Selaat arkistoa kohteelle traumat.

Masennuspäiväkirja, osa 9: Diagnoosista diagnoosiin

25.11.2018 Yleinen

Nyt kun olen lähtenyt itseni tutkimisen tielle ja hakenut apua oireiluuni, olen väistämättä joutunut lähestymään asioita, joiden en haluaisi edes olevan olemassa. Asioita, jotka olen halunnut unohtaa, mutta jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun koko ajan. Asioita, jotka on pakko käydä läpi, jos haluan yrittää hallita niiden aiheuttamia oireita sen sijaan, että ne hallitsevat minua.

Minua todella pelottaa kirjoittaa tätä. Pelottaa siksi, että mieleen tulvii ikäviin muistoihin liittyviä ahdistavia asioita, mutta myös siksi, että mielensä sisältöjen avaaminen muille on usein melkoista uhkapeliä. Löytyy ehkä niitä, jotka tunnistavat tai luulevat tunnistavansa itsensä ja ymmärtävät, ainakin jollain tasolla. Löytyy niitä, jotka suhtautuvat myötuntoisesti, vaikka eivät ymmärtäisikään. Mutta löytyy myös niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä edes yritä, tai niitä, jotka ymmärtävät väärin. Mutta siitä huolimatta otan riskin.

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt säännöllisesti juttelemassa eri ammattilaisten kanssa. Olen käynyt myös luennoilla, tutustunut monenlaiseen teoreettiseen ja kokemusperäiseen tietoon sekä osallistunut vertaistukiryhmän toimintaan. Olen pyöritellyt asioita mielessäni ja paperilla. Olen saanut paljon hyvää perspektiiviä ja tietoa, tukea sekä keinoja selvitä oireiden kanssa arjessa. Vähitellen olen alkanut ymmärtää – ja samalla armahtaa – itseäni enemmän. Mutta tieto lisää myös tuskaa. Välillä oireet pahenevat ja minusta tuntuu, ettei piina lopu koskaan, vaikka yritän kaikkeni.

Mistä aloittaisin? Ehkä on lähdettävä liikkeelle traumaattista kokemuksista. Itse olen ajatellut, että traumoja on vain yksi, mutta keskusteluissa ammattilaisten kanssa on käynyt ilmi, että traumatisoivia tapahtumia on ollut useita jo lapsuudessa. Myös tuon nuoruudessa tapahtuneen yksittäisen traumatapahtuman jälkeen olen joutunut kokemaan asioita, jotka ovat syventäneet traumaa ja pahentaneet oireita entisestään. Masennus on ollut seuralaisenani jo pitkään, suojaamassa näiden kokemusten haavoittavilta vaikutuksilta, mutta myös rampauttamassa toimintakykyäni.

Uutena diagnoosina minulle on esitelty PTSD (engl. post-traumatic stress disorder) eli traumaperäinen stressihäiriö. Aikaisemmin minulla on epäilty esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta oireet selittyvätkin traumakokemuksen aiheuttaman suojareaktion pitkittymisellä. Aivoni ja kehoni ovat siis jääneet ikään kuin jatkuvaan hälytystilaan. PTSD aiheuttaa minulle vaihtelevasti ylivireystiloja, joihin liittyy pelkoa ja ahdistusta, jopa paniikkikohtauksia, sekä alivireisyyttä, joka yhdessä masennuksen kanssa saa minut tuntemaan väsymystä ja jähmettyneisyyttä. Kärsin myös ajoittain painajaisista ja takaumista. Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyy myös välttämiskäyttäytymistä eli sellaisten asioiden ja tilanteiden välttämistä, jotka voivat muistuttaa tapahtumasta tai herättää siihen liittyviä tuntemuksia, mikä väistämättä kaventaa ja rajoittaa elämää.

Traumatietouden ja keskustelujen myötä on tullut esiin sellainen käsite kuin dissosiaatio ja myös dissosiaatiohäiriön mahdollisuus on otettu kohdallani puheeksi. Vielä en oikein tiedä, mitä mieltä itse olen siitä. Dissosiaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä siis mielen puolustuskeinoa tai sopeutumisreaktiota, jonka traumaattinen kokemus aiheuttaa. Dissosiaatiossa traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tunteet, muistot ja stressi erotetaan tietoisuudesta. Tämä selittää esimerkiksi sen, etten muista itse traumatapahtumasta juuri mitään. Usein tuntuukin siltä kuin se ei olisi tapahtunut minulle, vaan jollekin toiselle.

Kaikki tämä on ollut sekä helpottavaa että sekavaa ja ahdistavaa. Huomaan välillä miettiväni, mikä oikein johtuu mistäkin ja onko tämä nyt sitä tai tätä tai tuota. Toisaalta, kuten eräs ihminen minulle sanoi, diagnoosit ovat lopulta kuitenkin vain yritys selittää mielen ilmiöitä. Tärkeintä on kartoittaa oireita, lievittää niitä mahdollisimman paljon ja oppia selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Tähän asti olen selvinnyt, jopa vuosikaudet ihan yksin ilman minkäänlaista apua tai tukea, jota onneksi olen vihdoin saanut ja uskaltanut pyytää. Miksipä en siis selviäisi jatkossakin.

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Anteeksi

27.2.2016 pohjalla jälleen

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En itsekään ymmärrä miksi ajattelen niin paljon itseni tappamista, en välttämättä edes tarvitse mitään syytä. Ajatukseni vainoavat mua. En pysty elämään, olen liian turtunut siihen tosi asiaan, etten koskaan parane, etten koskaan pääse eroon traumoistani. Ei mun ole mitään järkeä yrittää elää, en kuitenkaan saa elämisen arvoista elämää. Haluaisin vain niin paljon luovuttaa. Tiedän kyllä, ettei kukaan mun anna sitä tehdä, muttei kukaan kysynyt multa haluanko kärsiä loppuelämäni. Mua ahdistaa kamalasti, tuntuu kuin mua syötäs sisältä päin, jäljelle jää vain hauras kuori. Kunpa mun annettaisiin vaan mennä, en mä pysty elämään. Mulla ei oo voimia yrittää, mitä se edes auttaisi, en tule saamaan hyvää elämää. En tule pääsemään traumoista ja peloistani eroon. Menneisyyteni seuraa minua kaikkialle, menneisyys ei irroita otettaan minusta päinvastoin. Ahdistus, epätoivo ja pelko tukahduttavat minut, kuolen mutta silti elän. Hitaasti hiivun pois, lakkaan olemasta, elämästä, kuihdun pois. Kai sitten hidas kuolema on paras vaihtoehto, en mä muuta ansaitse. Mahdollisimman monta erittäin tuskallista tuntia, päivää, vuotta, vuosikymmentä. Yksinäinen elämä, kelan rahoilla, koska työelämää en kestä. Hyödytön, turha. Kuollut elävä, jonka ainoa ajatus on päästä pois, paikkaan parempaan. En pysty koskaan rakastamaan ketään, en pysty luottamaan, en pysty päästämään ketään lähelleni satuttamatta itseäni. Traumani ovat aivan liian tiukassa, olen niiden vanki. Kidun, kidun hetkestä toiseen. Kidun ajatellen vain hetkeä jolloin pääsen pois.

En pysty purkamaan pahaa oloani, en pysty puhumaan enää kenellekään, en kenellekään, en vain pysty. En pysty käsittelemään traumojani, pelkojani, haluani päästä pois. En vain pysty. En kykene edes näyttämään todellisia tunteitani, en pysty kertomaan kenellekään kuinka pahalta musta oikeasti tuntuu. Aina kun yritän pakokauhu iskee kovemmin ja lopulta sulkeudun tiukemmin kuoreeni. En pysty sanomaan kenellekään kuinka kovasti toivoisin pääseväni pois, etten jaksa elää, tämä elämä vie minulta hengen. Elämä on liian raskasta näin heikolle. En pysty hengittämään, en jaksa. Tiedän kyllä, että paraneminen vie kauan aikaa, muttei kolmessa vuodessa ole tapahtunut edistystä vain paljon toinen toistaan pahempia asioita, asioita joita kenenkään ei kuuluisi kokea.

Tiedän tämän tulevan kaikille järkytyksenä, ”munhan piti olla niin hyvässä kunnossa, parempaan päin, näytin voivan jo paljon paremmin”. Kaikki tiedävät, että pystyn peittämään asioita, totuus on se etten itsekään tiedä kuinka helppoa totuuden piilottaminen on, kuinka paljon helpompaa kuin tuskan kestäminen, totuuden paljastaminen. Monesti haluaisin todella kovasti näyttää totuuden, sen kuinka huonossa jamassa olen, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen, mulla ei oo tarpeeksi voimia. Olen niin pahoillani, etten ole tarpeaksi vahva tähän, olen aivan liian heikko elämään. Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa minuun, se oli ajan haaskausta.

Kyllä, pelkään kuolla, pelkään itseäni, sitä milloin vajoan tarpeeksi syvälle, että teen tästä lopun. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta kaikesta huolimatta en halua mitään niin kovasti kuin kuolla. Pois pääseminen on realistinen toive, se tulee vielä toteutumaan. Vielä joskus tulee se oikea hetki, oikea paikka ja tapa. Vielä joskus. Kunpa vain jaksaisin odottaa niin kauan.

 

-Elina

Voimat lopussa

22.2.2016 Jotain sälää, pohjalla jälleen

En mä tiedä miks sinnittelen vieläkin. Kaikki tuntuu niin turhalta, ei millään oo mitään väliä. Mikään ei kiinnosta mua, mitään en jaksa ja halua tehdä. Monelta eri taholta tulee viestejä, että olen huono ihminen.

Elämä suorastaan saa mut kauhun partaalle. En mä uskalla, halua elää. Mut lyödään kuitenkin maahan taas, vanhat haavat eivät koskaan parane. En mä pysty elämään, ei musta ole siihen, en vaan ole tarpeeksi vahva. En pysty menemään epämukavuusalueelle ja puhumaan terapeutille tai kenellekään muullekaan asioista joista mun oikeasti pitäis puhua. En pysty käsittelemään vaikeita asioita, traumojani ja pahaa oloani ollenkaan. En näe tuleväisuudessa mitään hyvää, se vain pelottaa valtavasti. Millainen epäonnistunut ihminen mustakin tulee, epävakaa, ei pysty luottamaan muihin, ei pysty päästämään muita ihmisiä lähelleen, viikottain itsemurhaa ajatteleva, ei edes halua elää, mutta silti tavallaan pelkää kuolemaa, pelkää itseään.. Joutuisin elämään yksin, minkä arvoista elämäni muka olisi?

EN MÄ JAKSA TÄTÄ!! HALUAN VAAN KOKO AJAN POIS

Oon aivan liian heikko taistelemaan elämäni puolesta, jota en edes halua. Ei mua luotu elämään. Kaikki pystyvät elämään ilman mua.

EN MÄ KESTÄ TÄTÄ OLOA. EI MUN ELÄMÄNI OLE ELÄMISEN ARVOISTA. PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS.

Mun traumojen ja niiden käsittelemättömyyden takia en pysty koskaan elämään hyvää elämää, ne estävät. Kuolen koko ajan sisältä päin, mun mieleni on sysimusta, en jaksa tehdä mitään paranemiseni eteen. En edes jaksa hengittää. Pääsisimpä vain pois, se on ainoa mitä haluan. En mä toivo muuta kuin et pääsen täältä mahdollisimman pian pois. Mulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, ei mahdollisuutta työelämään, omaan perheeseen, ei mahdollisuutta elämisen arvoiseen elämään, ei mahdollisuutta parantua.

Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa mun puolesta. Turhaan uskoitte, en mä pysty paranemaan..

 

Kyyneleet silmissä

-Elina

Vastuu ym tammik15

16.4.2015 Ihmisoikeudet ja ihmisarvo

Vastuu ym. pientä
Onko vastuullista, että me hyvinvointivaltioiden asukkaat vietämme kulutusjuhlaa, jonka seurauksena on saastumista, ilmaston lämpenemistä ja riistoa? Siis aiheutamme nälkää, puhtaan veden puutetta, alipalkkaisuutta jne. Kuitenkin kansa vaatii Perussuomalaiset etunenässä kehitysavun ja muiden ulkomaille menevien avustusten lopettamista tai ainakin leikkaamista. Toisaalta esim. Kreikan pitäisi hoitaa aiheuttamansa velkakriisi. Me taas emme olisi velvollisia auttamaan kehitysmaita aiheuttamiemme vahinkojen korjaamisessa. Köyhät vain kyykkyyn, jopa hengiltä. Suurimmassa vastuussa olevat henkilöt: poliitikot ja ammattiyhdistysjohtajat ajavat omia etujaan meidän äänestäjien suosiollisella avustuksella. Länsimainen demokratia on siirtänyt rahat köyhimmiltä ihmisiltä ja valtioilta sekä yleensäkin valtioilta ja kunnilta hyvinvoiville ihmisille, pankeille, osakkeenomistajille, jne. niin että valtiot ja kunnat ovat velkaantuneet ja yhä vain velkaantuvat lisää. Monet huutavat vain lisää talouskasvua, lisää palkkaa, joka tarkoittaa lisää saasteita, työttömiä, syrjäytyneitä, työpaineita ym. Ei väliä mitä terveydellemme, luonnolle ja tuleville sukupolville käy. Ettekö te päättäjät pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seuraavia vaaleja ja omaisuutenne kartuttamista? Ukrainassa kansa pisti presidentin viralta epädemokraattisesti hänen ja lähipiirin valtion rahojen kähmimisen takia. Meillä rahansiirto köyhimmiltä päättäjille ja rikkaimmille järjestetään paljon kierommin säätämällä lait sellaisiksi, että homma hoituu laillisesti. Eikö teillä ole omaatuntoa tai edes pelkoa vastuuseen joutumisesta? (Media näyttää olevan juonessa mukana erityisesti moraalittomuutta tukemalla ja edistämällä.)

Taiteilija pysyköön lestissään
Ruotsissa asuva suomalainen naiskuvataiteilija, jonka teokset Helsinki viikoille tms. hylättiin, kehui tekevänsä haluamansa laista taidetta. Hän ilmoitti Yleradio1:ssä: ”Tiede on todistanut, ettei jumalaa ole olemassa.” Miksi tällaisia valheellisia mielipiteitä ”julkaistaan”, eikä niitä oikaista edes jälkikäteen?

Pankkisalaisuus
Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi 5.10.1959 Karin Sauramon 5 v. kuritushuoneeseen yli 30. miljoonan markan kavaltamisesta Mannerheimin Lastensuojelu Liitolta. Silloin huhuiltiin hänen tallettaneen rahat Sveitsin pankkiin. Niitä kai ei saatu takaisin. Savon Sanomat 26.3.14 Britannia riippuvainen venäläisten oligarkkien rahoista. Missä Ukrainan entisen presidentin ja hänen klaaninsa kansalta kähmimät rahat ovat, Venäjälläkö?
Pankkisalaisuuteen ei ole puututtu, vaikka poliittisilla päättäjillä asia on ollut tiedossaan ainakin yli 50 vuotta. Onko oma lehmä ojassa?

Traumat
Vapaa kasvatus perustui siihen, että ei saa kieltää lapsia mistään, etteivät he saa komplekseja.
Nyt lapsille ei saa antaa edes luunappia, muuten he saavat traumoja. Viime sota aiheutti muka traumoja useimmille miehille. Vaikka niin olisikin useimmat ovat selvinneet elämästä hengissä luonnolliseen kuolemaansa saakka.
Kuunnellessani viime aikoina radiosta sotaveteraanien haastatteluja niissä haastattelija aina kysyy traumaattisista kokemuksista ja ihmettelee, kun heillä ei ole niitä. Samoin isänsä menettäneiden lasten kohdalla kysytään kasvatti-isistä samaan sävyyn ja vastaukseksi tuli heidän olleen oikein mukavia. Sota-ajan tytöltä kysyttäessä sotakokemuksista hän vastasi, ettei sotaa huomannut ollenkaan.
Kun sodassa korsukaveri kuoli, niin ”trauma” kesti keskimäärin 8 tuntia, sitten meno jatkui entisellään.
Miksi tämä ennakkoasenne on kaikilla toimittajanaisilla? Ajattelevatko he feministiseen tapaan kaiken pahan johtuvan miesten väkivaltakulttuurista ja viime sodasta? (ks. kasvatus jäljempänä)

Kotouttaminen
Maahanmuuttajien kotouttaminen on epäonnistunut erityisesti siksi, että heille ei kerrota kristinuskosta. Kuitenkin lähes kaikki lainsäädännöstämme ja kulttuuristamme perustuu juuri siihen.
Ollessani USA:ssa talven 1996–1997 opiskelemassa englanninkieltä vain opettajat olivat usalaisia. Koska suurin osa oppilaista opiskeli saadakseen USA:n kansalaisuuden, opiskelumateriaali sisälsi mm. historiaa, kristillisten ja muiden kansallisten juhlapäivien viettoa jopa rukousta myöten (kiitospäivä).

Kasvatus
Wilma Schlizewski YleRadio1 30.3.2014 klo 12.05- tähän tapaan: Monet miehet naisten kasvattamina ovat pieniä tyttöjä. Kyllä järkevät naisetkin ovat huomanneet nykykasvatuksen heikkoudet: kasvattajat enimmäkseen naisia ja kasvatustyyli paremmin tytöille sopiva.

”Siellä se nuoriso laahustaa kaljapussit kilisten pitkin puistoja ja kiroilee kuin viimeistä päivää.
Missä ovat vanhemmat? Minä olen antanut lapsilleni tukkapöllyä ja luunappia. Kumpikaan ei juopottele eikä kiroile.”
Eduskuntavaaliehdokas Frederik antaa kasvatusohjeita. Iltalehti 11.2.2015 (Savon Sanomat 15.2.15)

Ihmisoikeudet (suvivirsi)
Jos vasta nyt tupakka, alkoholi ja WC pyrkisivät markkinoille, ne eivät saisi myyntilupaa. Koska ne ovat olleet kauan käytössä, niitä ei saada pois markkinoilta. Ilmeisesti apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen mielestä suvivirren laulaminen on haitallisempaa kuin tupakan, alkoholin ja WC:n käyttö! Samoissa uutisissa on ollut puhetta Syyrian pakolaisten surkeista elinolosuhteista. Myöskin maailmassa on miljardi nälkää näkevää. Miksi heidän ihmisoikeuksistaan ei huolehdita? Olemmeko me ihmiset lakeja varten? Eikö kaiken inhimillisyyden nimissä lakien pitäisi olla ihmistä varten? Mielestäni tällaisten henkilöiden palkkaaminen verovaroilla on väärin. Ainakaan minä en haluaisi maksamiani veroja käytettävän tuollaiseen. Paljon tärkeämpää olisi mm. edes joskus päästä yläasteella niin pieniin ryhmäkokoihin kuin peruskoulu kokeiluissa aikoinaan havaittiin tarpeellisiksi tai hoitaa kunnolla vanhuksia. Tavoite vain menee kauemmaksi ja kauemmaksi, mutta mitäpä lapsista ja vanhuksista kunhan me aikuiset saadaan ryypätä rellestää, ylensyödä, tupakoida, huorata jne. Tuo suvivirsi sekä päivänavaus asia on taas sitä nykyajan helpon elämän turmelemien saivartelua, kun ei järki riitä erottamaan tärkeää ja oikeudenmukaista turhasta ja väärästä.

Savon Sanomat 15.2.2015: Tukholma, neekerikuningas-sana poistetaan Peppi-kirjoista jne. – Valitettavasti n-sana on sana, jota edelleen käytetään. Se loukkaa, emmekä yksinkertaisesti voi jättää sitä Peppi-kirjoihin, Nyman sanoi.
Karin Nyman on Astrid Lindgrenin, Peppi-kirjojen kirjoittajan, tytär.
(Pilapiirtäjät saavat loukata miten paljon haluavat seurauksista piittaamatta.)

Kristinuskosta
Kaikki nykyinen Raamatun vastaisuus ja uskovien suoranainen vainoaminen osoittavat Raamatun olevan totta ja kristinuskon ylivertaisen muihin uskontoihin nähden. Jos ne olisivat niin humpuukia, kuin jotkut väittävät eihän niitä vastaan kannattaisi taistella, koska jokainen näkisi ”petoksen” muutenkin. Erityisesti asian osoittaa se viha ja kiihko, jolla Raamattua ja uskovia vastaan hyökätään.