Selaat arkistoa kohteelle tarina.

Nyrkillinen tyhjyyttä

18.1.2018 Yleinen

Tunnen tämän paikan. Olen tismalleen samassa paikassa kuin aiemminkin, sillä olen käynyt täällä ennenkin, joskus useammin ja joskus harvemmin. Pääsen tänne vain yksin. En voi tulla tänne, jos olen onnellinen. Toisaalta en pääse tänne, jos olen surullinen. Toisinaan haluasin tuoda jonkun mukanani tänne, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista. Ainakaan käytännöllisesti. Teoreettisesti, ehkä, en tiedä.
Haluaisin jonkun näkevän sen mitä näen, tuntevan sen mitä tunnen ja olemaan tavalla, miten olen.
Välillä yritän huutaa, mutta huuto ei kanna minnekään, sillä sitä ei tule. Haluaisin itkeä, mutta en vain voi. Sen sijaan, että huutaisin keuhkojeni täydeltä tai itkisin oloni puhtaaksi, tuijotan vain jonnekin kauas täältä. Vain nyrkillinen tyhjyyttä lyö rinnassani muistuttaen siitä, että olen:
”Olet siellä vielä.”

Hän

15.1.2018 Yleinen

Siitä oli kulunut jo jonkin aikaa, kun viimeksi olin häntä nähnyt. En oikeastaan enää tarkalleen tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, sillä päivät ja viikot tuntuivat turruttavan pitkiltä ja joskus jopa mitättömiltä ilman hänen läsnäoloaan. Välillä tuntui siltä, että en edes tuntenut päivän vaihtumista,ja nukkumisestakin oli tullut pelkkää suorittamista. Välillä nukkuminen tuntui parhaalta lääkkeeltä, sillä tiesin, että seuraavasta päivästä olisi yksi päivä vähemmän siihen, kunnes voisin nähdä hänen suloiset,lempeät ja lämpimät kasvonsa uudelleen. Mitä tahansa tein, ajattelin tai katsoin, näin hänen kasvonsa kaikkialla. Tuntui siltä, kuin olisin yritänyt juosta kilpaa itseni kanssa, kuitenkaan koskaan saavuttamatta maaliviivaa. Totisesti en saavuttanut toisinaan kyseisinä hetkinä yhtikäsmitään; ajatukset harhailivat omilla raiteillaan kesken arkisten asioiden ja ainoa asia, mikä mieleeni vähänväliä piirtyi, oli hän.

 

 

 

Soivia hetkiä

14.4.2017 Yleinen

Musiikki tarjoaa minulle haaveita ja heittää tielleni jopa paineita, mutta samalla se on avun ja lohdun lähde. Musiikissa hienointa on sen tapa muokkautua kuulijaansa varten. Tietyn tyylinen musiikki ei voi miellyttää kaikkia, ja aluksi musiikin onkin läpäistävä kuulijan portti, jota vartioi kaiketi musiikkimauksi leimattu hahmo. Kun vastaanottavaisuus on saavutettu, muuttuu kappale ihmisen sisällä uudeksi tarinaksi. Artistin kirjoittaessa kappaletta, sillä on vasta yksi muoto. Se on yhden ihmisen näkökulma tarinasta. Kuulijoiden määrä muuttaa tarinan kirjaksi ja kertoo kuinka monta näkemystä yhdestä laulusta voi syntyä.

Hieno esimerkki musiikin ulottuvuuksista on Sara Bareillesin kappale Gravity. Se kertoo epätoivoisesta ja epäterveellisestä rakkaudesta, joka on epäilemättä alun perin sijoitettu kahden ihmisen välille. Kappale on kirjoitettu parisuhteen toisen osapuolen näkökulmasta. Henkilö kamppailee tunteidensa kanssa eikä osaa päästää irti vaikka tietää, että suhde painaa häntä painovoiman tavoin alas.
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, rakastuin sen herkkään ja haavoittuvaiseen melodiaan. Sanat muodostuivat heti minun näkökulmaani sopivaksi: Suhteen epäterveellinen osapuoli on Anoreksia, ja vaikka kuinka yritän edetä eteenpäin, se hallitsee minua kieron rakkauden tavoin.

Something always brings me back to you
It never takes too long
No matter what I say or do
I’ll still feel you here ’till the moment I’m gone

 You hold me without touch
You keep me without chains
I never wanted anything so much than to drown in your love
And not feel your reign

 Set me free, leave me be
I don’t want to fall another moment into your gravity
Here I am, and I stand
So tall, just the way I’m supposed to be
But you’re on to me and all over me

 Oh, you loved me ’cause I’m fragile
When I thought that I was strong
But you touch me for a little while
And all my fragile strength is gone

 I live here on my knees as I try to make you see
That you’re everything I think I need here on the ground
But you’re neither friend nor foe though I can’t seem to let you go
The one thing that I still know is that you’re keeping me down
You’re on to me, on to me, and all over

– Sara Bareilles, ”Gravity”, 2004

Artisti pystyy tuskin itsekään aavistamaan mihin hänen lyriikkansa mahdollisesti taipuvat. Rivit kuuntelevat elämäntilanteita kuulijoidensa korvien välissä ja muuttavat muotoaan tavoitellen samaistuttavuutta. Se koskettaa. Harmonia ja melodia säestävät sanomaa ja kuljettavat sitä korvakäytävien kautta sydämeen. Minulle useat epätoivoisessa valossa näyttäytyvät rakkauslaulut muovautuvat Anoreksiaan päin. Musiikki on ainoa asia joka koskee Anoreksiaa muuttumatta sairaaksi, ja siksi sen vaikutus on niin voimaannuttava. Se tiedostaa sairauteni läsnäolon, mutta saa aikaan vain oikeanlaisia kyyneleitä, lohtua ja voimaa.

Musiikki osaa esittää elämän koettelemuksia eri värisissä valoissa. Se on hienoa, sillä musiikin avulla kokemuksia pääsee myös käsittelemään uudella tavalla. Tämä ei koske ainoastaan negatiivisia muistoja. Parhaimmillaan musiikki vahvistaa unohtumattomia hetkiä ja kykenee palauttamaan ne myöhemmin jokaista tunnetta myöten takaisin. Tajuttuani sen takaumia käsittelevän voiman, olen alkanut tietoisesti yhdistää biisejä hetkiin. Sen myötä minulle on kerääntynyt soittolistallinen musiikkia, joka on erikoistunut muistojeni soittamiseen. Minulla on kappaleita hyville ja huonoille oloille, eroille ja ihastumisille. Tietyille hetkille.

3.8.2016, Keskiviikko klo 21.45
”Luulen että vielä vuosienkin päästä tämä levy soi minulle kesänä 2016. Vähän niin kuin Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin on ikuisesti kesä 2015. Ne fiilikset kun kaiken muuttuminen on vain muutamien askelten päässä… Kaikki se palautuu tuon biisin myötä. Tämä Years & Yearsin albumi tulee palauttamaan minut maisemaan jonka äärellä kirjoitan nyt. Kaikkeen lohduttomaan, mutta myös kaikkeen toivoon mitä tässä kesässä on. Tyhjyyteen ja liian moniin fiiliksiin yhtä aikaa. Ja siihen miten tämä musiikki nimenomaan tuo minulle lohtua niihin asioihin ja tunteisiin, joissa sitä ei muuten ole. Se sanoo että lopulta kaikki on hyvin. Vaikka siihen loppuun menisi koko elämä. Ja niinhän siihen menee, mutta haluaisin ehtiä elämään sitä onnellista loppua ennen kuin se todella loppuu.”

 

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

Ajatuksia isästä & menneestä

2.3.2017 Yleinen

Mä harvoin toivon, että mun isä ois täällä ihan vaan siks, että tiiän näin olevan parempi isällekkin. Turhaan se täällä kärsis meidän kanssa. Uskon, että kaikella on tarkotuksensa, isän aika oli lähtä silloin lähes seittemän vuotta sitten. Se täytyy vain hyväksyä pikkuhiljaa.

Sitä vain mietin miten jotakuta voi rakastaa niin hirveästi vaikkei koko ihmistä ole ollut enää vuosiin.

Mun ainut muisto vanhojen kuvien lisäksi on äidin teettämät korut isän palkintolusikasta. Sormus on niistä tärkein mulle, sitä käytän eniten. Ja kun on paha olla niin pidän sitä kädessä kuin voisin olla lähempänä isää. Se sormus on jotenkin erittäin lohduttava lahja.

Koulussa olin englannin tunnilla muutaman muun kanssa ja tehtiin jotain tehtävää missä englannin kieliseen kysymykseen piti vastata. Joku kysy, että minkä hetken tahtoisin kokea uudelleen. Vastasin, että tahtoisin nähdä isän. Se päätyi siihen, että jouduin selittämään ohjaajalle totuuden siitä. Siitä on aina vähän hankala puhua.

Muistan isän viimeisen joulun aika hyvin vaikka siitä on jo kauan. Isä oli humalassa, asui meistä silloin erillään. Hän soitti äidille ja uhkaili sen olevan äidin viimeinen joulu ja totta kai äiti säikähti. Lopulta äiti soitti poliisit ja ne tuli käymään meillä kyselemässä kaikkea. Äiti näytti varmaan 10 vuotta vanhaa kuvaa isästä ja mainitsi, että se on vanha. Mä ja pikkusisko kurkittiin portaikossa ja poliisit pyysi menemään ylös. Saatiin niiltä nalle heijastimet. Poliisit oli löytäny isän ja vieny putkaan jouluksi. Sinä iltana kuulin useamman kerran harhoja esimerkiksi että joku olis ovella ja kävelis, muut ei kuullu mitään. Pikkuveli oli nukkumassa ja laitettiin lahjat kuusen alle. Enhän mä sitä tilannetta oikein ymmärtäny sillon, mutta tiesin ettei kaikki ollu kunnossa. Äiti oli aina rehellinen tommosista tapahtumista, mutta siinä oli mun isän viimeinen joulu. Sen jälkeen alkoi ísän viimeinen vuosi.

Ikävä on..

Heti kymmenvuotiaana aloin miettimään, että joku päivä otan isän muiston kunniaksi tatuoinnin. Yhä haluan sen ottaa. Muistan joskus kysyneeni isältä, että mikä sen lempiväri on. Vastaus yllätti jotenki positiivisesti. Vastaus oli punainen ja harmaa. Olin superiloinen kuullessani punaisesta. Siitä tulee mieleen ruusut jotka on yksiä mun lempikukkia. Ehkä niitä tulee mun tatuointiin.

Don Rosa – Kadonneen kirjaston vartijat – Juhlapainos (kirja luettu)

25.1.2017 Yleinen

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran vähän yli vuosi sitten, mutta yhden kirjan tarinoista luin jo aivan pienenä yhdessä isän ja isoveljen kanssa. Kyseessä oli ”Nokanneulan tapaus”. Pidimme siitä silloin kovasti, ja onhan sekin tarina hyvä. Mutta mielestäni kirjan paras tarina on ”Takaisin Xanaduun”. Jotkut sanovat, että Don Rosa on huono piirtäjä, mutta itse olen aina pitänyt hänen tyylistään. Kirjan voi ostaa alle 30 eurolla täältä:

https://kauppa.akuankka.fi/Sarjakuvakirjat/Juhlakirjat/Kadonneen-kirjaston-vartijat-juhlapainos.html?ProductUUID=xJAK7A8hc20AAAFG0kVRYfR_

Don Rosan paras kirja on kuitenkin ehkä Roope Ankan elämä ja teot 1. Omistan senkin, mutta se on niin huonossa kunnossa, että olen pitkään ajatellut ostavani uuden.

Seuraavaksi luen Miika Nousiaisen Juurihoito-kirjan. Ostin sen oikeastaan äidilleni joululahjaksi, mutta sain lainata sen. :)

bussi tarina

18.1.2017 Yleinen

Oli tavallinen  perjantaipäivä, Oulujoen  koulussa 1.luokka tiesi että, tiedossa oli luokkeretki Onnibussilla ja jokaisella oli omia eväitä jos tulee nälkä niinkuin yleensä pitkillä matkoilla. Jokainen ottaa myös mukaan omat kuulokkeet mukaan jos tulee pitkästyttävää mutta Albert otti pallon kuulokkeiden sijasta. Elis sa että, voimme vaihtaa välillä. Rahat oli saatu myymällä keksejä ja omalla tekemällä suklaata. Kuski oli vanha rallikuski  Heikki Paasonen  vähän kuuro ja 38 vuotias ja hän haki luokan koululta. Määränpää oli koulu mutta he kävivät keirtämässä suomea. Mukaan lähtivät Elis joka on 10 vuotias urhea sekä hullu, Albert on 10 vuotias viisas, urhea ja lempinimi on Ape, luokka on tavallinen ekaluokka, opettaja on huolehtiva ja kuski hurjapäistä hurjapäin.

 

He lähtivät matkaan ja ajoivat vähän matkaa kun yhtäkkiä rengas puhkesi tien reunassa. Kuski meni tarkistamaan mikä puhkaisi renkaan. Rengasta oli raapaistu  kynsillä jotka kuuluivat kissalle renkaan vieressä. Kuski ei muistanut missä renkaat olivat joten hän joutui etsimään niitä aika kauan. Luokkalaisia pelotti koska, tämä oli heidän ensimmäinen luokkaretki ja heti kävi ikävää. Yhtäkkiä hän muisti että, rengas oli ruumassa laatikossa kaikkien tavaroiden alla. Hän otti kaikki tavarat pois  aukaisi luukun vaihtoi renkaat, laittoi luukun kiinni ja laittoi vararenkaan paikalleen. Sitten lähdettiin taas matkaan.

 

Vähän ajan päästä bussi pysähtyi. Kuski ei pysäyttänyt bussia vaan se pysähtyi itsestään metsätielle. Kuski meni selvittämään syyn. Syy oli se että, bensa loppui. Albert muisti että, matkan varrella oli bensa-asema. Elis lähetettiin matkaan hakemaan bensaa. Aika kului ja kului eikä Elistä vieläkään näkynyt. monet kuuntelivat muusiikkia kun Eliksellä kesti. monella oli bluetooht kuulokkeet eli langattomat. Yhtäkkiä tiellä syttyi valo, se oli auton valo. Auton kyydissä oli Elis ja joku tuntematon mies. Elis kertoi että, mies oli bensa-aseman omistaja. Bensa laitettiin moottoriin. He kuitenkiin päättivät jäädä nukkumaan bussiin joka oli metsätiellä.

 

Aamulla lähdettiin sitten matkaan. Ajettiin vähän matkaa kun Alberttia alkoi kyllästyttää matka joten hän meni katolle mutta, yhtäkkiä ilmavirta veti Albertin pois katolta. Hän meinasi tippua maahan mutta sai kiinni tangosta joka roikkui bussin perässä. Elis huomasi Albertin roikkuvan tangosta mootoritiellä ja meni sanomaan kuskille että, pysäytä mutta kuski kuuli että, kovempaa kovempaa. kuski kiihdytti lähes kahteensataan kun vasta kuuli pysäytä. Kuski pysäytti ja Ape läsähti bussin perään kiinni ja tippui maahan. tien reunassa. Hänelle ei sattunut mitään mutta säikähti pahasti. Sitten lähdettiin syömään, he menivät syömään Vaasassa Hesburgeriin. Kaikki tilasivat kerrosaterin ja ateriat maksoivat melkein 200 €.

 

Kuski ajoi rauhallisesti päin Helsinkiä kun yhtäkkiä heidän edessä ryöstettiin  Turun pankki. Kaikkia pelotti kun rosvot ajoivat heitä takaa. Kuski oli ennen ajanut rallia joten se auttoi bussissa olevia. Yhtäkkiä rosvo kaivoi pyssyn esiin ja tähtäsi renkaisiin. yksi osui mutta ilmat pysyivät siinä. Kuski sai  karistettua rosvot kannoiltaan ja muisti auton merkin ja rekisteri numeron. Rosvon auto oli Fort mustang 2016 malli ja rekisterinumero on: LZN-100  Rengas puhkesi luodista joka oli osunut renkaaseen, vararenkaita ei ollut joten kuski joutui paikkaamaan renkaan ja ottamaan luodin pois.

 

Yllätykseksi rosvot löysivät taas bussin ja alkoivat jahtaamaan sitä. Kaikkia pelotti mutta Albert pystyi kuitenkin kuuntelemaan musiikkia siinä hälskeessä. Poliisit tulivat vastaan. He huomasivat että, jahtaajat olivat kuuluisia rosvoja. Poliisit lähtivät rosvojen perään ja rosvot jahtasivat bussia. Kuski muisti että, matkalla meni pieni, melkein huomaamaton metsätie. Kuski kiihdytti että, pääsisi pakoon ja pääsikin. Hän ajoi metsätielle ja  sen kautta he pääsivät Kalajoelle. Kaikillä oli kova nälkä joten he menivät ravintolaan Kalajoen lähistölle.-Kalajolla ei ole oikein ravintoloita joten tulimme tänne, sanoi kuski.   

 

Kaikkia kyllästytti jo vähän matka ja musiikin kuuntelu yhtäkkiä Albert huomasi että, olemme oulussa.He ajoivat sitten kouluun päin. Retki oli kestänyt viikonlopun niin kuin pitikin. Huomenna radiossa kerrottiin että, rosvot jotka olivat jahdanneet bussia oli saatu kiinni. Heidän nimensä  olivat Reme Arusvuono ja Antti Roisku. Luokkalaiset oppivat etteivät varasta ikinä eivätkä ala rosvoksi ja he oppivat pakokauhun kun sinua jahdataan. Koko reissu ei ollut mikään turha vaan opettavainen luokkaretki.

Bussi Tarina

12.1.2017 Yleinen

Olipa kerran 6 parasta kaveria. Kaverit tunteva 4 luokalta. Niiden nimet ovat Sanna, Tuuli, Moona, Pekka, Mikko. Elmeri on hyvä naurattamaan kavereitten mielestä. Moona tykkää laulaa. Muut tykkäävät aina naurattaa.He olivat  kauvvan suunnitellut reissua kuudestaan.

Perjantaina oli lähtö päivä. -Moi! huutaa Moona innokkaasti. -Moi! huuta kaikki Moonalle takaisin. Kaverukset eivät ole käyneet ennen bussissa joten he eivät tiedä minne laitetaan laukut. -Tuolla on jokin luukku laitetaan ne sinne, sanoo Sanna.

-Mennään nyt bussiin, sanoo Mikko. -Joo, vastaa Moona. -Lähdetäänkö?kysyybussi kuski. Bussi oli kulkenut jo monta tuntia kunnes bussista menee sähköt. -apua! huutaa kaikki yhteen ääneen. -Anteeksi painoin jotain nappia, sanoo takana istuva mummo.-Kuka svinä olet? kysyy Tuuli. Mutta mummo ei vastaa. -tykkäätkö laulaa? kysyy Moona.-vähän minun lempi laulu on frozenin let it go, vastaa mummo.- Okei olemme menossa eläintarhaan, sanoo Elmeri.

Klo 17.00-Nyt ollaan perillä! Huutaa kuski. -Mikäs tuo on? Kysyy Pekka. -Se on leijona sanoo. Se jahtaa meitä! Huutaa Elmeri. -Se on killti, sanoo Tuuli. kun oli aika lähteä oli myöhä ja pimeä .lapsien piti vielä syödä. Kun se oli tehty oltiin jo perillä kotona.

 

Oli ihan hyvä tarina, mutta olisin halunnut tietää mitä siellä eläintarhassa tapahtui. Ja miten ne sai sen leijonan? Laitoin mustalla kirjoitus virheet. Ja vielä olisin halunnut tietää lopun esim. Mitä tapahtui kun he pääsivät kotiin ja mitä sille lijonalla.  ´JONKUN VERRAN VIRHEITÄ.

Kuolema

20.11.2016 Yleinen

Muistan ensimmäisen kerran kun huomasin peiliin katsoessani, että aloin muistuttaa niitä kuvia, joita olin joskus katsellut googlesta hakusanalla ”Anoreksia”. Muistan miten niiasin vessan lavuaarin yläpuolisen peilin edessä siten, että näin peilikuvani vain navasta ylöspäin. Navasta alaspäin pidin itseäni lihavana. Katselin muuttunutta yläkroppaani ja se tuntui niin jännittävältä. En silloin tiennyt katsovani hidasta kuolemaa.

Samoihin aikoihin ajattelin paljon sitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. En pelännyt kuolemaa, mutta tunsin olevani lähempänä sitä. Ajattelin, että ihmiset olisivat helpottuneita, jos pääsisivät eroon minusta.
Minulla oli tapana luoda mielikuvia omista hautajaisistani. Mietin kuka sinne tulisi, tai mitä minusta sanottaisiin. Pahimpina hetkinä uskottelin itselleni, että kukaan ei itkisi jos lähtisin tästä maailmasta. Anoreksia heitteli minua jääkylmillä mielikuvilla kuin lumipalloilla. Ne osuivat ja vihloivat koko kropassa. Kuvissa istuin alttarilla ja katsoin kirkon penkeillä istuvia, paikalle saapuneita ihmisiä, joiden kasvoilta ei ollut luettavissa yhtäkään tunnetta. Tunsin heistä jokaisen, mutta en päässyt lähelle heitä. Kuvitelmieni kyynisyys saattoi minua syvemmälle masennuksen kylmään syliin.
Parhaimpina hetkinä tiesin, että minulle rakkaat ihmiset tuntisivat surua jos kuolisin. Näinäkin hetkinä kuitenkin halusin pois. Elin jossain, jossa ero hyvien ja huonojen hetkien välillä oli vain siinä, uskoinko kenenkään tuntevan mitään jos poistuisin lopullisesti.

En koskaan tarkkaan suunnitellut miten kuolisin, mutta suunnittelin kaiken muun. Suunnittelin, miten jättäisin keittiön pöydälle suuren korin, jonka täyttäisin kirjeillä. Suunnittelin, miten korissa olisi kirje jokaiselle ihmiselle joka minua oli jollain tapaa koskettanut. Suunnittelin, mitä kirjeisiin kirjoittaisin.

Kauhea loppu on parempi kuin kauhu ilman loppua –ajattelin. Siitä huolimatta en koskaan osannut ottaa kuolemaa omiin käsiini. Ehkä en halunnut sitä tarpeeksi. Elin päiviä, viikkoja, ja jopa kuukausia, joina toivoin että joku muu tekisi sen mihin itse en kyennyt. Tarvittiin vain huolimaton kuski joka ajaisi pimeällä tiellä eikä huomaisi minua. Tarvittiin vain yksi huolimaton liike. Yksi toivottu vahinko.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”En halua toteuttaa kuolemaa, mutta ajattelen. Joskus se on jotain ajatuksen ja toiveen välimaastosta.”

 Mietin myös paljon onnellista loppua. Käsitettä, josta on tullut jollakin lailla pakollinen. Se halutaan nähdä elokuvissa, ja se halutaan lukea kirjojen viimeisiltä sivuilta. Se halutaan kokea viimeisinä hetkinä. Lopulta kaikki on hyvin. Jos kaikki ei ole hyvin, kaikki ei ole loppu. Ajattelin paljon sitä, mitä hyötyä on onnellisesta lopusta jos kaikki loppuu siihen? Mitä hyötyä on pitkästä taistelusta, jos sillä tavoittaa heti päättyvän onnellisuuden? Onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin onnellinen loppu?

Kun nykyään katson itseäni siitä samaisesta vessan peilistä ja kyykistyn hieman, heittää peilikuvani minut nopeana flashbackina päivään, jolloin näin Anoreksian ensimmäisen kerran. Nyt hidas kuolema on pysähtynyt, ja nopean toiveet ovat kauempana. Takauman läpikäyminen tuo minulle viimein vastauksia aiheisiin, joita pohdin aikoinaan:

En vieläkään pelkää kuolemaa, mutta pelkään Anoreksiaa, ja ne kaksi ovat hyvin lähellä toisiaan. Pelkään, että Anoreksia saa vallan. En ehkä osaa vielä luopua siitä, mutta en myöskään halua kuolla sen puolesta. Ymmärrän, että se haluaa tappaa minut, ja tiedän, että edessäni on vielä lukuisia päiviä joina antaisin sen tehdä sen. Nyt kuitenkin tiedän myös, että onnellinen loppu on tärkeä, koska se ei koske vain minua. Se koskee kaikkia joita rakastan, koska minun tarinani on osa heidän tarinaansa. Jos minun loppuni on kauhea, on heidän tarinassaan särö, jota ei voi korjata. Kauhu ilman loppua on ehkä minun säröni, mutta sen voi korjata, koska minulla on rakkaita ympärilläni.

24.4.2012, Tiistai klo 18:03
”Ehkä osa minusta tietää, että vaikka näin ihana perhe ja läheiset ansaitsevat lähelleen ihmisiä jotka eivät ole epäonnistujia, he ansaitsevat myös olla kokematta läheisen kuolemaa… Oli se sitten millainen läheinen tahansa. Ehkä en halua kuolla.”

”En ryve itsesäälissä. Inhoan sitä. Mutta olen realisti, ja maailma on julma. Nino sanoi etten ole heikko. Hän sanoi, että minulla on sellaista voimaa mitä monella ei ole… Miksi se ei tunnu siltä?”

Kuka tahansa meistä voi lähteä täältä koska tahansa, ja se ei aina ole meidän käsissämme. Meidän käsissämme on kuitenkin onnellinen alku, loppu, sekä kaikki se, mitä siinä välillä tapahtuu. Lopulta tarinat koostuvat vain hetkistä. Hyvistä, huonoista, onnellisista ja onnettomista. Yksinäisistä ja yhteisöllisistä. Kun oppii ottamaan kaiken irti onnellisista, pääsee niiden avulla yli onnettomista. Ja sitten on niitä ihan tavallisia hetkiä. Sellaisia, joina voi hengähtää ja valmistautua ottamaan vastaan sen, mitä elämä heittää eteemme seuraavaksi.

Me itse olemme se kynä, joka piirtää tarinan. Ympärillämme olevat tärkeät ihmiset ja asiat ovat värikyniä. Sairaudet, kuten Anoreksia, ovat pyyhekumeja. Ne pyyhkivät pois värejä, mutta ääriviivat kuolevat todella vasta kun muste loppuu. Siihen pyyhekumilla ei ole valtaa. Ja kaikesta huolimatta – jäljelle jää kuva. Minä haluan että minun kuvani on kaunis ja värikäs.

Täysillä

18.10.2016 Yleinen

22.1.2011 lauantai klo 23:41
”Olen kuitenkin aina ollut ihminen, joka halua olla ”ääripää”. Joko lyhyet tai pitkät hiukset, joko rohkea tai pelokas. Ei välimuotoja! Haluan olla laiha kunnolla.”

Aikaa on kulunut, mutta minua kiehtoo edelleen ääripäät. Tämä ”ääripäisyys” käsittää minut ihmisenä, mutta koskee myös tapaa jolla lähden mukaan asioihin. Lähden kunnolla tai en lähde ollenkaan. Useimmiten lähden kunnolla, ja siksi minulla oli osan vuosista kiire. Liian kiire. Pidin sillä itseäni kasassa. Mitä enemmän tein ja mitä enemmän minulla oli projekteja, sitä vähemmän minun tarvitsi olla kahden kesken sairauden ja sen tuomien ajatuksien ja sekalaisten tunteiden kanssa. Keräsin itselleni lisää ja lisää tekemistä: koulu, teatteri, bändit, kesätyö näyttelijänä Muumimaailmassa… Tekemistä oli paljon, ja halusin tehdä kaiken sen täysillä.

Näiden niin sanottujen aktiivivuosien loppupuolella tiesin selvästi vältteleväni tosiasioiden kohtaamista. Ammattilaiset hokivat sitä minulle ja yrittivät hidastaa vauhtia. Kai ne näkivät että aloin olla uupunut. Uupuminen harrastuksista oli minulle kuitenkin paljon mieluisampaa kuin uupuminen sairaudesta. On helppoa olla jälkiviisas, ja se saa minut jälleen ajattelemaan, olisinko lyhentänyt sairastamisaikaani jos olisin tajunnut heti keskittyä olennaiseen: kohtaamaan ne asiat mitä niin kovasti juoksin karkuun haalimalla uusia projekteja.

Olisi väärin sanoa, että en nauttinut kaikista projekteistani. Teatteri ja musiikki toivat minulle elämäniloa, vaikka tiesinkin, että en tehnyt niitä vain nauttiakseni niistä. Vaikka henkisesti sain kaikesta minua työllistävästä paikoitellen jopa lisää voimaa, uuvutti liika työ minua fyysisesti. Se ilmeni alituisena sairasteluna. Olin toistuvasti milloin tavallisessa flunssassa, ja milloin taas vakavampien infektioiden kourissa. Jatkuva sairastelu oli täten myös suuri lisätaakka: näytöksistä ja keikoista oli suoriuduttava kipeänäkin. Vastustuskykyni luultavasti romuttui juuri näiden vuosien aikana, sillä kärsin yhä edelleen tiuhaan toistuvasta sairastelusta. Vielä tänäkin päivänä keikalle sairaana meneminen on minulle jopa vaarallisen helppoa, niin monta kertaa olen sen tehnyt.

18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Inhoan olla heikko, ja uskon että tahdonvoimalla pystyy kyllä treenaamaan kipeänäkin vaikka tiedän että se ei ole fiksua. Tavallaan haluan vain näyttää itselleni ja muille etten ole se heikko joka kaatuu joka taudista… Sain taivutella iskän melkein kirveellä viemään minut treeneihin ja lupasin vain istua siellä vaikka tiesin että näin ei tule käymään. Viimeistään kun astuin sisään ovesta saliin jossa treenaamme, niin päätin että muille olen terve.”

14.5.2013, Torstai klo 21:34
”Hauska muumikesä on edessä mutta tottapuhuen tällä hetkellä ajatus tuntuu enemmän uuvuttavalta kuin ihanalta seikkailulta… Mistä erottaa sen, että tarvitsee lomaa, ja sen että vain alitajuisesti haluaa laiskotella? Pelkään jälkimmäistä, inhoan laiskottelua enkä osaa sitä. En halua osata. Mutta tämä väsymys…”

Päivien läpi juoksemista kesti kauan, mutta tiesin kyllä että sellainen ei voisi jatkua ikuisuuteen. Asiat on kohdattava. Lisäksi ihminen todella väsyy. Kiirevuosieni jälkeen alkoivatkin pitkät uupumuksen ajat, joista kirjoitan myöhemmin lisää. Nyt elämässäni on kuitenkin alkanut muutoksen vuosi, ja ääripää -ihmisenä haluan sen olevan kunnollinen: jos teen jotain, teen sen täysillä. ”Pitkät tai lyhyet hiukset.” Ei välimuotoja, sitähän mieltä olin jo vuonna 2011.

Hiukseni ovat jo vuosia edustaneet pituudellaan ääripäisyyttä. Ne ovat pitkät, mutta voivat huonosti. Ruokavalioni on yksipuolinen ja välivuosipäätöstäni edeltävä stressi saa viemärini tukkeutumaan hiuksistani. Olen aina sanonut että pitkät hiukseni ovat tavaramerkkini. Se ainoa erityinen juttu minussa. Koko elämäni ihmiset ovat hokeneet etten saa milloinkaan leikata pitkiä hiuksiani. Siskoni on ainoa heistä mielipiteellään poikennut ihminen. Hänen mukaansa minun on leikattava ”se ainoa erityinen piirteeni” pois, jotta huomaan että se ei oikeastaan ole ainoa. En ole koskaan todella kuunnellut häntä, mutta nyt fakta kuitenkin on, että minun erityisyyteni on jo 50% viemärissä. Hiukseni lähtevät tupoittain ja tiedän että se on oma vikani. Asunnossani on elintarvikkeisiin asti ulottuva erityinen karvamatto. Pölynimurissani on enemmän hiuksia kuin pölyä.

Ehkä tälle ajatuksista raskaalle päälle tekisi hyvää hieman kevyempi kehys. Minussa on oltava jotakin muutakin erityistä. Niille, jotka ovat kieltäneet minua leikkaamasta: Jos hiuksia haluatte niin tulkaa hakemaan. Peruukillisen saa jos käy 28 neliöisen asuntoni pinnat läpi tarrarullalla, avaa imurin pölypussin ja tutkii viemärin. Toinen samanmoinen tulee tästä mitä on jäljellä. Lupaan siivota vasta kampaajan jälkeen.

Jos aloitan uuden luvun, teen sen täysillä. Tällä kertaa en kuitenkaan tee anorektisia asioita täysillä tai juokse niitä karkuun täysillä. Tällä kertaa kohtaan ne täysillä.