Selaat arkistoa kohteelle takauma.

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Kuolema

20.11.2016 Yleinen

Muistan ensimmäisen kerran kun huomasin peiliin katsoessani, että aloin muistuttaa niitä kuvia, joita olin joskus katsellut googlesta hakusanalla ”Anoreksia”. Muistan miten niiasin vessan lavuaarin yläpuolisen peilin edessä siten, että näin peilikuvani vain navasta ylöspäin. Navasta alaspäin pidin itseäni lihavana. Katselin muuttunutta yläkroppaani ja se tuntui niin jännittävältä. En silloin tiennyt katsovani hidasta kuolemaa.

Samoihin aikoihin ajattelin paljon sitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. En pelännyt kuolemaa, mutta tunsin olevani lähempänä sitä. Ajattelin, että ihmiset olisivat helpottuneita, jos pääsisivät eroon minusta.
Minulla oli tapana luoda mielikuvia omista hautajaisistani. Mietin kuka sinne tulisi, tai mitä minusta sanottaisiin. Pahimpina hetkinä uskottelin itselleni, että kukaan ei itkisi jos lähtisin tästä maailmasta. Anoreksia heitteli minua jääkylmillä mielikuvilla kuin lumipalloilla. Ne osuivat ja vihloivat koko kropassa. Kuvissa istuin alttarilla ja katsoin kirkon penkeillä istuvia, paikalle saapuneita ihmisiä, joiden kasvoilta ei ollut luettavissa yhtäkään tunnetta. Tunsin heistä jokaisen, mutta en päässyt lähelle heitä. Kuvitelmieni kyynisyys saattoi minua syvemmälle masennuksen kylmään syliin.
Parhaimpina hetkinä tiesin, että minulle rakkaat ihmiset tuntisivat surua jos kuolisin. Näinäkin hetkinä kuitenkin halusin pois. Elin jossain, jossa ero hyvien ja huonojen hetkien välillä oli vain siinä, uskoinko kenenkään tuntevan mitään jos poistuisin lopullisesti.

En koskaan tarkkaan suunnitellut miten kuolisin, mutta suunnittelin kaiken muun. Suunnittelin, miten jättäisin keittiön pöydälle suuren korin, jonka täyttäisin kirjeillä. Suunnittelin, miten korissa olisi kirje jokaiselle ihmiselle joka minua oli jollain tapaa koskettanut. Suunnittelin, mitä kirjeisiin kirjoittaisin.

Kauhea loppu on parempi kuin kauhu ilman loppua –ajattelin. Siitä huolimatta en koskaan osannut ottaa kuolemaa omiin käsiini. Ehkä en halunnut sitä tarpeeksi. Elin päiviä, viikkoja, ja jopa kuukausia, joina toivoin että joku muu tekisi sen mihin itse en kyennyt. Tarvittiin vain huolimaton kuski joka ajaisi pimeällä tiellä eikä huomaisi minua. Tarvittiin vain yksi huolimaton liike. Yksi toivottu vahinko.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”En halua toteuttaa kuolemaa, mutta ajattelen. Joskus se on jotain ajatuksen ja toiveen välimaastosta.”

 Mietin myös paljon onnellista loppua. Käsitettä, josta on tullut jollakin lailla pakollinen. Se halutaan nähdä elokuvissa, ja se halutaan lukea kirjojen viimeisiltä sivuilta. Se halutaan kokea viimeisinä hetkinä. Lopulta kaikki on hyvin. Jos kaikki ei ole hyvin, kaikki ei ole loppu. Ajattelin paljon sitä, mitä hyötyä on onnellisesta lopusta jos kaikki loppuu siihen? Mitä hyötyä on pitkästä taistelusta, jos sillä tavoittaa heti päättyvän onnellisuuden? Onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin onnellinen loppu?

Kun nykyään katson itseäni siitä samaisesta vessan peilistä ja kyykistyn hieman, heittää peilikuvani minut nopeana flashbackina päivään, jolloin näin Anoreksian ensimmäisen kerran. Nyt hidas kuolema on pysähtynyt, ja nopean toiveet ovat kauempana. Takauman läpikäyminen tuo minulle viimein vastauksia aiheisiin, joita pohdin aikoinaan:

En vieläkään pelkää kuolemaa, mutta pelkään Anoreksiaa, ja ne kaksi ovat hyvin lähellä toisiaan. Pelkään, että Anoreksia saa vallan. En ehkä osaa vielä luopua siitä, mutta en myöskään halua kuolla sen puolesta. Ymmärrän, että se haluaa tappaa minut, ja tiedän, että edessäni on vielä lukuisia päiviä joina antaisin sen tehdä sen. Nyt kuitenkin tiedän myös, että onnellinen loppu on tärkeä, koska se ei koske vain minua. Se koskee kaikkia joita rakastan, koska minun tarinani on osa heidän tarinaansa. Jos minun loppuni on kauhea, on heidän tarinassaan särö, jota ei voi korjata. Kauhu ilman loppua on ehkä minun säröni, mutta sen voi korjata, koska minulla on rakkaita ympärilläni.

24.4.2012, Tiistai klo 18:03
”Ehkä osa minusta tietää, että vaikka näin ihana perhe ja läheiset ansaitsevat lähelleen ihmisiä jotka eivät ole epäonnistujia, he ansaitsevat myös olla kokematta läheisen kuolemaa… Oli se sitten millainen läheinen tahansa. Ehkä en halua kuolla.”

”En ryve itsesäälissä. Inhoan sitä. Mutta olen realisti, ja maailma on julma. Nino sanoi etten ole heikko. Hän sanoi, että minulla on sellaista voimaa mitä monella ei ole… Miksi se ei tunnu siltä?”

Kuka tahansa meistä voi lähteä täältä koska tahansa, ja se ei aina ole meidän käsissämme. Meidän käsissämme on kuitenkin onnellinen alku, loppu, sekä kaikki se, mitä siinä välillä tapahtuu. Lopulta tarinat koostuvat vain hetkistä. Hyvistä, huonoista, onnellisista ja onnettomista. Yksinäisistä ja yhteisöllisistä. Kun oppii ottamaan kaiken irti onnellisista, pääsee niiden avulla yli onnettomista. Ja sitten on niitä ihan tavallisia hetkiä. Sellaisia, joina voi hengähtää ja valmistautua ottamaan vastaan sen, mitä elämä heittää eteemme seuraavaksi.

Me itse olemme se kynä, joka piirtää tarinan. Ympärillämme olevat tärkeät ihmiset ja asiat ovat värikyniä. Sairaudet, kuten Anoreksia, ovat pyyhekumeja. Ne pyyhkivät pois värejä, mutta ääriviivat kuolevat todella vasta kun muste loppuu. Siihen pyyhekumilla ei ole valtaa. Ja kaikesta huolimatta – jäljelle jää kuva. Minä haluan että minun kuvani on kaunis ja värikäs.