Selaat arkistoa kohteelle terapia.

Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

27.2.2018 Hän <3, jotain positiivista

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. :)

Terapiaan

28.4.2017 Yleinen

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.

 

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Monenlaisia kuulumisia

30.11.2016 jotain positiivista, Kuulumisia

Moi,

 

Enpä muista koska olisin viimeksi kirjoittanut tänne, aikaa on kulunut jälleen paljon. Vointi on ollut sitä sun tätä, välillä hiukan paremmin ja välil taas on menty lujaa alamäkeen. Yksin en kuitenkaan ole ollut, ehei, olen saanut viettää pitkiä keskusteluita s.postin kautta erään ihmisen kanssa. En itsekään taida ymmärtää kuinka paljon tämä ihminen on mua auttanut. Jossain välissä tajusin keskusteluidemme auttaneen mua enemmän kuin terapiassa vuoden aikana.

 

Ystävyyttä, välittämistä ei niitä voi mitata millään mittarilla. Sen vain tietää kuinka paljon toista arvostaa, vaikkei sitä ääneen osaisikaan sanoa.

 

Hieman sama kissojen kanssa, varsinkin Cissyn. Ei meillä oo samaa kieltä, mut tullaan silti toimeen paremmin kuin hyvin. Vaikka ei ole sanoja halaus, kehräys, kylkeen painautuminen, vieressä nukkuminen, “juttelu”, rakkaus ne luovat välillemme yhteyden. Cissy mököttää mulle kun olen pois, mutta hetken päästä se tajuaa, mitä menettää, joten olemme jälleen ylimpiä ystäviä. Cissy ei toviin päästä mua silmistään, se kiehnää vieres, kehrää ja leipoo tavallist enemmän. Ihana kissa ❤  Joku voi ajatella Cissyn olevan “vain kissa”, minulle prinsessani on “vain iso osa elämääni”. Ilman “vain kissaa” elämäni ei olisi tällaista, ilman “vain kissaa” en olisi tällainen. Kissat saavat mut useimmiten hymyilemään, kuinka hassuja ja suloisia ne ovat, kuinka äärettömän rakkaita. Kissat ovat asia jota ilman en elä. Ei ole elämää ilman kissoja.

 

*******************************

 

Viime viikonloppuna oli partioleiri joka oli johtamistehtäväni. Pari kertaa ennen leiriä olin täysin paniikissa, meinasin jo jättää leirin kesken sillä leiri vei mut todellakin äärirajoille, melkein laidan yli. Silkasta itsepäisyydestä en antanut periks, en halua alkaa hetken päästä koko rumbaa alusta, sillä tiedän ettei tää olis myöhemmin merkittävästi helpompaa. Yllätyin itse kuinka hyvin leiri sujui. Pari kohtaa tiesin jo ennen leiriä, et niist tulee huomautuksii, mut toistaiseks palautteestakin oon selvinny hengis. Kun viel saan raportin valmiiks saan huokast helpotuksest ja ottaa partiosta pienen loman. Enhän tänä syksyn oo mitään muut tehnytkään kuin käyny koulua viitenä päivänä viikos koulus (miinus poikkeukset ja suurinpiirtein yhtä ahkeraan käyttäny aikaa partioon. Syyslomakin mulla oli ennemmin partioviikko kuin lomailua. Pari pakollista partio juttua viel mahtuu tälle vuodelle mm. oman ryhmän toimintakertomuksen ja rahankäyttöpapereiden rustausta, mut ne ovat minimaalisia kuluneeseen syksyyn nähden.

 

Koulun kustannuksella olen käyttänyt mahdollisimman paljon aikaa partioon, nyt voin loppuajan kesälomaan asti käyttää ennemmin kouluun kuin huivi kaulassa touhuihin. Ei en missään tapaukses tarkoita, et partio olis mulle vain rasite ja veis voimavaroja. Ei. Voisin viettää 24/7 huivi kaulas, koska partio nyt vaan sattuu oleen niin suuri osa mua. Jos partio vaikuttas muhun ja jaksamiseeni vain negatiivisesti, olisin varmasti lopettanut, mut ei, en oo ees miettiny lopettamist.

 

Viime aikoina olen tosi vähän nähnyt unia tai siis en muista niistä mitään. Viime yö tekee poikkeuksen, en varmasti pysty hahmottamaan mitä unessa tapahtui, en saa yksittäisestä yksityiskohdastakaan kiinni. Jotenkin mulla on fiilis, että tunteista pelko ja rakkaus/välittäminen olisivat jotenkin liittyneet uneen, mutta se onkin ainut mistä saan kiinni. Häiritsee, kun en voi muistaa, sillä jotenkin mulla on aavistus, että sen unen haluaisin muistaa, että unessa on jotain tärkeää. Asiasta tulikin mieleeni, kohta olisi aika laittaa puhelin pois, sammuttaa valo, vetää peitto korviin, painaa pää tyynyyn ja simmut kiinni. Ja tietenkin antaa miljoona halia, pusua ja rapsutusta “vain kissalle”, Cissy kun tapansa mukaan vahtii mua etten pääse karkuun. Voi ihanuus tuota karvakerää. Miten “vain kissasta” voi pitää näin paljon? Ai niin, eihän Cissy ole “vain kissa”, Cissy on valo elämässäni.

 

-Elina

Ahdistaa

9.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Voimat lopussa

22.2.2016 Jotain sälää, pohjalla jälleen

En mä tiedä miks sinnittelen vieläkin. Kaikki tuntuu niin turhalta, ei millään oo mitään väliä. Mikään ei kiinnosta mua, mitään en jaksa ja halua tehdä. Monelta eri taholta tulee viestejä, että olen huono ihminen.

Elämä suorastaan saa mut kauhun partaalle. En mä uskalla, halua elää. Mut lyödään kuitenkin maahan taas, vanhat haavat eivät koskaan parane. En mä pysty elämään, ei musta ole siihen, en vaan ole tarpeeksi vahva. En pysty menemään epämukavuusalueelle ja puhumaan terapeutille tai kenellekään muullekaan asioista joista mun oikeasti pitäis puhua. En pysty käsittelemään vaikeita asioita, traumojani ja pahaa oloani ollenkaan. En näe tuleväisuudessa mitään hyvää, se vain pelottaa valtavasti. Millainen epäonnistunut ihminen mustakin tulee, epävakaa, ei pysty luottamaan muihin, ei pysty päästämään muita ihmisiä lähelleen, viikottain itsemurhaa ajatteleva, ei edes halua elää, mutta silti tavallaan pelkää kuolemaa, pelkää itseään.. Joutuisin elämään yksin, minkä arvoista elämäni muka olisi?

EN MÄ JAKSA TÄTÄ!! HALUAN VAAN KOKO AJAN POIS

Oon aivan liian heikko taistelemaan elämäni puolesta, jota en edes halua. Ei mua luotu elämään. Kaikki pystyvät elämään ilman mua.

EN MÄ KESTÄ TÄTÄ OLOA. EI MUN ELÄMÄNI OLE ELÄMISEN ARVOISTA. PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS.

Mun traumojen ja niiden käsittelemättömyyden takia en pysty koskaan elämään hyvää elämää, ne estävät. Kuolen koko ajan sisältä päin, mun mieleni on sysimusta, en jaksa tehdä mitään paranemiseni eteen. En edes jaksa hengittää. Pääsisimpä vain pois, se on ainoa mitä haluan. En mä toivo muuta kuin et pääsen täältä mahdollisimman pian pois. Mulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, ei mahdollisuutta työelämään, omaan perheeseen, ei mahdollisuutta elämisen arvoiseen elämään, ei mahdollisuutta parantua.

Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa mun puolesta. Turhaan uskoitte, en mä pysty paranemaan..

 

Kyyneleet silmissä

-Elina

Ajatuksia ilmoille…

5.10.2015 Yleinen

Ajattelin alkaa kirjoittamaan blogia itseterapiana eron jälkeen. Ajatuksena on se, että asioiden ”sanominen ääneen” saattaisi helpottaa asioiden käsittelyä ja sitä kautta nopeuttaa olon paranemista.

Jos tätä joku sattuu lukemaan, on ehkä hyvä luoda vähän pohjaa: Kirjoittaja on n. 30-vuotias mies Pirkanmaalta. Yleensä varsin sosiaalinen ja suhteellisem hyvin viestinsä ulos saava henkilö, mutta varoituksena mainittakoon, että teksti saattaa olla varsin sekavaa, koska ajatukset ova tällä hetkellä ihan hukassa.

Olen kokenut jätetyksi tulemisen elämässäni kolme kertaa. Ensimmäinen tapahtui ensirakkauden päätyttyä toisen osapuolen löydettyä uuden vajaan 5 vuoden seurustelun jälkeen. Ensirakkauden pettäminen jätti aika pahat arvet pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanoen kyllähän se vieläkin joskus mieleen juolahtaa. Tuosta ylipääsemiseen meni suhteettoman kauan aikaa ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä voisi olla masennus. Tuohan sitten diagnosoitiin lääkärin toimesta, mutta ei se tainnut juurikaan vaikuttaa tapaani käsitellä asioita.

Monta vuotta kului ilman minkäänlaisia merkittäviä suhteita. Yhden illan jututkaan eivät juuri kiinnosta, joten sitä alkoi jo asennoitumaan ikuiseksi sinkuksi, kun tunteita ketään kohtaan ei tuntunut heräävän. Muutaman kerran ihastuin varattuun tyttöön ja tiesin tunteiden olevan molemminpuoleisia. Petetyksi tulleena en kuitenkaan halunnut tehdä asialle mitään. Taisi lopulta mennä 6-7 vuotta suhteiden välillä, kun tapasin mukavan tytön entisen työkaverini kautta. Olin tuonkin tytön tavannut jo ennenkin, jolloin hän oli vielä varattu, mutta heti tuntui jonkunlainen yhteys. Viestejä vaihdeltiin ja nopeasti oltiinkin jonkunlaisessa parisuhteessa. Itselläni on tapana heittäytyä aina tosissaan ja antaa suhteelle kaikki. Alusta asti minusta kuitenkin tuntui, että toinen osapuoli ei ollut yhtä täysillä mukana, eikä antanut koko jutulle edes mahdollisuutta. Puolen vuoden seurustelun jälkeen toinen osapuoli lopetti suhteen. Vaikka sitä olisi pitänyt osata odottaa, tuli se kuitenkin puskista. Olimme liian erilaisia, vaikka kuinka yritin siitä huolimatta saada suhdetta toimimaan. Itse taisin rakastua, mutta toinen ei tainnut ihastumista pidemmälle koskaan päästä. Tuon suhteen jälkeen kuitenkin jossain vaiheessa sentään tajusin, että siitä ei olisi loppuelämää kestävää rakkautta koskaan tullut.

Viimeisin, ja tällä hetkellä päätä sekoittava ero tapahtui viime viikolla. Olin tuntenut kyseisen tytön töiden kautta jo hetken aikaa ja olin ollut häneen ihastunut pitkään. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että tämä tunne oli täysin molemminpuoleinen. Tilannetta sekoitti tytön muutto toiselle paikkakunnalle. Päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan. Muutaman viikon seurustelun jälkeen tuli seinä vastaan, kun toinen osapuoli alkoi panikoimaan tilannetta. Hetken aikaa surin asiaa, kunnes päätin ottaa yhteyttä, koska tunteeni häntä kohtaan olivat poikkeuksellisia. Päädyimme takaisin yhteen, koska kävi ilmi, että hänenkin mielestään suhde oli vaivan arvoinen. Lähdin jälleen kerran täysillä mukaan. Hänen kanssaan oleminen tuntui todella hyvältä ja ennen kaikkea hämmentävän luontevalta, pystyin heti alusta asti olemaan täysin oma itseni. Rakkaus terminä nousi puheeksi todella nopeasti, eikä sen sanominen tuntunut mitenkään epäluontevalta. Suhteessa oli tietenkin haasteensa, kun näkeminen kasvotusten oli mahdollista vain viikonloppuisin. Vaikeuksista huolimatta rakastuin tuohon tyttöön pahemman kerran.

Muutama kuukausi oltiin yhdessä onnellisia ja kaikki tuntui olevan hyvin. Aloin jo alustavasti katselemaan töitä toiselta paikkakunnalta ja yhteenmuutostakin puhuttiin varovaisesti jo useampaan otteeseen. Jossain välissä kuitenki havahduin siihen, että hän tuntui välttelevän minua, eikä ollut puhunut tunteistaan pitkään aikaan. Yhdessä ollessakin tuntui, että hän ei ollut täysillä mukana. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa esille, ennen kuin painostin häntä skypepuhelussa kertomaan mikä on vialla. Kävi ilmi, että hän ei ole tuntenut minua kohtaan mitään romanttista enää hetkeen. Maailmani tuntui romahtavan, vaikka jotenkin taas osasin odottaa, että joku on pielessä. On vaikea ymmärtää miten rakkaus loppuu niin yhtäkkisesti. Todennäköisesti kyseessä ei ollutkaan rakkaus, vaan vahva ihastuminen toisen suunnalta. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että minä rakastuin häneen täysin.

Nyt pitäisi siis jotenkin saada itsensä takaisin kasaan sen jälkeen, kun ihminen jota itse rakastaa sanoo sinulle suoraan, että ei rakasta sinua. Tiedän, että rakkautta ei voi pakottaa, enkä voi olla mitenkään vihainen asiasta, sillä tiedän, että hän yritti. Yksipuolinen rakkaus on kivulias asia. Yhtäkkiä minulta lähti henkilö, jonka kanssa olin tottunut juttelemaan joka päivä ja jonka kanssa olin pystynyt puhumaan asiasta, kuin asiasta. On todella vaikea sisäistää, etten ole enää osa hänen elämäänsä, enkä tule häntä enää näkemään. Ikävä on sanoinkuvaamatonta. Tiedän, ettei suhteella voi olla tulevaisuutta, mikäli rakkaus on yksipuolista. Tiedän, ettei maailmani lopu tähän ja mahdollisesti vielä joskus tapaan henkilön, joka rakastaa minua yhtä paljon, kuin minä häntä. Tiedän monta muutakin asiaa, joiden pitäisi helpottaa asioiden käsittelyä, mutta niiden sisäistäminen tällä hetkellä on täysin mahdotonta. On vaikeaa ymmärtää miten voi tuntea niin vahvasti ihmistä kohtaan, joka ei tunne samoin sinua kohtaan… Sehän nyt on täysin epäreilua. Kaipaan rakkautta elämääni.

Yksi asia mikä minua ottaa päähän on se, että en osaa arvostaa kaikkea sitä, mikä elämässäni on muuten hyvin. Minulla on perhe, joka rakastaa ja iso joukko hyviä ystäviä. Minulla on työpaikka, eikä terveydessäni ole mitään pahempaa vikaa.

Tällä hetkellä olen siis vähän huonossa paikassa. Aika tulee varmasti tilannetta helpottamaan, mutta yritän edes vähän nopeuttaa prosessia kirjoittamalla tilanteestani. Jos tämä tuntuu helpoittavan, saatan kirjoittaa uudemmankin kerran. Tälläisen tekstin lukeminen ei varmasti ketään piristä, mutta suoraan sanoen kirjoitin tämän täysin itseäni varten. Jos joku kuitenkin osaa samaistua tilanteeseeni ja osaa antaa muuta vinkkiä, kuin ”kyllä se siitä”, ”helpottaa ajan myötä” tai ”se nyt ei ollu sit sulle tarkoitettu”, jättäkää ihmeessä kommenttia.

 

25.6.2015 Yleinen

imageMrsT, my favourite non-favourite person to talk to. Kerran tai kaksi viikossa. Paitsi nyt, kun kesäloma alkaa. Mutta kuten sanoin MrsT:lle, eipä tuo haittaa. Kyllä, kestän 4 viikkoa ilman terapiaa. Nooo problem.

Vaikkakin kyllä mä siitä saan aika paljonkin irti. Kuten myös tänään. Viimeiset 3,5kk olen syyllistänyt ja soimannut itseäni siitä, että haluan ja tunnen tarvetta yksiöön. Miksi tarve, kun minulla on ihana perhe, mies, koti? Miksi?

Viikon verran olen ollut putkeen kotona ja nyt tuntuu että tarve mun yksiöön on suuri ja siitä me juteltiin. Kutsuin sitä tarvetta nollaamiseksi, kun ei tarvitse ketään nähdä, kenenkään kanssa puhua ja voi vaan nollata päätä. Mutta kun aloin avaamaan asiaa, ei se ollutkaan ihan noin. Mun ’nollaaminen’ ei tarkoittanutkaan että olen tyhjiössä, vaan nimenomaan päinvastoin. Täällä yksinäisyydessäni käynkin läpi tunteita lapsuuttani ja äitisuhdettani kohtaan. Eli täysin päinvastaisesti kuin olin ajatellut. Ja siitä MrsT minua kiitteli ja sanoi tuntevansa vähemmän huolta, kun tietää että työstän asioita omalla ajallani.

Wow, niin minä tosiaan teen! Minä työstän tunteita ja menneisyyden tapahtumia täällä, omassa rauhassa ja yksinäisyydessäni. Ja kun katson noita postauksiani aiemmin, on ne kaikki tulleet aikalailla täällä ollessani. Siksi siis tarvitsen, TARVITSEN, tätä!

Ja nyt, kun tiedän, voin myös kertoa miehelle, jonka on vaikea ymmärtää miksi tarvitsen tätä. Varmasti, kun itsellänikin oli vaikeaa sitä ymmärtää.

Mutta tämän enempää en jaksa tänään keskittyä tähän ’raapustamiseen’, ehkä ensi kerralla enempi taas mustanmielen syövereihin tutustumista… Mutta ei tänään.

Jxxx

 

 

Vauvakuume

8.5.2015 Yleinen

image

Ei hyvä. Mulla on ollut pienoinen vauvakuume jo muutaman vuoden. Ja se vain yltyy. Huomaan nykyään kaikki raskaana olevat, pienet vauvat ja taaperot. Siis ei todellakaan hyvä.

Puhuin asiasta terapiassa ja sain taas Ahaa-elämyksen. Minulle sanottiin muutama kuukausi sitten sairaalassa, että ’tekemällä saa elämään tarkoitusta’. Ei tarkoittanut varmastikaan että hankkiutuisin raskaaksi, mutta se oli se mun Ahaa-elämys, olen tuntenut itseni tarpeelliseksi ja elämässäni oli tarkoitusta kun olen ollut raskaana ja hoitanut pientä vauvaa.

Mieskin muistutti että meidän no.2 oli suunnilleen saman ikäinen kuin meidän nuorin on nyt, kun mulle iski hirmuinen vauvakuume. Ja niin meidän poikajoukko kasvoi kahdella. Mutta silloin olin alle 3-kymppinen. Nyt ikä on lähempänä 4-kymmentä, mies jo ylikin. Ja meillä on jo 4 lasta. Mikä siis neuvoksi.

Sydän sanoo: lisää lapsia, järki väittää vastaan. Riski vaikeasta raskaudesta on kasvanut, mahdollisuus terveeseen lapseen pienentynyt ja meillä on jo suurperhe. Vanhinkin päättää peruskoulun 3 viikon päästä. Miksi en siis voi vain nauttia katrastaani ja nauttia vapaudesta joka on kasvanut lasten iän myötä? Nytkin lähdemme miehen kanssa kaksistaan minilomalle Italiaan. Ei olisi mahdollista taas moneen vuoteen kun olisi vaippaikäinen joukon jatkona.

Ja se selittely ulkopuolisille, miksi TAAS hankitaan lisää lapsia. Tai että onko NYT tyttö tulossa. Huoh, oli ihan tarpeeksi raskasta 2 viime raskautta, nyt varmasti vielä raskaampaa. Ja mitä sitten, jos lapsi olisikin sairas?

Ja tietysti oma mielenterveys on tällä hetkellä huonossa jamassa, ei varmasti se paras lähtökohta. Vaikkakin tämä ei ole mikään hetken päähänpisto, voi se muille siltä näyttää. Ja tietenkin juttelisin pitkät tovit lääkärini kanssa, sillä joutuisin lopettamaan kaiken lääkityksen, ennen kuin voitaisiin edes yrittää. Pärjäisinkö, kun ei välillä pärjää edes tällä lääkemäärällä? Entä synnytyksen jälkeen? Viime raskauksien jälkeen olin parhaimmillani, olin onnellinen, energinen, ulospäin suuntautunut. Rakastin sitä vauva aikaa. Toki se oli helpompaa no3 kanssa, sillä hän oli ’helppo’ vauva, kun taas no4 oli kipeä ja se vaikutti paljon omaa jaksamista. Mitä jos taas tulisi lapsi, joka veisi energiani negatiivisesti. Tosin; vuosia myöhemmin en muista juurikaan noita huonoja aikoja, vaan lähinnä sen, kuinka kipeä poikamme oli ja miten ihania ihmisiä tapasimme.

Kerroin terapiassa kuinka en koskaan ole ollut kiinnostunut mistään urasta, enkä ole vieläkään. Mikä haluaisin olla kun kasvan isoksi? Terve. Äiti. Vaimo. Mummo. En vieläkään ole keksinyt, eikä mikään kiinnosta tarpeeksi että haluaisin sitä tehdä täysipäiväisesti työkseni. Väsymykseni takiakin ajatus työelämästä tuntuu mahdottomalta. Ajatus äitinä vauvalle tuntuu paljon paremmalta, sen minä osaan. Olen siinä omilla kyvyilläni hyvä. En täydellinen missään mittakaavassa. En edes lähes. Mutta nautin siitä. Tietysti kaikki lapseni tarvitsevat minua, mutta ei samalla tavalla kuin vauva. Ja sitä minä kaipaan. Olla jollekin niin tärkeä, kuin äiti vastasyntyneelle.

Tulen varmasti jatkamaan keskusteluja asiasta terapeuttini kanssa useasti, ehkä löydän jonkun vastauksen tähän kaipuuseen, ehkä en enään koskaan hanki lisää lapsia, tai sitten yritämme. Mutta sen tiedän, että tämä on pidempiaikainen prosessi, joka minun on läpi käytävä. Mutta se on tehtävä nyt, kun mieheni on vielä suht nuori ja on suostuvainen, jos niin päätettäisiin, ja kun minä olen vielä alle 4-kympin.

Jxxx