Selaat arkistoa kohteelle tukiperhe.

Kahdeksan viikkoa jouluun on…

29.10.2014 Yleinen

…ja se tarkoittaa sitä, että tänään käynnistyi eräänlainen joulunaluskuuri, että voi sitten jouluna mussuttaa suklaata huolella! No ei sentään, mutta vähän voisi kiristellä jouluaattoon asti, kun nyt tuo terveellisesti syöminen on ollut vähän toisaikaista. Pidän tiukkaa linjaa ja kiinnitän huomiota riittävään proteiinin saantiin, riittävän vähäiseen hiilihydraatin saantiin ja kohtuulliseen rasvan saantiin, kunnes eteen osuu joku vastustamaton herkku. Ja sitten hups, se katoaa. Niin että nyt voisi vaikka vähän tsempata eikä vain uskotella itselleen, että tämä on se viimeinen herkku ennen ryhtiliikettä. Kunnes löytää kätensä taas karkkipussista.

 Totaalikieltäytymistä en silti aloita nytkään, sillä senhän tietää, mitä siitä seuraa – ratkeaminen ja kahta kauheampi herkuttelu. Mulla on vähän taipumusta pyöritellä herkkuja mielessäni sitä kiivaammin, mitä täydellisemmin yritän putsata ne ruokavaliostani. Joten taidanpa taantua sinne kaukaiseen lapsuuteen ja ottaa seuraaviksi viikoiksi käyttööni karkkipäivän. Kuusi päivää viikosta syön treeniä tukevan terveellisesti ja kartan lisättyä sokeria, ja yhtenä päivänä on lupa höllätä otetta. MUTTA! Höllääminen ei tarkoita herkkujen vetämistä kaksin käsin niin, että kuuden päivän aikana saavutettu kalorivaje paukkuu plussan puolelle, vaan sellaista kohtuudella herkuttelua. Kuulostaa tosi hyvältä, eikö? Nähtäväksi jää, miten homma toimii käytännössä.

*******

 Toiseen asiaan; synkkään, karmivaan asiaan. Se Rautavaaran murhenäytelmä on vähän kaikkien huulilla näinä päivinä. Ymmärretään ja ei ymmärettä (itse kuulun jälkimmäisiin), spekuloidaan ja syytetään milloin ketäkin. Oikeastaan se on niin musta aihe, että ei tekisi mieli puhua siitä ollenkaan. Mutta jotenkin on kuitenkin pakko. Koska onhan se nyt ihan järkyttävää: äiti tappaa, tahallisesti, kolme pientä lastaan. Voiko paljon kauheampaa olla? No, onneksi kaikkein synkimmätkin tapahtumat usein saavat aikaan jotain hyvää. (Ja en siis sano tätä sillä mielellä, että hyvä kun se tapahtui, en todellakaan.) Minuunkin tapahtunut vaikutti niin, että sain vihdoin itseäni niskasta kiinni sen kauan päässä pyörineen ajatuksen suhteen koskien tukiperhetoimintaa.

 Asia on siis kiinnostanut jo pidempään, mutta en vain ole saanut aikaiseksi tehdä mitään sen eteen. Mutta nyt tein. Ilmoitin kiinnostukseni Pelastakaa Lapset ry:lle ja jäin odottamaan heiltä postia – sekä ensi vuoden puolella alkavaa tukiperhevalmennusta. Jos kerran on mahdollisuus auttaa jotakuta avun tarpeessa olevaa perhettä niinkin mukavalla tavalla kuin ottamalla perheen lapsi kerran kuussa viikonlopuksi hoitoon, niin tokihan se mahdollisuus pitää käyttää. Uskon, että tällainen avun tarjoamisen muoto sopii omalle perheelleni mainiosti – onhan meilläkin lapsia, jotka parhaassa tapauksessa saavat uuden leikkikaverin. Toki asia tuo tullessaan myös haasteita, mutta otan ne mielelläni vastaan, jos sillä tavalla jonkun väsyneen tai muuten apua tarvitsevan vanhemman arki helpottuu edes vähän.