Selaat arkistoa kohteelle taito.

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.