Selaat arkistoa kohteelle tahto.

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Tuntuisi unelta nähdä hyvä uni

13.12.2016 Yleinen

Niin sanottujen kiirevuosieni loppuvaiheessa alkoi runsaan vuoden mittainen painajaiskausi. Se alkoi pienistä, oudoista unenpätkistä ja eteni niin pahaksi, että pelkäsin toden teolla öisin. Lopulta minua pelotti jopa mennä nukkumaan. Heräilin keskellä yötä niin kylmänhikisenä, että minun oli vaihdettava vaatteita useita kertoja yössä. Yöpöydälläni oli pino puhtaita yövaatteita ja pyykki pestiin joka päivä. Vaivuin yhä kamalimpiin kuviin öisin, ja suoritin elämääni yhä enemmän ja enemmän horroksessa päivisin. Jos siihen asti olin ihmeen kaupalla jaksanut kaikki harrastukseni, aloin nyt, niillä yöunilla, olla loppuun kulutettu. Aamuisin en enää tuntenut itseäni virkeäksi. Usein tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan, mutta tiesin nukkuneeni, sillä päivisin päässäni kummittelivat yön aikana kehittyneet kauhuelokuvat. Kaiken kääntyessä huonompaan suuntaan opin, että jos ruokailu pitää ihmisen hengissä, niin yöunet ovat lähes yhtä ratkaiseva asia.

Unet olivat toisinaan niin hirveitä, että mietin, miten oma alitajuntani on edes kykeneväinen tuottamaan mitään sellaista. Niinä aikoina kyseenalaistin alitajuntani mielenterveyden. Arvelin sen olevan psykopaatti. Joskus pidin itseäni pahana ihmisenä. Ajattelin, ettei kenenkään hyvän ihmisen mieli voisi tuottaa niin hirveitä asioita. Kaikkien näiden väsyneiden ajatusten keskellä psykoterapeuttini kuitenkin onnistui avaamaan minulle vastauksen ongelmaani. Päivisin juoksin karkuun asioita joita en halunnut kohdata, joten yöllä ne asiat olivat alkaneet käsitellä itse itseään. Siltä se myös tosiaan tuntui. Elämäni oli monta vuotta ollut painajaista niiden asioiden takia, ja nyt ne asiat olivat tehneet siitä painajaisesta painajaista myös sanan varsinaisessa merkityksessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hienoa on nähdä taas hyviä unia, mutta minun on todettava että painajaiset ovat palanneet. Ensimmäinen jakso kesti runsaan vuoden, ja nyt, sairasloman keskellä olen kärsinyt mitä hirveimmistä unista taas monta kuukautta. Oman jaksamisensa äärirajoille ajamisessa, ja sen jälkeen tilanteen nopeassa rauhoittumisessa näyttäisi todella olevan yhteys öisiin kauhukuviin. Etenkin, jos äärirajoille menemisen motiivina toimii pahojen asioiden pakeneminen. Voisin rankaista itseäni siitä, etten ottanut ensimmäisestä kerrasta opikseni. Montako kantapäätä tarvitaan oppimaan, että asiat on kohdattava?

Tällä kertaa öisiin kauhuihin on lisääntyneiden lääkärikäyntien myötä löytynyt myös syy, jota viime kerralla ei tullut esiin: Aliravitsemus laukaisee sympaattisen hermoston yöllisen käynnistymisen. Sen johdosta herään painajaisten keskeltä jälleen niin kylmänhikisenä, että yövaatteita on taas kerran vaihdettava useita kertoja yössä. Tämä uusi syy osoittaa taas kerran Anoreksian olevan väärässä: Kunnollinen ravinto on ratkaisu. Jos ei kaikkeen, niin ärsyttävän moneen asiaan kuitenkin.

Miksi aliravitsemus sitten on jälleen seuranani, vaikka kirjoitan jo lähes toipuneen näkökulmasta? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Välivuottani edeltävä stressi sai masennuksen nostamaan päätään. Lääkärikäynnit, sairasloma, ja paranneltu lääkitys palauttivat minut maailmaan jossa on myös hyviä asioita, mutta niillä ei korjata masennuksen aikaansaamaa anorektiseen käytökseen takaisin putoamista. Miksi en huijaa itseäni tehokkaasti oikeaan suuntaan? Koska masennus vei tahtoni tehdä sen. Depressio saatiin lääkkeillä kuriin, mutta siihen mennessä tahtoni oli jo kaukana poissa. Kauhun täyteiset yöt ja niiden linkittäminen aliravitsemukseen herättävät minussa kuitenkin salapoliisin, joka on jo lähtenyt tahtoni perään. Sen jäljittäminen ei välttämättä ole helppoa, mutta psykoterapia auttaa heittämään sivuun kulisseja, joiden taakse se voisi piiloutua.

En enää muista miltä tuntui ensimmäisen kerran sen runsaan vuoden painajaisjakson jälkeen nähdä neutraali uni. Hyviä unia en ole nähnyt vuosiin, mutta juuri nyt tekisin lähes mitä vain saadakseni neutraalin unen. Voidakseni nukkua, ja löytää sitä kautta tahtoni. Tämä on kuitenkin pyörivä pyörä, jossa kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Ensin on syötävä jotta ravitsemustila paranee, jotta pystyn nukkumaan hyvin, ja jotta saan virtaa löytää tahtoni parantua. Kumpa se kaikki menisi päinvastaisessa järjestyksessä.

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas tähän kaikkeen. Siihen miten minusta tuntuu että petän iskän kun minulla ei ole voimia suorittaa autokoulua suoraan vaan pois alta kuten olisin normaalisti tehnyt. Ja kuten iskä tekisi itse. En pystynyt sanomaan hänelle sitä miten paljon pelkään mennä auton rattiin kun näen öisin niitä unia. Sellaisia, joissa ajan koko perheen kiviseinään tai rotkoon ja kaikki kuolevat paitsi minä. Eikä kyse ole vain painajaisista, onhan niissä unissa kaikkea muutakin, ei ne aina liity ajamiseen. Kyse on myös siitä, miten valveilla ollessani näen välähdyksiä unistani. Joskus en edes muista unesta mitään, mutta välähdys palauttaa sen tunnelman jonka tunnistan öisiksi kauhuiksi. Se tuntuu siltä kun olisin hullu. Kai se johtuu vaan siitä että olen niin väsynyt… Mutta ne ovat pelottavia ne välähdykset.”

23.9.2014, Tiistai klo 14:00
”Ennen olin aamuvirkku… Kun herätyskello soi, olin samantien hereillä kuin olisi jo päivä, eikä nouseminen ollut yhtään vaikeaa. Nykyään painajaisten jälkeen olen kuin nukkuneen rukous (kamala sanonta…) ja aamut ovat yhtä inhottavaa pahan unen sekaista valveillaoloa.”

 24.11.2016, Torstai klo 11:03
”Olen meidän veneessä, mutta olen yksin. Makaan päätyhytissä silmät kiinni, kunnes joku saa minut säpsähtämään. Kömmin nopeasti ylös nähdäkseni ulos. Olen keskellä merta. En osaa ajaa venettä, mutta minun on päästävä maihin. Väännän avainta virtalukossa edestakaisin ja muistelen miten etupotkuri toimii – saatan joutua käyttämään sitä rantaan ajaessani. Olen nähnyt iskän tekevän tämän monia kertoja ja koitan nyt muistaa kaiken nopeasti. Jokin kertoo minulle, että on kiire. Vaara. Saan veneen käynnistymään ja nostan katseeni. Yhtäkkiä ympärilläni on paljon pieniä saaria, enkä tiedä mikä niistä on oikea. Sitten kuulen väkijoukon huutavan nimeäni ja käännyn ympäri. Yhdellä saarella on paljon tuttuja. Siellä on äiti, iskä ja Fiia. Muita en erota, mutta tiedän että tunnen heidät kaikki. Lisään vauhtia, minun on päästävä tuolle saarelle. Sitten alkaa kuulua muitakin ääniä. Muilta saarilta alkaa puiden seasta astua esiin hahmoja jotka muistuttavat rakkaitani, mutta niissä on jotain outoa. Ne huutavat myös. Ne maanittelevat minua kääntymään. Alan hukata suunnan. En enää muista millä saarella oli ne ihmiset joiden luokse oikeasti haluan. Äänet pyörittävät venettä ja kiskovat minua sen mukana eri suuntiin. Huuto voimistuu ja pitelen päätäni koska ympärilläni kaikuvat äänet muodostavat kivuliaan metelin. Suljen silmäni ja huudan itsekin. Jalat menevät alta.
— Painajaiset eivät ole loppuneet.”

20.8.2017, Sunnuntai klo 12:47
”Minulla oli lapsi. En ollut synnyttänyt tai adoptoinut sitä, mutta selittämättä tiesin että se oli minun omani. Minun vastuullani. Minä hoivasin sitä kevyttä nyyttiä vieraassa kylpyhuoneessa ja otteeni lipesi. Lapsen pää kolahti kivikovaan posliinilavuaariin. Sen kallo särkyi kuin lasi, ja mureni käsiini ja lavuaariin läpinäkyviksi sirpaleiksi. Lasinsiruiksi. Tiesin että lapsi oli kuollut ja se oli minun vikani. Lavuaari muuttui punaiseksi verestä, mutta se ei ollut lapsen verta, vaan minun omaani. Se oli peräisin haavoista joita rikkoontunut lasiksi muuttunut kallo oli repinyt. Punainen pulputus peitti kallon sirut ja valui yli lavuaarin reunojen”

24 tunnin peli

24.11.2016 Yleinen

Olen puhunut pakonomaisesta ruokailumallista, sairauden aikaansaamasta toisesta persoonasta, sekä jatkuvan suorittamisen ja stressaamisen aiheuttamasta lopullisesta lamaantumisesta. Syömishäiriöni lamaannuttaa minua monesti kuitenkin jo päivittäisellä tasolla. Minun elämässäni ruokailujen toteuttamista voisi verrata yksinkertaisesti köydenvetoturnaukseen. Se on raskas laji. Minun normaalin päiväni tulisi sisältää 6 ottelua ja 6 voittoa.

Viimeisestä ruokailusta on kulunut 3 tuntia. Minulla on ollut 3 tuntia aikaa toipua edellisestä mittelöstä, ja nyt on aloitettava seuraava. Mallin mukaan on aika syödä. Mieleni aloittaa köydenvedon köytenään päätös, joka pitäisi tehdä: Syödäkö vai eikö syödä. Vaikka päätös syömisestä voittaisi, ollaan vasta alussa. Voiton jälkeen vuorossa on seuraava erä.

Ruokailujen jatkuva suunnitteleminen aamusta asti ei ratkaise ottelua. Se on ainoastaan välttämätön kiusa, jota voisi tässä kehyksessä kutsua otteluun valmistautumiseksi. Niin fyysisessä, kuin henkisessäkin urheilussa tärkein valmistautuminen on kuitenkin lepo, sillä keho ja aivot tarvitsevat aikaa palautua. Siihen minulla ei ole mahdollisuutta. Mieli puskee valmentajan lailla ruokailusuunnitelmia käyttömuistiini, eikä valmentajalle sanota vastaan. Ajattelen kaiken mitä se heittää eteeni, vaikka olisin ajatellut samat asiat jo monta kertaa.

Lamaannuin pitkään jääkaapin eteen ja mitä kauemmin odotin, sitä syvempään lamaannuin. Kun mieleni sisäinen tahtojen taisto käy liian kovaksi, jää usein jäljelle vain tyhjä kuori, jossa lihaksisto ei saa aivoilta selkeää impulssia toimia mihinkään suuntaan. Tilannetta seuraa syvä ahdistus aiheesta en tiedä mitä söisin, ja lopputuloksena on usein itkun sekainen ahdinko otsikolla en syö ollenkaan. Edellämainittu mielentila koostuu tyytyväisestä naurusta kohdistuen syömättömyyteen, itkusta kohdistuen väärän puolen voiton tajuamiseen, ja ahdingosta kohdistuen lamaantumiseen, joka esti tilanteen korjaamisen. Ottelu on hävitty.

Aika opettaa, ja vaikka mietin ja suunnittelen edelleen aamusta asti ruokailujani, olen keksinyt muutamia apukeinoja elämääni Anoreksian kanssa. Niin kauan kun jaksoin tapella oikeiden ajatusten puolesta, sain nimittäin välillä palkinnoksi tilaa ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Olen oppinut, että kun se tila kerran tulee, se kannattaa käyttää äkkiä hyödyksi.

Keksin turnaukseen uudet säännöt, jotka kuuluvat seuraavasti: Minulla on keittiön pöydällä kahden euron kolikko. Jääkaapin edustalla valitaan vaihtoehdot, jotka määrää pitkälti jääkaapin sisältö. Puuro tai jogurtti. Leipä tai rahka. Salaatti tai keitto. Jotain on pakko valita. Useimmiten vaihtoehdot ovat minusta huonoja, mutta varmasti parhaimpia huonoista. Kolikkoa heitetään, ja se päättää mitä syödään. Kolikon tahtoa vastaan ei saa taistella. Se on tuomari, joka ratkaisee viimeisen erän ja katkaisee köyden jota kiskotaan joka suuntaan.

Anorektikot ovat hyviä seuraamaan joustamattomasti sääntöjä, joten pitkällä kaavalla kyse on sääntöjen laatimisesta. Anorektikot ovat myös hyviä kiertämään sääntöjä, mikä selittää muun muassa sen, miksi ympärivuorokautinen ruokailujen suunnittelu ei silti aina toteudu suunnitellulla tavalla.

Pyrin olemaan se ovelampi osapuoli päässäni, jotta ehtisin toimia ennen sairauteni oveluutta, tai jotta edes tunnistaisin sen metkut. Olen huomannut Anoreksian viekkauden kohdistuvan rakentamassani pelissä usein juuri esimerkiksi siihen jääkaapin sisältöön. Päässäni on viaton ajatus joka sanoo minulle: ”Jos jääkaapissa ei ole mitään, ei voi syödä.” Se ajatus räpsyttelee sinisiä silmiään, mutta olen opetellut näkemään sen päähän kasvavat sarvet.

Rehdit ihmiset eivät huijaa peleissä, mutta Anoreksian kanssa elämisessä täytyy välillä tyytyä huijaamiseen. Ideana on siis itsensä tehokas huijaaminen oikeaan suuntaan. Minä tiedän miten se tapahtuu; olen vuosia tehnyt sitä väärään suuntaan.

6.10.2013, Sunnuntai
”Liian usein yritän huijata itseäni näytöksissä ’unohtamalla’ eväät kotiin. Kun niitä ei ole, ei voi syödä.”

 Nyt kyse on enää aidosta tahdosta voittaa jokapäiväinen turnaus. Voimasta olla iloinen jokaisen voitetun ottelun jälkeen. Ehkä jonain päivänä pääsen eläkkeelle tästä kierteestä, ja toivon todella, etten ole eläkeikäinen sinne asti päästyäni. 

Ruokailumalli

3.11.2016 Yleinen

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”

Katkelmia valkoisen vaiheen päättymisestä

11.10.2016 Yleinen

27.6.2011, Maanantai, 11. päivä sairaalassa
”Painoni on laskenut taas. En tiedä pitäisikö iloita vai ei? Tavallaan haluaisin alle 30kg, mutta haluan myös kotiin.”

 9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”En jaksa laskea monesko päivä sairaalassa… Mutta 3 viikkoa on jo tullut täyteen. En saa hetkeäkään rauhaa ja nämä ajatukset/äänet eivät koskaan kehu jos tottelen niitä… Ne vain käskevät lisää ja sanovat, että olen yksin ja epäonnistunut… Ja ne ovat niin vahvoja, että uskon niitä vaikka en enää edes haluaisi. Haluan eroon niistä. Haluan kotiin.”

11.7.2011, Maanantai klo 20:18
”Paino noussut 200g. Hassua kyllä, mutta olen helpottunut. En varsinaisesti siitä että se nousi, vaan siksi, ettei se noussut sen enempää.”

 12.7.2011, Tiistai klo: 19:04
”Ahdistus tuli taas, jälleen vaan kauheampana. Ajatukset alkoivat taas vyörytä ja sinkoilla. Käskivät satuttaa itseäni ja sanoivat etteivät äiti ja iskä halua minua kotiin. Lukittauduin vessaan ja koitin rauhoittua, mutta katseeni osui roskikseen… Se oli täynnä verta ja paperia. Sellaista ihan kirkkaan punaista. Se hetki oli jotenkin niin epätodellinen, etten enää tiennyt oliko verta oikeasti vai ei. Tuntui että olin ihan sekaisin. Ajatukset sanoivat, että se oli minun vertani, ja ne nauroivat, kun yritin etsiä kropastani niin suurta haavaa, että verta olisi tullut niin paljon kuin roskiksessa oli. En löytänyt sitä, mutta veri oli edelleen roskiksessa ja ne käskivät tehdä sen haavan. Hammastahnatuubissa on aika terävä kärkiosa, mutta minulle tuli pakokauhu ja juoksin hoitaijien kansliaan ja pyysin apua. Keskustelin hoitajan kanssa, ja roskis vaihdettiin koska en uskaltanut mennä vessaan. Hoitaja tutki sen roskiksen, ja siellä oli verta. En siis ole hullu. Ajatukset vain tekevät minut hulluksi.”

 16.7.2011, Lauantai klo 15:15
”Yksi hoitaja näytti minulle sellaisen jutun kuin mandalat. Niitä voi värittää. Hoitajat sanoivat että minun on hienoin mitä on koskaan täällä nähty. Kun on oikein huono olo, pitää syventyä siihen… Ja sitten siihen voi sukeltaa kun katselee tarpeeksi kauan, ja kun nousee takaisin pinnalle, pahat ajatukset ovat jääneet sisään vangiksi.”

 18.7.2011, Maanantai klo 13:50
”Huomenna pääsen käymään kotona koko yön verran ekaa kertaa sinä aikana kun olen ollut täällä. Puolet ajatuksistani on päättänyt jumpata koko yön kotona… Olen siitä niin ristiriitaista mieltä, että en todella tiedä jumppaanko vai en. Se selviää sitten.”

”Olen hukassa. Aina kun pääsen pikkulomille kotiin, minusta tuntuu kuin olisin muistivammainen, enkä tietäisi kuka olen… Astuisin ihan tuntemattomaan taloon ja alkaisin selvittää asioita itsestäni.. Nimeni… Ikäni… Perheeni…. Rahatilanteeni. Ihan kuin olisin itselleni tuntematon.”

 28.7.2011, Torstai klo 22:11, 1 kuukausi, 1 viikko ja 4 päivää sairaalassa
”Minusta tuntuu, että olen lukossa enkä tiedä mitä teen. Olen yksin etsimässä avainta, enkä edes tiedä onko tähän lukkoon olemassa sellaista. En enää tiedä mitä kuuntelen tai mitä teen. Mikä ajatus vie onnellisuuteen?”

 29.7.2011, Perjantai klo 9:28
”Uudessa sairaalahuoneessani on ikkuna, josta näkee ulos ilman että kiipeää ikkunalaudalle seisomaan. Nyt siihen tarvitsee vain kiivetä istumaan.”

 2.8.2011, Tiistai klo 15:27, 1 kuukausi, 2 viikkoa ja 5 päivää sairaalassa
”Koitan laihduttaa ja päästä kotiin samanaikaisesti, vaikka järki sanoo, että se ei johda mihinkään. Laihduttaja-ajatukset ovat niin kieroja keinoissaan välttää ruokaa. ’Itse’ en osaisi.”

 14.8.2011, Sunnuntai klo 10:37
”Viimeiset päiväni sairaalassa alkavat varmasti lähestyä! Ensi torstaina on hoitoneuvotelu johon tulee kaikki. Niin paljon ihmisiä keskittymässä vain minuun… En haluaisi mennä sinne. Mihin minua edes tarvitaan? Päättäkööt keskenään, ei minulla kuitenkaan ole mitään vaikutusvaltaa!”

”Minusta tuntuu, että vaikka pahat ajatukset hakkaavat vastaan, olen ensimmäistä kertaa –en niiden alapuolella- vaan samalla tasolla. Elämää ajattelen vaikeina hetkinä. Mitä olen saanut? Paljon: musikaalin, paikan haluamassani lukiossa, niin paljon läheisiä ystäviä ja perheen joka välittää. Mutta olen kääntänyt sille selkäni kuunnellakseni jotain, mikä on vienyt minut pohjalle ja kuoleman rajamaille. Niin monen rakkaan ihmisen sijaan olen kuunnellut paholaista joka kuiskii minulle vieläkin. Se kuiskii, mutta teen kaikkeni huutaakseni sen päälle. Minulla on suuri armeija ihmisiä puolellani. Minulla on armeijassa siellä jossain mukana myös oma tahto. Mutta paholainen on ihan yksin.”

”Vaikka pelkään, ja olen suurimman osan ajasta täysin neuvoton, niin sen tajuan, että olen tietämättäni taistellut pitkään elämää vastaan, ja nyt haluaisin lopettaa sen taistelun. Aika hassua tässä koko jutussa on, että ne ajatukset ovat alusta asti sanoneet, että jos teen nyt sitä ja tätä, niin sitten voin lopettaa. Kun olen tehnyt kaiken, tulee uusi tavoite jonka jälkeen ’voin lopettaa’. Myös osastolle jouduttuani ne sanoivat, että viikko syömättä ja sitten voin lopettaa ja päästä kotiin. Mutta ei se lopu. Olen ollut täällä kohta 2 kuukautta.”

 

Minut uloskirjattiin sairaalasta lopullisesti 18.8.2011.

 

(Vapaan) tahdon kiistäminen on perätöntä ”eurotiedettä”

20.3.2016 Yleinen

Sydämellinen separatisti / Susanna Kaukinen … kirjoittelee blogissaan asiasta, josta ei tiedä yhtään mitään. Kaukinen on surffannut monissa poliittiusissa liikkeissä, mutta ollut tästä asiasta, joka on ideologista perusasiaa, samaa mieltä kuin nytkin.

http://anarkisti.vuodatus.net/lue/2016/03/vapaa-tahto-ei-sellaista-ole
Perjantai, 18. maaliskuu 2016

Vapaa tahto? Ei sellaista ole!

Tykkään kovasti noin 80-90% youtube-videoista, joita Stefan Molyneux tekee. Tänään on yksi niistä tapauksista, kun mies mielestäni lähinnä höpötti apologioita vapaan tahdon puolesta.

https://www.youtube.com/watch?v=Ha3r4BlGcBw

Mitäkö tarkoitan, kun sanon, että vapaata tahtoa ei ole?

Selitän sen ensin esimerkin kautta, niin asia on helpompi käsittää: ajattele, että siirryt ajassa 10 minuuttia taaksepäin. Olet sama sinä kuin 10 minuuttia sitten, samassa paikassa, samalla elämänkokemuksella, kaikin tavoin sama.
Väitän, että jos saat ympäristöstäsi samat syötteet kuin oikeasti sait viimeisen 10 minuutin aikana, toimit aivan samoin kuin oikeastikin tulit toimineeksi viimeisen 10 minuutin aikana. ”

RK: Näin ei ole asian laita, ja koko kysymys on väärin asetettu: ”loogisen surffin” tässä vaiheessa elimistö on ”absoluuttisesti eristetty” kaikesta muusta mm. fysikaalisesta todellisuudesta (kun taas toisessa paikassa ”todistellaan” sillä, että sitä muka ei voisi MITENKÄÄN, edes suhteellisesti erottaa tästä): Esimerkiksi elimistö, mm. hermostokin ITSEKIN SYÖTTÄÄ (ja ottaa vastaan sisäisesti) eikä vain ota vastaan ulkoisesti!

Nyt me EMME voi LOOGISESTI OLETTAA, että myös SISÄINEN SYÖTE OLISI TASAN SAMAA, sillä silloin olisimme OLETTANEET SEN, mitä muka vasta ollaan olevinaan TODISTAMASSA!

(LOGIIKAN PUOLESTA tässä tapauksessa kyllä voidaan olettaa, että kaikki ULKONEN SYÖTE toistuisi samanlaisena, vaikka tiedämmekin, että sellainen on mahdotonta, mutta TUO MAHDOTTOMUUS/luvattomuus, on FYSIKAALISTA, FAKTUAALISTA eikä loogista. Täss’hän ei ulkoisen syötteen ominaisuuksista oleteta, eikä ”todisteta” mitään muuta kuin että se on juuri ULKOISTA. Tässä yhteydessä ei nyt erikseen tarvitse välittää siitäkään, että ’sisäinen ja ulkoinen’ ovat erottamattomia dialektisia eivätkä muodollisloogisia vastakohtia, eikä tämä fakta myöskään estä meitä jossakin ajatuskokeessa olettamasta jotakin nimenomaan ULKOISTA KOSKIEN, ja siirtämällä siinä yhteydessä ”ongelmat” sen ’sisäisen’ piiriin!)

SK: ” Tätä kantaa vastaan on monenlaisia argumentteja. Mielestäni niistä mitkään eivät kestä tarkempaa tarkastelua. Otan niistä muutaman esille kohta, mutta sanon ensin, että kyllä, mielestäni ihminen on vain osa sitä samaa kaikkeutta mitä kaikki muukin. ”

RK: Kaukisella on ensinnäkin läpikotaisin väärä käsitys sen todellisuuden luonteesta: pelkästään KAAOSLAIT sekä alkeishiukkasprosessien todennäköisyysluonne kumpikin erikseen riittävät kumoamaan LAPLACEN determinismin. Matemaatikko, akateemikko Napoleonin sisäministeri, markiisi Pierre Simon ”Naisten Laillinen Kunniamurha” de Laplacen ”maailma” oli LINEAARINEN MATEMATIIKKOKONE. ja sitähän se EI OLE, eikä ”matematiikkakone” ylipäätäänkään, kuten esimerkiksi Yrjö Ahmavaara luuli, vaikka samalla todistimi laplacelaista determinismiä vastaan.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/kansan-aani-huruproffakaverukset-ahmavaara-ja-vanhanen

SK: ” Kyllä, olen sitä mieltä, että ihminen on sikäli deterministinen, että tavallaan voi ajatella, että tähän pisteeseen missä sinä olet juuri nyt on tultu sattumuksien ja taipumusten kautta – siis tavallaan niin, että maailman synnystä saakka asiat ovat tapahtuneet samalla tavalla kuin loputon domino-jono kaatuisi yksi kerrallaan aina seuraavan dominon päälle ja sitten nyt ollaan tässä hetkessä ja eräällä tavalla seuraavan dominopalikan kaatuminen on jo viritetty. ”

RK: ”Kuka” tai ”Mikä” sellaisen ”JO OLEMASSA OLLEEN DOMINOJONON” on ”virittänyt”!?

Susannan ”determinismi” tai mennä olennaisesti VAIKEAMMAKSI ja ”mystisemmäksi” kuin suinkaan mikään ”luomisteoria”!!!!

SK: ” Olen ainakin toistaiseksi varsin vakuuttunut siis siitä, että ihminen ei poikkea olennaisesti mistään muusta luontokappaleesta. ”

RK: Susannalla on olennaisesti aivan väärä käsitys KAIKISTA luontokappaleista!

Susannan argumentointi ei suuntaudu vain ”vapaata tahtoa”, vaan KAIKKEA tahtoa, ja kaikkea TIETOISTA PÄÄTÖKSENTEKOA VASTAAN.

SK: ”Mutta katsotaan niitä vastaväitteitä. Molyneux nosti esiin sen, että jos uskoo kuten minä ja on n.s. deterministi, vapauttaa itsensä kaikesta moraalisesta vastuusta ja determinismi on paha asia. ”

RK: On muutakin determinismiä kuin laplacelaista, joka on kaikin puolin perättömäksi todistettua mualla kuin eksaktien tieteiden IDEALISOITUJEN OBJEKTIEN rajallisissa laskentamalleissa. Determinimi on PERIAATE, joka sanoo, että ilmiöt ovat lainalaisissa suhteissa toisiinsa. Laplacelainen determinismi on toinen ääripää. Toinen sellainen on (yhtä?) hypoteettinen ns. RUNSAUDEN PERIAATE, ja sanoo, että ”kaikki sellainen, mitä mitä mukään luonnalaki EI ESTÄ, toteutuu joskus jossakin”.

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Determinism

” SK: Noh, en ole tuosta samaa mieltä, mutta jos vaikka olisikin, ei sillä olisi mitään merkitystä. Jos – ja kun mielestäni – determinismi on totta, ei sillä ole mitään merkitystä onko sillä hyviä, huonoja, moraalisia tai epämoraalisia seurauksia. ”

RK: ”Mölinöö” ei välttämättä käytä noita huonoja seurauksia TOTUUSKRITEERINÄ sellaisenaan, vaan hän MUISTUTTAA katsojaa/lukijaa noista seurauksista, jotta tämä voi paremmin verrata eri teorioita omaan kokemukseensa.

SK: ” Tosiasioita – sitä miten asiat todella ovat – ei voida päätellä siitä, miten niiden toivottaisiin olevan. ”

JAA EI ”VOIDA”! Jos noin ei voitaisi lainkaan tehdä, missään suunnitelmallisessa, esimerkiksi teknisessä toiminnassa (esimerkiksi Susannan töikseen tekemässä tietokoneohjelmoinnissakaan!) ei olisi mitään järkeä eikä tolkkua, eikä TOSIASIOILLA eikä TOSILLA TEORIOILLA olisi mitääm merkitystä!

Erään porvarillisen filosofian suuntauksen POSITIVISMIN aksiooma on, että TOSIASIALAUSEISTA ei voi (LUONNON)TIETEELLISESTI (SCIENTIFICALLY) johtaa ARVOLAUSEISTA, mikä on sikäli tottakin, että ARVOJA JOHDETAAN AINA YHTEISKUNNALLISESTI…

”Kaukislainen ääripositivismi” perustuu ennen kaikkea RIVILLE KÄÄNNÖSVIRHEITÄ englannista suomeen.

Viittaan tässä Yrjö Ahmavaaran antipositivismiin (linkki yllä), vaikka sekin perustuu ”matematiikkakonemaailmalle” (joka kuitenkin sallii myös epälineaariset ilmiöt tosin kuin Laplacen _maailma).
Sitä suuremmalla syyllä se pitää paikkansa todellisessa maailmassa!

SK: ” Siis: moraalinen argumentti on pätemätön. Joku asia voi olla totta, vaikka sillä olisi epätoivotut seuraukset ja vastaavasti jotain asiaa ei voi väittää epätodeksi sen takia, ettei pidä sen seurauksista.
Toinen vastaväite on se, että miten sitten ihminen voi tehdä päätöksiä ja kokea tekevänsä päätöksiä, jos päätökset ovat ennaltamäärättyjä? Miten ihminen voi muuttaa mieltään, eikö deterministisessä oletuksessa ihmisen mielipiteiden pitäisi pysyä samoina? ”

RK: Eli että ne psyykkiset operaatiot EIVÄT OLE PÄÄTÖKSIÄ, tietosia psyykkisiä VALINTOJA OLLENKAAN, vaan (esimerkiksi) REAGOINTIA kunkinhetkisen ärsykehierarkian mukaan kuten eläimillä? Eikä missään koko universumissa ole ”oikeita päätöksiä”, ellei sitten ole ”jumalaa, jolla on vapaa tahto”, vaikka ihmisellä sellaista ei ole. Tässä tullaan mielenkiintoiseen kysymykseen ”mitä on mahdollista KUVITELLA ja mitä ei” (ja myös vaihtaa sosiaalisesti niitä mielikuvia, koska muuten niillä ei ole sosiaalista merkitystä). Positivistiksikin mainittu John Stuart Mill jo totesi, että ”ihminen, jolla ei ole vapaata tahtoa, ei pysty kuvittelemaan jumalaa, jolla sellainen olisi!”. (Silloiset kristityt ja islamilaiset oppineet pohtivat ennen kaikkea tahdon vapautta SUHTEESSA JUMALAAN eivätkä niinkään suhteessa refleksireagointiin, joskin sellainekin jo Descartesin kautta oli tiedoksi käsitteellistettyä.)
SK: ” Ei. Molemmat ovat täydellisiä väärinkäsityksiä. Se, että ihminen kokee tekevänsä päätöksen harkinnan jälkeen ei tarkoita sitä, että tämä henkilö olisi todellisuudessa voinut päätyä eri lopputulokseen kuin tämä päätyi. ”

RK: Tämä ei ensinnäkään tietoisessa päätöksenteossa pidä paikkaansa. Toki voi olla myös ”vapaan päätöksenteon” harhatuntemuksia ja ja myös sellaisen VALEMUISTOJA (jollaisia muodostuu aina, kun jokin vaikuttanut mekanismi henkilön kokemuksessa on hänelle täysin tuntematon, ja myös täyttämään esimerkiksi tajuttomuusaikoja, varsinkin jos henkilö ei tiedä tajuttomuudestaan).

Mutta ontologinen kysymys kuuluu: MISTÄ HELVETISTÄ voisi olla peräisin ”vapaan päätöksenteon harhatuntemus”, JOS SELLAISTA EI TODELLISUUDESSA KOSKAAN EIKÄ MISSÄÄN OLISI OLLUT OLEMASSA??

Ja SENKÖ TÄYTISEN HYÖTYÄ olisi HITAASTA harkinnasta ja ”valetitoisuudesta” johonkin toimeen ryhdyttäessä??!! AIVAN SELLAISINAAN NIISTÄ ON VAHINKOA! Niitä myös HARJOIELLAAN pois erilaisia automatisoituneita toimia kuten puhumista, kävelyä, kirjoittamista, työ- ja urheilusuorituksia jne. treenattaessa! Aina ei tarvita tietoisuuttakaan: polkupyörn pystyssä pitämistä ajaessa ei voi oppia tietoisesta, koska tietoinen suoritus on siihen armotta liian hidas siihen tarkoituseen! Se on oppittava ”suoraan”. Missään geenissä se ei myöskään missään tapauksessa ole. Simpanssit ovatkin joissakin valinnoissa ihmisä nopeampia, koska harkintamekanismi (tietoisuus) HIDASTAA ihmisen suoriteusta, vaikka siitä kuinka yritetään opetella tilannekohtaisesti eroon.

Tietoisen päätöksenteon EDUT ja YLIVOIMAISUUS on kiskottava siitä ja vain siitä, että tietoisesti ajatteleva ihminen ei ole sidottu johonkin tiettyyn päätökseen, vaan voi muuttakin sitä silmänräpäyksessä, ja lisäksi hän voi PAINAA TOIMINTAMALLIT TIETOISESTI MIELEENSÄ ja kommunikoida ja kehittää niitä kielellisesti muiden kanssa.

SK: ” Ihminen voi myös aina muuttaa mieltään saadessaan uutta tietoa, tottakai, sitä kutsutaan oppimiseksi.
Oppimisessa ihmisen tietämys kasvaa ja kun tämä tietämys on muuttunut, siit’edes ihminen tekee ainakin joissakin asioissa hieman erilaisia päätöksiä. Jos vaikkapa kaatuu liukkaalla, sen jälkeen todennäköisesti on jatkossa varovaisempi liikkuessaan liukkaalla. ”

RK: Totaa… Mites tämä käy yksiin sen ”alkuräjähdyksen reunaehdoista asti johdetun” dominodeterminimin kanssa?

SK: ” Eräs syy, miksi ihmiset eivät usko determinismiin on se, että ihmiset eivät vietä aikaa tarpeeksi eläinten kanssa. Koirat on ehkä paras esimerkki. Ihmiselle, joka on elänyt pitkään koiran kanssa ja on oikeasti välittänyt siitä osaa nähdä miten paljon oikeasti koiralla ja ihmisellä on yhteistä. ”

RK: Eläimillä ei olekaan tahtoa. Ne eivät ajattele, vaan ragoivat. Ajattelu, tahto ja tietoisuus rakentuvat SYMBOLIKIELELLE.

SK: ” Tosiasiassa valtavasti. Koirat oppivat, välittävät, pelkäävät, suuttuvat, tottelevat, tekevät oman päänsä mukaan, nukkuvat, kukkuvat, masturboivat ja tekevät vaikka minkälaisia asioita, joita ei koiria tuntematon ihminen tule koskaan edes ajatelleeksikaan.
Usein ajatellaan, että tietoisuuden tai vapaan tahdon raja kulkee ihmisen ja eläimen välissä. ”

RK: Juuri siinä se kulkeekin! (Tosin ihmisestäkin voi tulla eläin, jos hänestä tulee ns, susilapsi, joka ei ole kasvanut yhteiskunnassa.)

” Tämä asenne on peräisin raamatusta. ”

EI OLE.

ET vain ole ollut TARPEEKSI tekemisissä eläinten, erityisti TYÖELÄINTEN kuten hevosten kanssa, jotta tietäisit asian oikean laidan, josta entisillä suomalaisilla pakanoilla ei ollut vähäisintäkään epäselvyyttä.

Minä ole syntyisin pakanataustaisesta (varsinkin isän puolelta) perheestä, ja tiedän että ihmisen ja eläimen välinen jyrkkä periaatteellinen ero oli pakanoille selvä, ja se oli myös ensimmäisiä (jollei suorastaan ensimmäinen!) ideologinen asia, joka minulle pienenä opetettiin.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/364553?page=6#368625

” Käsitys tahdosta ja ihmisen ja eläimen jyrkästä periaatteellisesta erosta ei ole alun perin peräisin kirkosta, vaan ennen kaikkea työeläinten käsittelystä. Hevosmiehet ja härkämiehet ja poromiehet ja norsunajajat tiesivät pilkulleen, että eläin ei ajattele (vaikka asiantuntemattomasta kuinka voisi muulta vaikuttaa), ja niiden käsittelymenetelmätkin perustuivat juuri tuolle tiedolle ja sille rakennetuille prosesseille. Mitä isompi ja vaarallisempi eläin, sitä suuremmassa määrin näin oli ja on. Käsitys, että ”ihminen on tavallinen eläin” perustuu luonnosta vieraantumiselle ja puuttuvan objektiivisen tiedon korvaami- selle väärillä luuloilla. Asia on osoitettu seikkaperäisesti kokeellisesti myöskin, ja voidaan osoittaa uudelleen asianmukai- sissa kokeissa. Ne vain eivät aina ole kauhean yksinkertaisia kesyillä ja puolikesyillä eläimillä. Eläimillä on sitten vastaavasti muita kehittyneitä psyykkisiä ohjausobjekteja, jotka eivät kuitenkaan ole ajattelua, eikä niihin liity ihmisen tyyppistä tietoisuutta eikä tahtoa.
Minun isäni oli ideologisesti pakana, ja hänet oli koulutettu hevosmieheksi eräässä kartanossa 9 – 13 -vuotiaana, juuri ennen sisällissotaa, kun muut kävivät silloista kansakoulua. Opetettin myös, että eläimiä on suojeltava kaikelta vahingoittavalta, ja että jos ne voivat huonosti, tai muuten on ”se aika”, ne tapetaan nopeasti, tehokkasti ja kivuttomasti.

Meiltä ei lähetetty ”saparoveiviä lainaamaan”, vaan enempikin hommassa oli suuren juhlan tuntua, eikä teurastajakaan, muuan melko iäkäs ”nuorempi isäntä” Aku, ottanut hommasta eikä välineistään varsinaisesti palkkaa, vaan sellainen oli pullo viinaa ja osallistuminen välittömästi seuraaviin syöminkeihin, joissa kaikki, lapset mukaan lukien, vetivät napaansa läskiä ja verimakkaraa niin paljon kuin ikinä vaan mahtui (alkupaloiksi pesuvadillinen verimakkaraa noin viiden henkilön voimin, joista minä olin yksi). Muistan, että minä pesin ainakin pari kertaa suolet niihin makkaroihin (jotka muistuttivat suuresti Tapolan nykyistä ohramakkaraa). Suoliin ei jäänyt paskaa eikä ”oksennusta” ainakaan sisälle, sillä ne käännettiin siinä yhteydessä nurin päin. Siihen oli erityinen lehmänsarven kärjestä tehty työkalu, joka ”uitettiin” suolen läpi (suoli itse perässä päästä solmittuna).

”Tuntemattomassa sotilaassa” kirjan ”kettutyttö”, korpihämäläinen hevosmies nostomies Korpela toteaa päästäessään ilmahyökkäyksen aikana ojaan juuttuneen kuormaston hevoset vapaaksi, että ”Saatana, tommottet rattaat saa jäärä! Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkun ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois! Mitä täällä teet rääkättävänä!”

Minunkin ajattelussanikin varmasti on muualla kristillisperäistä roskatavaraa, mutta tässä kohdassa ei.

” Oma kokemukseni ei tue tätä ajatusta lainkaan. Jos ihmisellä on vapaa tahto, se on ainakin joillain koirillakin – ja toisin päin. En tosin usko, että sitä on kummallakaan. ”

Susanna vaan ei tiedä psykologiasta mitään, hän on YLE:n kasvatti.

Niitäkin lallattelijoita on, jotka väittävät (yhdessä paikassa) että ihimisellä ei tahtoa ja (toisessa paikassa) että ”eläimillä ON tahto”!

SK: ” No miksi sitten tuntuu siltä, että tekee itse päätöksen? Asiaa on tutkittu. Aivokuvauksissa voidaan havaita, että aikooko ihminen painaa oikeaa vai vasenta nappia ennenkuin ihminen ehtii painaa nappia. Mikä rajumpaa, näissä kuvauksissa on havaittu, että tämä tieto voidaan lukea aivoista ennenkuin ihminen on päättänyt kumpaa painaa.
Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen kokemus päätöksen teosta tulee tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun päätös on jo tehty aivojen tiedostamattomassa osassa. ”

RK: EI TARKOITA.

Se aktiivisuus, joka näkyy hansbergeriläisessä aivosähkökäyrässä, ei ole päätöksenteko, joka on fysilogisesti ”vaatimaton” kuvantamisessa ja sähkö(magneetti)käyrässä näkymätön synaptinen tapaus, vaan se valmistelu. Lisäski tuo koejärjetely on HARJOITELTU AUTOMATISOITU epätyypillinen tapaus, jossa VALMISTELUA ON EHDOIN TAHDOIN HARJOITTUMISELLA ”SIIRRETTY” EI-TIETOISELLE PUOLEN. Hans Bergerin yksi paragigmaattinen seuraaja Benjamin Libet ei myöskään edes väiitänyt, ettekö yksi vaihtoehto aina olisi olla painamatta kumpaakaan nappia, tekemättä jättäminen. Miten aivoaallot liittyvät päätöksen valmisteluun, sitä ei tänäkään päivänä tiedetä. Asiaa kyllä tutkitaan.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2011/09/libetin-koe-tiedostamattomasta-paatoksesta-ennen-tiedostettua-tukee-tosiasiassa-kielellista-ajatteluteoriaa

http://blog.brainfacts.org/2014/12/how-is-the-brain-like-a-guitar-hint-it-is-all-about-rhythm/
http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/12/aivosahkokayra-eeg-n-kehittaja-hans-berger-oli-natsijohdon-salattu-paaideologi

SK: ” Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että siitä ei voi päätellä mitään, että me koemme itse päättävämme asioita.
Se, että meillä on aivoissa rakenne, joka saa annettua meille vaikutelman siitä, että me olemme tehneet päätöksen, vaikka päätös on jo tehty aivojen tiedostamattomissa osissa sitä ennen paljastaa, että kyseessä on vain simulaatio: teatteri siitä, että me koemme tekevämme päätöksiä tietoisesti. ”

RK: Se ”teatteri” HIDASTAA ”reagointia” suuresti. Tuollainen tulkinta on täysin järjenvastainen.
Näin sanoo myös asiaa vuosikymmeneiä tutkinut Daniel Dennett:

http://www.salon.com/2014/12/28/the_truth_about_free_will_does_it_actually_exist/

SK: Tosiasiassa aivot toimivat paljon mutkikkaammin ja paljon suurempi osa päätöksenteosta on tiedostamatonta kuin me arkisesti käsitämmekään, koska aivojemme simulaatio-ominaisuus vie meitä harhaan sen päättelyssä, että teemmekö me päätöksiä tietoisesti, kuinka tietoisesti – vaiko emme. ”

RK: Simulaatio-ominaisuus???

SK: ” On tosin arkisempiakin tapoja selittää asiaa. Ajattele, että olet päättänyt laihduttaa ja olet kovin väsynyt. Väsyneenä sorrut helpommin syömään jotain mitä ei olisi pitänyt kuin virkeämpänä, vaikka olet päättänyt toimia yhdellä tavalla.
Silti sorrut. Miksi? Koska tahdonvoima ei riitä taistelemaan sitä taipumusta vastaan, että olet taipuvainen luonnostasi syömään korkeaenergistä ruokaa. Kysymys on siis tahdonvoimasta ja kuten me näemme tästä, tahdonvoima ei ole rajatonta – päinvastoin.
Jos tahdonvoima ei ole rajatonta se tarkoittaa, ettet voi päättää ainakaan kaikkea tahtomallasi tavalla, koska tahdonvoimasi ei riitä siihen. ”

RK: ELI TAHTO SIIS KUMMINKIN ON!? (Mutta se vaan on heikko…)

SK: ” Itseasiassa me teemme automaattisesti valtavan osan päätöksistä joka päivä, jotta me pysymme hengissä. Jos me harkitsisimme jokaista askelta, pohtisimme jokaista ratinkääntöä, jos me tekisimme tietoisesti kaiken, me emme itseasiassa saisi juuri mitään aikaan. ”

RK: Totta. Toimintoja voidaan automatisoida harjoituksella. Automatisoitutoiminta, ja mm. voidaan kytkeä tietoisesti ”päälle ja pois”, on tietoisesta, tahdonalaisesta toiminnasta muodostunutta.

Ns. suorat ehdolliset refleksit kuten se plkupyörän pystyssä pitäminen ajossa ovat eri asia: ne on ”harjoiteltu suoraan”. Usein ihmisten suureksi yllätykseksi myös jotkin eläimet pärjäävät niissä kovalla harjoittamisessla, koska ne eivät ole kiellisvälitteisiä.

SK: Teemme valtavan paljon asioita rutiinilla, joka tarkoittaa juuri sitä, että me olemme oppineet joitakin asioita niin perin pohjin, että me voimme tehdä ne vaivaamatta tietoista mieltämme kyseisellä asialla. Voimme ajatella jotain muuta samalla tai vain jopa olla ajattelematta sen kummemmin, kun vaikkapa kävelemme.
Nämä seikat antavat osviittaa siitä, että itseasiassa tietoisen päätöksentekomme koneisto on pääasiassa paljon vähemmällä viralla kuin me edes tahtoisimme myöntää. ”

ELI PÄÄTÖKSENTEKOKONEISTO KUITENIN ON, JAPERIAATTEELISESTI ERILAINEN KUIN AUTOMATTISESSA TOIMINNASSA AKTIIVINEN SELLAINEN, Susannankin mielestä!

SK: ” Tahdonvoimaakin on tuktittu. Sitä on rajallisesti ja väsymys ja pinnistely kuluttaa sitä. Sen jälkeen me tarvitsemme lepoa. Tästä syystä vaikkapa stressaantuneena (ylikuormitettuna) on turha kuvitella, että tahdonvoimaa vaativien asioiden tekeminen onnistuu.
Me emme jaksa. Sen takia, jos haluaa muutosta elämäänsä, on ensin varmistettava, että asiat on priorisoitu oikein. Kun priorisoi oikein, tahdonvoima, joka on rajallinen, käytetään kaikkein tärkeimpiin asioihin. Näin ollen, muutoksen teko onnistuu priorisointia muuttamalla eikä pinnistelemällä lisää, joka on pitkällä aikavälillä mahdotonta.
Niinpä jo tästäkin voidaan päätellä, me kamppailemme tietoisella kerroksellamme itsemme autonomisia ja automaattisia prosesseja vastaan ja me voimme voittaa vain osan näistä kamppailuista, joita me käymme itseämme vastaan, koska tahdonvoima on rajallista ja pääasiassa me toimimme automaatilla. ”

RK: Tuskin kukaan kiistää.

Mutta tahto on, ilman stä ihminen ei ole ihminen, siitä riippumatta, kuinka paljon hän sitä todella käyttää.

SK: Olen toki silti sitäkin mieltä, että me emme oikeasti valitse sitäkään miten me tahdovoimamme suuntaamme. Olemme taipuvaisia johonkin, oppineet jotakin ja saaneet joitakin kokemuksia joiden perusteella joissakin tilanteissa tai joissakin pisteissä meidän prioriteettimme muuttuvat – tai eivät muutu.
Eli mielestäni vapaa tahto on samanlainen epäselitys asioille kuin jumalaan vetoaminen. Jumalalla on selitetty pitkälti asioita, joita ei ole ymmärretty tai osattu selittää. Tämä tunnettaan god of the gaps -teoriana. Vapaa tahto on samanlainen free will of the gaps -tyyppinen asia, jolla selitetään mutkikkaita prosesseja, jotka ovat niin mutkikkaita vuorovaikutussuhteiltaan, ettemme me ymmärrä niitä. ”

”Vapaa tahto” on FILOSOFINEN käsite.

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/free will

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/02/tahto-vaan-vai-absoluuttisen-vapaa-tahto

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/will

” Will

the capacity to choose a goal and to make the internal efforts essential to its realization. Will is a specific act that cannot be reduced to consciousness and activity as such. Not every conscious action, even in connection with overcoming obstacles to a goal, is an act of will. The main aspect of an act of will is the realization of the value criterion of the goal and its correspondence to principles and norms of personality. For the subject of will it is not the feeling “I want” that is characteristic but “it is necessary” or “I must.” In realizing an act of will, a person resists the power of immediate needs and impulsive desires.

… Soviet psychology, basing itself on dialectical and historical materialism, sees will as being socially and historically conditioned. In Soviet psychology the fundamental current in the study of will is the study of the philogenesis and ontogenesis of voluntary actions (derived from will) and the higher psychic functions, such as voluntary perception and memorization. The voluntary nature of action, as was demonstrated by the Soviet scientist L. S. Vygotskii, is the result of the mediating role of implements and sign systems in the interrelationships of man and his environment. In the process of a child’s psychic development the original in-voluntary processes of perception, memory, and so forth take on a voluntary character and become self-regulating. There is also a parallel development of the capacity to maintain a goal. Work on set theory by the Soviet psychologist D. N. Uznadze and his school has played an important role in the study of will. ”

JOTTA KYSYMYKSESTÄ ”VAPAA TAHTO” EDES VOIDAAN KESKUSTELLA, tieteellinen ajattelu lähtee liikkeelle toisella tavalla (jolla tavalla tuossa yllä jo olenkin tehnyt, mutta vedetään se nyt yhteen (tämä on todellisuudessa ITERATIIVIEN prosessi, joka ei mene laakista kohdalleen hyvistä lähteistäkään omaksuttuna, mutta yksinkertaistetaan se ”lineaariseksi”:

a) Määritellään (alustavati), mita tarkoitamme ’tahdolla’ (yllä): tahto on psyykkinen prosessi, jolla suoritetaan VALINTA kahden (toiminnallisen) vaihtoehdon välillä; useamman vaihtoehdon valinnat voidaan YLEISYYTTÄ RAJOITTAMATTA aina jakaa kahden vaihtoehdon eli YHDEN BITIN valintojen jonoiksi. ’Vaihtoehto’ on matemaattisesti yhtä kuin VAPAUSASTE (degree of freedom)

b) Määritellään alustavasti, mitä tarkoittaa ’vapaus’. Se esimerkiksi EI VOI TARKOITTAA ”kaikkien ulkoisten vaikutusten puuttumista”, sillä sellaisia todellisia olioita ei ylipäätään ole olemassa (diam:ssa määritelmällisesti!), jotka olisivat ”olioden vuorovaikutusten ulkopuolella”! Sellaiset olisivat kokonaan ”oma versuminsa”, kukin erikseen! ’Vapauden’, merkityksessä ”valinnan vapausateen”, on kuitenkin oltava TAHTOVAN TOIMIJAN KEINOIN MUUTETTAVISSA siltä osin, jota valinta ko. vapausasteessa tarkoittaa. Muuten sitä vapautta ei ole.

Kolmas vaihe, jonka jokainen matemaatikko ainakin tietää välttämättömäksi (jotta käsitettä voitaisiin käyttää teorianuodostuksessa, eli jotta se todella olisi tieteellinen eikä esimerkiksi uskonnollinen käsite:

c) Tutkitaan, etteivät käsitteen määreet ole keskenään loogisesti ristiriitaisia.

Yllä jo käykin ilmi, että tässä nimenomaisessa tapauksessa NÄIN EI YLEISESTI OLE ASIA, sillä toisaalta (sosiaaliselle) ’vapaudelle’ ’tahdon’ määreenä ja toisaalta matemaattiselle ’vapaudelle’ ’tahdon’ välttämättömänä rakenne-elementtinä voi vain sattumalta tulla SAMA MERKITYS.

”Vapaa tahto” on loogisesti ns. ”kakkukakku”- eli hienommin ”tårta på tårta” -(pseudo)käsite, jossa ”päällyskakku” ei suinkaan ole välttämättä samaa kuin ”aluskakku”, eikä kaviaarikakun ja mansikkakakun yhdistelmä ole KAKKU OLLENKAAN…

Tämä ei ole varsinaisesti mikään ongelma, sillä lähes kaikkialla muualla paitsi ehkä kasvatustieteessä PELKKÄ ’TAHTO’ AJAA TEORIANMUODOSTUKSESSA TASAN SAMAN ASIAN KUIN ”VAAPA TAHTOKIN” ja ilman (luonteeltaan ”teologisia”) ongelmia.

http://www.tiede.fi/keskustelut/psykologia-aivot-ja-aistit-f12/rasanen-sekoilee-fysikaalisessa-analogiassaan-tahdosta-t45601.html

SK: ” Se, että me emme ymmärrä ilmiötä yksityiskohtaisesti ei tarkoita sitä, ettemmekö me olisi deterministisiä. Se tarkoittaa vain sitä, että me emme ymmärrä olevamme deterministisiä.
Ihmisen determinismi on samanlaista kuin sään ennustaminen. Sää on niin monimutkainen järjestelmä, että sitä voidaan raskaallakin laskennalla ennakoida vain jonkin matkaa ja silti sattumukset voivat muuttaa lopputulosta raskaasti. ”

RK: Sää EI ole siinä mielessä ”deterministstä” kuin ole yllä määritellyt, että jos (soveltaen) vaikka eilinen sää voitaisiin aivan tarkkaan ”palauttaa” ja sitten antaa sille samat signaalit ulkoa mm. avaruudesta (auringonsäteily ym.) maan sisästä (tulivuoret ym.) meristä, ihmisyhteiskunnasta ussittaisiin, saataisiin joka henkäystä myöten tämän päivän sää. Sää on kaoottista.

SK: ” Ihmisten kanssa olemme saman äärellä: ihminen on niin monimutkainen oppiva organismi, että me emme lainkaan kykene ymmärtämään ihmisen determinismiä yksityiskohtaisella tasolla, koska meillä ei kertakaikkiaan riitä siihen sen paremmin hengen kuin tekniikankaan voimat.
Tästäkään ei seuraa, että ihmisellä olisi vapaa tahto. Ei lainkaan. Ainoa joka seuraa, on se, että me emme kykene osoittamaan asiaa ainakaan niin, että pyrkisimme osoittamaan yksityiskohtaisesti vapaan tahdon tai sen puutteen, koska yksityiskohtia on liikaa ja monet niistä ovat meille vielä kaiken lisäksi salattuja – kuten tiedostamaton mieli – aivojen tiedostamattomien osien toiminta, joka on silti niin äärimmäisen tärkeää, kuten edellä kuvattiin.

Vielä yksi asia: sattumat. Sattumat – tai niin sanottu random-tapahtumat – tai epätodennäköiset tapahtumat eivät nekään lainkaan muuta asetelmaa. Kenties voi olla niin, että jossain tapauksessa vaikkapa aurinkomyrskyn joku hiukkanen häiritsee jonkun aivotoimintaa niin, että tämä henkilö tekee toisen päätöksen kuin olisi muuten tehnyt.
Ei tämä muuta henkilöä vapaan tahdon alaiseksi tai ei-deterministiseksi. Kysymys on vain tiedostamattomasta syötteestä – ulkoa tulevasta vaikutuksesta – joka muuttaa lopputulosta hetkellisesti muuttamalla yksilön päätöksentekoprosessia.
Kyse ei siis ole siitä, etteikö ihminen olisi tässäkin deterministinen, kyse on paremminkin siitä, että ulkopuolinen häiriötekijä aiheutti häiriön deterministisen toimijan toiminnassa. ”

RK: SELLAISTA determinimiä kuin Susanna luulee, EI OLE ITSE MAAILMASSA OLEMASSA.

SK: ” Sanon vielä sen, että itseasiassa determinismin hyväksyminen ei ole niin dramaattisesti moraalisesti kuin annetaan ymmärtää. Esimerkki tästä on se, että jos vaikkapa me emme voisikaan sanoa, että murhaaja on varsinaisesti valinnut vapaasta tahdostaan tappaa jonkun, emme me silti olisi ongelmissa.
Ongelmaa ei synny, koska ihmisen vangitsemiseen ei tarvita perusteeksi sitä, että tämä on toiminut vapaasta tahdostaan rikollisesti. Riittää, että me ymmärrämme sen, että ihminen joka ei kykene noudattamaan edes yhteiskunnan perussääntöjä on kykenemätön olemaan olematta muille vaaraksi yhteiskunnassa ja tämä yksin oikeuttaa vangitsemisen.
Voidaan edelleen myös ajatella, että yksilö saattaa oppia jotain vangitsemisesta vapaan tahdon puutteesta huolimatta ja parantaa tapansa.

Determinismistä on kuitenkin se etu, että se auttaa antamaan itselle anteeksi ilman Jeesusta, joka on huomattavasti hullumpi hyppy älyttömyyteen kuin vapaa tahto. Vapaan tahdon ajatus taas on julma ja epäinhimillinen, jos ihmisellä ei oikeasti ole kykyä valita vapaasti toimia moraalisesti.
Jos uskoo vapaaseen tahtoon ja löytää silti itsensä kerta toisensa jälkeen kertomasta papille mitä pahaa on tehnyt, on jännän äärellä. Jos sen sijaan ei usko papin valtaan vapauttaa synneistä, on kusessa. Sanotaan toki, että se joka ei mieltään pahenna ei tapojaan paranna –
ja tuossa on toki totuuden siemen. Siltikin on huomattavasti armollisempaa nähdä niin, että ihan kaikista asioista mitä on tullut tehtyä ei tarvitse itseään niin kamalasti ruoskia, koska jos pääsisi ajassa taaksepäin samaan tilanteeseen, missä hölmöili ja omaisi kaikki ne samat tiedot ja kokemukset kuin edelliselläkin kerralla –
tekisi tietenkin aivan saman valinnan kuin alunperinkin, jos ympäristön vaikuttimet olisivat samat. Muutosta tuossa tilanteessa voisi luoda vain se, että saisi viedä tietoa myöhemmästä ajasta takaisin päätöshetkelle, mutta silloin ei olisi sama ihminen, joka sen huonon päätöksen teki…
Niinpä determinismissä on jotain armollisuutta, jota vapaan tahdon ajatukseen ei kuulu. En silti puolusta determinismiä sen moraalin, moraalittomuuden tai hyödyn tai haitan perusteella, koska näillä millään ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko determinismi totta.
Halusin vain osoittaa, että osa niistä kauhukuvista joita determinismin hyväksymiseen liitetään ovat vääriä. Minä uskon determinismiin? Entä sitä? Jos olet eri mieltä, miksi?
Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että osaat perustella kantasi itsellesi vetoamatta hyötyihin, haittoihin, moraaliin, jumalaan tai muuhun sellaiseen, jolla ei ole mitään tekemistä sen varsinaisen kysymksen kanssa, että onko determinismi totta.

Stefan myös esitti, että hän ei ole tavannut ihmistä, joka suhtautuisi determinismiin rauhallisesti, joka uskoo siihen. Minulle asia on arkipäiväinen, eikä siihen liity minulla juurikaan tunteita. Mitäpä tosiasioista vouhottamaan?
Olen myös uskonut determinismiin varmaan suurimman osan aikuisiästäni, eli parisenkymmentä vuotta, enkä ole siihen vielä tikahtunut. Eli kysymys ei ole minulle mitenkään uudesta päähänpälkähtämästä vaan arkisesta tosiasiasta samassa luokassa kuin se, että aurinko mitä todennäköisimmin nousee huomennakin. ”

RK: Paitsi että ”Susannan-determinismi” on perätöntä höpönlölpöä.

SK: ” Päätös tämänkin blogin kirjoittamisesta syntyi varsin deterministisesti, vaikka olisi pitänyt nukkua sen sijaan. Tiesin sen kyllä jo etukäteen, että tämä on pakko saada ulos, että saa sitten nukkua rauhassa. Sen sijaan tänään vatuloin Kehä I:llä aika pitkään, menenkö syömään kotimatkalla Mäkkiin.
Päätin etten mene. Kuitenkin Mäkin liittymän kohdalla käännyin liittymästä ja ajauduin syömään. Vapaasta tahdostako? Tokkopa. Lähinnä vain väsymystäni, en vain jaksanut vastustaa kiusausta, koska on ollut vähän pitkä viikko.
Tästä puolestaan voi lähinnä päätellä sen, että olisi varmaan aika taas pysähtyä pohtimaan prioriteetteja: mikä on oikeasti tärkeää? Tahdonvoimaa on vain rajallisesti! ”

Jos on ”tahdonvoimaa”, pitää olla tahtokin…

Ihan kuin jos on ydinvoimaa, pitää olla ytimiäkin.

(Ytimetkään eivät kuitenkaan takaa voimaa.)

SK: ” Itseasiassa determinismi ei sulje pois edes uskonnollisuutta. Voi sanoa, että asiat tapahtuvat jumalan tahdon mukaisesti. Voi jopa sanoa, että me vain käännämme ajan kirjan jo kirjoitettuja sivuja. ”

RK: KUKA ”ne” on kirjoittanut? Koska? Missä?

SK: ” Filippiiniläiset sotilaat uskoivat, että jokaisen taistelun lopputulos on ennaltamäärätty. Tämä vapautti heidät toimimaan liki pelosta vapaana taistelussa, mikä auttoi heitä selviämään paremmin kuin pelon lamaamana.
Eikä uhka moraalillekaan ole niin suuri, koska laumaeläiminä me olemme lähtökohtaisesti pro-sosiaalisia, joka on toinen tapa sanoa, että sen sijaan että me olisimme perisyntisiä, me olemme perimältämme liki tuomittuja toimimaan pääasiassa moraalisesti ja täten me olemmekin perisyntisyyden sijaan perisiunattuja. ”

RK:

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2014/11/yle-toraytti-taas-tuutin-taydelta-paskaa-muka-vauvoilla-moraalivaisto

SK: ” Lisähavaintona muistutan, että ihmisen aivojen rakenteessa on suurin piirtein kaikki samat muinaiset aivojen osat meidän jokaisen päässämme kuin muillakin nisäkkäillä. Liskonaivoista, reaktioista, pako-taistelu -käyttäytymisestä ajattelevaan ihmiseen – se on kaikki siellä, päällekkäin. ”

RK: Elukoilla vaan ei ole kaikkia samoja osiakaan kuin ihmisellä. Ja kaikki korkeimmat nisäkkäätkin KÄYTTÄVÄT aivojaan aivan toisella tavalla kuin ihminen. Ihmisen aivoissa on myeliiniä n. 50%, kun simpansilla sitä on muutama prosentti, ja ihmisen myeliini on lisäksi erilaista. Ihmisellä on jonkin verran ”eläinkin myeliiniä, eri tehtävissä kuin omaa lajityypillistä, mutta eläimillä ei ole ihmisen myeliiniä (ellei sitä ole ihmiseltä istutettu esimerkiksi gliasolujen mukana, jota sitäkin on ainakin rotalla kokeiltu). Ihmisellä on suurin gliasolutyyppi ainoastaan ihmiselle ominainen.

SK: ” Syvimmät aivojen osat ovat vanhimpia, lisko asuu siellä. Päällimmäiset osamme ovat ajattelevia, mutta stressitilanteessa verenkierto heikkenee uloimmilla päällimmäisillä alueilla ja toimii kunnolla vain alemmilla kerroksilla, jotka ovat tiedostamattomia.
Tämä on yksi syy siihenkin, miksi me emme todellisuudessa tiedä, miten me toimimme kriisitilanteessa. Oletko juuri sinä se, joka pelastaa muut pelastusveneeseen vai juuri se, joka heittää muita laidan yli selvitäkseen itse? Siihenkin voi vastata vain joutumalla tilanteeseen. ”

RK: Aivokuori hoitaa kaikkia noita toimintoja. Joillakin muilla lajeilla, mm. hevosella esiintyy kyllä kaksi toimintamallisarjaa, joista alemmantasoinen esiintyy paniikkikäyttäytymisessä.

SK: ” Kuitenkin tahdonvoimassa lienee kysymys siitä, että eri aivojen osat kamppailee keskenään ja kun tahdonvoima voittaa, kenties on niin, että inhimillisimmät ajattelevat päälliaivot ottavat silloin niskalenkin ja kun me uupuneina sorrumme roskaruokaan, silloin taitaa vaistotaso ottaa vallan.

Varoituksen sanana meille yli-älyllisyydestä ja järkeen uskomisesta sen sijaan, että me näkisimme ihmisen sinä monimutkaisena muinais-modernina eri kehitysvaiheiden koostumana toimii se, että USA:n nuoret uskovat olevansa suvaitsevaisempia kuin menneet sukupolvet.
Tosiasiassa kun tiedostamattomia asenteita on tutkittu psykologisin kokein, on havaittu, että heidän asenteensa eri etnisiä ryhmiä kohtaan ovat aivan samoja kuin aiemmillakin sukupolvilla. Jos olet joskus ihmetellyt, että miten Natsi-Saksassa asiat saattoivat edes sotaoloissa karata niin pahasti lapasesta, ihmiskuvasi on väärä. ”

RK: Natsi-saksassa ainakin oli väärä, hansbergeriläinen ihmiskuva.

SK: ” Meissä on paljon eläimellisempiä puolia kuin me haluaisimme koskaan myöntää ja juuri siksi n.s. positiivinen ihmiskuva on niin vaarallinen, koska se saa meidät uskomaan itsestämme ja toisistamme asioita, jotka eivät tiukan paikan tullen lainkaan pidä paikkaansa.
Näiden väärien oletusten seurauksena on tehty jo tähän mennessä useampi entinen puhdistus. Toivon, että me opimme viisaammaksi ja vältymme seuraavalta. Ihmisen ollessa mitä me olemme se edellyttää sitä, että toisilleen vihamieliset etniset ryhmät eivät päädy samalle reviirille niukkuuden oloissa.
Jos niin käy – all bets are off – ja aivojen matalampien tasojen reaktiot voivat viedä meitä kohti seuraavaa katastrofia. ”

Lähettänyt: SusannaKaukinen – 18.3.2016 klo 03.29 ”

Höpsistä.

http://www.theguardian.com/books/2015/apr/01/freedom-regained-julian-baggini-review-possibility-free-will#comment-50018442

Mielen taistelukentällä

13.12.2015 Raamatusta

Mitkä asiat ovat meille tärkeitä? Jos katsomme viikon tai kuukauden päähän, ja tutkimme mihin aikamme on kulunut arjessa, se kertoo totuuden, niin simppeliä se vaan on. Saako tämän maailman huolet ja asiat täyttää päämme? Vai saako Raamattu täyttää sen ja uudistaa meidät? Miksi pitäisi jättää esim. salkkarien katsominen ja pyytää, että Herra anna mulle halu tulla sun eteesi viettämään laatuaikaa ja uudistaa mieli,- ajatus- ja tahtomaailma Jumalan sanalle kuuliaisiksi.

Väitteeni: Ei ole olemassa neutraaleja tv-ohjelmia ja sarjoja, jotka eivät vaikuttaisi siihen, miten ajattelen, toimin ja asennoidun. Jumalan sana vaikuttaa tervehdyttävästi koko olemukseemme. Sen tulisi antaa määrittää keitä olemme, eikä maailman, joka on paholaisen vallassa. Mihin perustan väitteeni?

Galatalaiskirje 5:16-17 (Raamattu kansalle)

Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette toteuta lihan himoa. Liha himoitsee Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan. Ne ovat toisiaan vastaan, niin ettette tee sitä, mitä tahdotte.

Gal. 5:16 (Amplified Bible)

Mutta minä sanon, kulkekaa ja eläkää [jatkuvasti] [Pyhässä] Hengessä [herkkinä ja Hengen hallitsemina ja opastamina]; silloin ette varmasti tyydytä lihan himoa ja mielihaluja [jumalattoman ihmisluonnon].

 

Gal. 5:16-17 (Elävä Uutinen)

Totelkaa Pyhää Henkeä. Hän ilmoittaa teille, miten teidän on elettävä. Kun tottelette häntä, ette tee sitä, mihin vanha ja paha minänne teidät muuten ajaisi. Luonnostamme näet teemme pahaa ja taas pahaa – aivan päinvastoin kuin Pyhä Henki tahtoo. Mutta kun Pyhä Henki saa tahtonsa toteutumaan, teemme hyvää vastoin luontoamme. Nämä kaksi voimaa taistelevat meissä jatkuvasti vallasta.

Huomaatko, miten rikas Jumalan sana on? Kun välillä näkee vaivaa, ja tutkii eri käännöksiä, löytää uusia puolia tuttuihinkin jakeisiin. Amplified Bible ja Elävä Uutinen luo uutta syvyyttä jakeeseen kuusitoista soveltamalla sen arkeemme selkeästi: Meidän tulee siis olla tiiviissä yhteistyössä Pyhän Hengen kanssa, jotta voimme vastustaa syntiinlangenneen ihmisen viettiä tehdä pahaa koska, jos emme vastusta vanhaa luontoamme, joudumme ansaan välittömästi. Meillä on siis selkeä taipumus tehdä vastoin Jumalan tahtoa.

Mutta mehän emme enää kuulu tähän maailmaan, emmekä enää tahdo totella paholaista! Joten Pyhä Henki rohkaisee meitä olemaan kuuliaisia Jumalalle ja vastustamaan paholaista ja kiusauksia. Vain hän voi antaa meille kyvyn elää pyhää elämää, käsittäen, että meidän ei ole pakko antautua syntiin vaan meillä on jo voitto Jeesuksessa! Huomaa, miten rohkaisevasti Amplified Bible sanoo, että kun päätämme alistaa tahtomme Jumalan alle, totella Henkeä, niin hän lupaa, ettemme varmasti tyydytä lihan himoa ja jumalattoman ihmisluontomme mielihaluja! Halleluja, mikä lupaus! Huomaamme myös, että on käynnissä kova taistelu siitä, saako paha luontomme vai Pyhä Henki johtaa. Miten tämä heijastuu elämäämme?

Olli Helenius: Pisin matka

“Sanoin sanottavani ja lähdin kauas pois/kylmän maailman syliin ylpeyteni toi/luulin että onnistun jälkeni peittämään/historiani mielestäni häivyttää/kuinkas kävikään.

Pisin matka on tulla luoksesi jälleen/pisin matka on tulla takaisin.

Aivan liikaa näin, sieluni vanheni/tieto lisäsi tuskaa, totuus satutti/meistä jokainen kaipaa, niin teen minäkin/tuntea taivaan kosketuksesi/tahdon pitää susta kii.

Pisin matka on tulla luoksesi jälleen/pisin matka on tulla takaisin/saanhan takaisin tulla luoksesi jälleen/saanhan luoksesi tulla takaisin.”

Kiitän sydämestäni Jumalaa tämän laulun tekijästä. Hän on hengellinen isoveljeni Olli Helenius. Tällaiset biisit ovat minulle todella rakkaita. Kun minulla oli kylmä vaihe uskonelämässäni asuessani Kokkolassa ja Olli julkaisi muistaakseni vuonna 2008 Aikalisä LP:n jolta tää löytyy, tästä tuli mun ehdoton suosikki. Niinä vuosina kuuntelin, lauloin ja itkin. Se vaikutti sydämessäni paljon ja tänään saan kiittää Jumalaa hänen kärsivällisyydestään ja armostaan, että olen saanut palata hänen luokseen. Siksi uskon sanojen ja laulujen voimaan, koska ne julistavat, halusimme sitä tai emme. Siksi itse rakastan tutkia biisien sanoituksia, rohkaisevatko ne minua kasvamaan suhteessa Jeesuksen kanssa.

Jokaisella on välillä vaiheita elämässään, jolloin menee heikommin uskossa. Silloin tärkeään rooliin asettuu seurakuntayhteys ja ystävät, jotka ovat Pyhällä Hengellä täytettyjä. He voivat nähdä tilamme, jos ovat läheisiä, vaikkemme sanoisi sanaakaan. Jokainen tarvitsee tukiverkoston, johon voi luottaa sata prosenttisesti, jotta voi puhua täysin avoimesti mitä oikeasti kuuluu, eikä tarvii pelätä koskaan, tuomitaanko ja torjutaanko minut. Seurakunnan tulisi olla paikka missä on rohkaiseva ilmapiiri, olit ollut poissa enemmän tai vähemmän aikaa. Kukaan ei ole niin pyhä, että voisi sanoa pärjäävänsä omin avuin, koska kun paholainen saa eristettyä uskovan, hän on helppo saalis. Meillä jokaisella on silti vastuu elämästämme ja valinnoistamme, emme voi syyttää muita vääristä päätöksistä. Mutta sen voimme tehdä, että hoidamme jumalasuhdettamme, rakastamme tutkia Jumalan sanaa, lähestyä Jumalaa, viettämällä aikaa hänen lähellään ja lähtemällä palvelemaan kotiseurakunnassamme. Tiedätkö mitä silloin tapahtuu? Se, että vanha, paha luontomme alkaa kuolemaan. Emme lähde jokaiseen houkutkseen mukaan, vaan tunnistamme ja torjumme ne Jeesuksen auktoriteetissa. Sitä on kristillinen elämä ja taistelu lihaa vastaan.

Aloitin päiväni keskiviikkona kiittäen ja palvoen kunnian Kuningasta suuresta pelastuksesta. Kohta koin olevani Hengessä hänen valtaistuinsalissaan, jonne minulla ei olisi koskaan ollut mitään pääsyä ilman Jeesuksen täydellistä sovitusta. Palvoin polvillani häntä, joka eroaa kaikista muista. Koin hänen valtavan, mittaamattoman suuren armonsa ja se sai sydämeni kunnioittamaan häntä. Jumalan pelko syntyy siis sydämissä, jotka ymmärtävät, että hän on pyhä ja täydellinen armo. Se saa arvostamaan syvästi suhdetta hänen kanssaan, kaikki mitä maailmassa on, menettää silloin merkityksensä. Siihen Herramme meitä tahtoo mielestäni opettaakin: Aivan kuten apostoli Paavali piti kaiken muun roskana Jeesuksen tuntemisen rinnalla. Uskon, että Paavali oli useita kertoja, kenties satoja kertoja, kokenut hetkiä, joissa hän oli Hengessä Jumalan valtaistuinsalissa palvomassa. Se muistuttaa sydämellemme, kuka on Herramme ja kenen omaisuutta olemme.

Filippiläiskirje 3:7-9 (Elävä Uutinen)

Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen. Enää en kuvittele pelastuvani siksi, että olen hyvä ihminen, tai siksi, että noudatan Jumalan lakeja vaan uskon, että Kristus yksin pelastaa minut. Jumala hyväksyy minut yhteyteensä, koska turvaudun yksin Kristukseen ja siihen, että mitä hän teki puolestani.

Eikö ole selkeää? Miksi sitten maailma saisi viedä aikaani valtavasti, joka tuottaa vain tuskaa, ahdistusta ja toivottomuutta? Pysyvää onnellisuutta ei vain löydy maailmasta, vaan ainoastaan henkilökohtaisesta suhteesta Luojaamme. Itsekin kun taistelin sen kanssa, että miksi tykkään katsoa tv:tä, sarjoja ja elokuvia enemmän kuin lukea Jumalan sanaa, tajusin Pyhän Hengen avulla myöhemmin, ettei minulla ollut läheistä suhdetta Jeesuksen kanssa. Parempi vain nöyrtyä myöntämään se ja katua, tehdä mielenmuutos. Kun tunnustamme syntimme, että aikamme on mennyt aivan joutavaan, ja pyydämme Jeesukselta anteeksi sydämestämme, hän antaa anteeksi. Hän antaa meille voiman ja tahdon iloita suhteestamme häneen. Se on valtavaa armoa! Kiitos Jumalalle siitä.

Jesaja 30:18 (Kirkkoraamattu 1992)

Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat!

Tää jae puhuu minulle tällä kertaa näin, että Herramme odottaa mahdollisuutta olla meille armollinen. Se edellyttää meidän päätöstämme astua hänen läsnäoloonsa. Hän ei koskaan pakota meitä siihen. Jos muut asiat syrjäyttävät suhteemme häneen, hän ei voi osoittaa armoaan, niin kuin tahtoisi. Hän on täynnä armoa ja totuutta. Tahdommeko me häntä yhtä paljon, kuin hän meitä? Hän janoaa olla jatkuvasti lähellämme! Jos opit arvostamaan suhdettasi häneen, saat kokea hänen uskollisuuteensa, johdatuksensa ja luotettavuutensa vaikeissakin olosuhteissa. Millaiset uskovat ovat Jumalan voimakkaasti käyttämiä? Sellaiset, jotka ovat hänen ystäviään, joille hän paljastaa salaisuuksia, joita ei voi kaikille kertoa. Tahdotko tulla Jumalan ystäväksi? Ollaan rehellisiä, tahdommeko asettaa hänet todella elämämme keskipisteeksi, vai turvaudummeko hänen apuunsa vain silloin kun olemme pulassa? Sellaisia uskovia Herramme itkee. Hän tahtoisi olla heidän läheisiä ystäviään, jos he vain suostuisivat pistämään hänet prioriteeteissa ensimmäiseksi. Jakeen lopussa viitataan niihin, jotka kärsivällisesti odottavat häntä. Heitä kutsutaan autuaiksi eli Jumalan hyväksymiksi ja syyttömäksi julistetuiksi. Siihen liittyy siis syvä jano nauttia hänen läheisyydestään. Onko meillä aikaa hänelle? Onko kalenterimme niin täynnä, ettemme ehdi olla hänen lähellään? Ovatko muut asiat minulle rakkaammat kuin Pelastajani?

Pelastus on suuri lahja. Ihmisen osa on lopultakin pieni, verrattuna Jumalan osaan. Mutta koska meillä on vapaa tahto, voimme pilata senkin osan, emmekä voi syyttää siitä kuin itseämme, jos niin teemme, valitettavasti. Siksi meidän todella kannattaa miettiä, mitä kylvämme ajatuksiimme, mieleemme ja tahtoomme. Ruoki hengellistä olemustasi, niin kasvat vahvaksi Jumalan lapseksi. Ole siunattu Jeesuksen nimessä.. T. Jukka

Maastaveto -uuu tuntuipas mukavalta

3.2.2015 Yleinen

Eilinen jalkpäivä oli kyllä jotensakin mahtava. Aamusta asti oli huippu vire päällä. Katselin aamupalaksi Super Bowlin nauhalta kun en yöllä jaksanut sitä varten valvoa. Amerikkalaisesta jalkapallosta saa kyllä todella paljon virtaa ja puhtia päivään. Sitä on upea katsella kuinka omistautuneita pelaajat ovat omalle lajillee, kropallee, joukkueelleen ja yleisölle. Koskaan ei anneta periksi vaan kaikki juoksut, kopit ja heitot viedään viimeiseen asti. Aina kannattaa yrittää ja vaikka kaikki menisi vikaan niin silti yritetään uudestaan ja uudestaan. Omistaudutaan täysin sille pallolle ja pelille ja vaikka ollaan häviöllä niin uskotaan voittoon. Olis mukavaa saada edes murto-osa tuollaista itseluottamusta ja tahtoa. Jalkapäivä salilla on kyllä ihan mahti päivä, koska silloin tuntuu, että jotain tapahtuu oikeasti.

Kyykkyjen jälkeen tehtiin koukistajaa ja sen jälkeen ”yleisön pyynnöstä” maastavetoa. Ah mikä ihana liike. Ihana lämmin allto pyyhkii koko kropan läpi ja iso osa vartalon lihaksista tekee työtä. Voimat vietiin taas äärirajoille ja sykemittari hälytteli jo yli 180… siinä vaiheessa puhisin ja puhkuin jo aika paljon ja itkukaan ei ollut kaukana. Tosin en ollut surullinen vaan iloinen siitä että jotain noin hienoa tapahtuu. Mitä hittoa siinä taisi tulla 10x40kg ja 10x50kg nostettua. Eilinen oli ensimmäinen kerta kun kyseistä liikettä tein joten jää nähtäväksi pidänkö siitä vielä seuraavilla kerroilla vai oliko tämä tällaista alku huumaa.

Mieli on korkealla. Tosin illalla mulla alkoi kamala kurkku kipu ja jouduin ottamaan kunnolla särkylääkkeitä. Aamullakin vielä jomotti kurkkua, mutta en oikein tiedä mikä sielä on. Ei muuten vaikuta flunssaiselsta olo oikeastaan lainkaan. No mutta saa nähdä mitä tapahtuu illalla…