Selaat arkistoa kohteelle terapeuttinen keskustelu.

Masennuspäiväkirja, osa 9: Diagnoosista diagnoosiin

25.11.2018 Yleinen

Nyt kun olen lähtenyt itseni tutkimisen tielle ja hakenut apua oireiluuni, olen väistämättä joutunut lähestymään asioita, joiden en haluaisi edes olevan olemassa. Asioita, jotka olen halunnut unohtaa, mutta jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun koko ajan. Asioita, jotka on pakko käydä läpi, jos haluan yrittää hallita niiden aiheuttamia oireita sen sijaan, että ne hallitsevat minua.

Minua todella pelottaa kirjoittaa tätä. Pelottaa siksi, että mieleen tulvii ikäviin muistoihin liittyviä ahdistavia asioita, mutta myös siksi, että mielensä sisältöjen avaaminen muille on usein melkoista uhkapeliä. Löytyy ehkä niitä, jotka tunnistavat tai luulevat tunnistavansa itsensä ja ymmärtävät, ainakin jollain tasolla. Löytyy niitä, jotka suhtautuvat myötuntoisesti, vaikka eivät ymmärtäisikään. Mutta löytyy myös niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä edes yritä, tai niitä, jotka ymmärtävät väärin. Mutta siitä huolimatta otan riskin.

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt säännöllisesti juttelemassa eri ammattilaisten kanssa. Olen käynyt myös luennoilla, tutustunut monenlaiseen teoreettiseen ja kokemusperäiseen tietoon sekä osallistunut vertaistukiryhmän toimintaan. Olen pyöritellyt asioita mielessäni ja paperilla. Olen saanut paljon hyvää perspektiiviä ja tietoa, tukea sekä keinoja selvitä oireiden kanssa arjessa. Vähitellen olen alkanut ymmärtää – ja samalla armahtaa – itseäni enemmän. Mutta tieto lisää myös tuskaa. Välillä oireet pahenevat ja minusta tuntuu, ettei piina lopu koskaan, vaikka yritän kaikkeni.

Mistä aloittaisin? Ehkä on lähdettävä liikkeelle traumaattista kokemuksista. Itse olen ajatellut, että traumoja on vain yksi, mutta keskusteluissa ammattilaisten kanssa on käynyt ilmi, että traumatisoivia tapahtumia on ollut useita jo lapsuudessa. Myös tuon nuoruudessa tapahtuneen yksittäisen traumatapahtuman jälkeen olen joutunut kokemaan asioita, jotka ovat syventäneet traumaa ja pahentaneet oireita entisestään. Masennus on ollut seuralaisenani jo pitkään, suojaamassa näiden kokemusten haavoittavilta vaikutuksilta, mutta myös rampauttamassa toimintakykyäni.

Uutena diagnoosina minulle on esitelty PTSD (engl. post-traumatic stress disorder) eli traumaperäinen stressihäiriö. Aikaisemmin minulla on epäilty esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta oireet selittyvätkin traumakokemuksen aiheuttaman suojareaktion pitkittymisellä. Aivoni ja kehoni ovat siis jääneet ikään kuin jatkuvaan hälytystilaan. PTSD aiheuttaa minulle vaihtelevasti ylivireystiloja, joihin liittyy pelkoa ja ahdistusta, jopa paniikkikohtauksia, sekä alivireisyyttä, joka yhdessä masennuksen kanssa saa minut tuntemaan väsymystä ja jähmettyneisyyttä. Kärsin myös ajoittain painajaisista ja takaumista. Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyy myös välttämiskäyttäytymistä eli sellaisten asioiden ja tilanteiden välttämistä, jotka voivat muistuttaa tapahtumasta tai herättää siihen liittyviä tuntemuksia, mikä väistämättä kaventaa ja rajoittaa elämää.

Traumatietouden ja keskustelujen myötä on tullut esiin sellainen käsite kuin dissosiaatio ja myös dissosiaatiohäiriön mahdollisuus on otettu kohdallani puheeksi. Vielä en oikein tiedä, mitä mieltä itse olen siitä. Dissosiaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä siis mielen puolustuskeinoa tai sopeutumisreaktiota, jonka traumaattinen kokemus aiheuttaa. Dissosiaatiossa traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tunteet, muistot ja stressi erotetaan tietoisuudesta. Tämä selittää esimerkiksi sen, etten muista itse traumatapahtumasta juuri mitään. Usein tuntuukin siltä kuin se ei olisi tapahtunut minulle, vaan jollekin toiselle.

Kaikki tämä on ollut sekä helpottavaa että sekavaa ja ahdistavaa. Huomaan välillä miettiväni, mikä oikein johtuu mistäkin ja onko tämä nyt sitä tai tätä tai tuota. Toisaalta, kuten eräs ihminen minulle sanoi, diagnoosit ovat lopulta kuitenkin vain yritys selittää mielen ilmiöitä. Tärkeintä on kartoittaa oireita, lievittää niitä mahdollisimman paljon ja oppia selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Tähän asti olen selvinnyt, jopa vuosikaudet ihan yksin ilman minkäänlaista apua tai tukea, jota onneksi olen vihdoin saanut ja uskaltanut pyytää. Miksipä en siis selviäisi jatkossakin.

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?