Selaat arkistoa kohteelle terve.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Sairasloma

16.9.2017 Yleinen

Välivuosi –nimike vaihtui jo välivuoden ensimmäisten viikkojen aikana lääkärien toimesta sairaslomaksi. Itselleni välivuosi oli mieluisampi termi, mutta sairasloman johdosta minulla ei ollut lupaa tehdä mitään yhteiskunnan normaalin pyörän pyörittämiseksi. Se pyörä jatkoi pyörimistään ilman minua. Sairaslomaa – tai mieluisammin ilmaistuna välivuotta kesti tasan vuoden, ja vaikka sen myötä keräsin paloja joita en ennen uskaltanut vilkaistakaan, niin sen kesto kuvasti konkreettisesti sitä, mihin tilaan minä olin itseni ajanut.

Välivuoteni aikana tapahtuneen itseni keräilyn ja sairaushistoriani ymmärtämisen lisäksi minä rauhoituin sen myötä ensimmäistä kertaa elämässäni täysin. Uskon, että sellainen syvä rauhoittuminen ei olisi ollut minulle lainkaan mahdollista ellei koko elämäni ympärilläni olisi rauhoittunut ensin.
Rauhoittumisen myötä löysin aktiviteetteja joihin yhdelläkään yhteiskunnan pyörityksessä heittelehtivällä ihmisellä ei olisi minun mittakaavallani toteutettuna aikaa. Minä kuuntelin levyjä ja artistien tuotantoja alusta loppuun, askartelin syntymäpäiväkortteja vuodeksi eteenpäin ja luin Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Toisinaan unohduin aktiviteettieni pariin päiväkausiksi ja ne latasivat akkujani unen lailla. Toisinaan taas jouduin huomaamaan että edes ne, toisina päivinä niin hienosti stressistä ja kiireestä vapauttaneet pienet asiat eivät pitäneet poissa Anoreksian iskuja tai päälleni hyökkääviä elämänhalun pois huuhtovia aaltoja. Samalla kroppani kärsi sairasloman vaatimasta paikallaan pysymisestä eikä mieleni suinkaan aina jaksanut keskittyä uuteen, rauhalliseen elämäntyyliini. Aika ajoin minun piti menneisyyteni ja sairauteni tutkimisen sijaan keskittyä vain lähikuvaan: Kerätä niitä palasia jotka olin vasta hiljattain, ennen sairaslomani alkua rikkonut.

Pimeydessä välähtävien valon pilkahdusten ja elämänhalun jatkuvan takaa-ajon joukossa hyvät hetket syntyvät monesti yllättävän pienistä, kauniista asioista. Kun mieltä malttaa taistella vapaaksi, muodostuu yksi silmät hyvyyteen avaava asia kerrallaan kauniit rappuset joita pitkin syvästäkin kuopasta pääsee kiipeämään ylös kun ensin malttaa rauhoittua.

4.11.2016, Perjantai klo 21:19
”En tajua sitä että talvi on tullut. Elämäni on pysähtynyt melko lailla välivuosipäätökseni jälkeen. Olen ollut niin pysähtyneenä että jotenkin luulin syksyn jatkuvan ikuisesti. Nyt on vaan hassua että ensilumi tuli eikä se tunnu miltään muulta kuin kaukaiselta, vähän kuin se olisi tullut jossain muussa todellisuudessa. Mutta siellä se on ulkona. Talvi. Kertoo minulle että liikutaan taas eteenpäin… Päivä päivältä.”

13.12.2016, Tiistai klo 21:22
”Olen nyt asunut vanhempieni luona. Se on ihan ok, ymmärrän syyn. Päivisin en tee fyysisesti juuri mitään. En saa. Sydän voi pettää. Hassua kyllä, koirista on ollut paljon iloa. Ne nauttivat siitä että joku on niiden kanssa kotona… Ne ei saisi tulla sänkyyn mutta minä otan ne välillä sinne ihan vain siksi että voin painaa pääni niiden pehmeisiin turkkeihin. Minusta tuntuu kuin ne tietäisivät miksi makoilen niiden kanssa sängyssä päivät pitkät. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka valloittavia ovat minun karvaiset ystäväni.”

”Tänään saan olla yön kotona koska huomenna aamulla on psykoterapia ja se on heti seuraavassa risteyksessä minun kotikadustani. Et uskokaan kuinka hyvältä tuntui tulla kotiin. Minua oli vastassa puhdas, rakas asuntoni. Kodin tuoksu. Oma piilopaikkani. Ymmärrän täysin miksi en saa nyt olla täällä täyspäiväisesti ja tiedän itsekin että täällä jatkuvasti yksin oleminen voisi päättyä huonosti, mutta olen iloinen tästä minussa heräävästä tunteesta kun avasin kotioveni ja tiesin että saisin olla täällä aamuun asti. Lapsuudenkotini on minulle nyt välietappi josta on mahdollista päästä kahteen suuntaan: omaan kotiini tai sairaalaan. Arvaa kolme kertaa kumman valitsen.”

”Tuntuu siltä kuin kaikki täällä odottaisi minua. Normaali elämäni ja tulevaisuuteni asuu täällä, ja se kaikki on pysähtynyt paikoilleen kuin joku olisi painanut pause. Hyppään siihen kun olen valmis. Sitten painan play, ja alkaa tapahtua vain hyviä asioita.”

 26.1.2017, Torstai klo 16:30
”Olen ahdistunut ja levoton. Kädet tärisee. Alavatsa kasvaa. Haluaisin juosta, hikoilla, tanssia ja luistella tai mennä Koroisten ristille tai jotain. Edes jotain. Ihan mitä tahansa muuta kuin pysyä paikoillani. Olen jo imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja vaihtanut lakanat… Minulle sallitut ruumiilliset aktiviteetit alkavat loppua kesken ja tunnen räjähtäväni. Huimaa ja tärisyttää. Mieli huutaa. Miksi tärisen näin paljon? Mistä tämä olo tulee? Tuntu kuin olisin ottanut lääkkeet väärästä purkista.”

30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia täysin uudella otteella. Valitsen päivittäin yhden artistin ja kuuntelen sen koko tuotannon. Makaan vaan kuulokkeet korvilla ja kuuntelen. Yirtän kuunnella analyyttisesti ja oppia. Välillä vaan horrostan. Se on mieltä avartavaa. Koska minulla muuten olisi aikaa tällaiseen ellei nyt? Tällainen kuunteleminen opettaa myös tuntemaan artisteja aika hyvin. Musiikki kertoo enemmän kuin yksikään elämänkerta tai artikkeli.”

”Nautin siitä että voin tehdä asioita joihin minulla ei normaalisti olisi aikaa. Teen sitä kaikkea tappaakseni sairaslomapäivät jotka eivät tunnu loppuvan… Mutta ei se aina edes tunnu tappamiselta. Rauhoittumiselta vain.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta… Vartaloni ei pidä siitä. Hartiat ja selkä huutavat liikkumisen tarvetta. Pää särkee. Kunpa voisin tasapainottaa paikallaoloa jotenkin. Huomenna aijon ehdottaa että voisimme mennä yhdessä kuntosalille. Ei mitenkään erityisemmin urheilemaan tai tekemään sellaisia äärirajoille vieviä hikiliikuntasuorituksia mitä normaalisti tekisin, vaan saamaan hieman liikettä kroppaani. Sellaista liikettä joka auttaisi sekä henkisesti että fyysisesti. Se tukisi henkistä tasapainoa ja pitäisi kroppani kunnossa. Enkä nyt siis puhu mistään ulkonäöllisistä asioista, vaan minusta vain tuntuu että kroppani hajoaa käsiin kun en käytä sitä. Ihmistä ei ole tehty vain istumaan tai makaamaan. Ja jos joku tulisi minun kanssani sinne salille, niin Anoreksia ei pääsisi muuttamaan motiivejani ja sitä kautta toimintaani. Sydämeni ei kestäisi kunnon treeniä, se on varmaa. Ja minä en halua kuolla Anoreksian takia vuosien taistelemisen jälkeen. Sitä iloa en sille suo.”

 2.2.2017, Torstai klo 16:48
”Lääkäri sanoi että leposykkeen pitäisi olla ihan vähintään alle 90 että saisin edes mennä kävelylle. Blah. Minulla oli mielessä jo uiminen ja kevyt painojen nostelu… Pitää olla kärsivällinen, tiedetään. Ja yritän koko ajan, mutta se on niin kovin turhauttavaa odottaa asioita jotka tapahtuvat niin hitaasti. Joskus tuntuu että ne eivät tapahdu ollenkaan ja samalla pelkään niiden tapahtumista. Sellaista tämä on. Menen imuroimaan.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Ajattelin nyt mennä imuroimaan. Täytyy saada kroppaan liikettä tai ei aivotkaan toimi… Ja imurointi nyt vaan sattuu olemaan ainoa vaihtoehto jolla pystyy hieman kiertämään liikuntakieltoa. Sillätavalla TERVEELLISELLÄ tavalla. Lisäksi; on helpompaa elää kun on siistiä, ja samalla koen että maksan vanhemmilleni hieman takaisin siitä että asun täällä taas.”

 9.2.2017, Torstai klo 20:28
”Sanelen tätä tekstiä kännykkääni. Kirjoitan sen puhtaaksi kun pystyn. Minulla on jo viikkoja ollut käsi kipeä. Nyt se on äitynyt niin pahaksi että kyseessä on jännetuppitulehdus. Se tarvitsee lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä kuin minulta olisi viety kaikki loputkin. Minua on niin kauan jo ahdistanut se, etten voi liikkua. En saa edes kävellä ilman seuraa, ja senkin kanssa varovasti. Olen pitänyt itseni kasassa piirtämällä ja kirjoittamalla ja nyt en voi tehdä sitäkään. Elämäni sisältö alkaa valua mitättömäksi. En halua edes ajatella sitä mitä teen huomenna, koska en saa tehdä mitään. En voi tehdä mitään. En jaksa enää vastaiskuja. Jännetuppitulehdus on pienenpieni asia tässä maailmassa, mutta minulta se juuri tuhosi viimeiset rippeet elämisen arvoisesta elämästäni.
En haluaisi ajatella sitä mitä ajattelen… Halusta huolimatta olen kuitenkin useampana päivänä ajatellut itsetuhoisia juttuja. Sellaisia, että murtaisin esimerkiksi jalkani jotta tälle paikallaololle ja elämän pysähtyneisyydelle tulisi jokin selkeä, nähtävillä oleva syy. Sellainen, ettei minun tarvitsisi arpoa mitä ajatusta kuuntelen tai vastata niihin kysymyksiin jotka pääni sisällä kysyvät: Miksi et vaan lähde ulos juoksemaan? Jos jalkani olisi poikki, se ei olisi edes vaihtoehto. Ja nyt on tämä… Kivulias mutta mitätön vaiva, joka leikkaa elämästäni vain sen osan jota nyt eniten tarvitsin. Kukaan ei voi ymmärtää millaista tämä on, eikä kukaan voi lohduttaa minua. Ehkä en edes kaipaa lohdutusta. Tuntuu ettei sellaista ole olemassa tänään. Haluan vain vaipua kuoppaani hetkeksi ja yrittää sitten taas sen jälkeen löytää tähän kaikkeen jotain tolkkua. Keksiä joku keino. Niinhän minä aina keksin… Lopulta. Toivon ainoastaan että siälytän haluni keksiä sen keinon, koska nyt tuntuu siltä että haluaisin vain päästää irti.”

 10.2.2017, Perjantai klo 21:00
”Elämä heitti ensin päälleni suuren kivenlohkareen. Selvisin siitä, tai ainakin melkein selvisin. Tai ainakin uskon ehkä selviäväni. Ainakin toisinaan uskon… Jokatapauksessa; nyt se elämä heittelee minua pienillä, mutta todella terävillä pikkukivillä. Vaivuin eilen epätoivoon, ja tänään haluan nousta sieltä ylös. Juurikin siitä syystä, että en halua että ketään saa minun elämästäni yliotetta. Jos joku ylempi voima on päättänyt kurittaa minua jatkuvasti, en tahdo alistua sille. Tahdon olla ovelampi. En voi liikkua, en piirtää, en kirjoittaa, en käyttää tietokonetta. En edes soittaa pianoa tai demottaa. Arvaa mitä minä aijon tehdä? Alan meditoimaan.”

 11.2.2017, Lauantai klo 20:45
”En taistele enää ainoastaan sairauttani vastaan. En taistele enää vain saadakseni lautasen tyhjäksi. Taistelen joka päivä elämänhaluni puolesta. Yritän keksiä sille aktiviteetteja ja mielekkyyttä kuin jokin huvimestari, mutta tunnen kuinka se alkaa hiipua. Elämisen alkamisen odottaminen voi kestää enää kauaa. Yritän tehdä sairaslomasta elämää, mutta ei tämä ole minun elämääni. Ei sellaista elämää jonka minä valitsisin, mikä on ironista, koska yksinkertaistaen voisi sanoa että itsepähän olen valintani tehnyt. Siis ne valinnat joiden kautta olen tässä pisteessä juuri nyt. Elämän muuttamisen mahdollisuus ehkä motivoi syömään, mutta niin kauan kun selkeää muutosta ei tapahdu, ottaa elämänhaluni askeleita kauemmas ja kauemmas minusta.

”Meditoinnista on ollut apua. Se on kuitenkin haastavaa sekavassa mielessä. Ajatukset harhailevat helposti ja asiaan kuulumattomat ajatukset pitäisi meditoinnissa osata siirtää lempeästi pois tieltä. En ole varsinaisesti tottunut olemaan lempeä itselleni. Lisäksi ajattelen sitä pois tieltä siirtämistä visuaalisesti, ja sitten alan miettimään miltä näyttää, kun turha ajatus lipuu pois. Meneekö se oikealle vai vasemmalle, vai ylös vai alas? Vai haihtuuko se? Ja sitten pitäisi osata siirtää pois ajatukset siitä, miten kaikki siirtyy pois… Yöt ovat edelleen pahoja, mutta toivon että saisin otteen siitä pahuudesta.”

 12.2.2017, Sunnuntai klo 9:57
”Päivän tapahtumat ilmenevät hassun selkeästi painajaisissani. Yleensä unet monimutkistavat päivän tapahtumia ja upottavat tunteita, pelkoja ja ajatuksia mitä oudoimpiin ympäristöihin. En tiedä miksi, mutta minun painajaisissani edellisen päivän asiat tuntuvat esiintyvän painajaisen valossa (tai pikemminkin pimeydessä) omina itseinään. Painajaiset heittävät asioiden päälle vain kauhun verhon, mutta muuten ne eivät pukeudu unien kummallisuuksiin. Ehkä se johtuu elämäni pysähtyneisyydestä… Ehkä se saa aikaan sen, että edes painajaisillani ei ole mielikuvitusta pukea mieleni syövereitä varioiviin vaatteisiin.”

 15.2.2017, Keskiviikko klo 23:30
”Alan olla rikki näistä öistä… Yritän hallita mieltäni ennen nukkumaanmenoa mutta ei se ole taattu ratkaisu varsinkaan niin kauan kuin vasta harjoittelen sitä. Olen niin loppu. Aina kun vaihdan kylmästä hiestä märkiä yövaatteita keskellä yötä, minua itkettää ja puistattaa. Samanlainen olo on aamuisin…
Kuuntelin tänään Sealin tuotantoa ja horrostin. Yritin onkia silmäluomiani auki mutta ne eivät halunneet tarttua syöttiin. Niistäkin on tullut raskaat ja turvonneet. Tänään kirjoitan mielenhallintaa ylös. Se tulee tässä: Kauppareissu, epämiellyttävä ympäristö. Mies hassun hatun kanssa, punatukkainen poika ja pyörätuolimies. Puolikas kevätkääryle liikaa… Tuska tekemättömyydestä, luovia ideoita, kyvyttömyys toteuttaa mielikuvia. Simply Redin viimeinen levy, vaikea keskittyä, väsymys. Luontevin mahdollinen keskustelu äidin kanssa, hassuttelua, aidon hymyn poikasia. Asioiden tiedusteleminen uteliaisuudesta ja tiedon janosta. Väsyneitä ajatuksia huomisesta. Kipu käsissä, viestejä Fiialta. Halu vastaamiseen, käsissä estävä kipu sen tekemiseen. Haaveet paremmasta yöstä ja silmäluomia raskaannuttava unen tarve. Tarpeeseen vastaaminen. Mukana skeptisyys kohdistuen onnistumiseen, ja pelko epäonnistumiseen.

 17.2.2017, Perjantai klo 20:05
”Tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan muistan nähneeni näin lähellä kaupunkia. Istun autossa matkalla kotiin. Käytiin Salossa mumman ja vaarin kanssa. Olen päättänyt että yritän lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen mihin pystyn: siitä tulee sisältöä elämään. Ja olen enemmän kuin iloinen että lähdin! Minulla on ihanat mumma ja vaari, ja heidän kanssaan on hyvä. Tämän sairasloman myötä me ollaan vähän niin kuin kaikki kolme nyt eläkkeellä.”

 22.1.2017, Keskiviikko klo 22:30
”Siellä sataa lunta. Paljon lunta. Sain mennä kävelylle äidin ja koiran koirien kanssa ja kasvoille satavat ja ripsiin tarttuvat hiutaleet tarttuivat samalla kaikkeen positiiviseen mitä sisälläni vielä on. Kun kylmät untuvat sulivat kasvoilleni, minua hymyilytti.”

 24.2.2017, Perjantai klo 15:14
”Menin katsomaan Joutsenlampea Helsingin Oopperaan. Menin yksin. Miksi ei? Olen edelleen haltioissani. Juuri tällaiseen haluaisin sairaslomani käyttää. Jos voisin, istuisin siinä salissa katsomassa kaiken mahdollisen. Miten jokin urheilun ja taiteen yhteentörmäyttävä laji voi olla niin esteettinen? Minusta tuntuu että kirjaimellisesti haukoin henkeäni kun prinssi lopulta kantoi joutsenprinsessansa savun keskeltä etunäyttämölle ja yleisö räjähti aplodeihin. Sain baletista irti juuri sen tunteen mitä hain: Maailmassa on ihmeellisen kauniita asioita, täällä kannattaa pysyä.”

”Baletin jälkeen me vaan hengailtiin Fiian ja sen kavereiden kanssa musatalon aulassa pikkutunneille saakka. Fiia kutsui sitä ’kellumiseksi’. Se on sellaista, että jää vaan ilman suunnitelmia notkumaan jonnekin hyvien tyyppien kanssa. Minun pitäisi ehkä kellua enemmän.”

 27.2.2017, Maanantai klo 21:23
”Sain vapaalipun Finnkinolle joten lähdin tänään elokuviin ypöyksin. En ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. Se oli vielä päiväleffa, joten koko sali oli yksin minun. Kaikki muut on kai töissä ja kouluissa. Levitin kaikki tavarani viereisille penkeille ja nostin jalkani edessä olevan penkin selkänojalle. Halusin hyppiä tuolilta tuolille ja tehdä varjokuvia projektorin edessä.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Hyvien viikonloppujen jälkeen maanantait ovat tappavia. Haluaisin pystyä elämään viikon yli viikonlopun voimalla mutta se ei enää toimi niin. Arki alkaa vaikka minulla ei ole sellaista. Silmänräpäyksessä kaikki ihmiset ympäriltäni katoavat omiin elämiinsä ja minä jään niin yksin. Minun seurakseni jää fyysinen kestämättömyys joka jaksaa muistuttaa siitä että minun olisi pitänyt istua tai maata myös viikonlopun päivät. Sitä ei kiinnosta millainen olo mielelläni on, eikä sillä kai enää edes olisi väliä koska minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Ikään kuin lipuisin ’arjen’ yli ilman omaa elämää, ja sitten viikonloppuisin saisin lainaksi siivuja muiden ihmisten elämistä.”

 8.3.2017, Keskiviikko klo 22:52
”Sää. Hassua miten siitä tulee täysin yhdentekevää kun elämä jää paikoilleen. Saatan ilahtua lumesta kun pääsen ulos, mutta tavallisesti istun sisällä ja ulkona tuiskivat säätilat ovat minulle kuin taulu. Niitä voi katsella, mutta ne eivät konkreettisesti kosketa minua.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Nukuin viimeyönä huonommin kuin huonosti. Niin huonosti, että jopa huonojen öiden painajaismaisessa suossa se erottui negatiivisesti joukosta. Aamulla päässä jyskytti unien rippeet. Panadol oli ainoa keino selviytyä aamupalasta uusille unille.”

”On hankalaa selviytyä edes sairaslomasta kun nukkuu niin huonosti kuin viimeyönä. Välillä tuntuu siltä, että voisin paremmin ja pirteämmin jos en nukkuisi lainkaan yöunia. Koko päivän kuitenkin vain odotan että saan mennä nukkumaan… Mikä on ihan kieroon kasvanut yhtälö, koska yöt ovat niin kauheita että en todellakaan odota niitä kauhuja. Olen vain väsynyt. Ja siksi, yöllä odottavista hirveyksistä huolimatta päivän loppuminen tuntuu syvältä uloshengitykseltä. Helpotuksen huokaukselta. Samalta tuntui kun iskä tuli tänään yläkertaan. Ei hän yleensä käy yläkerrassa, ellei sitten vetämässä leukoja aulan tangossa. Äsken hän kuitenkin juoksi portaat tömisten tänne ja kahmaisi minut hymyillen isoon halaukseen. Se oli juuri sellainen halaus, mikä kertoi kaiken ilman sanoja. Lapaluuni lähti vähän sijoiltaan ja normaalisti olisin valittanut siitä ja uikuttanut että ei noin kovaa, mutta nyt en halunnut sanoa mitään. Se halaus tuntui niin kivalta. Siltä, että minusta välitetään vaikka olen liian väsynyt edes ilmaisemaan, että välitän takaisin.”

 16.3.2017, Torstai klo 18:03
”Paino noussut 100g sitten viimekuun. En ole kyennyt ajattelemaan selvästi koko päivänä. Olen ollut väsynyt ja päänsärkyinen… Alennuin ottamaan Panadolin. Tällä hetkellä 100g nousu tuntuu ihan hyvältä. Se on tosi vähän odotuksiin nähden, mutta se on silti jotain. Minulle se on hyvä nousu. Mieli pysyy paketissa mutta se on kuitenkin nousu. Minua on auttanut peilien peittäminen. En ole nähnyt vartaloani kunnolla pitkään aikaan ja näin on kai parempi. Silti minusta tuntuu kuin kiloja olisi taas rapsahtanut vatsaan kuin parkkisakkoja luvattomilla paikoilla. Minun on pakko päästä nyt pitkäkseni tai päässäni tykyttävä pommi saattaa räjähtää ennen kuin Panadol ehtii purkaa sen.”

 9.4.2017, Sunnuntai klo 12:35
”Inhottaa laittaa lääkärille taas viestiä ja kertoa ettei tämäkään unilääke toiminut. Pelkään että hän ei usko minua. Pelkään että hän luulee että teeskentelen, että saisin lisää sairaslomaa tai jotain… Mutta todellisuudessa en haluaisi mitään enempää kuin olla terve ja elää normaalia elämää. Samalla uskon rippeet on taas lakaistu roskikseen. Tulenko nukkumaan kauhujen keskellä koko loppuelämäni? Lääkkeitä en ainakaan enää halua. Olen kyllästynyt niihin, ja olen kyllästynyt pettymyksiin.”

 14.5.2017, Sunnuntai klo 19:26
”Tämä punnitus tulee olemaan viimeinen kouluterveydenhuollossa, koska minun on viimein sanottava irti opiskelupaikkani. Olen nyt vuoden ollut poissaolevana, mutta olen päätökseni tehnyt enkä palaa sinne takaisin. Tavallaan toivon että tämä olisi viimeinen punnitus muutenkin, mutta en tiedä olisiko fiksumpaa antaa niiden siirtää minut jonnekin muualle. En vaan haluaisi taas uutta hoitokontaktia… Kasvoin yli nuorisohoitoyksikön ikärajoista ja elämä hyrräsi minut pois opiskelijatervehydenhuollon piiristä. Olisikohan taas aika sellaiselle jaksolle kun en tarvitse somaattista hoitoa lainkaan? Voisikohan se kenties tällä kertaa olla pysyvää?”

 16.5.2017, Tiistai klo 20:50
”Äiti meni salille ja minä vein sydämeni uiskentelemaan. Tämä oli toinen kerta nyt sairaslomallani. Viime kerralla jaksoin uida rauhallisesti 15 minuuttia kunnes sydämeni ilmoitti että nyt ollaan vaaravyöhykkeellä. Tänään uin 20 minuuttia ja se pumppasi ihan rytmissä koko sen ajan! Uiminen tuntui ihanalta. Viileä vesi helli kroppaani joka sai vihdoinkin olla hetken liikkeessä. Mieli vaelsi vapaammin kuin vähään aikaan. Olisin varmasti jaksanut uida kauemminkin, mutta täytyy olla kärsivällinen. Kunto palautuu pikkuisin askelin. Sydämeni epäkuntoisuus muistuttaa minua kuitenkin siitä, että liikunta ei ole vain hampaat irvessä suorittamista kunnes kaatuu väsyneenä maahan. Liikunta on myös ihanaa ja vapauttavaa… Tänään menen hymy huulillani nukkumaan, vaikka tiedän että yön painajaiset tulevat pyyhkimään sen pois.”

 

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Soivia hetkiä

14.4.2017 Yleinen

Musiikki tarjoaa minulle haaveita ja heittää tielleni jopa paineita, mutta samalla se on avun ja lohdun lähde. Musiikissa hienointa on sen tapa muokkautua kuulijaansa varten. Tietyn tyylinen musiikki ei voi miellyttää kaikkia, ja aluksi musiikin onkin läpäistävä kuulijan portti, jota vartioi kaiketi musiikkimauksi leimattu hahmo. Kun vastaanottavaisuus on saavutettu, muuttuu kappale ihmisen sisällä uudeksi tarinaksi. Artistin kirjoittaessa kappaletta, sillä on vasta yksi muoto. Se on yhden ihmisen näkökulma tarinasta. Kuulijoiden määrä muuttaa tarinan kirjaksi ja kertoo kuinka monta näkemystä yhdestä laulusta voi syntyä.

Hieno esimerkki musiikin ulottuvuuksista on Sara Bareillesin kappale Gravity. Se kertoo epätoivoisesta ja epäterveellisestä rakkaudesta, joka on epäilemättä alun perin sijoitettu kahden ihmisen välille. Kappale on kirjoitettu parisuhteen toisen osapuolen näkökulmasta. Henkilö kamppailee tunteidensa kanssa eikä osaa päästää irti vaikka tietää, että suhde painaa häntä painovoiman tavoin alas.
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, rakastuin sen herkkään ja haavoittuvaiseen melodiaan. Sanat muodostuivat heti minun näkökulmaani sopivaksi: Suhteen epäterveellinen osapuoli on Anoreksia, ja vaikka kuinka yritän edetä eteenpäin, se hallitsee minua kieron rakkauden tavoin.

Something always brings me back to you
It never takes too long
No matter what I say or do
I’ll still feel you here ’till the moment I’m gone

 You hold me without touch
You keep me without chains
I never wanted anything so much than to drown in your love
And not feel your reign

 Set me free, leave me be
I don’t want to fall another moment into your gravity
Here I am, and I stand
So tall, just the way I’m supposed to be
But you’re on to me and all over me

 Oh, you loved me ’cause I’m fragile
When I thought that I was strong
But you touch me for a little while
And all my fragile strength is gone

 I live here on my knees as I try to make you see
That you’re everything I think I need here on the ground
But you’re neither friend nor foe though I can’t seem to let you go
The one thing that I still know is that you’re keeping me down
You’re on to me, on to me, and all over

– Sara Bareilles, ”Gravity”, 2004

Artisti pystyy tuskin itsekään aavistamaan mihin hänen lyriikkansa mahdollisesti taipuvat. Rivit kuuntelevat elämäntilanteita kuulijoidensa korvien välissä ja muuttavat muotoaan tavoitellen samaistuttavuutta. Se koskettaa. Harmonia ja melodia säestävät sanomaa ja kuljettavat sitä korvakäytävien kautta sydämeen. Minulle useat epätoivoisessa valossa näyttäytyvät rakkauslaulut muovautuvat Anoreksiaan päin. Musiikki on ainoa asia joka koskee Anoreksiaa muuttumatta sairaaksi, ja siksi sen vaikutus on niin voimaannuttava. Se tiedostaa sairauteni läsnäolon, mutta saa aikaan vain oikeanlaisia kyyneleitä, lohtua ja voimaa.

Musiikki osaa esittää elämän koettelemuksia eri värisissä valoissa. Se on hienoa, sillä musiikin avulla kokemuksia pääsee myös käsittelemään uudella tavalla. Tämä ei koske ainoastaan negatiivisia muistoja. Parhaimmillaan musiikki vahvistaa unohtumattomia hetkiä ja kykenee palauttamaan ne myöhemmin jokaista tunnetta myöten takaisin. Tajuttuani sen takaumia käsittelevän voiman, olen alkanut tietoisesti yhdistää biisejä hetkiin. Sen myötä minulle on kerääntynyt soittolistallinen musiikkia, joka on erikoistunut muistojeni soittamiseen. Minulla on kappaleita hyville ja huonoille oloille, eroille ja ihastumisille. Tietyille hetkille.

3.8.2016, Keskiviikko klo 21.45
”Luulen että vielä vuosienkin päästä tämä levy soi minulle kesänä 2016. Vähän niin kuin Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin on ikuisesti kesä 2015. Ne fiilikset kun kaiken muuttuminen on vain muutamien askelten päässä… Kaikki se palautuu tuon biisin myötä. Tämä Years & Yearsin albumi tulee palauttamaan minut maisemaan jonka äärellä kirjoitan nyt. Kaikkeen lohduttomaan, mutta myös kaikkeen toivoon mitä tässä kesässä on. Tyhjyyteen ja liian moniin fiiliksiin yhtä aikaa. Ja siihen miten tämä musiikki nimenomaan tuo minulle lohtua niihin asioihin ja tunteisiin, joissa sitä ei muuten ole. Se sanoo että lopulta kaikki on hyvin. Vaikka siihen loppuun menisi koko elämä. Ja niinhän siihen menee, mutta haluaisin ehtiä elämään sitä onnellista loppua ennen kuin se todella loppuu.”