Selaat arkistoa kohteelle teatteri.

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Täysillä

18.10.2016 Yleinen

22.1.2011 lauantai klo 23:41
”Olen kuitenkin aina ollut ihminen, joka halua olla ”ääripää”. Joko lyhyet tai pitkät hiukset, joko rohkea tai pelokas. Ei välimuotoja! Haluan olla laiha kunnolla.”

Aikaa on kulunut, mutta minua kiehtoo edelleen ääripäät. Tämä ”ääripäisyys” käsittää minut ihmisenä, mutta koskee myös tapaa jolla lähden mukaan asioihin. Lähden kunnolla tai en lähde ollenkaan. Useimmiten lähden kunnolla, ja siksi minulla oli osan vuosista kiire. Liian kiire. Pidin sillä itseäni kasassa. Mitä enemmän tein ja mitä enemmän minulla oli projekteja, sitä vähemmän minun tarvitsi olla kahden kesken sairauden ja sen tuomien ajatuksien ja sekalaisten tunteiden kanssa. Keräsin itselleni lisää ja lisää tekemistä: koulu, teatteri, bändit, kesätyö näyttelijänä Muumimaailmassa… Tekemistä oli paljon, ja halusin tehdä kaiken sen täysillä.

Näiden niin sanottujen aktiivivuosien loppupuolella tiesin selvästi vältteleväni tosiasioiden kohtaamista. Ammattilaiset hokivat sitä minulle ja yrittivät hidastaa vauhtia. Kai ne näkivät että aloin olla uupunut. Uupuminen harrastuksista oli minulle kuitenkin paljon mieluisampaa kuin uupuminen sairaudesta. On helppoa olla jälkiviisas, ja se saa minut jälleen ajattelemaan, olisinko lyhentänyt sairastamisaikaani jos olisin tajunnut heti keskittyä olennaiseen: kohtaamaan ne asiat mitä niin kovasti juoksin karkuun haalimalla uusia projekteja.

Olisi väärin sanoa, että en nauttinut kaikista projekteistani. Teatteri ja musiikki toivat minulle elämäniloa, vaikka tiesinkin, että en tehnyt niitä vain nauttiakseni niistä. Vaikka henkisesti sain kaikesta minua työllistävästä paikoitellen jopa lisää voimaa, uuvutti liika työ minua fyysisesti. Se ilmeni alituisena sairasteluna. Olin toistuvasti milloin tavallisessa flunssassa, ja milloin taas vakavampien infektioiden kourissa. Jatkuva sairastelu oli täten myös suuri lisätaakka: näytöksistä ja keikoista oli suoriuduttava kipeänäkin. Vastustuskykyni luultavasti romuttui juuri näiden vuosien aikana, sillä kärsin yhä edelleen tiuhaan toistuvasta sairastelusta. Vielä tänäkin päivänä keikalle sairaana meneminen on minulle jopa vaarallisen helppoa, niin monta kertaa olen sen tehnyt.

18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Inhoan olla heikko, ja uskon että tahdonvoimalla pystyy kyllä treenaamaan kipeänäkin vaikka tiedän että se ei ole fiksua. Tavallaan haluan vain näyttää itselleni ja muille etten ole se heikko joka kaatuu joka taudista… Sain taivutella iskän melkein kirveellä viemään minut treeneihin ja lupasin vain istua siellä vaikka tiesin että näin ei tule käymään. Viimeistään kun astuin sisään ovesta saliin jossa treenaamme, niin päätin että muille olen terve.”

14.5.2013, Torstai klo 21:34
”Hauska muumikesä on edessä mutta tottapuhuen tällä hetkellä ajatus tuntuu enemmän uuvuttavalta kuin ihanalta seikkailulta… Mistä erottaa sen, että tarvitsee lomaa, ja sen että vain alitajuisesti haluaa laiskotella? Pelkään jälkimmäistä, inhoan laiskottelua enkä osaa sitä. En halua osata. Mutta tämä väsymys…”

Päivien läpi juoksemista kesti kauan, mutta tiesin kyllä että sellainen ei voisi jatkua ikuisuuteen. Asiat on kohdattava. Lisäksi ihminen todella väsyy. Kiirevuosieni jälkeen alkoivatkin pitkät uupumuksen ajat, joista kirjoitan myöhemmin lisää. Nyt elämässäni on kuitenkin alkanut muutoksen vuosi, ja ääripää -ihmisenä haluan sen olevan kunnollinen: jos teen jotain, teen sen täysillä. ”Pitkät tai lyhyet hiukset.” Ei välimuotoja, sitähän mieltä olin jo vuonna 2011.

Hiukseni ovat jo vuosia edustaneet pituudellaan ääripäisyyttä. Ne ovat pitkät, mutta voivat huonosti. Ruokavalioni on yksipuolinen ja välivuosipäätöstäni edeltävä stressi saa viemärini tukkeutumaan hiuksistani. Olen aina sanonut että pitkät hiukseni ovat tavaramerkkini. Se ainoa erityinen juttu minussa. Koko elämäni ihmiset ovat hokeneet etten saa milloinkaan leikata pitkiä hiuksiani. Siskoni on ainoa heistä mielipiteellään poikennut ihminen. Hänen mukaansa minun on leikattava ”se ainoa erityinen piirteeni” pois, jotta huomaan että se ei oikeastaan ole ainoa. En ole koskaan todella kuunnellut häntä, mutta nyt fakta kuitenkin on, että minun erityisyyteni on jo 50% viemärissä. Hiukseni lähtevät tupoittain ja tiedän että se on oma vikani. Asunnossani on elintarvikkeisiin asti ulottuva erityinen karvamatto. Pölynimurissani on enemmän hiuksia kuin pölyä.

Ehkä tälle ajatuksista raskaalle päälle tekisi hyvää hieman kevyempi kehys. Minussa on oltava jotakin muutakin erityistä. Niille, jotka ovat kieltäneet minua leikkaamasta: Jos hiuksia haluatte niin tulkaa hakemaan. Peruukillisen saa jos käy 28 neliöisen asuntoni pinnat läpi tarrarullalla, avaa imurin pölypussin ja tutkii viemärin. Toinen samanmoinen tulee tästä mitä on jäljellä. Lupaan siivota vasta kampaajan jälkeen.

Jos aloitan uuden luvun, teen sen täysillä. Tällä kertaa en kuitenkaan tee anorektisia asioita täysillä tai juokse niitä karkuun täysillä. Tällä kertaa kohtaan ne täysillä.

 

Kiertoo! -kierrätys-shown ompelijana

15.9.2016 Yleinen

Olin elokuussa mukana tekemässä esiintymisasuja kierrätysteemaiseen teatteriesitykseen ”Kiertoo!”. Materiaalit olivat tottakai kierrätettyjä aina Ikean kauppakasseista suihkuverhoihin ja miesten kauluspaidoista vauvan vaatteisiin. Niistä loihdittiin käyttökelpoisia esiintymisvaatteita kolmelle hahmolle, jotka näet kuvassa. Asukokonaisuudet suunnitteli Riikkamaria Korhonen.

jatekukko_blogi_kasitelty

Vasemmalta oikealle Kiertoo!-esityksen hahmot: Lasigerbiili (Johanna Kaunisvuo), Ammattinainen (Anja Lappi) ja Kierrätyskissa (Niko ” Rölli ” Vainikainen).

”Kiertoo!” on leikkisä kierrätys-show, joka sisältää teatteria, live-musiikkia ja sekä kierrätystietoa tanssiteatterin muodossa. Kiertoo on esityskonsepti. Lapsille suunnattu esitys on jätehuoltoyhtiö Jätekukon ja kulttuurituottamiseen erikoistuneen Anya Productions’n tuottama ja se toimii uudenlaisena valistamisen ja opettamisen konseptina. Kiertoo!-esitys on rytmin ja ilon täyteinen kompostimusikaali jätteen määrän vähentämisestä ja kierrättämisen tärkeydestä. Käsikirjoitus on Johanna Keinäsen käsialaa.

Lisää kierrätysshowsta voit lukea heidän Facebook-sivuiltaan tästä linkistä: https://www.facebook.com/kiertoo/

Projektissa oli hauska olla mukana. Työstettävänä oli mielenkiintoisia materiaaleja ja olen aina tykännyt luovasta ja leikkisästä tekemisestä :) Pääsin katsomaan ensi-iltaa ja on se vaan aina yhtä palkitsevaa nähdä miten vaatteet, joita olet ollut mukana tekemässä, heräävät henkiin lavalla! Vaikka esitys on suunnattu lapsille, saavat aikuisetkin esityksestä paljon irti.

Kohti kesää kovalla vauhdilla

23.5.2016 Yleinen

Moikka!

Ei ole taas pitkään aikaan tullut runoiltua tänne yhtään mitään ja tänään oli sellanen fiilis, kun kerrankin on taas aikaa, että nyt pitää kirjottaa :)

Aivan hirmusen nopeesti on aika taas menny! Justhan vasta lumet suli ja sää alko lämmitä ja nyt koivuissa on jo lehdet ja sääkin on niin lämmin! Voi vitsit, kuinka oonkaan oottanu sitä, että kun aamulla kävelee bussipysäkille, että kuulee lintujen laulavan :)

Mutta joo, mun elämä on ollu niin kiireistä nyt viimisen kuukauden ajan, että ei meinaa ite ees mukana pysyä! Mutta siitä huolimatta hyvää kuuluu, vaikka onkin välillä ihan sekasin päivistä :)

Oikeestaan tois hyvä fiilis kokonaisuudessaan: vihdoinkin yo-tulokset tuli ja olin tosi tyytyväinen omaan suoritukseen, vaikka sanotaankin (mikä lie myytti), että 2. luokalla kirjotukset alottavat kirjottaa huonommin kun 3. luokalla, joten ylitin ainakin itteni! Lisäks mun aivan mahtavalla teatteriporukalla on para aikaa menossa kevätnäytökset ja se on meille iso asia, että saadaan tehä sitä juttua, koska se vaan on meille tärkeetä ja koko se scene, kenen kans on tehny joulukuusta asti ”töitä” nuorisoteatterissa ja ollu osana sitä kokonaisuutta, antaa hyvää voimaa ja paukkuja vielä viimisillekin viikoille kouluun, joten kiitos siitä! :)

Toivottavasti tekin saatte voimaa ja tukee joltain tai jostain teille tärkeestä jutusta! :)
Hyvää loppu kevättä kaikille ja kouluja käyvät; vielä hetki, sit se on siinä, ja sit ketä töissä on; kyllä se loma sieltä kans tulee! :)

~ annika

Olipa mahtava teatterikesä!

20.8.2015 Yleinen

Kesätyöni pukijana tuli päätökseensä esityskauden päättyessä elokuun alussa. Vietin mahtavat 2 kuukautta Rauhanlahdessa pukijan, järjestäjän ja vaatehuoltajan tehtävissä :) Solistina Olavi Virta -musikaali keräsi ennätysmäärän katsojia koleasta säästä huolimatta ja olikin yksi mielenkiintoisimmista asioista työssäni seurata yleisön reaktioita eri näytöksissä. Työni oli sangen mukavaa ja työilmapiiri kannustava ja kotoisa: mielellään tuonne lähtisi toistamiseenkin hommiin :) Kaikkea hyvää koko työryhmälle jatkossa!

Mitäs sitten seuraavaksi? Katsotaan minne tie vie ;) Muutamia hakemuksia olen laittanut menemään, sillä toiveissani olisi työllistyä omalle alalleni. En kuitenkaan karsasta töitä oman alani ulkopuoleltakaan, sillä olen aiemmin tehnyt muun muassa myyjän ja siivoojan töitä. Sivutoimisesti teen freelancer-ompelua tietenkin koko ajan eli toimeksiantoja vain tulemaan tännepäin mikäli tarvitset ompelu-, kaavoitus- tai suunnitteluapua :)!

Tällä hetkellä työn alla on poikaystäväni esiintymisasun tuunaus kuukauden lopulla olevaa keikkaa varten. Painoimme jo printin hänen kangaskenkiinsä, jotka onnistuivat todella hyvin, vaikkei meistä kumpikaan ollut aiemmin moista tehnyt: poikakaverini valitsi kuvion, minä tein sapluunan kontaktimuovista ja hän sitten töpötteli värin. Alla kuva lopputuloksesta.

kengät

Seuraavana olisi vuorossa printin teko valkoisen kauluspaidan selkämykseen. Haastetta tuo printin suuruus ja sapluunan teko, mutta aina keino löytyy!

Hamekuvia lisätty Galleriaan

8.8.2015 Yleinen

Asiakkaan hame on nyt viittä vaille valmis: puuttuu enää muutama käsinommel. Kuvia tästä hameesta löytyy jo Galleriasta, vilkaise kuvia täältä!  Samainen asiakkaani tilasi minulta myös tehosteverhon sekä kaksi paneeliverhoa, jotka otan työn alle pikkuhiljaa. Verhot tulevat hänen uuteen kotiinsa, joka valmistuu loppuvuodesta :)

Kesätyöni Kuopion uuden kesäteatterin pukijana vetelee toiseksi viimeistä viikkoaan. Huomenna on viimeinen näytös ja ensi viikko onkin sitten pelkkää pyykkäystä ja vaatteiden lajittelua sekä lainavaatteiden palauttelua. Olen tykännyt todella paljon pukijan työstä ja voisin kuvitella tekeväni sitä myös jatkossa :) Musikaali on ollut loppuunmyyty useampana päivänä ja kovin kehuttu yleisön toimesta, myös Savon sanomat kirjoitti lämpimästi esityksestä ensi-illan jälkeen.

Kesäisen farkkuhameen sovitusta ja valmistautumista animetapahtumaan

8.7.2015 Yleinen

Sovitimme eilen asiakkaalle tekemiäni koehameita, joista toinen malli oli edestä kaksirivinapitettava, helmasta viistoitettu ja toinen vyötäröltä laskostettu hame. Molemmissa helman pituus oli aivan polven alle. Asiakas mieltyi laskostettuun malliin ja sovituksen jälkeen totesimme, että kaava toimii sellaisenaan oikein mainiosti eikä tarvitse tehdä kuin muutama sisäänotto ja se istuu täydellisesti :) Asiakkaan valitsema kangas on pesty eli työn touhuun pystyn käymään heti ensi viikolla kun tämän viikon työt on tehty. Hame valmistetaan kevyestä ja ohuesta farkkukankaasta yksinkertaisella kaavalla, jolloin hameesta tulee monikäyttöinen ja sen voi helposti yhdistää erilaisiin yläosiin. Hameen tärkein valtti on helman oikea pituus, joka imartelee asiakasta :)

Samainen asiakkaani antoi minulle myös muutamat verhokankaat, joista loihtia kahdet kappaverhot sekä 1 suurempi tehosteverho, jota voisi käyttää myös seinävaatteena. Juju tällaisessa on ommella ylä- ja alareunaan riittävän leveät kujat, joihin voi pujottaa pätkät puulistaa tai -keppiä: näin kangas pysyy suorassa ja asettuu nätisti aloilleen.

Tulevana viikonloppuna on kauan odotettu Animecon, jonne itsekin osallistun kävijänä. Animehupparin luovutin asiakkaalle viime viikolla ja nyt on vuorossa oman asun viimeistely. Eilen sain haalarit valmiiksi vyönlenkkejä vaille ja kengätkin alkavat olla oikein väriset maalattuani niihin useamman peittävän maalikerroksen. Käytän asuissani usein kenkien pohjana varvassandaaleja, jotka maalaan akryylimaalein oikean sävyisiksi. Akryylimaali tuppaa käytössä lohkeilemaan taitekohdista, mutta muutamalla kerroksella mattalakkaa tai vaikkapa kynsilakkaa voi parantaa maalikerroksen kestävyyttä. Hätätilanteessa jopa hiuslakka toimii! Toppi ja säärystimet ovat myös työn alla, sillö löysin kangaskaupasta uskomatonta kyllä täydellisen hailakat sinertävät sävyt niitä varten! Sitä saa toisinaan yllättyä iloisesti kangasetsinnöissä.

Kuvamateriaalia niin hameen edistymisestä kuin cosplay-asustani tulossa piakkoin!

Ensi-ilta takana ja animehuppari valmiina

2.7.2015 Yleinen

Kesäteatteriesityksen ensi-ilta oli eilen ja paikalla oli täysi katsomo. Tunnelma oli työporukassamme jännittynyt, mutta lämmin ja toisiaan kannustava. Tiimi veti pisteet kotiin! Yleisö antoi raikuvat aplodit ja esitystä kehuttiin kesäteatterin tähän astisista parhaimmaksi :) Tulkaa ihmeessä katsomaan loistavaa Solistina Olavi Virta -esitystä Kuopion Rauhanlahteen. Pukijan työt ovat sujuneet hyvin ja näin esityskauden kunnolla alkaessa työskentely varmasti rutinoituu ja automatisoituu. Paljon on muistettavaa ja nopeammaksi oli hyvä oppia, mutta ajan kanssa tämäkin asia varmasti korjaantuu.

Animehuppariasiakkaani kävi tänään viimeistä kertaa. Asu on nyt valmis ja asiakas silmin nähden erittäin tyytyväinen mikä ilahduttaa suunnattomasti myös minua. Luovutan hupparin hänelle huomenna ja seuraavan kerran näenkin aikaansaannokseni asiakkaani yllä Animeconissa. Aika huikeaa! Ensimmäinen cosplay-toimeksiantoni on valmis, vau.

Sitten vain omaa asua valmistamaan aina kun teatteritöiltäni jaksan :)

Pää pyörällä hyvin fiiliksin

24.6.2015 Yleinen

Teatterityöskentely on alkanut työntäyteisesti, kiirettä pitää! On paljon ajatus- ja ompelutyötä vaativaa tekemistä ennen näytöksiä ja lisäksi pukijan toimenkuvan sisäistäminen on vielä prosessissa. Harjoittelu tekee kuitenkin mestarin ja ensi-illassa homma on varmasti jo hanskassa :) Työporukka on loistava, yhteistyöllä kaikki sujuu! Pää on pyörällä vielä tästä kaikesta, mutta fiilis on hyvä.

Animehupparin sovitus meni mainiosti ja asiakas oli tyytyväinen tekemääni työhön :) Nyt vain vaatteen viimeistely ja yksityiskohtien silaus, niin voila! Valmista tulee hyvissä ajoin ennen tapahtumaa.