). Elämänhaluni on kadonnut, haluaisin päästä mahdollisimman pian pois täältä. Kuitenkin uskon, että joku ihminen tarvitsee minua lähimmäisekseen ja joudun odottamaan kuolemaani toistaiseksi.
Kuuma linja Savon Sanomat 24.8.2016 Ei se ole ihme, että maailma muuttuu aina vaan sairaammaksi paikaksi elää, kun lueskelin (SS 19.8.) Mannerheimin Lastensuojeluliiton Pauliina Lyttisen ohjeita, miten selittää tiettyjä asioita lapsille. Meillä ei puhuta tuollaisista asioista lapsille, eikä todellakaan anneta ymmärtää, että kaiken maaiman kieroutumat ovat ”ihan hyvä juttu, eikä niissä ole mitään väärää”. Tyrmistynyt
16.2.2017 Aki Kaurismäki mm totesi, ettei ole olemassa mitään henkistä ilmapiiriä eikä miehiä. ….Ja että hän on väsynyt sekä että jossain välissä pitäisi elääkin.
Taidemaalari ym Katja Tukijainen oli iloinen, kun sai viettää lapsuutensa ajassa, jolloin ei tarvinnut tietää onko tyttö vai poika, vaan voi leikkiä molempien leikkikaluilla. (elokuu 2016 yle1)
”Liite 1” Tutkija naisten halusta toisiin naisi …Keskiviikko 1.6.2016 klo 10.18 Iltalehti jutun alkua
Tuoreen tutkimuksen mukaan naisten halu toisia naisia kohtaan on kasvanut rajusti. Tulos yllätti tutkimusprofessori Osmo Kontulan. Väestöliiton tuoreimman FINSEX-tutkimuksen tulokset kertovat suomalaisen sukupuolielämän mullistavasta muutoksesta. Vuonna 2015 noin 35 prosenttia alle 30-vuotiaista naisista kertoi tuntevansa seksuaalista vetoa oman sukupuolensa edustajiin. Ennen 2000-lukua näin vastasi vastasi vain noin viisi prosenttia tutkimukseen osallistuneista. ((Myöhemmin jutussa: Tutkimukseen osallistuneista nuorista naisista noin joka viides kertoi harrastaneensa seksiä toisen naisen kanssa. 1990-lukuun verrattuna näin vastanneiden määrä oli kaksinkertaistunut.)) HILKKA TIENHAARA
(( jokaista tällaista kahden naisen välistä suhdetta kohti syntyy lisäksi kaksi miestä, jotka jäävät ilman puolisoa))
”Liite 2” Ma 28.11.2016 Jari Ehrnrooth: Vähemmän hoitoa – enemmän terveyttä Lopputoteamus:
Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että tervettä ja hyvää elämää elävät vastuulliset yksilöt kustantavat oman hoitonsa lisäksi sairasta ja huonoa elämää elävien vastuuttomien yksilöiden moninkertaisia terveydenhoitokuluja.
J. Kurosen aavistelua: Kunnon ihmisten kärsivällisyys poliitikkoihin ja ay- ym johtajiin, suvakkeihin, tasa-arvo ja ihmisoikeus ihmisiin, jotka eivät saa aikaan muuta kuin eriarvoisuutta (erityisesti maailman laajuisesti ajatellen) ja itselleen kovat liksat, alkaa olla lopussa.

#SOS Mitä sitten, kun koulu loppuu? :o

18.12.2016 Yleinen

Hellouu :)

Kuten otsikko kertoo, tänään olis tarkotus vähän jutskata jatko-opiskelusta.  En oo maailman paras esimerkki loistavasta suunnitelmasta tuulevaisuudelle, mutta koitan yleisesti kertoo mitä kaikkee voi tehä ja mitä jos ei pääsekään heti opiskeleen ja sit aattelin kertoo myös vähän mun omasta tilanteesta ja sillees, mut eiköhän mennä :)

Yleisiä ajatuksia
Mulla alkaa olla lukio-opinnot pikkuhiljaa paketissa ja kohta, oikeestaan ihan justiinsa, pitäis tietää, että mihin haluaa hakee.. Jotenkin tosi hurjaa ajatella, että se noin 3 vuotta siitä, kun alotti sen koulun, on kohta jo menny.. Mihin tää aika oikeestaan menee? :o
Joka tapauksessa, kohta (maaliskuussa) alkaa yhteishaku ja pitäs tietää, että mihin tää immeinen suuntaa seuraavaks.. Ei oo helppoo, voin sanoo. Niin paljon erilaisia paikkoja, niin paljon erilaisia vaihtoehtoja, ihan liiaks asti..
Oon miettiny erilaisia vaihtoehtoja, ja se on ollu silleen vähän vaikeeta, kun on juttuja mistä on selkeesti kiinnostunu, mutta ei oo kuitenkaan ihan varma asioista, mutta sitten se pitäis sovittaa johonkin tutkintoon tai itelle ja omiin toiveisiin sopivaan kouluun..  Toisaalta on useempia asioita, mitä  haluais ehkä tehä, mutta se, että mitä haluais kaikista eniten ja että voisko niitä jotenkin ”miksata” ja yhdistellä niihin muihin kiinnostuksiin, niin että sais sellasen ”dream jobin” aikaseks :) Toisaalta meillä täällä Suomessa on hyvä ja ihan super hieno asia se, että vaikka sä olisit jo aikuinen ja joku työ/ammatti ei sittenkään oo se, mitä sä haluut tehä, niin sulla on tosi paljon mahdollisuuksia hankkiutua opiskeleen aikuisopiskelijana ja kouluttautua uudestaan :)

Hakuaika lähestyy,apua!
Siitä hakemisesta, niin mua silleen vähän jännittää, että pääseekö heti opiskeleen vai ei. Toisaalta oon asennoitunu niin, että joo kyllä mä haen heti nyt keväällä, mutta se, että jos en saakaan nyt heti ekalla hakukerralla sitä paikkaa, niin ei mun maailma siihen kaadu :) Aina sanotaan, ettei mihinkään yleistäviin tuloksiin ja tutkimuksiin kannata sillä tavalla laittaa painoarvoo liiaks, mutta se on totta, että vaan noin kolmasosa ensimmäisen kerran hakijoista pääsee heti opiskeleen. Toisin sanoen, se voi olla hyvinkin mahdollista, että se välivuosi tulee väkisin eteen, vaikkei sitä ensisijasena vaihtoehtona olis ees aatellu. Tottakai aina kannattaa hakee ja yrittää päästä heti opiskeleen (ellei tosiaan oo tietosesti suunnitellu haluavansa pitää välivuoden) ja sekin on ihan totta, että aina joku prosentti pääsee sisälle sinne opiskelupaikkaan. Esim. vaikka psykologian opiskelu yliopistossa; sinne on ihan hullun paljon hakijoita, kun se on niin suosittua, mutta kyllä sinne aina jotkut pääsee sisälle, ja se joku voit olla just sä itte, jos hyvin käy :) Pitää vaan jaksaa tosissaan yrittää :) Ja jos se nyt ei onnistu heti ekalla kertaa, niin ei saa silti lannistua, jos oikeesti haluu johonkin tiettyyn paikkaan sisälle tosi kovasti, niin sit vaan ei muuta kun uutta hakua kehiin vähän myöhemmin :)

Ajatuksia omasta jatko-opiskelusuunnitelmasta
Mitäs mä aattelin ite? No, niinkun sanoin, niin kyll mä haen varmaan nyt heti, jos kävis niin hyvä tuuri, että pääsis heti opiskeleen ja säilyis se tietynlainen rytmi elämässä ja olis sellasta samanlaista, tai ainakin samantapasta, arkee, kun nytten on. Se on jotenkin tosi ”pelottavaa” ajatella, että ”noniin, nyt sitten turvallinen ja tutun olonen opiskeluaika on ohi” ja sellasta samanlaista jatkumoo ei  tuukaan enää, kun esim. ala-asteelta vaihto yläasteeseen ja yläasteelta lukioon, vaikka onhan noidenkin ”sidosvaihtojen” välillä suuria eroavaisuuksia ja aina on tullu suurta muutosta aiempaan opiskelupaikkaan-, -ympäristöön ja -yhteisöön liittyen. Vaikka samoja kavereita on kyllä säilyny matkassa mukana, mutta silti. Ei sitä parasta kaveria kuitenkaann kaikkialle voi ottaa mukaan ja jossain vaiheessa on pakko erkaantua, ellei nyt ihan varmana oo haluamassa tismalleen samaan paikkaan opiskeleen tai jotain sellasta.
Ja no, sit jos ei onnista opintopaikan suhteen, ja varmaan jo nyttenkin kun koulu ”loppuu” ennen kevään kirjotuksia, niin sit haen ja meen töihin. En jotenkin osais jäädä ”tyhjän päälle” ja sillain ettei olis mitään sellasta arkipäivää, kun on tottunu siihen, että päivässä on se tietynlainen rytmi :) Toisaalta hetken ottaisin kyllä sellasta omaa aikaa ja vetäisin vähän henkee, että ”huh, nyt se rupeema on takana” ja sit suuntais kohti jonkunlaista työtä ja sit seuraavalla hakukerralla, syksyllä tai sitten seuraavana keväänä tästä keväästä kun on hakenu, niin sit hakis uudestaan :) Mutta sen näkee sitten, että miten tulee käymään ja pääseekö opiskeleen vai ei :)

Mutta tällasia ajatuksia mulla tällä kertaa, toivottavasti en kyllästyttäny super pitkällä postauksella, mutta halusin vähän avautua ja kertoilla aiheesta, ihan silläkin, että oma kohtasta kokemusta tässä parhaillaan käydään läpi :)
Oikein hyvää alkavaa viikkoo kaikille, ja hei JOULUUN ON 6 PÄIVÄÄ! :)
Tsau!

– A

 

 

Katkelmia pahan paluusta

18.12.2016 Yleinen

18.9.2016, Sunnuntai klo 01:28 – Synttärit –
”Käväistiin myös avolavassa Fiian kanssa. Siellä Jani soitti minun valitsemani biisit ja laittoi koko baarin laulamaan minulle Paljon onnea. Kumpa se kaikki tuntuisi joltakin… Ihan kuin minulla olisi haarniska ylläni. Sellainen haarniska joka blokkaa kaikista asioista pois ne tuntuvimmat kärjet. Sellaiset, joiden vuoksi täällä eletään.”

26.9.2016, Maanantai klo 21:43
”Masennuslääkkeet nostettiin takaisin. Ei sen kuulemma tarvitse olla pysyvä ratkaisu, mutta jotain millä pääsen taas jaloilleni… Saan kiinni elämästä… Alan taas tuntea. Kyllä se nyt tuntuu vain tappiolta. Taas on pillereitä aamuin illoin… Mutta ehkä se oli samalla paras ratkaisu. Enkä jaksa välittää siitä nyt. Tai analysoida sitä. Otan lääkkeet ja menen nukkumaan, sillä selvä.”

 28.9.2016, Keskiviikko klo 17:29
”Tulevaisuus näyttää välillä niin toivottomalta että ajattelen kuolemaa. Sellainen olo minulla oli tänään psykoterapian jälkeen, koska en tiennyt mitä tekisin minkään asian kanssa… Ei se ole aina edes pelottavaa, se on vaan toivotonta. Todella, todella toivotonta.”

 20.11.2016, Lauantai klo 10:28
”Ollaan taas menty takapakkia. Paljon. Uusi lääke… Taas. Näkisit kasvoni… Ne ovat väsyneemmät ja vanhemmat kuin pitkään aikaan. Poskilla näkyy itkun jättämiä raitoja.”

”Uusi psykiatrini Heikki sanoi että minun on pidettävä mielessäni se vaihtoehto että ruokailut aletaan toteuttaa Turun Anoreksiayksikössä. Näen joka yö painajaisia, mutta se paikka on valveillaoloaikani pahin painajainen.”

”Eilen iskä purkautui stressistään ja näytti niin tuskaiselta kertoessaan miten näkee minun riutuvan. Tällaista ei tapahdu usein hänen kanssaan. Hän on vahva. Mutta kun tapahtuu, se liikuttaa minua niin paljon että kaikki järisee hetken aikaa. Mietin, mikä on totta: mikä ajatus, mikä tunne. Mikä on sellaista mitä saa tuntea… Iskän takia, itseni takia, sairauden takia. Kaikki on jälleen kerran sekaisin.

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”En todellakaan ole menossa sairaalaan. Mutta kai kuitenkin takaraivossani tunnen sen mahdollisuuden lähestyvän. Kaikki hokevat sitä minulle. Sydämeni on alkanut taas tykyttää nopeammin silloin tällöin… Se on vähän pelottavaa.”

”Ajattelen taas mitä sairaiten että syön tosi kevyesti ensi viikkoon asti kun on taas ensimmäinen punnitus pitkään aikaan. Perustelut ovat kuitenkin monitasoisemmat kuin yleensä: 1. Pelkään että minua ei oteta vakavasti jos paino ei ole laskenut tarpeeksi. 2. Pelkään että olen epäonnistunut jos se ei ole laskenut tarpeeksi. 3. Jos se nyt on laskenut niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, niin minun on sitten ehkä helpompi saada suunta edes vähän ylöspäin joulun jälkeen, mikä taas ehkäisee sairaalaan joutumista. Tai siis… Ei se helppoa tule olemaan, mutta haluan aloittaa pohjalta, jotta painoa ei heti tarvitse nostaa niin suuriin lukemiin. Kyllä. Tässä on paljon soopaa. Halusin vain kirjoitta auki ajatukseni, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Itkua tulee joka kerta kun menen vanhempieni luokse. Ne sanovat että näytän sairaalta, ja kuulemma seuraava aste on se, että nenästä haihtuu kaikki niin, että siitä tulee luinen ja nyppyläinen. Kuulemma normaalia nenää ei saa takaisin sen jälkeen. En tiedä mitä uskoa. Ei, en vieläkään. Sen tiedän että voin huonosti, ja että uhka sairaalasta on lähempänä joka päivä. Eilen anelin äitiä ja iskää odottamaan joulun yli. ’Älkää viekö minua sinne. Ei vielä.’ Näin minä sanoin, vaikka olisin halunnut lisätä että punnituksen jälkeen lupaan yrittää vielä kovemmin. Tarvitsen vain ensin sen tiedon että olen laihtunut. Faktatiedon. Vaa’an näyttämän totuuden.”

 

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.