Selaat arkistoa kohteelle toivo.

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Tie mutkittelee maisemassa

15.9.2017 Yleinen

Joskus unohdun tuijottamaan tietä. Katselen sen avointa kitaa, joka loputtomasti nielee askeliani. Ajattelen, ettei se taida koskaan johtaa mihinkään. Tai uppoudun tutkimaan tien milloin pölyistä, milloin mutaista, milloin halkeillutta, milloin ruohon tukehduttamaa pintaa. Silloin tiestä tulee este ja taakka – se ei ole enää keino kulkea eteenpäin.

Silloin unohdan, miten paljon matkaa on jo takana: Olen päässyt melkein kokonaan eroon painajaisista. Pelkään, mutta pelko ei enää saa minua lamaantumaan. Olen paljon enemmän minä kuin olin ennen edellistä mutkaa. Kun unohdan jo kuljetut kilometrit ja niiden mukanaan tuomat voitot, edessä oleva tie näyttää epätoivoisen pitkältä, kivikkoiselta ja kaukaisuuksiin saakka mutkaiselta. Oikoteitä ei kuitenkaan ole.

On hyvä välillä pysähtyä katselemaan ympärilleen; istahtaa tien reunaan, huuhtoa pölyt kasvoilta, lepuuttaa jalkoja, syödä eväitä. On hyvä käydä pitkäkseen ruohikkoon makaamaan, katsella taivasta ja pilvikuvioita. Unohtaa tie ja sen vaatimukset. Muistaa maisema ja sen toiveikas kauneus.

Taisteluhuuto

28.4.2017 Yleinen

Mieleni tuntuu aaltoilevan kuin kotomaamme kevät konsanaan: välillä on ihanan aurinkoista, raikasta ja tuulee puhdistavasti. Mutta sitten kasvoille läiskähtää märkinä, kalseina lumirätteinä takatalvi, joka harmaannuttaa taas taivaan ja tummentaa maailman kuin aurinko olisi kuollut.

On päiviä, jolloin vain itken ja mietin, miksi jatkan tätä taistelua. Ehkä vain pysyäkseni hengissä. Kun on kuitenkin tuntenut kuolevansa sisältä tarpeeksi monta kertaa, alkaa toivoa kuolevansa oikeasti. Jos elämä on jatkuvaa, veristä taistelua ja aina uudestaan aukeavien haavojen paikkailua, onko siinä enää mitään järkeä? Voiko tätä taistelua koskaan voittaa, vai kulkeeko tie vain häviöstä häviöön?

Useimpina päivinä minun on yhä vaikea uskoa, että olisin minkään arvoinen. Vaikka tietoisesti taistelen lannistavia ajatuksia ja tunteita vastaan ja tiedän, mistä ne ovat peräisin, en pysty täysin torjumaan niitä. Sanotaan, että kun tekee tietoisia valintoja, tunteet seuraavat kyllä jossakin vaiheessa perässä. Toivon niin. Toivon todella, vaikka parempien päivien olemassaoloon on välillä todella vaikea uskoa.

Vähän aikaa sitten tajusin yhtäkkiä, että olen kärsinyt tietyn tapahtuman sekä sen jälkiseurausten minuun jättämästä häpeästä, kivusta ja pelosta jo lähes puolet elämästäni. Olen myös huomannut kaiken keräntyneen sisälleni valtaviksi möykyiksi niin kuin märkä lumi, jota tuska pyörittää jättiläislumipalloiksi. Ensin tuli paniikki. Sitten kauhistus siitä, että olen antanut sen tapahtua. Sitten suutuin. Löin nyrkin pöytään ja päätin, että se loppuu tähän. Nyt saa luvan riittää!

En halua kuunnella enää sitä ääntä, joka sanoo, ettei minusta ole mihinkään, etten kelpaa kenellekään, etten osaa mitään. En halua enää uskoa, että teen kaiken väärin, että epäonnistun kaikessa, etten ole tarpeeksi hyvä. Tiedän, etten ole täydellinen, enkä koskaan tule sellaiseksi – voisin siis myös lakata vaatimasta sitä itseltäni! Mikään ei muutu hetkessä – taustalla on jo vuosikausien pohjatyö – ja paljon kulkee mukanani todennäköisesti loppuelämänikin ajan. Mutta minä aion kääntää kivun voimaksi.

Aion vielä oppia olemaan todellinen itseni – ja aion vieläpä olla ylpeä siitä kuka olen. Aion oppia kävelemään pää pystyssä. Aion oppia kertomaan, miltä minusta tuntuu ja puolustamaan itseäni (kuten olen koko elämäni puolustanut muita). Sillä jos minä en itse pidä omaa puoltani, ei sitä tee kukaan muukaan. Olen aina joutunut taistelemaan yksin. Ja niin kai joutuu jokainen meistä.

Varmasti vielä kaadun. Makaan naama mudassa ja kiroan itseäni ja surkeaa elämääni. Mutta minä aion myös nousta, nauraa mutaläiskille ja jatkaa matkaa. Varmasti tulee vielä heikkoja hetkiä, epätoivon aikoja, synkkiä ja raskaita mietteitä; varmasti sydämeni särkyy vielä monta kertaa. Mutta minä aion selvitä siitä kaikesta ja paljon enemmästäkin. Minä en luovuta.

Aion opetella uskomaan taas hyvään. Aion ottaa valon vastaan ja antaa sen täyttää pölyisimmätkin nurkat sielussani. Aion antautua elämän musiikille, ojentaa sille käteni ja tanssia.

Kaikille, joilla on vaikeaa

19.10.2016 Yleinen

Olen kohdannut elämäni aikana paljon ihmisiä, jotka ovat epätoivoisia tai peräti toivottomia. Olen itsekin ollut sellainen. Usein kuvittelemme, että olemme itse ainoita, joilla on ongelmia tai paha olla, tai ettei kukaan voi mitenkään tietää, miltä meistä tuntuu. Emme kuitenkaan voi aina nähdä, mitä toisten elämässä tapahtuu, mitä heidän sisällään on meneillään, tai tietää, millaisia kokemuksia heillä on ollut.

Elämässä sattuu joskus kaikenlaista. Suunnitelmat menevät mönkään, teemme virheitä ja typeryyksiä, tulee ikäviä yllätyksiä tai joudumme toisten ajattelemattomuuden, itsekkyyden, ilkeyden, jopa julmuuden kohteiksi. Meihin sattuu ja hajoamme palasiksi. Alkaa tuntua, ettei mikään enää koskaan onnistu, ettemme tule enää koskaan ehjiksi, ja on vaikea luottaa enää kehenkään tai mihinkään, edes itseensä. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa, ja vaikka joku yrittäisi, emme pysty ottamaan apua vastaan. Lopulta tilanne voi olla niin paha, että kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu menetetyltä, jokainen hengenveto tuottaa tuskaa.

Minä olen kokenut paljon esimerkiksi hylkäämistä, torjuntaa, mitätöimistä, pilkkaa. Kaikenlaista on tapahtunut, enkä kaikkea edes pysty vieläkään sanomaan ääneen, vaikka tapahtumista on kulunut vuosikausia. Toisten sanojen ja tekojen seurauksena olen alkanut ajatella, etten ole hyvä sellaisena kuin olen; etten ole arvokas, ja että minulle saa tehdä mitä vain. Olen antanut satuttaa ja rikkoa itseäni tavoilla, jotka ovat jättäneet syviä haavoja, koska en ole osannut puolustaa itseäni. Olen kokenut olevani täysin epäonnistunut, turha ihminen ja toivoton tapaus. Minusta on tuntunut, että kaikki mihin kosken, kuihtuu tai muuttuu rumaksi. Että kaikki, joihin luotan, kääntyvät minua vastaan. Etten edes ansaitse mitään hyvää.

Olen kulkenut itkien pimeitä, öisiä katuja ja toivonut, että ne johdattaisivat minut pois kivusta; olen tuijottanut mustaan veteen miettien, miltä tuntuisi, jos antaisin sen niellä itseni. Olen maannut lattialla turtana kykenemättä liikkumaan, kuunnellen sydämeni vieraalta ja ontolta tuntuvaa kuminaa. Olen herännyt öisin painajaisiin ja koko kehoa repivästä tuskasta vavisten vuodattanut omaa vertani etsien helpotusta. Tie ylös kylmältä lattialta on ollut pitkä ja vaikea, ja monta kertaa olen vajonnut takaisin. Mutta lopulta olen jaksanut nousta istumaan, sitten ponnistellut jaloilleni. Nyt olen kävellyt jo kauas siitä pisteestä.

Yhä minulla on taisteluni ja kipuni. Askeleet tuntuvat välillä raskailta. Joskus on pakko pysähtyä paikalleen jaksaakseen vain hengittää. On aikoja, jolloin aamuisin herätessäni toivon, etten olisikaan herännyt. On aikoja, jolloin pieninkin ponnistus tuntuu ylivoimaiselta. On aikoja, jolloin itken itseni uneen joka ilta tai herään omaan itkuuni keskellä yötä. On aikoja, jolloin kaikki näyttää harmaalta ja merkityksettömältä. Mutta viime vuosina on onneksi yhä enemmän ollut myös aikoja, jolloin elämä tuntuu siedettävältä, jopa hyvältä; maailma näyttää taas kauniilta ja toiset ihmiset ovat ystäviä, eivätkä vihollisia. Unelmat alkavat herätä taas eloon. Jaksan taas kohottaa katseeni maasta ja tähyillä taivaanrantaan, missä aurinko nousee joka aamu.

Joskus, kun alkaa puhua omista asioistaan, huomaakin, että monella on ollut samankaltaisia ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia. Joskus reaktiot ovat vähemmän ymmärtäväisiä tai suorastaan vähätteleviä, mutta kukaan ei voi tehdä tyhjäksi sitä, mitä ja miten joku kokee tai on kokenut asioita, tilanteita, tapahtumia. Kokemukset ovat aina tosia ja niillä on vaikutuksensa meihin. Onneksi voimme kuitenkin saada myös korjaavia kokemuksia, jotka voivat auttaa meitä käsittelemään ja muuttamaan huonojen kokemusten herättämiä tunteita. Voit ajatella, että onpa naiivia, ei tuo tiedä, mitä kaikkea koen tai olen kokenut; ettei siitä kaikesta voi niin vain selvitä. En yritäkään väittää niin. Jokaisella on oma polkunsa ja kaikki vie aikansa. Mutta minä uskon, että haavat voivat parantua, olivatpa ne kuinka syviä tahansa. Niistä jää arpia, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Vähättelemättä itse kunkin vaikeuksia, haluan sanoa ihan jokaiselle, joka on juuri nyt keskellä taistelua: Älä luovuta! Kaikki voi vielä muuttua paremmaksi. Se ei yleensä tapahdu *tsädääm* yhtäkkiä taianomaisesti. Mutta jonakin päivänä huomaat, ettei ole enää niin pimeää, että hämärän halkaisee valonsäde, joka voi johdattaa uusille poluille, uusiin maisemiin, uudenlaisiin kokemuksiin. Matka voi olla pitkä ja uuvuttava, aurinkoisine, pilvisine ja myrskyisine taipaleineen, mutta lopulta voit löytää oman paikkasi maailmassa. Tai ehkä itse matka on merkittävämpi kuin päämäärä.

Tiedän, että voi olla vaikeaa jaksaa. Mutta sinnittele. Hengitä. Anna itsellesi aikaa. Älä jää yksin. Jos minä olen selviytynyt läpi synkän, eksyttävän piikkipensaslabyrintin – haavoilla, mutta elossa – niin sinäkin voit selvitä. Sinä olet arvokas. Sinä olet tärkeä. Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Toivon, että nämä sanat itävät sisälläsi ja niistä kasvaa aikanaan hedelmällinen puutarha, jonka antimet vahvistavat sinua elämäsi matkalla.

Kaamos minussa

25.9.2016 Yleinen

Kesä meni taas ohi nopeasti, melkein huomaamatta. Syyskuu on jo pitkällä. Vähitellen levoton, melkeinpä pelokas lepatus sisälläni valtaa alaa – kaamos lähestyy.

Rakastan syksyä. Rakastan tähtitaivaita ja kirkkaita kuutamoita. Rakastan kynttilöiden pehmeää valoa. Rakastan ruskan värejä. Rakastan ilman raikkautta ja kirpeyttä. Rakastan muuttolintujen lähdön haikeutta ja toivoa niiden palaamisesta jälleen keväällä. Mutta joskus tahtoisin lentää lintujen mukana pois, kauas täältä, missä pimeys niin voimallisesti rusentaa maailman nyrkkiinsä.

Pimeys pelottaa minua. Jo lapsena pelkäsin pimeää ja mörköjä, ja tavallaan pelkään vieläkin. Näen toisinaan painajaisia, joista en herättyänikään pääse irti, ja koen joskus iltaisin valot sammutettuani pelkoa, jossa ei ole mitään järkeä, mutta joka on minulle silti hyvin todellista. Kummallista tässä on se, että pelkään pimeää enemmän sisällä, missä ei pitäisi olla mitään pelättävää, kuin ulkona, missä mahdollisia vaaroja on periaatteessa enemmän.

Kaamosajan pimeys imee minusta valon ja voiman. Kutsun sitä joskus hieman leikillisesti talviunille menemiseksi, mutta tosiasiassa ei ole kyse ollenkaan leikistä, vaan kaamosmasennuksesta. Siinä ei ole mitään hauskaa. Se ei ole myöskään kuvittelua tai kiinni asenteesta. Se on täyttä tuskaa ja turtumusta, mielen harmautta, ilottomuutta, väsymystä, joka valtaa koko kehon. Kuin yrittäisi kävellä kaulaansa myöten suossa samalla kun keho muuttuu lyijynraskaaksi.

Syksy ja alkutalvi ei ole ainoaa aikaa, jolloin kaamos saa minut valtaansa, vaikka silloin masennus usein on vaikeimmillaan. Joskus tuntuu, että pimeä on tehnyt minuun pesän, eikä aio ikinä lähteä. Se varastaa minulta päiviä, viikkoja, kuukausia lyhyestä elämästäni. Ne valuvat ohitseni likaisena harmaanvaahtoavana jokena kuin toteutumattomat haaveet, enkä saa niitä koskaan takaisin. Pimeys saa kaiken hyvän ja kauniin katoamaan kuiskaillen ilkeästi korvaani, ettei niillä ole enää merkitystä. Mielenkiinto kaikkeen hiipuu. Tahtoisin vain nukkua ja nähdä unia paremmasta.

Kaamos eristää minut, sulkee minut pimeään koteloon, josta en pääse ulos. Yksinäisessä, uuvuttavassa pimeydessä kaikki ikävä, kipeä ja paha korostuu. Tuskalliset muistot, haavoittava epävarmuus ja kuristava toivottomuus ripustautuvat minuun kuin painavat kahleet. Kahleilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa, mutta pimeys sekoittaa mielen ja saa kahleiden painon tuntumaan todelliselta – tai ehkä jopa todellista raskaammalta. Vaikeinta on joskus kantaa naamiota: mikään tästä kaikesta ei välttämättä näy minusta, sillä olen oppinut taitavasti piilottamaan kaiken, mitä toiset eivät halua minussa nähdä.

Jos vieraannun valosta tarpeeksi, pimeydestä voi tulla verho, jonka taakse piiloudun. En uskalla enää tulla esiin, vaikka voisinkin. Silloin minusta tuntuu, että pimeys on osa minua, tai että minä olen osa sitä. Että on parempi pysytellä hämärässä, varjojen kätköissä, jotta en olisi häiriöksi, vaivaksi ja haitaksi – tai joutuisi kohtaamaan kaikkea sitä, mikä minua valoisassa maailmassa pelottaa. Joskus olen jo valmistautunut ja rohkaissut mieleni, mutta sitten olen kuitenkin vajonnut verhon taakse polvilleni uskaltamatta edes raottaa sitä.

Pimeys tuntuu joskus kestävän loputtomiin. Se virtaa suonissa kuin musta, pikitahmea veri myrkyttäen ajatukset, vaimentaen sydämen sykkeen. Se puskee minua vasten kuin valtaisa myrsky, kaataa maahan, peittää alleen, eikä päästä otteestaan. Kuin aikoisi haudata minut elävältä. Se tukahduttaa elämänhalun ja saa minut unohtamaan, että kaikesta huolimatta olen yhä elossa – ja että kaikesta huolimatta haluan elää.

Mutta jos olen oppinut pimeistä ajoista jotain, niin sen, että valo tulee aina takaisin. Vaikka säde kerrallaan. Vaikka odottaminen tuntuisi ikuisuudelta. Aina tulee helmikuu ja sen kirkkaina kimaltavat hanget; aina tulee lopulta keveä kevät, joka tuo mukanaan virvoittavat tuulet, herättää luonnon eloon ja puhdistaa mielen kaamoksen jätekuormasta.

Synkimmässäkin pimeydessä, syvimmänkin kaamoksen puristavassa syleilyssä vaalin sisimmässäni toivoa uudesta keväästä. Pimeys murtuu aina valon edessä.