Selaat arkistoa kohteelle tarina.

Nyrkillinen tyhjyyttä

18.1.2018 Yleinen

Tunnen tämän paikan. Olen tismalleen samassa paikassa kuin aiemminkin, sillä olen käynyt täällä ennenkin, joskus useammin ja joskus harvemmin. Pääsen tänne vain yksin. En voi tulla tänne, jos olen onnellinen. Toisaalta en pääse tänne, jos olen surullinen. Toisinaan haluasin tuoda jonkun mukanani tänne, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista. Ainakaan käytännöllisesti. Teoreettisesti, ehkä, en tiedä.
Haluaisin jonkun näkevän sen mitä näen, tuntevan sen mitä tunnen ja olemaan tavalla, miten olen.
Välillä yritän huutaa, mutta huuto ei kanna minnekään, sillä sitä ei tule. Haluaisin itkeä, mutta en vain voi. Sen sijaan, että huutaisin keuhkojeni täydeltä tai itkisin oloni puhtaaksi, tuijotan vain jonnekin kauas täältä. Vain nyrkillinen tyhjyyttä lyö rinnassani muistuttaen siitä, että olen:
”Olet siellä vielä.”

Hän

15.1.2018 Yleinen

Siitä oli kulunut jo jonkin aikaa, kun viimeksi olin häntä nähnyt. En oikeastaan enää tarkalleen tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, sillä päivät ja viikot tuntuivat turruttavan pitkiltä ja joskus jopa mitättömiltä ilman hänen läsnäoloaan. Välillä tuntui siltä, että en edes tuntenut päivän vaihtumista,ja nukkumisestakin oli tullut pelkkää suorittamista. Välillä nukkuminen tuntui parhaalta lääkkeeltä, sillä tiesin, että seuraavasta päivästä olisi yksi päivä vähemmän siihen, kunnes voisin nähdä hänen suloiset,lempeät ja lämpimät kasvonsa uudelleen. Mitä tahansa tein, ajattelin tai katsoin, näin hänen kasvonsa kaikkialla. Tuntui siltä, kuin olisin yritänyt juosta kilpaa itseni kanssa, kuitenkaan koskaan saavuttamatta maaliviivaa. Totisesti en saavuttanut toisinaan kyseisinä hetkinä yhtikäsmitään; ajatukset harhailivat omilla raiteillaan kesken arkisten asioiden ja ainoa asia, mikä mieleeni vähänväliä piirtyi, oli hän.

 

 

 

Ajatuksia isästä & menneestä

2.3.2017 Yleinen

Mä harvoin toivon, että mun isä ois täällä ihan vaan siks, että tiiän näin olevan parempi isällekkin. Turhaan se täällä kärsis meidän kanssa. Uskon, että kaikella on tarkotuksensa, isän aika oli lähtä silloin lähes seittemän vuotta sitten. Se täytyy vain hyväksyä pikkuhiljaa.

Sitä vain mietin miten jotakuta voi rakastaa niin hirveästi vaikkei koko ihmistä ole ollut enää vuosiin.

Mun ainut muisto vanhojen kuvien lisäksi on äidin teettämät korut isän palkintolusikasta. Sormus on niistä tärkein mulle, sitä käytän eniten. Ja kun on paha olla niin pidän sitä kädessä kuin voisin olla lähempänä isää. Se sormus on jotenkin erittäin lohduttava lahja.

Koulussa olin englannin tunnilla muutaman muun kanssa ja tehtiin jotain tehtävää missä englannin kieliseen kysymykseen piti vastata. Joku kysy, että minkä hetken tahtoisin kokea uudelleen. Vastasin, että tahtoisin nähdä isän. Se päätyi siihen, että jouduin selittämään ohjaajalle totuuden siitä. Siitä on aina vähän hankala puhua.

Muistan isän viimeisen joulun aika hyvin vaikka siitä on jo kauan. Isä oli humalassa, asui meistä silloin erillään. Hän soitti äidille ja uhkaili sen olevan äidin viimeinen joulu ja totta kai äiti säikähti. Lopulta äiti soitti poliisit ja ne tuli käymään meillä kyselemässä kaikkea. Äiti näytti varmaan 10 vuotta vanhaa kuvaa isästä ja mainitsi, että se on vanha. Mä ja pikkusisko kurkittiin portaikossa ja poliisit pyysi menemään ylös. Saatiin niiltä nalle heijastimet. Poliisit oli löytäny isän ja vieny putkaan jouluksi. Sinä iltana kuulin useamman kerran harhoja esimerkiksi että joku olis ovella ja kävelis, muut ei kuullu mitään. Pikkuveli oli nukkumassa ja laitettiin lahjat kuusen alle. Enhän mä sitä tilannetta oikein ymmärtäny sillon, mutta tiesin ettei kaikki ollu kunnossa. Äiti oli aina rehellinen tommosista tapahtumista, mutta siinä oli mun isän viimeinen joulu. Sen jälkeen alkoi ísän viimeinen vuosi.

Ikävä on..

Heti kymmenvuotiaana aloin miettimään, että joku päivä otan isän muiston kunniaksi tatuoinnin. Yhä haluan sen ottaa. Muistan joskus kysyneeni isältä, että mikä sen lempiväri on. Vastaus yllätti jotenki positiivisesti. Vastaus oli punainen ja harmaa. Olin superiloinen kuullessani punaisesta. Siitä tulee mieleen ruusut jotka on yksiä mun lempikukkia. Ehkä niitä tulee mun tatuointiin.

Don Rosa – Kadonneen kirjaston vartijat – Juhlapainos (kirja luettu)

25.1.2017 Yleinen

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran vähän yli vuosi sitten, mutta yhden kirjan tarinoista luin jo aivan pienenä yhdessä isän ja isoveljen kanssa. Kyseessä oli ”Nokanneulan tapaus”. Pidimme siitä silloin kovasti, ja onhan sekin tarina hyvä. Mutta mielestäni kirjan paras tarina on ”Takaisin Xanaduun”. Jotkut sanovat, että Don Rosa on huono piirtäjä, mutta itse olen aina pitänyt hänen tyylistään. Kirjan voi ostaa alle 30 eurolla täältä:

https://kauppa.akuankka.fi/Sarjakuvakirjat/Juhlakirjat/Kadonneen-kirjaston-vartijat-juhlapainos.html?ProductUUID=xJAK7A8hc20AAAFG0kVRYfR_

Don Rosan paras kirja on kuitenkin ehkä Roope Ankan elämä ja teot 1. Omistan senkin, mutta se on niin huonossa kunnossa, että olen pitkään ajatellut ostavani uuden.

Seuraavaksi luen Miika Nousiaisen Juurihoito-kirjan. Ostin sen oikeastaan äidilleni joululahjaksi, mutta sain lainata sen. :)

bussi tarina

18.1.2017 Yleinen

Oli tavallinen  perjantaipäivä, Oulujoen  koulussa 1.luokka tiesi että, tiedossa oli luokkeretki Onnibussilla ja jokaisella oli omia eväitä jos tulee nälkä niinkuin yleensä pitkillä matkoilla. Jokainen ottaa myös mukaan omat kuulokkeet mukaan jos tulee pitkästyttävää mutta Albert otti pallon kuulokkeiden sijasta. Elis sa että, voimme vaihtaa välillä. Rahat oli saatu myymällä keksejä ja omalla tekemällä suklaata. Kuski oli vanha rallikuski  Heikki Paasonen  vähän kuuro ja 38 vuotias ja hän haki luokan koululta. Määränpää oli koulu mutta he kävivät keirtämässä suomea. Mukaan lähtivät Elis joka on 10 vuotias urhea sekä hullu, Albert on 10 vuotias viisas, urhea ja lempinimi on Ape, luokka on tavallinen ekaluokka, opettaja on huolehtiva ja kuski hurjapäistä hurjapäin.

 

He lähtivät matkaan ja ajoivat vähän matkaa kun yhtäkkiä rengas puhkesi tien reunassa. Kuski meni tarkistamaan mikä puhkaisi renkaan. Rengasta oli raapaistu  kynsillä jotka kuuluivat kissalle renkaan vieressä. Kuski ei muistanut missä renkaat olivat joten hän joutui etsimään niitä aika kauan. Luokkalaisia pelotti koska, tämä oli heidän ensimmäinen luokkaretki ja heti kävi ikävää. Yhtäkkiä hän muisti että, rengas oli ruumassa laatikossa kaikkien tavaroiden alla. Hän otti kaikki tavarat pois  aukaisi luukun vaihtoi renkaat, laittoi luukun kiinni ja laittoi vararenkaan paikalleen. Sitten lähdettiin taas matkaan.

 

Vähän ajan päästä bussi pysähtyi. Kuski ei pysäyttänyt bussia vaan se pysähtyi itsestään metsätielle. Kuski meni selvittämään syyn. Syy oli se että, bensa loppui. Albert muisti että, matkan varrella oli bensa-asema. Elis lähetettiin matkaan hakemaan bensaa. Aika kului ja kului eikä Elistä vieläkään näkynyt. monet kuuntelivat muusiikkia kun Eliksellä kesti. monella oli bluetooht kuulokkeet eli langattomat. Yhtäkkiä tiellä syttyi valo, se oli auton valo. Auton kyydissä oli Elis ja joku tuntematon mies. Elis kertoi että, mies oli bensa-aseman omistaja. Bensa laitettiin moottoriin. He kuitenkiin päättivät jäädä nukkumaan bussiin joka oli metsätiellä.

 

Aamulla lähdettiin sitten matkaan. Ajettiin vähän matkaa kun Alberttia alkoi kyllästyttää matka joten hän meni katolle mutta, yhtäkkiä ilmavirta veti Albertin pois katolta. Hän meinasi tippua maahan mutta sai kiinni tangosta joka roikkui bussin perässä. Elis huomasi Albertin roikkuvan tangosta mootoritiellä ja meni sanomaan kuskille että, pysäytä mutta kuski kuuli että, kovempaa kovempaa. kuski kiihdytti lähes kahteensataan kun vasta kuuli pysäytä. Kuski pysäytti ja Ape läsähti bussin perään kiinni ja tippui maahan. tien reunassa. Hänelle ei sattunut mitään mutta säikähti pahasti. Sitten lähdettiin syömään, he menivät syömään Vaasassa Hesburgeriin. Kaikki tilasivat kerrosaterin ja ateriat maksoivat melkein 200 €.

 

Kuski ajoi rauhallisesti päin Helsinkiä kun yhtäkkiä heidän edessä ryöstettiin  Turun pankki. Kaikkia pelotti kun rosvot ajoivat heitä takaa. Kuski oli ennen ajanut rallia joten se auttoi bussissa olevia. Yhtäkkiä rosvo kaivoi pyssyn esiin ja tähtäsi renkaisiin. yksi osui mutta ilmat pysyivät siinä. Kuski sai  karistettua rosvot kannoiltaan ja muisti auton merkin ja rekisteri numeron. Rosvon auto oli Fort mustang 2016 malli ja rekisterinumero on: LZN-100  Rengas puhkesi luodista joka oli osunut renkaaseen, vararenkaita ei ollut joten kuski joutui paikkaamaan renkaan ja ottamaan luodin pois.

 

Yllätykseksi rosvot löysivät taas bussin ja alkoivat jahtaamaan sitä. Kaikkia pelotti mutta Albert pystyi kuitenkin kuuntelemaan musiikkia siinä hälskeessä. Poliisit tulivat vastaan. He huomasivat että, jahtaajat olivat kuuluisia rosvoja. Poliisit lähtivät rosvojen perään ja rosvot jahtasivat bussia. Kuski muisti että, matkalla meni pieni, melkein huomaamaton metsätie. Kuski kiihdytti että, pääsisi pakoon ja pääsikin. Hän ajoi metsätielle ja  sen kautta he pääsivät Kalajoelle. Kaikillä oli kova nälkä joten he menivät ravintolaan Kalajoen lähistölle.-Kalajolla ei ole oikein ravintoloita joten tulimme tänne, sanoi kuski.   

 

Kaikkia kyllästytti jo vähän matka ja musiikin kuuntelu yhtäkkiä Albert huomasi että, olemme oulussa.He ajoivat sitten kouluun päin. Retki oli kestänyt viikonlopun niin kuin pitikin. Huomenna radiossa kerrottiin että, rosvot jotka olivat jahdanneet bussia oli saatu kiinni. Heidän nimensä  olivat Reme Arusvuono ja Antti Roisku. Luokkalaiset oppivat etteivät varasta ikinä eivätkä ala rosvoksi ja he oppivat pakokauhun kun sinua jahdataan. Koko reissu ei ollut mikään turha vaan opettavainen luokkaretki.

Bussi Tarina

12.1.2017 Yleinen

Olipa kerran 6 parasta kaveria. Kaverit tunteva 4 luokalta. Niiden nimet ovat Sanna, Tuuli, Moona, Pekka, Mikko. Elmeri on hyvä naurattamaan kavereitten mielestä. Moona tykkää laulaa. Muut tykkäävät aina naurattaa.He olivat  kauvvan suunnitellut reissua kuudestaan.

Perjantaina oli lähtö päivä. -Moi! huutaa Moona innokkaasti. -Moi! huuta kaikki Moonalle takaisin. Kaverukset eivät ole käyneet ennen bussissa joten he eivät tiedä minne laitetaan laukut. -Tuolla on jokin luukku laitetaan ne sinne, sanoo Sanna.

-Mennään nyt bussiin, sanoo Mikko. -Joo, vastaa Moona. -Lähdetäänkö?kysyybussi kuski. Bussi oli kulkenut jo monta tuntia kunnes bussista menee sähköt. -apua! huutaa kaikki yhteen ääneen. -Anteeksi painoin jotain nappia, sanoo takana istuva mummo.-Kuka svinä olet? kysyy Tuuli. Mutta mummo ei vastaa. -tykkäätkö laulaa? kysyy Moona.-vähän minun lempi laulu on frozenin let it go, vastaa mummo.- Okei olemme menossa eläintarhaan, sanoo Elmeri.

Klo 17.00-Nyt ollaan perillä! Huutaa kuski. -Mikäs tuo on? Kysyy Pekka. -Se on leijona sanoo. Se jahtaa meitä! Huutaa Elmeri. -Se on killti, sanoo Tuuli. kun oli aika lähteä oli myöhä ja pimeä .lapsien piti vielä syödä. Kun se oli tehty oltiin jo perillä kotona.

 

Oli ihan hyvä tarina, mutta olisin halunnut tietää mitä siellä eläintarhassa tapahtui. Ja miten ne sai sen leijonan? Laitoin mustalla kirjoitus virheet. Ja vielä olisin halunnut tietää lopun esim. Mitä tapahtui kun he pääsivät kotiin ja mitä sille lijonalla.  ´JONKUN VERRAN VIRHEITÄ.

Eskapistista rakkautta.

4.7.2016 Yleinen

Eksyin. Oli pimeää ja kylmä. Kuusikko oli niin tuuheaa, ettei sekaan meinannut mahtua. Sain monta haavaa naamaani ja varpaani olivat kuin jääkalikat. Pelkäsin menettäväni varpaani. Sota oli raivonnut jo kolme vuotta. Koko partioni oli jäänyt satimeen. Muut oli ammuttu ja minä jäin kiinni. He sitoivat minut puuhun ja jättivät siihen. Luonnon armoille paitasilleen ilman saappaita. Ensilumi oli satanut jo viikko sitten ja peittänyt mustan valkoiseen. Se oli miellyttävää ja teki vihollispartioiden seuraamisen helpoksi. Nyt se meinasi syödä varpaani. Kiipesin mäennyppylälle, jotta näkisin missä olin. Viimeiset neulastupsut edestä työnnettyäni näin allani avautuvan jokilaakson. Kauniin lumenpeittämän lakeuden, jonka toisella puolella oli suuri tunturi. Joen mutkassa näkyi savua. Siellä oli pieni kota ja muutama eläinhaka. Ilmeisesti poroja. Joku liikkui pihalla mutten erottanut hämärässä kulkijasta mitään. Lähdin nopeasti kohti kotaa, tulta ja lämpöä. Tuupertuisin pian. Kun ulkona liikkuva hahmo huomasi minut se poistui vikkelästi sisälle kotaan. En ehtinyt edes huutaa mitään. Paljonpa oli väliä tämmöisellä ressukalla. Kaaduin hankeen, enkä halunnut enää nousta. Menetin tajuntani.

Havahduin muutaman kerran kun suuhuni kaadettiin jotain lämmintä ja maistuvaa mutten nähnyt ruokkijaani kulhon takaa. Leuassani tuntuva kosketus oli viileä ja varma. Kun viimein heräsin oli aurinkoista ja kodan ovi oli auki. Olin alasti porontaljojen välissä. Katselin ympärilleni ja näin paljon erilaisia tarve-esineitä. Varjo peitti valon, kunnes tulija asteli lähemmäksi. Hän oli nainen! En voinut uskoa silmiäni. Vaaleat auringossa välkehtivät hiukset, valkoiset hampaat ja täyteläiset huulet, jotka kaartuivat hymyyn. Silmät tuikkivat mielihyvää, jota en vielä silloin ymmärtänyt. Yritin nousta, mutta hän painoi minut takaisin selälleni. ”Mitä ihmettä sinä nyt? Enkö saa nousta?” Hän ei näyttänyt ymmärtävän. Silloin tajusin. Hänen oli oltava alkuperäisväestön jäsen. Mutta miksi hän asui keskellä korpea yksin? ”Ymmärrätkö mitä sanon?” Hän vain tunnusteli otsaani ja veti peitteen alas kuunnellakseen sydäntäni rintani läpi. Veti huuleni alas ja tarkisti ikeneni. Olin kuin hevosmarkkinoilla. ”Oletko lääkäri?” Hän veti peitettä vielä alemmaksi ja alkoi tunnustella vatsaani. Paineli sitä eri kohdista, vähän silittikin. Naisen katseessa oli kaihoa. Sitten hän virnisti ilkikurisesti. Veti peitevuodan kokonaan päältäni ja laittoi toisen kätensä rinnalleni, painoi, jotta en nousisi. Silmäiltyään hetken paljastettua aluetta hän virnisti vieläkin makeammin. Katsoi minua silmiin ja lähestyi suu kevyesti raollaan reidellä lepäävää kaluani. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan turpoavaa kaluani uteliaana. En voinut mitään. Kiihotuin armottomasti.
Nainen katseli sykkivää elintäni kuin konttiluuta ennenkuin nappasi sen suuhunsa. Nainen ei ollut koskaan tehnyt minulle niin ja se oli liikaa sodassa vietettyjen vuosien jälkeen. Otin häntä nilkasta kiinni ja pyöräytin koko naisen ympäri niin, että hän pystyisi jatkamaan mitä oli tekemässä ja minä voisin kiskoa häneltä hameen alla olevat villahousut pois. Hän oli kevyt ja kohta upotinkin lämpimän kieleni tämän mysteerisen naisen vulvaan. Se maistui hillalle. Hän nousi ja päästi kaluni huuliltaan. Istui ja liikutti lantiotaan pääni jalkojensa välissä. Koitin ottaa häntä kiinni niskasta ja painaa takaisin lämmittämään miehuuttani, mutta hän ei suostunut. Sen sijaan hän pomppasi pois naamaltani, kääntyi ja tuli suoraan syliini. Hän oli kosteampi kuin lokakuu ja upposin vaivattomasti hänen sisäänsä. En tiedä mitä erämaissa tehdään, mutta hän oli villimpi kuin ahma. Keinutti puolelta toiselle, ravisteli itseään huutaen ja voihkien. Supistellen kaluni vartta samettisella lemmenpaikallaan. Välillä suudellen intohimoisesti ja purren kaulaani, jolloin pystyin kuiskimaan hänen korvaansa kuinka ihmeellinen hän oli. Hän ratsasti kuin Troijan Helena päälläni, enkä kestänyt enempää. Purkauduin kuin tulivuori. Huusin ja tärisin epätoivosta ja täyttymyksestä. Kuulin vain etäisesti tämän ihanan olennon voihkaisut. En tiedä kuinka kauan makasimme päällekkäin ja vain olimme. Aurinko oli jo melkein laskenut kun hän nousi päältäni. Suutelin häntä monesti ja hän otti ne vastaan kuin aavikko sateen. ”Kuka sinä olet?” kysyin, mutten odottanut vastausta…

Olin asunut hänen luonaan jo muutaman päivän. Emme olleet lempineet enää ensimmäisen päivän jälkeen. Olin hämilläni. Miksi tämä nainen ensin haluaa minua ja sitten käyttäytyy erittäin kylmästi ja etäisesti. Hän ei esitellyt itseään, vaikka kysyin moneen otteeseen hänen nimeään. Myös käsiviittomia apunakäyttäen. Ei. Hän vain tutki minut joka päivä kahdesti. Mutta aina siveellisesti ja punastellen. Ujosteliko hän spontaania ilon jakamistamme? Ei voi olla totta. Kuka hän oikeasti oli?
Kolmantena päivänä olin tarpeeksi hyvävointinen auttamaan häntä taloustöissä. Lypsäessäni vaadinta hän tuli aidalle nauramaan. Ilmeisesti tyylilleni hoitaa lypsäminen. Pelkästään lehmiä lypsäneenä en voinut osatakkaan lypsää poroa. Nauru jatkui jatkumistaan, kunnes mittani tuli täyteen. Nousin ylös kyykystä, join kaiken lypsämäni maidon yhdellä huikalla ja lähdin kävelemään aidan portille päin. Pidin katseeni tiukasti naisessa, jottei hän saisi väärää käsitystä aikeistani, tai että olisin suuttunut. Hän katsoi minua koko matkani portille ja aidan vierustaa hänen luokseen, puri huultaan, oli leikillään. Silmät tuikkivat odotusta. Pääsin hänen eteensä ja koppasin hänet tiukkaan syleilyyn. Suutelimme intohimoisesti ja hyväilimme toisiamme vaatteidemme läpi. Olin kuitenkin vielä tuohtunut ylenpalttisesta nauramisesta kyvyilleni ja aloin työntämään naista, tätä kaunotarta suoraan kohti aitaa. Hänen selkänsä osui aitaan ja hän voihkaisi, mutta silmät pyysivät jatkamaan näitä painajaisia. Suutelin lisää ja aloin samalla avaamaan omia housujani, joissa alkoi olla ahdasta. Toisella kädelläni pitelin naista aloillaan aitaa vasten. Hän kävi kuumana. Suudelmat olivat polttavia henkäyksiä ja kun käteni sai hänen alushameensa sivuun ja villahousut tieltä se löysi jotain trooppista. Painoin naista lujemmin vasten aitaa tehden selväksi kuka oli ohjaksissa. Suutelin hänen kaulaansa ahnaasti, samalla kun sormeni tunnustelivat ja hieroivat tämän jumalattaren lemmenpaikkaa. Huokaisin hänen korvaansa muutaman sanan ja vaikka hän ei ymmärtänytkään, se teki hänet entistäkin vastaanottavaisemmaksi. Jatkoin kiusoittelua ja hänen hieromistaan jonkin aikaa pitäen kuitenkin koko ajan huolta, ettei tämä irvailija pääsisi pakoon. Kun sormeni löysivät oikean kohdan koko nainen alkoi värähdellä mielihyvästä. Suutelin häntä vielä rajusti, jonka jälkeen riuhtaisin hänet toisin päin ja painoin taas vasten aitaa. Painauduin kiinni häneen takaa päin ja työnnyin sisään. Pitelin hänen käsiään ja jalkojaan omillani, koska hän oli minun. Olin halunnut tätä jo niin pitkään. Jokainen tunti ilman häntä kidutti kuin ikuisuus, mutta nyt hän oli minun. Liikuin ensin hitaasti, mutta päättäväisesti ja kaivoin samalla toisen käteni takaisin hänen haaroihinsa. Halusin hänenkin nauttivan, sillä kyyti kävisi pian töyssyiseksi…

Lemmin tätä korvessa asuvaa naista kuin viimeistä päivää. Painoin häntä poroaitaa vasten samalla hieroen hänen klitoristaan. Porot katselivat hämmentyneinä kun niiden emäntää vietiin. En halunnut kuitenkaan lopettaa leikkiä vielä. Ehei. Purin häntä niskasta ja kaulasta kun työnnyin vielä muutaman kerran hänen värisevään kehoonsa. Irtauduin hänestä varovaisesti, mutta pidin silti kaunokaisen molempia käsiään toisessani ja hieroin hänen klitoristaan toisella. Talutin häntä niin mökin suuntaan ja suutelin ja kuiskin hänen korvaansa koko matkan. Kun vihdoin pääsimme mökkiin paiskasin naisen taljoilla peitetylle laverille ja aloin riisuman hänen vaatteitaan. Kun hän oli täysin alasti ja vääntelehti laverilla poistin omat vaatteeni. Kävin hänen päälleen sulavasti ja aloin suudella tämän aivan uskomattoman kropan haltijatarta joka puolelta. Hän oli niin makea ja sulokas. Kuinka pehmeä ja täyteläinen. Suutelin hänen huuliaaan, kaulaansa, solisluita, rintoja ja vatsaa kunnes pääsin häpykukkulalle. En ollut ikinä nähnyt kauniimpaa näkyä kuin hän selällään haukkomassa henkeään mielihyvän kourissa.Tartuin hänen uumaansa ja aloin tunnustella kielelläni hänen sopukoitaan. Ne olivat aivan kosteat ja ihana kirpeän makuiset. Jatkoin kunnes löysin kovan pienen nupuran ja keskityin siihen. Nuolin ensin hellästi ja tunnustellen koko ajan kuunnellen naisen reaktioita. Kun hän voihkaisi tehtyäni uskaliaan liikkeen kielelläni aloin toistamaan sitä ja hän meni sekaisin. Tärisi, kouristeli ja supisteli. Ulvoi nautinnosta kuin naarassusi. Jarkoin vielä hetken, kunnes paine nivusissani kävi aivan sietämättömäksi. Pyyhkäisin suupieleni käsivarteeni ja nousin naisen päälle. Suutelin, hyväilin ja hellin häntä vielä tovin, kunnes aloin ujuttamaan kivikovaa ja kuumaa kaluani tämän mystisen neidon lemmenpaikkaan. Hän tutisi kun työnnyin sentti sentiltä hänen sisäänsä. Olimme molemmat hurmiossa toisistamme, eikä muulla ollut enää väliä…

Kuu paistoi kodan savuräppänästä kun havahduin. Nainen makasi vieressäni ja tuhnotti suloisesti pieni hymynkare täyteläisillä huulillaan. En ehtinyt jäädä ihastelemaan tätä kaunotarta kun kodan ovi repäistiin auki ja sisään rymisteli sotilaita. Tiesin, etteivät he nähneet sisällä hetkeen, kunnes heidän silmänsä tottuisivat pimeään. Vetäisin taljan päältäni ja käänsin sen peittämään tätä mystistä vaaleahiuksista neitoa, joka oli minut pelastanut. Häntä olisi vaikea nähdä. Minulla ei ollut toivoakaan kivääristäni, jonka saksalaiset olivat vieneet kun olivat sitoneet minut puuhun luonnon armoille, mutta tiesin tarkalleen missä halonta kirves oli, sillä olin tuonut sen kotaan ennen lemmenhetkeämme. Kuulin saksankielisiä käskyjä kun tulijat huomasivat liikkeeni, mutta he eivät uskaltaneet ampua, sillä eivät tienneet, eivätkä nähneet mitä sisällä oli. Kaksi heistä olivat sisäpuolella ja tätä hyväksi käyttäen pyörähdin lattialle, otin kiinni kirveen varresta ja syöksyin taklaamaan ensimmäistä tulijaa. Hän yllättyi pahemman kerran ja kaatui toverinsa päälle minä perässään. Heidän kivääriensä hihnat sotkeutuivat käsiin ja kuulin kuin kypärät kolisivat maa lattialle. Nostin kirveen ja iskin kaikella suojelun halullani ja vimmallani uudestaan ja uudestaan allani rimpuilevia hahmoja, kunnes molemmat lopettivat liikkeensä. Olin kodan ovella hajareisin kahden ruumiin päällä ja kun nostin katseeni näin kolmannen sotilaan tähtäävän minua. Hyppäsin vaistomaisesti ulos kodan suulta ja kierähdin kuperkeikan kun ensimmäinen laukaus jysähti yössä. Hän ei osunut, tai en ainakaan tuntenut kipua kun kompuroin hangessa jaloilleni. Pulttilukon lataaminen on nopeaa, mutta kirveen heittäminen on vieläkin nopeampaa. Heitin kirveen ja lähdin itse syöksymään sen perään toivoen, että sotilas hämääntyisi kohti viuhuvasta kirveestä. HÄn nosti kiväärin suojakseen ja kirves kimposi siitä vahinkoa aiheuttamatta. Lumi hidasti syöksyäni ja näin kiväärin piipun nousevan minua kohti edellisen hylsyn tippuessa hangelle. En ehtisi millään. Uusi laukaus sai minut kaatumaan maahan. Olin varma, että minuun oli osunut, mutta kun kipua ei tullut nostin pääni hangesta ja näin sotilaan kaatuvan tyrmistynyt ilme kasvoillaan rinnassaan leviävä veriläiskä. Katsoin kodan ovelle, jossa nainen piti kivääriä olkaansa vasten ja silmät suurina seurasi sotilaan kaatumista. Hän oli pelastanut minut taas. Katsoin äkkiä ympärilleni nähdäkseni oliko lähellä lisää partioita, mutta ketään ei näkynyt.
Naisen ilme alkoi vääristyä kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Kivääri tippui hänen vapisevista käsistään ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen maahan. Otin hänet syleilyyni ja vakuutin kaiken olevan hyvin, vaikkei hän minua ymmärtäisikään. Lempeä ääneni ja hellät sanani saivat naisen pian tokenemaan sen verran, että aloimme yhdessä riisumaan ruumiita ja tutkimaan heidän tavaroitaan. Aamun sarastaessa joki oli niellyt kiviin köytetyt ruumiit ja heidän univormunsa ja kaikki tarpeeton oli palanut kodan tulisijassa.
Kun iltapäivä aurinko osui silmiini luulin nukkuvani ulkona, mutta nainen olikin vain kiskonut kodan vuodan pois ja oli juuri rullaamassa sitä kasaan. Näin hänen pakanneen kaiken tarpeellisen kahden poron selkään ja kun hän alkoi sitomaan loppuja tavaroita kolmanteen poroon tajusin, että hän oli lähdössä.
”Mihin olet menossa?”
Ei vastausta. Nainen vain katsoi minuun ja nyökkäsi tulisijan vieressä olevaan pataan, josta nousi herkullinen tuoksu. Hän jatkoi pakkaamista.
”Ymmärrän, että meidän on lähdettävä, mutta minne? Saksalaiset ovat liikkeellä koko Lapin alueella, enkä käsitä mihin voisimme…”
Lentokoneen moottori rikkoi luonnon rauhan kun potkurikone rämisi yläpuoleltamme. Sekin oli saksalainen. Kone lensi niin matalalla, että se oli varmasti huomannut meidät.
”Unohda! Meidän on mentävä!” sanoin itselleni ja aloin kiskomaan kaikkea tarpeellista kasaan.
Matkasimme koko yön. En tiedä minne nainen minua johdatti, mutta tähdistä päätellen pohjoiseen. Aamulla aloimme lähestymään erästä suurta tunturia. Nainen käsitteli porojaan niin taitavasti, että olisin voinut luulla hänen puhuvan niiden kanssa. Kiersimme tunturia itään päin, kunnes näin mihin olimme menossa. Kuru tunturin kyljessä. Kun lähestyimme kurua näin rinteessä aukon. Luolan! Se oli suojainen paikka, jossa vaivaiskoivut ja pajut tekivät lähes läpitunkemattoman ryteikön, ennen kuin päästi meidät luolan suulla avautuvalle tasanteelle.
”Tämäpä vasta oiva piilopaikka” mumisin väsymyksestä turtana.
Kun viimein saimme edes jonkinlaisen leirintapaisen pystyyn tämä neito kömpi viereeni ja painautui aivan minuun kiinni kuin hakien suojaa. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa. Nukahdimme aamuauringon kajeessa toisiimme käpertyneinä.

Iltasatuja

4.7.2016 Yleinen

Bogota

Siinä se seisoi silmät kiiluen ja tuijotti, jotain espanjaksi sanottuaan. Ymmärsinkö? En. Pidin pokkani ja jatkoin marihuanasätkän käärimistä. Se oli ulkona kasvatettua. Sen tunsi hajusta. Sisällä kasvatettu tuoksui vahvemmalta ja sen katunimi oli cripi, yskä.
”I kill people for money.” se sanoi ja jatkoi tuijottamistani kämmenen mitan naamastani. Vitun vitun vittu, ajattelin ja nyökytin päätäni samalla nuolaisten paperin päältä kun jointti oli jo loppuun asti käännetty.
Tyyppi alkoi käydä hiilenä. Sen huomasi ilmeestä. Pysyin välinpitämättömän oloisena, heitin pötkön huuleeni ja sytytin liekin.
”I kill people for money!”
”Tranquilo.” sanoin. Rauhoitu.
Tarjosin palavan sätkän tälle uhoajalle. Hän nappasi sen ja imi posket lommolla.
”De donde eres?” hän kysyi.
”Finlandia.”
”Englandia?”
”FINlandia!”
Mietin, mitä vitua teen ja kuinka pääsen livahtamaan paikalta. Vielä tarkemmin asiaa pohdin kun tämä orankia muistuttava latino veti paitansa helmaa ja siihen piirtyi pistoolin ääriviivat. Se hymyili. Vitun kusipää. Tiesi että gringo oli pulassa.
Siinä vaiheessa koko illan tanssittamani neito saapui paikalle. Pidän naisista, joilla on jotain josta saa kiinni. Muttei liikaa. Muodot ovat tärkeämmät. Tällä ruskeasilmäisellä ja kanelin värisellä naisella ei moisia ollut, ellei muotoja väärään suuntaan lasketa. Hän oli silti kaunis omalla pyöreällä tavallaan. Tyttö alkoi pauhata jotain espanjaksi. En saanut selvää mitä he sanoivat toisilleen, mutten älynnyt lähteä paikalta kun siihen tarjoutui tilaisuus. Latinot ovat mahtavia kun he riitelevät. Hetken ölistyään tämä oranki heilauttaa käsiään kuin antautuen ja käski minua painumaan vittuun. Olen hieman macho, mutta en hullu. Alkoi armoton vitutus. En saisi maistaa tuota kanelia, joka katsoi uhoajaa silmät täynnä jotain, jota en silloin vielä osannut tulkita. Lähdin vetämään. En katsonut taakseni, mutta kuuntelin tarkasti mitä takanani tapahtui.

Bógotan yö oli viileä, kuten vuorilla usein on. Ei ristin sielua La Candelarian, eli vanhan kaupungin paskaisilla kaduilla. Vitutti armottomasti. Pää täynnä pilveä, viinaa ja kokaa. Nainen kainalossa. Nainen, joka osasi tanssia. Voi Luoja! Tämä tipunen oli liimautunut entistäkin tiukemmin kylkeeni kun lauloin baarin edesssä suomeksi. Aloin taputtaa rytmiä ja heittämään jotain vanhaa Jukka Poikaa. Hän tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni kuin näyttääkseen kaikille, että olin hänen. Naiset ovat tuolla tavalla omituisia. Heidän on omistettava ja suojeltava mustasukkaiesti kaikkea omaisuuttaan. Varsinkin miehiä. Miesten lukumäärällä ei ole väliä, kunhan niitä on. Monta. Minä sen sijaan olin taas kerran yksin.
Kävelin pitkin La Candelarian katuja kun kuulin juoksuaskelia takaani. Eikö yö voisi jo päättyä, mietin. Se oli tuo kanelin värinen somistus.

Kun ympärilä on vain roskaa, kulkukoiria, paskaa, pummeja ja poliiseja tulee epätoivoinen olo. Aivan kuin koko maailma olisi menossa kohti tuhoa. Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Ihminen kerrallaan. Tällainen ympäristö saa villiksi. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki on auki. Kaikki käy. Mikään ei ole kiellettyä. Pääsimme Kanelin huoneeseen. Se oli pieni komeron tapainen isommassa talossa, jossa oli monia huoneita.
”Quieres coca?” kysyin.
”Sí!”
Istahdin lattialla olevan patjan reunalle. Huoneessa oli matalat lipastot yhdellä seinällä ja patja toisella. Ainoa puhdas asia huoneessa oli katossa olevasta putkesta roikkuvat vaatteet. Keino päästä pois kurjuudeesta. Kenties lopullisesti.
Kaivoin pitkulan peilin taskustani ja otin pussin kokaiinia sukanvarrestani. Sekään ei ollu priimaa, kuten ei marihuanakaan. Vedimme viivat. Kun ällöttävä maku kurkkuni perällä alkoi olla ohi Kaneli kävi päälleni kuin villikoira. Suu auki, kieli kurkkuun ja toinen käsi haaroihini. Vastasin samalla mitalla takaisin. Revin housut hänen jalastaan ja avasin sepalukseni. Nousin seisomaan ja kaivoin kaluni esiin, joka oli helppoa sillä minulla ei ollut alushousuja, kuten ei hänelläkään. Se roikkui puolikovana ja sykähteli nousten pikku hiljaa. Aloin hieroa itseäni ja lähestyin patjalla istuvaa housutonta saalistani. Hän otti sen suuhunsa ja imi kuin hullu. Otin varmuuden vuoksi häntä niskasta kiinni, jottei hän pääsisi karkuun ennen kuin olisin saanut tarpeekseni. Kun sain mielestäni tarpeeksi kiskaisin kullin hänen suustaan ja suutelin rajusti. Työnsin huohottavan naisen selälleen. En ollut kovinkaan hellä, sillä se ei ole maan tapa. Myöhemmin tosin sain kuulla, että olin ”hellä macho”. Hän valui jo muutenkin likaiselle lakanalle. Työnnyin hänen sisäänsä ja hän voihkaisi ”Oh, papito!” Panimme kuin emme olisi ikinä saaneet. Monta tuntia. Kaikkialle. Kun väsyimme otimme nenämme täyteen ja huikat rommia. Kalu oli kuin terästä, mutta tuleminen vaikeaa. Hän jatkoi voihkimista ja vaikerrusta.
”Muy rico! Muy rico!”
Kun vihdoin sain omani oli jo aamu. Kaneli meni aivan villiksi kun roiskin mällini raivolla hänen pakaroilleen ja huusin orgasmista sekaisin ”Ota mälliä huora! Tästä saat! Ota!”
Makasimme ja huohotimme. Tajusin kuinka vaikeaa kommunikointi oli, silä hän puhui huonommin englantia kuin minä espanjaa. Hetken änkytettyämme hyvästelin hänet kuumalla suudelmalla, puin päälleni ja lähdin. Kompuroin ulos tuosta haisevasta lahosta läävästä, joka oli sikäläinen kerrostalo.

Kaikki on kauniimpaa aamulla. Tai sitten olin vain vielä sekaisin seksistä, rommista ja päihteistä, jotka jotkut idiootit luokittelevat huumeiksi.
Eräs mulatti kääntyi kujalta samalle tielle, jota kävelin. Pitkä ja vahva nainen. Sellainen joka tiedostaa olemuksensa tekemän vaikutuksen ympäristössään. Koko katu pysähtyi kun hän käveli ohi. Tiukat collage-shortsit ja hihaton toppi. Nännit piirtyivät kankaalle, perse oli kuin mustalla naisella. Kapeat hartiat ja leveä, mutta pyöreä lantio. Yksikään hänet nähnyt mies ei voinut jättää sitä vain vilkaisuksi. Tuijotimme, kuolasimme, kiihotuimme. Tuollaiset naiset tietävät sen ja käyttävät sitä saadakseen mitä vain typerykset ovat valmiita ostamaan. Naisilla on sillä tavalla helppoa. Ei minulla. On otettava se mitä saa. Lypsettävä elämää, ennen kuin se lypsää tyhjäksi niin taskut, kassit kuin sielunkin. Mitä muuta täällä voisi tehdä? Lapsia? Meitä on jo liikaa. Uraa? Vain kusipäät ylenee nopeasti. Häikäilemättömät, ahneet, sielunsa myyneet. Ei. Hetki kerrallaan. Pullo, jointti, viiva, nainen. Ei aina siinä järjestyksessä, eikä välttämättä yhdessä. Jotain on kuitenkin tehtävä.

Karibia

Heräsin siihen kuin jäätyisin kuoliaaksi. Olin varma että heräisin lumihangesta. Aloin ottamaan askelta alas sängystä, kunnes tajusin että nukuin kerrossängyn yläpunkassa ja olin juuri tippumassa perseelleni, kuten niin monesti tässä elämässä. Sain kuin ihmeen kaupalla vasemman jalan alleni, jolloin koukistuva jalka otti tiputuksen vastaan ja siirsi sen suoraan leukaani. Pimeni.
”What was that?”
”Did someone fall?”
Naurua.
Avasin silmäni. Tai ainakin luulin avanneeni. Pilkkopimeää. Suussa maistui veri ja päässä pyöri. Perse oli kipeä.
”Perkele…”
”Aahaha! It’s the Finn!”
”Go fuck yourself! Who the hell turn the AC at such temperatures? Im right next to it. Shit. Where’s your brains you fucking retards!?”
Annoin palaa. Täyslaidallinen. Napsautin samalla valot päälle. Olin pärskinyt verta huutaessani allani nukkuneen kusipään vuodevaatteisiin, yövaatteisiin, käsivarrelle, repulle. Kaikkialle. Kun tämä britti huomasi ettei se kostea hänen kädellään ollut vain sylkeä, hänen ilmeensä muuttui murhanhimoiseksi.
”You fucking bra…”
Britti oli nousemassa alapunkalta, mutta latasin oikean koukun suoraan hänen leukaperiinsä koko raivoni voimalla. Vitun norsu! Muut huoneessa olijat jäykistyivät. On aina paras lopettaa kaikki helposti. Lyödä ensin. Äkillinen väkivalta lamauttaa ihmisen. Tungin kamani reppuun ja lähdin vessaan siivoamaan naamani ennen häipymistä tästä gringo helvetistä.
Karibialla ja varsinkin Cartagenassa vessat tunnistaa hajusta jo kaukaa. Viemäriverkosto oli vahassa kaupungissa niin ahdas, ettei vessapaperia saanut heittää pönttöön. Huusseissa oli korit paskapaperia varten. Löyhkä. Lämmin paska. Aina tuore. Pääsin ulos nopeasti ja kuulin takaani hälyä kun paiskasin hostellin oven kiinni.
Oli vasta aikainen aamu kun astuin ulos kamoineni. Lähdin satamaan päin.
Halusin päästä pois kaikesta. Pois näistä likaisista kaupungeista ja idioottituristien jaloista. Jonnekkin missä ei ole kulkukoiria estämässä tien ylitystä, pummeja repimässä hihasta tai poliiseja kyyläämässä. Epäilemässä kaikkia ja kaikkea. ”Mutta Joonas. Se on laitonta!” Niin ne aina sanovat. Se on heidän ainoa argumenttinsa kaikkea sitä vastaan, joka heitä pelottaa. Laitonta. Minusta ihmiset, jotka antavat muiden päättää mikä on oikein ja väärin ovat eksyneet. He eivät elä itseään varten, vaan miellyttääkseen muita. Kukin tavallaan. Minä sen sijaan kävelin rinkka selässä, ilman paitaa, vaaleat hiukset auki ja leukaani, sekä persettäni jomotti niin helvetisti.
Kesken sumeiden mietteideni vastaan kävelevä mulattinainen alkoi paasta minulle maailman epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneena. Tai ainakin niin luulin. Köyhistä ja rikkaista. Minusta, jolla on varaa matkata heidän maahansa ja heistä, joilla ei ole varaa edes bussilippuun. Toivotin ämmän kohteliaasti helvettiin.
”Painu sinä imemään äitiäs vitun vajukki!” Ei hän mitään tajunnut suomestani, mutta äänenpainoni varmisti pointin. Jotkut ovat tuollaisia. Valittajia. Luulevat ihonvärini tuovan mukanaan pari miljoonaa, Rolls Roycen ja huvijahdin. Olin persaukinen gringo vieraassa maassa. Turha minulle tulla jauhamaan.
En ollut ikinä käynyt satamassa, eikä tie ollut minulle tuttu. Ei puhelinta, karttaa tai minkäänlaista tietoa suunnasta. Ei edes kielitaitoa kysyä, tai ainakaan ymmärtää vastausta. Tällaiset retket ovat minulle tuttuja. Hah. ”Tuttuja.” Päämäärättä haahuiluun olin perehtynyt jo pikkupoikana. 5-vuotiaana ajelin vanhalla pyöränrämälläni pitkin Kellarpellon katuja. Ilman päämäärää ja kelloa. Ilman kännykkää, sillä ne olivat matkalaukun kokoisia. Keräsin pulloja, kiusasin spurguja ja tutkin uusia paikkoja. Pyörä oli haalean sininen. Kaksi tankoa, jotka molemmat tekivät notkon alakautta päättyen tukevaan tarakkaan. Pieni ja matala, kuten ajajansakin. Kunnes eräänä päivänä olin ajamassa parkkipaikan läpi kotiini. Asuimme silloin isäni kanssa Siwan talonmiehen asunnossa, joka oli kaupan kanssa samaa rakennusta. Henkilöauto, vanha Saab peruutti päälleni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pelastautumaan kuralätäkön kautta. Ilman sitä olisin takuulla murskautunut, kuten pyöräni, kuin kaljatölkki. Päämäärien ottaminen on vaarallista tai sitten vain liian tylsää. Nyt minulla kerrankin oli sellainen. Satama.
”Buenas amigo!”
Musta iso kalju mies, sekä hieman lyhyempi hyvin pukeutunut latino olivat edessäni virnuilemassa.
” Haluutsä ostaa laivalippuja?”
”Minne?”
”Playa Blancalle. Sopis sulle. Haha!”
”Paljon pyydät?”
”Viiskyt.”
”Viiskyt tuhatta Kolumbian pesoa?”
”Jep.”
”Älä viiti. Kakskyt.”
”Kolkyt ja säästyt kymppitonnin verolta.”
”Báru vero?”
”Just se. Se on kymppitonnin.”
”Selvä. Maksan kun nousen laivaan. En ennen sitä.”
”Joo joo. Mennään.”
Latino vinkkasi taksin luoksemme ja neekeri vahti minua kuin vankia. Seisoi kädet ristissä edessäni ja tuijotti alas. Aina ne tuijottavat alas. Latino sai taksin ja sanoi neekerille jotain. Nousimme tämän valkoisessa puvun takissa, suorissa vaaleissa housuissa ja hiukset geelistä märkinä olevan latinoloverin kanssa ahtaaseen taksiin. Hän eteen kuskin viereen ja minä taakse. Ajo-ohjeet kuulostivat kaikkea muuta kuin ”Satamaan kiitos ja vauhdilla.” Tungin kokat ja pilvet taksin istuinten väliin. En käytä. Olen puhdas. Matka jatkui ja kohta käännyimme päällystämättömälle tielle. Lahoista laudoista kyhättyjä hökkeleitä paratiisissa. Aaltopeltiä kattona, tai muovia. Selitys etupenkillä jatkui. Aloin huutamaan ”Mitä vittua jätkät!? Satamaan!” Juuri silloin taksi kaarsi slummien ympäröimään satamaan.

Epätoivo

Ajelehdin vailla päämäärää. Etsin unelmia aavalta elämän ulapalta hukkumisen uhalla. Kaikkihan me vellomme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa omine toivenemme, haluinemme ja mietteinemme. Niin minäkin. Tällä kertaa epätoivon vimmalla. Unelmat ovat kuin paatteja. Niitä haluaa ja toivoo sydämensä pohjasta. Haluaa päästä hyisestä merestä ja hukkumiskuoleman uhasta johonkin utopiaan. Ei unelmat ole pysyviä. Vain matka niitä kohti on pysyvää, sillä niissä purkeissa ei ole ankkuria. Kun kaikki saavuttamasi ajautuu alas maailman reunalta, voit pelastautua ja etsiä uutta, tai sitoa itsesi paatin kanteen ja vajota sen kanssa. Se siitä. Oli joulukuu ja makasin vitivalkoisella hiekalla polttavan auringon alla palmupuiden huojuessa tuulessa. Minulla oli kaikki mitä halusin. Hah! Minulla ei ole ikinä kaikkea, mitä haluaisin, mutta kaikki tarpeellinen, jota ihmiset yleensä kokevat tarvitsevansa. Aurinkoa, seksiä, rommia ja vähän hierontaa. Rannalla kierteli toisinaan mustia ja mulatteja tarjoamassa hierontaa pikkurahalla. Laadukasta se ei ollut, mutta toisinaan joku näistä kaunottarista suostui vetämään käteen tai antautumaan lemmenleikkeihin lehvästöiden suojissa. Lisämaksusta tietty. Se oli kapitalismin kulta-aikaa. Kaikki oli kaupan jos vain rahaa löytyi. Silti turhauduin Isla de Bárulla.
Mietin ja makasin. En osannut ottaa suuntaa. Elin päivä kerrallaan, kuten kaikki aina sanovat. Se on helvetin huono juttu. Ihminen kuolee sisältä eläessään vain päivän kerrallaan. Taantuu eläimeksi, jolla ei ole suunnitelmia, unelmia tai motivaatiota. Ei sillä, että niillä olisi lopulta mitään väliä, sillä millään ei ole. Koko olemassaolon dilemma alkoi ahdistaa. Otin puolikkaan rommipulloni ja lähdin. ”Jamaica” siinä luki valkoisella mustassa pullossa. Ei mitään muuta. Mutta se oli priimaa.

Etsin suuntaa elämääni ja nautin trooppisesta paratiisista, kunnes tulin sairaaksi. En tiedä oliko se paikallisten vesi, hietakärpäset vai kenties kalan kanssa syömäni salaatti. Tein kaikki virheet ja maksoin niistä kovan hinnan, kuten aina. Kantapään kautta. Noh, siinä olin rinkka selässä, kuumetta +40c ja pää niin lukossa, ettei sanaakaan tullut huuliltani vaikka kuinka koetin. Pääsin silti kuin ihmeen kaupalla takaisin mantereelle Cartagenaan. Menomatka Isla de Bárulle hoitui hoikailla pikaveneellä slummisatamasta, mutta paluumatkan istuin muiden turistien kanssa kiltisti isossa paatissa, jolla meni aivan liian monta tuntia päästä perille. Kun vihdoin sain maata jalkojeni alle oli jo myöhäinen yö ja satoi kaatamalla. Siis oikeasti kaatamalla. Suomen sateet olivat pelkkä ejakulaatio tähän vedenpaisumukseen verrattuna. Kävin kysymässä monesta paikasta huonetta, mutta kaikki olivat täynnä tai aivan liian kalliita. Halusin vain kuukahtaa sänkyyn ja kuolla pois. Jalkani eivät meinanneet enää kantaa ja pääni olisin mielummin syöttänyt rotille kuin kantanut harteillani. Juuri silloin eräs paikallinen hieman veijarin oloinen latino liimautui kylkeeni. Kyseli mistä olin ja mitä tarvitsin. Sanoin vain tarvitsevani majapaikan ja hän tietenkin, tietenkin tiesi jonkun kaiman kummin serkun, jolla oli halpa hostelli aivan lähellä. Lähdin hänen matkaansa, koska kävelimme valaistulla kadulla. Mutta kun tämä hölösuu kääntyi kapealle kujalle, jossa näkyi hämäriä hahmoja varjojen seassa annoin hänen mennä. Jatkoin vain matkaani edes sanomatta mitään. Hän huuteli perääni, mutten edes vilkaissut taakseni. Kusettajan tuntee aina. Pääsin silti tämän vanhan merirosvo kaupungin muurien sisäpuolelle, jossa eräästä ovesta astui aivan taivaallisen kaunis valkoihoinen nainen. Hän huusi perääni.
”Hey! Excuse me mister! What are you looking for?”
”Place to sleep.”
”Well, I just started a new hostell here, and I would love you to be my first…customer.”
Ihmettelin tätä taukoa hetken, kunnes tajusin hänen ilmeensä. Kävikö tämä jylhä skandinaavikissa kuumana?
”How much you want?”
”How much are you willing to pay…?”
”All I have…in here” Ja nappasin kiinni haaroistani. En tajua mikä minua vaivaa kun olen kuumeessa. Jos olen yksin runkkaan itseni puhki. Käyn kuumana monella tavalla.
Olimme kapealla pimeällä kujalla ja tämä minua päätä pidempi naaras seisoi puoliksi avonaisen oven kynnyksellä ja selvästi puntaroi minua katseellaan. Hän pyysi minut sisään ja myöhemmin sisäänsä maksuksi parin päivän levosta. Hänen nimensä jäi minulle epäselväksi, koska hän sanoi nimekseen vain ”Betty”. Meillä oli hauskaa muutaman päivän ajan, kunnes hän alkoi tykästymään liiaksi siihen mitä hänelle annoin. Pyysi minua jäämään ja hoitamaan hostellia hänen kanssaan. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Halusin olla vapaa. En tiennyt mitä halusin, missä halusin, saati ketä halusin, joten hiivin tavaroineni ulos kun hän oli nukahtanut. Se oli kieltämättä halpamaista, enkä nauti töykeydestä naisia kohtaan, mutten myöskään jaksa draamaa. Helvettiin hienotunteisuus ja sovinnaisuus. Helvettiin kaikki. Olemme lopulta kaikki yksin. Onneksi rommia oli vielä jäljellä.

Aluksi…

23.5.2016 Yleinen

Hellou…

Eli siis tämän blogisivun tarkoituksena on, että kirjottelen tänne erilaisia tarinoita tai tekstejä, (mutta kuitenkin tarinoiden muodossa), mitä fiiliksiä nyt ikinä tuleekaan ja mitä päässä millonkin liikkuu.
Mutta lähinnä ja päällimmäisin idea oli se, että haluan että en kirjota enää vain itselleni, tyylillä paperille kynän kera,vaan myös niin, että muutkin voivat lukea ajatuksiani ja tuotoksiani.

Toivottavasti tykkäätte! :)

~ a

Is

Luku 1

6.4.2015 fiktio, tarinat, Yleinen

Jälleen Jaana istui yksin huoneessaan ja yritti olla ajattelematta mitä jos. Jossittelu ei auta. Ei se ollut koskaan auttanut.                                                                          Kovaääninen nauru hätkähdytti hänet hereille mietteistään. Hän vilkaisi huonettaan, joka oli, kuten yleensä, varsin mitäänsanomaton. Sängynpeite, jolla hän nytkin istui, oli vaaleansininen. Vasemmalla ikkunan edessä oli tummanruskea työpöytä, jolla oli tavallista sälää – kyniä, papereita, roskia. Pöydän vieressä lattialla nököttävä paperiroskis oli täyttynyt jo ajat sitten, eikä Jaana jaksanut tai muistanut koskaan käydä tyhjentämässä sitä. Jaanaa vastapäistä seinää ison osa peittivät peittivät kirjahylly ja vaatekaappi. Kirjahylly oli tummanruskea, niin kuin pöytä, ja kaapin ovet olivat maalattu valkoisiksi. Lattiaa peitti musta matto.

Jaana huokaisi. Isän kaverit ne taas olivat, remusivat keittiössä. Kännissä, kuten aina.

Äidin kuoleman jälkeen isä oli ollut sellainen. Turvautunut kaveriporukkaansa, ollut useimmiten kännissä. Selvinä päivinään hän osasi olla mukava ja hauska isä, mutta surumielinen. Ei enää entisensä. Isä oli nykyään vain sen isän kuori, joka Jaanalla oli ollut pienenä. Rikki, ontto sisältä.

Nyt Jaana ei halunnut jäädä kuuntelemaan miesten hauskanpitoa, vaan avasi huoneensa ikkunan ja livahti sitä kautta ulos. Heillä oli onneksi vain yksikerroksinen omakotitalo, joten ei ollut vaikea poistua sitä kautta. Jaana oli tottunut siihen; ei ollut kivaa kulkea sisäkautta keittiön ohi, kun isän kaverit olivat paikalla huutelemassa.

Kaunis sää kohotti Jaanan mielialaa. Oli perjantai-iltapäivä, toukokuun loppu, ja aurinko paistoi sinisellä taivaalla, jolla leijaili vain pari pilvenhattaraa. Lintu lauloi heidän pihallaan olevassa puussa.                                                                                         Jaana kahlasi rehottavan nurmikon läpi. Isä ei hirveästi välittänyt hoitaa puutarhaa. Siellä oli se puu, portin vieressä pari rehottavaa pensasta ja talon edessä kukkapenkit, joissa oli kasvanut kukkia viimeksi… No, joskus. Sama se. Jaana astui portin läpi kadulle ja oli törmätä pikkupoikaan, joka juoksi hänen ohitseen toisen perään. Poika sai kaverinsa kiinni, hihkaisi ”Hippa!” ja he juoksivat pois. Heidän ikäisenään minäkin olin onnellinen, Jaana ajatteli, katui ajatusta saman tien ja hätisti sen pois kuin häiritsevän kärpäsen. Ei hän joka päivä ollut näin synkkä; olihan äidin kuolemasta jo monta vuotta. Mutta tänään ei ollut varsinaisesti hänen päivänsä.

Jaana päätti suunnata läheiseen puistoon, josta oli aina pitänyt. Hän lähti kävelemään katua pitkin, ja vastaan tuli joukko teini-ikäisiä tyttöjä, ehkä Jaanaa vuotta nuorempia. He tukkivat melkein koko kadun, joten Jaana väisti oikealle jolloin reunimmainen tyttö tuuppasi häntä. Luultavasti vahingossa, muttei huomannut tai viitsinyt sanoa mitään vaikka Jaana melkein kaatui autotielle. Jaana vastusti houkutusta huutaa perään. Mitä se auttaisi? Eivät nuo idiootit kuitenkaan välittäisi.                                                        Koulussa Jaanalla ei ollut ystäviä. Hän oli erilainen kuin muut, ja sitä paitsi hiljainen. Hän ei osannut selittää erilaisuttaan. Hän ei vain pitänyt samoista asioista kuin muut. Jaanalla ei ollut mukavaa kotona eikä koulussa. Hänen elämänsä ei ollut kovin mukavaa.

Puistossa oli varsin rauhallista. Niin kuin yleensäkin, ja juuri siksi Jaana viihtyi siellä. Puistoa reunusti tuuhea pensasaita. Siellä oli pieni leikkikenttä lapsille, suihkulähde ja monta penkkiä. Muuten maata peitti vihreä, leikattu nurmi mutta puistossa kiersi sorapolku. Se oli mainio paikka rentoutua ulkona.

Leikkikentällä telmi pari lasta samalla kun heidän äitinsä istui lähellä lukien lehteä ja vahtien heitä sivusilmällä, ja kauempana vanha nainen istui penkillä lukemassa kirjaa. Muuten oli autiota. Jaana astui eteenpäin mennäkseen penkille istumaan, mutta silloin jokin syöksyi häntä päin ja Jaana lensi parkaisten rähmälleen.

”Anteeksi!” hätääntynyt pojan ääni kuului ylhäältä. Jaana kierähti selälleen ja näki suunnilleen ikäisensä, 16-vuotiaan pojan, jolla oli tuuhea ruskea tukka, suora nenä ja hätkähdyttävän siniset silmät. Pojalla oli päällään mustat shortsit ja vihreä t-paita. Pojan vieressä lojui musta polkupyörä. Hän ojensi lihaksikasta kättään Jaanaa kohti auttaakseen tämän pystyyn. ”Se oli vahinko! Minun piti väistää juoksevaa lasta ja menetin hallinnan. Oletko kunnossa?”                                                                        Pojan silmissä oli huolestunut ja säikähtänyt katse, ja Jaana tiesi että tämä oli oikeasti pahoillaan. Jaana rauhoittui ja tarttui käteen. Se oli lämmin ja sileä. ”Olen kunnossa, ei se mitään”, hän vakuutti ja poika veti hänet jaloilleen. Jaana pyyhkäisi kädellään vaatteitaan pari kertaa ravistaakseen isommat roskat pois. ”Oletko varma? Tulin aika lujaa, enkä ollenkaan kerennyt väistää”, poika vastasi ja veti pyöränsä ylös ettei se tukkisi kulkuväylää. ”Ei hätää, olen ihan totta kunnossa”, Jaana toisti. ”No hyvä”, poika sanoi helpottuneena ja potkaisi pyörän tuen alas ja asetti sen viereensä seisomaan. Sitten hän ojensi kätensä, tällä kertaa kätelläkseen. ”Olen Toni”, hän sanoi ja Jaana puristi kevyesti hänen kättään. ”Jaana.” Toni katsoi häntä uteliaasti. ”Näytät hämmentyneeltä.” Ajoit äsken melkein päältäni, Jaana ajatteli, mutta tiesi itsekin ettei kyse ollut siitä. ”Yleensä ihmiset eivät ole näin mukavia”, hän sanoi. ”Taidat olla aika yksinäinen?” Toni arvasi. Jaana katsoi hänen hätkähdyttäviin silmiinsä, jotka toivat mieleen kirkkaan jäätikön, paitsi että ne eivät olleet kylmät ja kovat. Jaanasta tuntui, että ne porautuivat hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, pystyivät kertomaan Tonille hänestä kaiken. ”Niin voisi kai sanoa”, Jaana mutisi. Toni hymyili surullisesti. ”Tunnistan tyypit, joilla on kotona ongelmia. Olen itsekin sellainen.” Jaana katsoi häntä ällistyneesti. ”Sinun ei ole pakko kertoa, mutta toisinaan avautuminen auttaa. Minun isäni on kuollut, ja äitini ei hirveästi välitä minusta. Elän sen kanssa. En minäkään välitä hänestä”, Toni kertoi. Hänen äänestään kuului, ettei se ollut täysin totta, mutta hän pärjäsi. Niin kuin Jaanakin oli pärjännyt jo vuosia. Jaanan ei ollut tarkoitus kertoa – mitä hänen ongelmansa kuuluivat vieraille ihmisille – mutta sanat karkasivat hänen huuliltaan. ”Äitini on kuollut, ja sen jälkeen isä on lähinnä ollut aineissa. Hän on työtön, eikä juuri lähde kotoa muuta kuin kavereidensa luo.” Toni nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja voit luottaa siihen, että oikeasti ymmärrän.” Ja Jaana uskoi sen. Sen vain näki, että Toni oli rehellinen. Ja tuntui siltä, kuin jotain raskasta olisi leijailut pois hänen sydämeltään. Kerrankin hän pystyi jakamaan tunteensa jonkun kanssa.

”Tiedän, että tapasimme juuri”, Toni sanoi empien, ”mutta olen menossa syömään. Haluaisitko tulla mukaan?” Yleensä Jaana olisi toki varuillaan, jos vieras ihminen pyytäisi häntä mukaansa, mutta hän piti Tonista. Hän jokseenkin luotti tähän. Ja hänellä sattui olevan sen verran rahaakin mukana. ”Minne?” hän kysyi. ”Tiedän tässä lähellä yhden kivan kahvilan”, Toni kertoi. ”Sieltä saa mahtavia katkarapuvoileipiä.”

”Pidän katkaravusta.”

”Hyppää kyytiin sitten.”

Toni asettui pyöränsä selkään, ja Jaana asettui tarakalle. ”Pidä kiinni”, Toni sanoi. Jaana tarttui häntä vyötäisiltä kiinni. Hän tunsi käsissään kihelmöintiä. Ja Toni lähti matkaan.