Selaat arkistoa kohteelle terapeutti.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Terapiaan

28.4.2017 Yleinen

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.

 

Matka psyykkisen työn äärelle

2.12.2016 Yleinen

24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Olen nyt käynyt kerran psykologilla. Äiti ja iskä olivat mukana. Minusta se oli kamalaa. Tuntui että istuin yksin toisella puolella huonetta, kaikki kolme toisella, ja minulta kysyttiin kysymyksiä joihin en osaa vastata, ja he kaikki tuijottivat minua vaativasti… Jos he vain pääsisivät minun pääni sisään… Silloin he huomaisivat, että mikään ei auta. Kukaan ei pysty selvittämään sitä sotkua eikä kukaan pysty saamaan niitä arpia pois, koska olen itse tehnyt ne.”

Ensimmäiset käyntini nuorten psykologisella polilla aloitettiin jo varhain. Psykiatriset käynnit olivat pelottavia, mutta käsitin niiden tarkoituksen paremmin. Siellä puhuttiin voinnista ja lääkityksestä. Asioista, joista en halunnut keskustella, mutta ymmärsin kai niiden tarpeellisuuden. Inhosin lääkkeitä, sekä niiden aloittamiseen liittyviä toimenpiteitä ja seurantaa, mutta niiden avulla minut saatiin tilaan, jossa kanssani kyettiin kommunikoimaan. Psykologin käynnit sen sijaan eivät koskaan, kaikkien vuosienkaan jälkeen muuttuneet hyödyllisiksi.

Psykologini oli vanhempi nainen. Käynnit etenivät usein hänen äänensä voimalla. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Olin hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, mutta en koskaan sanonut yhtäkään niistä ääneen, ja näin toivottu dialogi säilyi kerta toisensa jälkeen terapeuttini monologina. Hänen kysyessään jotakin, oli vastaukseni lähes poikkeuksetta ’En tiedä’.

Toisinaan pidin psykologiani seinähulluna. Hän eläytyi puheisiinsa kummallisin ilmein ja elein, ikään kuin yrittäen innostaa minua mukaan keskusteluun. Joskus hänen äänensävynsä muistutti tapaa jolla puhutaan pienelle lapselle, mutta siinä terapiahuoneessa esiin tulleiden puheenaiheiden synkkyys oli vahvassa ristiriidassa hänen ilmaisutapansa kanssa. Toisinaan se äänensävy kietoutui hänen sanojensa ympärille niin omituisella tavalla, että tuntui, kuin hän olisi puhunut itselleen. Kerran hän huudahti: ’Näin se menee! Minä olen nyt Anoreksia’, ja lähti samassa lipumaan huoneen toiselta puolelta kohti minua. Hän pysähtyi aivan korvani juurelle, ja pysyi siinä kymmenisen sekuntia tuijottaen minua tiiviisti lähietäisyydeltä. Sitten hän nousi, ja kuittasi esityksensä sanoen tyytyväisenä: ’Niin se menee’. Minä istuin tapani mukaan hiljaa paikoillani ja seurasin silmilläni hänen liikkeitään. Olin kauhuissani. Tämänkö pitäisi auttaa minua? –ajattelin.

Nyt kun mietin sitä kohtausta, minua naurattaa. Kuka ihme oli tuo nainen, jonka vastaanotolla kävin useamman vuoden kokematta yhtäkään avun hetkeä? En koskaan vakuuttunut hänen ammattitaidostaan, mutta sen tiedän, että hän oli parempi psykologi kuin näyttelijä. Kummastakaan ammatista ei minun kanssani kuitenkaan tullut hänelle suurta menestystä.

Ensimmäinen terapiasuhteeni oli siis kaikkea muuta kuin onnistunut, ja se oli monien tekijöiden summa. Psykologin kanssa on tärkeää saavuttaa suhde, jossa kemiat toimivat. Se syntyy usein pienin askelin, ja vasta kun se saavutetaan, voidaan aloittaa varsinainen työ. Tällöin hoitomuodon onnistumista edellyttävä vuorovaikutus pääsee tekemään tehtävänsä.

Minulle ja ensimmäiselle psykologilleni ei kehittynyt vuorovaikutusta. En koskaan todella ymmärtänyt miksi minun piti viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa. Psykologini omalaatuisuuden ohella on kuitenkin muistettava, että elin tuolloin vielä vaihetta, jossa kaikenlainen kommunikointi liittyen sairauteeni oli miltei mahdotonta. Niinä vuosina minulla ei ollut sairaudentuntoa, eikä mikään ulkopuolinen pysty läpäisemään Anoreksian luomaa muuria, ilman sairastavan kykyä myöntää sairastavansa. Sairaudentunnon löytymiselle täytyy antaa aikaa, joten myös Anoreksian lyömiseen terapiamuodossa tarvitaan oikea hetki. Toki asiansa osaavalla terapeutilla tulisi olla myös avaimet toistuvien ärsykkeiden tarjoamiseen sairaudentunnon löytymiseksi.

Keväällä 2013 somaattista tilaani hoitava lääkäri ehdotti minulle siirtymistä terapiamuotoon, jonka kertoi auttaneen suurinta osaa sairastavista. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin pyskoterapiasta. Monet sanoivat, että on mahdotonta parantua ilman sitä, ja lähes koko hoitotiimini komppasi päätöstä. Ainoa, joka oli vahvasti eri mieltä muiden ammattilaisten kanssa, oli kummallinen psykologini. Kaiken kanssani käytetyn ajan jälkeen hänen olisi pitänyt tuntea minut parhaiten, mutta olin jo pitkään tiennyt, että se aika oli valunut hukkaan. Hän tunsi minut huonoiten, ja siitäkin huolimatta hän väitti vahvasti, etten ollut valmis psykoterapiaan.

Negatiivinen suhtautumiseni kaikenlaiseen terapiaan oli pitkälti ensimmäisen psykologini aikaansaannosta. Huonot kokemukset olivat tehneet minusta entistäkin skeptisemmän, eikä psykologin vaihtuminen psykoterapeutiksi saanut minua helposti muuttamaan käsitystäni. Ironista kuitenkin on, että juuri tämä kyseinen psykoterapiaan siirtymistäni vastustanut psykologi sai minut myös miettimään uutta terapiamuotoa mahdollisuutena: Tajusin, että psykoterapia päättäisi lopullisesti yhteistyöni kummallisen psykologini kanssa.

3.5.2013, Perjantai klo 12:00
”Paino laskenut vähän, mutta en saa tietää paljonko… Kohta mennään taas psykoterapiaan kartoituskäynnille. En ole kamalasti puhunut siitä, mutta se johtuu vain siitä, etten tiedä mitä sanoisin… Minusta tuntuu ettei se nainen pidä minusta. Toisinaan minusta tuntuu jopa että hän inhoaa minua. Ajattelen nyt, että ehkä en ole vaan oikea ihminen tällaiselle terapiamuodolle, vaikka sanotaan että tästä on miltei mahdotonta parantua ilman psykoterapiaa. En haluaisi mennä sinne. En yhtään…”

”Se meni hyvin, luulisin… Aloitan terapian. Eniten merkkasi iskän mielipide… Äiti tottakai haluaa kokeilla mitä vaan saadakseen minut kuntoon ja niin iskäkin, mutta iskä on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä. Hän mietti pitkään vastausta kysymykseeni ja sanoi lopulta että kyllä hän minuna kokeilisi terpiaa. Silloin päätin rohkeasti alkaa valmistaa itseäni ajatukseen siitä, että puhuisin pian vieraalle ihmiselle kahdesti viikossa, ja etten tekisi sitä velvollisuudesta, vaan siksi että siitä voisi olla minulle itselleni aidosti hyötyä. Parantuminen lähtee itsestä. Ehkä terapiamuodon sopivuuskin lähtee itsestä.”

Kuten sanottu, en koskaan uskonut psykoterapiasta todella olevan hyötyä. Suhtauduin siihen hyvin epäilevästi, sairaudentuntoni oli vasta kehittymässä, enkä aluksi ymmärtänyt terapiasuhdetta. Kaikki tämä vaikutti varmasti siihen, miksi minulla meni niin paljon aikaa päästä terapiassa pisteeseen, jossa varsinainen työnteko saattoi alkaa.

Kuten olen päiväkirjaani kirjoittanut, minusta tuntui pitkään, että psykoterapeuttini Taina inhosi minua. Hän ei juuri koskaan hymyillyt, ja keskusteluista puuttui empatia ja lämpö. Vasta useiden kuukausien jälkeen aloin ymmärtää mikä on terapian tarkoitus, ja voisi sanoa että vasta vuosien jälkeen opin puhumaan avoimesti.

Psykoterapiassa on löydettävä se sama kemia terapeutin ja potilaan välille. Kun kemia löytyy, tulee suhteesta puhtaan ammatillinen. Minä ja terapeuttini ikään kuin teemme töitä yhdessä. Toipumistyötä. Kaikki siinä ympärillä tapahtuva on jopa jäykkää ja kaavamaista. Jokaisen tapaamisen alussa ja lopussa kätellään. Aluksi inhosin sitä. Tuntui oudolta ensin kätellä muodollisesti, ja sitten avata elämänsä kaikki synkimmätkin ovet kaikkea muuta kuin muodollisesti. Lopuksi taas kätellä, ja poistua kuin lähtisin työhaastattelusta. Nyt olen kuitenkin kätellyt terapeuttiani runsaat kolme vuotta, enkä enää kyseenalaista sitä. On silti edelleen hassua ajatella miten kaavamaisesti istunnot toistuvat, lukuunottamatta sitä 45 minuuttia jonka aikana puhumme mitä vaikeimmista asioista.

Vuosien myötä minusta ja terapeutistani on mielestäni muodostunut melko hyvä työpari. Hän osaa esittää oikeita kysymyksiä ja johdatella oikeiden asioiden äärelle, ja minä puolestani olen parhaani mukaan heittäytynyt siihen kaikkeen. Vuorovaikutus toimii, ja voin rehellisesti sanoa, että se on avannut silmäni uskomattoman moneen asiaan. En myöskään koskaan tajunnut, että terapiassa olisin itse se, joka tekee suurimman työn. Ensin en uskonut terapiaan lainkaan, ja sen jälkeen olin naiivisti kuvitellut että terapeutti lausuisi taikasanat ja se olisi siinä. Nyt tiedän, että terapia voi toimia, mutta se vaatii paljon työtä. Tiedän myös, ettei ole mitään taikasanoja. On vain sanoja, jotka ohjaavat minua oikeaan suuntaan, ja auttavat minua ymmärtämään että niiden ohjeita kannattaa kuunnella.

Nyt kun olemme jo yli vuoden olleet niin sanotusti asioiden ytimessä, koen terapian raskaana, pelottavana ja uuvuttavana. Siellä ajattelen asioita, jotka olisi helpointa jättää ajattelematta. Joskus terapiahuoneesta astuu ulos vain tyhjä kuori, ja yhä useammin tuntuu kuin se kuori oltaisiin revitty auki, jotta nähtäisiin siihen johonkin mitä sen alta löytyy. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta olen lopulta aina itse se, joka itseäni ja näitä asioita repii. Terapeuttini vain tarjoaa minulle tarpeeksi terävät välineet sen tekemiseen. Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta minusta tuntuu, että nyt jos koskaan on oikea aika avata kaikki haavat, ja ommella ne kiinni siististi ja puhtaasti. Arpia ei saa pois, mutta psykoterapeuttini auttaa minua näkemään mistä, miten, ja miksi ne ovat tulleet. Se ei ole helppoa, mutta kaiken työn jälkeen ne sattuvat varmasti vähemmän.

 18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Olen kadottamassa kontrollin. Huomaan sen kaikesta mitä teen. Taina päätteli jo ensimmäisellä psykoterapiakäynnillä, että tärkeimpiä juttuja joissa tarvitsen apua, on kontrollin hellittäminen jotta pystyisin elämään. Mutta mitä jos kaikki riistäytyykin käsistä? En halua elää ilman kontrollia ja ilman sitä että pystyn hallitsemaan itseäni niin kuin haluan, mutta en myöskään voi elää sen kanssa. Toisaalta itsensä hallitseminen tarkoittaa myös ehkä sitä, että hallitsee itsensä hallitsemista. Psykoterapia pistää ajattelemaan. Tottakai ajattelen muutenkin, mutta en tällä tavalla.”

 

Ruokailumalli

3.11.2016 Yleinen

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”

25.6.2015 Yleinen

imageMrsT, my favourite non-favourite person to talk to. Kerran tai kaksi viikossa. Paitsi nyt, kun kesäloma alkaa. Mutta kuten sanoin MrsT:lle, eipä tuo haittaa. Kyllä, kestän 4 viikkoa ilman terapiaa. Nooo problem.

Vaikkakin kyllä mä siitä saan aika paljonkin irti. Kuten myös tänään. Viimeiset 3,5kk olen syyllistänyt ja soimannut itseäni siitä, että haluan ja tunnen tarvetta yksiöön. Miksi tarve, kun minulla on ihana perhe, mies, koti? Miksi?

Viikon verran olen ollut putkeen kotona ja nyt tuntuu että tarve mun yksiöön on suuri ja siitä me juteltiin. Kutsuin sitä tarvetta nollaamiseksi, kun ei tarvitse ketään nähdä, kenenkään kanssa puhua ja voi vaan nollata päätä. Mutta kun aloin avaamaan asiaa, ei se ollutkaan ihan noin. Mun ’nollaaminen’ ei tarkoittanutkaan että olen tyhjiössä, vaan nimenomaan päinvastoin. Täällä yksinäisyydessäni käynkin läpi tunteita lapsuuttani ja äitisuhdettani kohtaan. Eli täysin päinvastaisesti kuin olin ajatellut. Ja siitä MrsT minua kiitteli ja sanoi tuntevansa vähemmän huolta, kun tietää että työstän asioita omalla ajallani.

Wow, niin minä tosiaan teen! Minä työstän tunteita ja menneisyyden tapahtumia täällä, omassa rauhassa ja yksinäisyydessäni. Ja kun katson noita postauksiani aiemmin, on ne kaikki tulleet aikalailla täällä ollessani. Siksi siis tarvitsen, TARVITSEN, tätä!

Ja nyt, kun tiedän, voin myös kertoa miehelle, jonka on vaikea ymmärtää miksi tarvitsen tätä. Varmasti, kun itsellänikin oli vaikeaa sitä ymmärtää.

Mutta tämän enempää en jaksa tänään keskittyä tähän ’raapustamiseen’, ehkä ensi kerralla enempi taas mustanmielen syövereihin tutustumista… Mutta ei tänään.

Jxxx