Selaat arkistoa kohteelle toipuminen addiktiosta.

elämäni huumeriippuvuuden ja väkivallan jälkeen

1.2.2015 Yleinen

Hei

Ajattelin kirjoittaa nyt siitä kuinka minä selvisin huumeriippuvuudesta, väkivallasta ja siitä miten jalkani vaurioituivat. Minun elämäni on aina ollut hankalaa minua ala-asteella kiusattiin paljon,  ylä-asteella päätin ettei kukaan enää koskaan kiusaa minua ja aloin oireilemaan todella rajusti.  Vanhempani tekivät ekan katoamis ilmoituksen kun olin 14-vuotias sitä ennen minulle oli tehty jo asioita joita kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan ei etenkään lapsen. Käytin paljon alkoholia ja minut huostaanotettiinkin pariin kertaan.  Ketään ei kiinnostanut miksi minulla oli niin paha olla ,enkä minä tahtonut kertoa.  En halunnut että vanhempani saisivat tietää miten pahoja asioita minulle oli tapahtunut.  Halusin vain että he unohtaisivat minut jotta he voisivat elää onnellista elämää,  sellaista se olisi ollut ilman minua. Mutta eihän se toimi niin että vanhemmat voisivat unohtaa lapsensa.  He tekivät kaikkensa ja olivat varmasti todella uupuneita kaiken toilailuni jälkeen.  Olin nuoresta iästä asti pyörinyt vanhempien ihmisten kanssa ja katsoin heistä mallia.  Huumeiden käyttö ja myynti oli mielestäni siistiä. En ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa joka ei olisi käyttänyt tai myynyt aineita.  Ala-ikäisenä en saanut kovin usein keltään aineita , mutta välillä sattui kohdalle joku joka antoi jotain. No löysin sitten elämäni rakkauden joka hakkasi minusta pois kaikki unelmat ,haaveet ja oman tahdon. Ajattelin että minun kuuluu kestää sitä ,minulla ei ollut mielestäni muita vaihtoehtoja kuin tappaa itseni,  hän tappaa minut tai se jatkuu ikuisesti.  Ainoa lohtuni oli turruttaa kaikki tunteet huumeilla ja pian olinkin koukussa.  Huumeet olivat ainoa rakkauteni.  En vieläkään ole täysin toipunut noista asioista ja poikaystäväni joutuu kärsimään siksi että minä pelkään vieläkin ja käytöksessäni näkyy vieläkin se miten minua on alistettu. Hän silti jaksaa oikkujani olen siis onnekas että viimein löysin ihmisen joka rakastaa minua eikä satuta minua. Olen onnekas kun vielä hengitän.  Silti elämäni on ollut vaikeaa ja se on todellakin jättänyt pysyvät arvet.  Koulussa minusta tuntuu välillä että olen jotenkin erilainen en kuulu sinne ja mietin mitä luokkalaiseni ajattelevat minusta.  Tietävätkö he kuinka pohjalla olen ollut ja että olen korvaushoidossa, koska leikkauksen jälkeen en pystynyt olemaan kuivilla yritin, mutta ajattelin että se oli elämäni loppu kun jalkani eivät toimineet samalla tavalla kuin ennen. En pysynyt urheilemaan ja tuskin kävelemään pitkään aikaan. En enää tiedä mistä puhuisin normaalien ihmisten kanssa koska olen tottunut puhumaan vain muiden narkomaanien kanssa ja ihmisten jotka tuntevat taustani eivätkä tuomitse minua. En ole aikuisiälläni ennen korvaushoitoa ollut hetkeäkään selvin päin ellen ole ollut päihdekuntoutuksessa. Sieltä olen saanut paljon apua ja saan vieläkin.  Sosiaalityöntekijäni kysyi kerran minulta olinko milloin viimeksi ollut selvin päin sanoin että talvella taisin olla kuukauden hän kysyi miten olin pystynyt lopettamaan opiaattien käytön kerroin että vedin vain piriä silloin hän katsoi minua ihmeissään ja sanoi ettei se ole selvinpäin oloa. Minä en ollut 16-vuotiaana aloitettuani käytön päässyt sen lähemmäs lopettamista tuli vedettyä monet överit ja elin elämääni kuin se olisi jo ohi kuin olisin elävä kuollut. Käperryin itseinhoon ja säälin itseäni, olin mielestäni vastenmielinen joka ei ansainnut parempaa niinkuin eksäni oli minuun iskostanut.  Nyt elämäni on oikeilla raiteilla silti riski on olemassa että menetän tämän kaiken jos alan käyttämään jälleen.  Onneksi pääsin k-hoitoon sen jälkeen himo opiaatteihin on pysynyt aikalailla kurissa.  Kirjoittelen näitä vähän itselleni, koska niin paljon on tapahtunut mikä on traumatisoinut minut,  onneksi pystyn vielä toimimaan.  Vieläkin herään painajaisiin että joku yrittää tappaa minut kun nukun ja sen jälkeen en saa unta ja se tuntuu niin todelta että joudun katsomaan ettei asunnossa ole ketään.  Eikä kaikkia asioita ole käsitelty.  Yritin saada itselleni aikaa violasta, mutta kukaan ei soittanut takaisin vaikka niin sovimme, että pääsisin puhumaan ammattilaiselle.  Käynhän viikottain a-klinikalla ja sosiaaliohjaajani on auttanut minua todella paljon ja auttaa vieläkin jotta oppisin huolehtimaan kaikesta itse.  Se on välillä tosi haastavaa koittaa hoitaa kotia, käydä koulua tehdä tehtäviä,  huolehtia että pienet tukemme riittävät koko kuukaudeksi ja vielä urheilla ja joogata koska urheilusta on tullut minulle tärkeä keino selviytyä ilman huumeita.