Selaat arkistoa kohteelle tahdonvoima.

Vaarallinen PT

8.2.2017 Yleinen

Puhun jälleen naurettavista, pakkomielteen kaltaisista malleista päässäni. Syömisen lisäksi sellaisia liittyy oletettavasti myös liikkumiseen. Anoreksia on kopeloinut kaikkea elämäni varrella keräämääni liikuntaa koskevaa informaatiota ja muunnellut sitä tavoitteisiinsa sopivaksi. Nyt se yleisistä suosituksista kieroutunut informaatio on vakiintunut päähäni ja ruokailumallien tavoin siitä on hankala päästää irti.

Liikuntaan liittyvät pakkomielteisyyteni muistuttavat oikeastaan enemmän sääntöjä, joiden rationaalisuus on kääntynyt ylösalaisin. Toisin sanoen niissä ei terveellä järjellä ajateltuna ole päätä eikä häntää. Ne ovat aivoihini kirjailtuja käskyjä joita sokeasti noudatan, ja joiden vastustamiseen tarvitaan tahdonvoimaa, energiaa, ja sitä nimenomaista tervettä järkeä.

Yksinkertaistettuna minun liikuntamallini on seuraavanlainen: Anoreksian minulta kieltämien oikeiden, valtakunnallisten liikuntasuositusten mukaan se, mikä luetaan hyötyliikunnaksi, ei ole sitä minulle. Kouluun, kirjastoon, kotiin, tai mihinkään muuhunkaan tiettyyn kohteeseen kävelemistä tai pyöräilyä ei lasketa liikunnaksi minun kohdallani. Minulle ne ovat vain matkoja jotka täytyy liikkua. Kävely- juoksu-, tai pyöräilylenkille erikseen lähteminen lasketaan. Vaikka siis juoksisin joka aamu koululleni ja siihen kuluisi 45 minuuttia, sitä ei lasketa. Päivän liikuntasuoritus on silloin yhä tekemättä. Jos lähden koulun jälkeen juoksemaan ja teen saman mittaisen lenkin, se lasketaan. Tästä huolimatta kaikki mahdolliset matkat on tehtävä liikkuen, ja sen seurauksena vähintään tuplaan liikuntamääräni päivittäin.

Urheilusuoritusten aikana ajan itseni äärimmilleni. Lopettaminen on sallittua vasta kun sen on kaikkien fysiikan lakien mukaan pakko tapahtua. Tätä pakkoa ennen tapahtuva sairauteni suunnittelema suoritus voidaan jakaa prosentteihin sen mukaan, kuinka suuri osuus siitä koostuu vartaloni todellisesta jaksamisesta, ja kuinka suuri osa on ainoastaan tahdonvoimalla tehtyä. Se on kunnostani huolimatta aina 50%-50%. Tahdonvoimaa on tervettä ja sairasta, ja kummankin avulla ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin. Tahdonvoimalla hypätään sairauden pyörään ja mahdollisesti myös sieltä pois. Sen voima ei kuitenkaan korjaa väsynyttä sydäntä, ja siksi Anoreksia on kohtalokas personaltrainer.

Käyn ruokailuni läpi satoja kertoja päivässä. Sen lisäksi minun on käytävä liikuntasuunnitelmaa läpi, kunnes se on hoidettu päivän osalta. Suunnitelman toteuttaminen tuottaa tuhottomasti tuskaa erityisesti fyysisen sairastamisen, kuten kuumeen, flunssan, tai esimerkiksi juuri rytmihäiriöiden aikana. Levon tarve ei kuitenkaan poista urheiluun ruoskivia ajatuksia. Kyseiset ajatukset aloittavat ensin tehokkaan manipuloinnin, joka ennen sai minut ohittamaan fyysisen sairastamisen tuomat tarpeet. Kipeänä urheilu on sairasta. En tee sitä enää, mutta urheilumallin pakottavat ajatukset ovat yhä olemassa. Kun olen vuoteen oma, ne eivät enää manipuloi minua liikkumaan. Nykyään ne kanavoivat energiansa ruokaan. Niiden mukaan liikkumisen lopettaminen on oltava nähtävissä aterioissa: Jos ei liiku, ei voi syödä.

Haluan korostaa, että kaikki edellämainittu on sairasta, mihinkään perustumatonta, sekä kaikella tavalla erittäin väärin. Ne vääryydet ovat ruokailujen tavoin vain juurtuneet syvälle minuun, ja teen niiden pois kitkemisen eteen töitä päivittäin. Jos ei liiku, ei voi syödä? Se on hyvä esimerkkilause Anoreksian tavasta kääntää kaikki väärin päin. Terveyttä kuunnellakseni minun on ensin asetettava sen sanat oikeaan järjestykseen, koska jossain sen puheissa piilee aina valheisiin naamioitu totuus. Tässä tapauksessa totuus seuraava: Jos ei syö, ei voi liikkua.

Lentävä matto

20.12.2016 Yleinen

Toistuvat ylä- ja alamäet ovat ehkä vaikeimpia, mutta kuitenkin taudinkuvaa parhaiten vastaavia ilmiöitä. On vaikeaa käsitellä sitä, miten parempien kausien jälkeen tulee taas huonoja jaksoja. Mitä pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista jyrkkiä alamäkiä, ja niiden seurauksena on poikkeuksetta vielä itse alamäkeäkin pahempi romahdus. Se romahdus tulee tunteesta joka syttyy kun huomaan, että suunta on jälleen kääntynyt. Jokaisen paremman jakson aikana uskon sinisilmäisesti siihen, että pahuus on ohi ja suunta on vain ylöspäin. Siksi sen pahuuden paluu on jotakin sellaista, johon en koskaan näytä tottuvan. Tuntuu kuin Anoreksia leikittelisi tunteillani. Se kutoo minulle kauniin maton ja houkuttelee minut astumaan siihen. Sitten se nauraa ilkeästi ja vetää sen maton altani.

Huonot jaksot saavat minut joka kerta ajattelemaan kulunutta aikaa. Sitä, miten vuosien jälkeenkin tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Totuus kuitenkin on, että asiat ovat kuin ovatkin muuttuneet: Olen näiden vuosien varrella oppinut paljon elämästä. Opitut asiat ehkä antavat kaikelle tapahtuneelle merkitystä, mutta sitä on vaikeaa ajatella alamäkien aikana. Edes suurempi merkitys ei tuo minulle uskoa siihen, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi.

2.9.2012, Sunnuntai klo 20:16
”Kun lähdin kävelemään poispäin työpaikalta, kyyneleet alkoivat valumaan poskiltani ja minusta tuntui taas että olin rikki. Hajosin käsiin… Omiin käsiini. Taas.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 10:03
”En osaa päättää onko turhauttavaa, kamalaa, surullista vai typerää, että olen pyörittänyt samoja pirun ajatuksia mielessäni jo monta vuotta, eikä loppua silti näy? Onkohan sitä koskaan tulossa…”

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas siihen samaan lauseeseen. ’Sä olet sairas’. Eniten turhauduin sairauteen. Pian se turhautumisen itku kääntyi pääni sisälle ja kaikki ajatukset jotka ovat jo ainakin vuoden pysyneet taka-alalla huusivat päässäni eri asioita ja se sattui. Ne käskivät satuttaa, olla ottamatta lääkkeitä, huutaa täysillä apua ja samalla pysyäkin hiljaa lukkojen takana. Pieni valkoinen yläkerran vessa oli kuin suoraan painajaisistani. Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä. En tiennyt että näin voisi enää tapahtua. Näin monen vuoden jälkeen… Voiko olla että mitä kauemmas pääsen sairaudesta, sitä harvemmin, mutta tiukemmin se kiristää otettaan päässäni? Sisälläni on edelleen jotain hullua, täysin hullua, mikä ei kuulu sinne. Pelkään itseäni taas.”

 18.4.2014, Perjantai klo 10:59
”En voinut tietää vuosi sitten että tilanne ei ole vieläkään parantunut. En ikinä ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. Halusin uskoa että se menee pian ohi ja sitten taas jaksan. Sana ’sairas’ sattuu niin paljon… ’Sä olet sairas.’ Sairas. Kaiken tämän jälkeenkin… Olen yhä sairas.”

 14.12.2014, Sunnuntai klo 23:13
”Tuntuu kuin kaikki olisi palaamassa ennalleen. Sillä väärällä tavalla: Ei siihen mitä oli ennen kuin kaikki alkoi, vaan juuri siihen mistä kaikki alkoi. Aivan kuin saisin toisen mahdollisuuden valita nyt sen toisen tien mitä en valinnut viimeksi… Sen ’oikean tien’. Mutta miksi se on yhä niin hankalaa? Tiedän täsmälleen, liiankin tarkasti, mihin se väärä johtaa… Tiedän sen ja tiedostan sen kaikella mahdollisella tavalla, ja silti se kuulostaa ihanteellisen houkuttelevalta päässäni. Se ei ole sitä, tiedän sen! Silti en suostu tietämään sitä 100% ja kun ajattelen tätä tietämisen ja tiedostamattoman tietämättömyyden välistä sekavaa massaa, en saa selvää enää mistään.
Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen kaiken jo kertaalleen. Kaiken sen miltä nyt tuntuu… Hallinnan tunteesta, syömättömyydestä, ja siitä miten pystyn kyllä syömään mutta en vaan halua. Siitä että on paha olla ja missään ei ole hyvä, ja että näkee mielikuvia juustoraastimesta repimässä ihoa koska sen aiheuttama jälki voisi uskottavasti olla peräisin kompastumisesta asfaltilla.
Ainoa ero on haamu tämän kaiken yllä. Se haamu on menneisyys, joka häilyvästi muistuttaa että olen kokenut tämän jo. Mutta en tiedä kenen puolella se haamu on. En halua ottaa lääkettä, se ei johda mihinkään. Haluan olla normaali… Enkä halua että äiti ja muut alkaa taas vahtia että syön ja pysyn ehjänä. Sekään ei johda mihinkään. Tämä on minun taisteluni nyt enemmän kuin koskaan. Vanhenen päivä päivältä, ja joka päivä minulla on enemmän vastuuta päätöksistäni.
Taina sanoo että minulla on tahdonvoimaa enemmän kuin monella muulla, ja että nyt se täytyy vaan kääntää oikeaan asiaan. ’Sä tiedät mitä sun pitää tehdä.’ Ja minä tiedän. Mutta en tajua miksi se on niin vaikeaa… Minulla ei ole enää hyvä olla kotona. haluan vaan pois, ja kun lähden, en tiedä minne menisin. Olen yksin mielessäni ja nyt kun se yksinäisyys taas konkretisoituu, se tunkee myös elämään pääni ulkopuolella. Joskus oikeasti mietin että ottaisin viinapullon, ostaisin röökiä ja unohtuisin niihin huoneeni ikkunalaudalla. Heittäisin kaikki ajatukset ikkunasta. Mutta sekään ei johda mihinkään. En tiedä mikä johtaa. Reitti ulos tästä kaikesta… Ennen kuin putoan taas syvemmälle, sinne missä olen jo ollut ja minne olen taas matkalla. Suunnittelen teräviä juttuja kunnes havahdun ja tiedän että se katkeaa lääkkeellä, jonka jälkeen unikin tulee vaikka se onkin painajainen, mutta en halua ottaa sitä lääkettä. Koska kuten sanottu; se ei johda mihinkään.”

 25.12.2014, Torstai klo 22:05
”Joulu, ja se että syö vaan pysyäkseen pystyssä, on huono yhdistelmä. Olen pettynyt itseeni. En vain mennyt omaan kuplaani, vaan myös itkin vessassa. ’Kasvaisit jo yli tästä’ –ajattelin.”

 23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Tänään olin lääkärissä vaikka näiden käyntien piti jo loppua… Ajattelin että tämä on vain tsekkaus ja kaikki on hyvin, vaikka jokaisen sellaisen ajatuksen takana oli selkeä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan, ja mitä tapahtui. Paino oli laskenut monta kiloa ja seuranta on aloitettava heti, vaikka vielä varmistin useaan kertaan onko se tarpeellista… En halua takaisin sinne! Sinne mistä lähdettiin. Vaikka siellähän minä jo olen. Nyt näyttää siltä että ainoa ero entiseen ja tähän päivään on totuuden ja valheen ero. Jos en pysty syömään, en enää valehtele vaan vastaan jos kysytään. Se on oikeasti ainoa oikea suunta, ja vaikka en nyt pystykään olemaan iloinen siitä askeleesta jonka otin eteenpäin mennessäni lääkäriin, niin tiedän että sen myötä tulleet 10 askelta taaskepäin eivät jää sinne. Taistelen ne takaisin kaksinkertaisesti koska haluan elää. Oikeasti haluan, vaikka olen kuoleman väsynyt tähän kaikkeen.”

 14.6.2016, Tiistai klo 16:40
”Viimeinen nuorten puolen psykiatrikäynti. Hän kyseli enemmän kuin koskaan vaikka olisin vaan halunnut saada ne paperit ja päästä ulos sieltä. Eikö hän nähnyt kuinka vaikeaa se minulle oli? Vai kyselikö hän juuri sen takia että hän huomasi sen? Itkuani hän ei ainakaan huomannut; kyyneleet valuivat vasta kun käänsin selkäni. Tuntui että kaikki sanat sattuivat. Omani ja sen lääkärin. Sen kertominen että lääkevähennyssuunnitelmat ei tule onnistumaan ja kaikki on huonosti taas. Kysymyksiin vastaaminen… Ja ne kommentit: ’Sähän olet kohta jo 21’ ja ’Kyllä mä huomaan että sä olet vielä ihan eksyksissä’. Siinä tilanteessa ne sattuivat ja tuntuivat kuin joku kertoisi ne ensimmäistä kertaa vaikka niin ei todellakaan ole. Jälkeenpäin haluaisin vain huutaa että ’Mä tiedän, okei? Sun ei tarvitse sanoa sitä, mä tiedän sen.’ Se tuntui niin pahalta koska se on niin totta. Täytän 21 ja tilanne pääni sisällä on edelleen se, että en tiedä mitä tekisin tämän kaiken kanssa. Olen eksyksissä. Sekin on totta. Minun ei vaan tarvitse kuulla sitä koko ajan. Kuulen sen kun koitan selvittää ajatuksiani, näen sen kun katson kuntosalin jälkeen peiliin ja muutos on epätodellinen, kiroan sitä joka kerta kun arvon vaihtoehtojen välillä ja kaikki tuntuvat huonoilta.”

 30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”En halua sairaalaan. Mitä tämä on? Olen jo elänyt tämän ajan yli. Odotan vain että herään painajaisesta, niin kuin joka aamu ja monia kertoja yössä. Pahoin pelkään, että tämä kaikki on kuitenkin totta.”

Kuten päiväkirjani kertoo, se Anoreksian kutoma matto on lähtenyt altani joka vuosi. Vuodet vaihtuvat, mutta alamäkien aikana kirjoittamani tekstit pysyvät yhtä yllättyneinä, väsyneinä ja epäuskoisina. Nyt kun luen niitä, minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan yllättynyt siitä, miten matto on lähtenyt altani tänäkin vuonna. Järki on kuitenkin se yksi asia, mitä tässä kaikessa ei ole. Olen jälleen yllättynyt. Mietin, miten kaikki elämääni palannut hyvä on voinut taas haihtua hitaasti pois? Suurin järkytys on se, miten syvälle olen pudonnut tällä kertaa. Luulin että näin syvälle ei voisi enää mennä. Luulin että sellaista ei voisi enää tapahtua.

Kaikki romahtaa kun pahuus iskee pitkän hyvän jakson jälkeen. Se tuntuu joka kerta lopulliselta. Siltä, kuin mitään ei saisi enää korjattua. Romahduksiin kai kuuluu se, että unohdan miten kaikki tulee ajan myötä taas olemaan paremmin. Jos muistaisin sen, ei alamäki olisi koskaan niin vaarallinen mitä se pahimmillaan on. Minun on hankalaa hyväksyä sitä, että vuosi vuodelta huomaan edelleen olevani sairas. Se on kuitenkin fakta, että alamäkiä tulee aina olemaan. Ne kuuluvat paitsi tähän sairauteen, myös elämään yleisesti ottaen. Ehkä taas seuraavien kuuden vuoden päästä olen oppinut olemaan yllättymättä mistään negatiivisesta. Ehkä silloin olen liimannut jalkani siihen mattoon ja kun joku koettaa vetää sen altani, minä lähden mukana. Siinäpä saa Anoreksia heitellä minua ja mattoa, koska minua ei enää haittaa. Se tekee minulle vain lentävän maton jonka kyyti on töyssyistä huolimatta elämää parhaimmillaan.

 

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.

Viikkoja takana 20, fiiliksiä

24.1.2016 Yleinen

20160124_141027

Viikkoja on tosiaan nyt takana kokonaista 20! Mitä olen siinä ajassa oppinut? Itsestäni todella paljon ja tahdonvoimasta ja hyvinvoinnista vielä enemmän. Syömisestä on tullut sujuvampaa ja terveellisempää. Jaksan paremmin ja olen hyvällä tuulella. Myös tipattomuus tuntuu luontevalta ja huomaan jaksavani senkin takia paremmin. Vaikka paino on nyt jumahtanut 76-77 kg, en jaksa stressata. Kyllä se siitä liikahtaa taas. Olisi tosin ollut kiva tässä 20 viikon kohdalla kertoa, että painoa on tippunut 20 kg. Mutta tärkeintä on nyt se, että voin hyvin.

Tässä kohdin tulee muutakin muutosta. Aloitan huomenna työt. Olen ollut marraskuun 2014 alusta työttömänä ja minulla on ollut aikaa vain itselleni. Arvokasta aikaa. Se on tullut niin henkisesti kuin fyysisessti tarpeeseen. Nyt työrupeamani kestää näillä näkymin pääsiäiseen, joten jännitän kovasti, miten se vaikuttaa jaksamiseeni ja painooni. Onko opitut asiat miten syvällä päässä ja osaanko noudattaa niitä? Jaksanko noudattaa niitä hektisen arjen keskellä? Tiedän, moni jaksaa ja noudattaa, mutta miten käy minun. Nähtäväksi jää.

Tänään on satanut paljon lunta. Pakkasta on vain muutama hassu aste ja ulkoilu oli ihanaa tuossa säässä. Mukavaa alkavaa viikkoa teille jokaiselle :)

2016-01-24 13.35.48

Uusia tuulia uuteen vuoteen

4.1.2016 Yleinen

20160103_134207Olikohan ihan viisasta lopettaa nuuskan käyttö uuteen vuoteen? Huomaan, että mulla on kokoajan nyt nälkä. Vaatii siis enemmän tahdonvoimaa pysyä ruodussa. Olen käyttänyt nikotiinitonta nuuskaa nyt neljättä päivää ja eilen kaivoin helpotukseksi nikotiililaastarit.

Joulupäivästä lähtien on hormoonitkin olleet sekaisin. Eli kuten lokakuun lopulla, nytkin alkoivat kuukautiset. Syön e-pillereitä ja niiden avulla olen saanut kierron tasaiseksi. Nyt olo on kuin teiniaikoina. Olo on kaikkea muuta kuin hyvä. Tuosta kuvastakin näkee kuinka turvoksissa olen. Vaikkakin housut ovat hieman isot nykyään…

Eli onko nämä ”uudet tuulet” kivoja? Ei. Katsotaan nyt miten tässä käy. Lähinnä siis tuon nuuskauksen lopettamisessa. Painonpudotukseen on niin valtava tahdonvoima, etten usko sen olevan uhattuna ;)

photostudio_1452176206196Lähden kohta salille ja samalla aion hoitaa juoksutreenin. Eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Juosta en ole pystynyt nyt viikkoon, kun tuo pakkanen käy henkeen jo kävellessä. Salilla ei ole juoksumattoakaan, jossa sen treenin voisi hoitaa.

Facebookissa on jo ryhmä tälle blogilleni. Ne, jotka tänne ovat jo eksyneet, tietävät, etten pudota painoani kovinkaan julkisesti. Silti tästäkin asiasta on joidenkin pitänyt kertoa eteenpäin, luotettavaa. No, mutta aion avata FB-sivun julkiseksi, kun valmentajan vaaka näyttää 20 pudonnutta kiloa Cambridge Ohjelman aikana. Nythän kiloja on ropissut yhteensä jo melkein 35, mutta osa on lähtenyt ennen Cambailua.

Ajatuksia kuluneesta 10 viikosta – 70 päivästä

16.11.2015 Yleinen

20151115_175002Aika on mennyt nopeasti! Alkuun olin innostunut; tuloksia saatuani, olin innostunut; viikot kuluivat, innostuin enemmän! Ei oikeastaan ole juurikaan ollut vaikeaa päivää. Paitsi tietysti alussa, kun koirani joutui leikkaukseen. Mutta tahdonvoima on niin suuri, että siitäkin selvittiin. Vaikeinta on ehkä syödä tarpeeksi…

Olen innostunut liikkumaan, kun painoa on lähtenyt. Liikunnan tuoma euforia auttaa niin hyvään kuin huonoon mieleen ja tsemppaa yrittämään enemmän. Zumba on ihan mun lemppari nykyisin, viis siitä, etteivät askeleet mene aina kuten pitää ja ettei joka viikko pääse tunnille. Hikilenkit ja juoksu on myöskin ihania. Raitis ilma ja kiva maasto, mikä sen parempaa. Ja se, että nyt jaksoi juosta minuutin pidempään kuin viikko sitten!

Useampi keikka on koettu selvinpäin ja hauskaa on ollut. Lätkämatsissa olen ollut selvinpäin ja siltikin viihdyin. Rapujuhlatkin on koettu selvinpäin, tosi hauska ilta oli. Leffassa kävin tänään, ilman pop corneja ja siltikin selvisin. Ravintolassa on syöty useamman kerran ja kalorit on pysyneet kurissa. Mielitekoja ei juurikaan ole ollut, vaikka mies on vieressä syönyt hampurilaista, kebabia, tmv.

Samalla, kun katson, mitä syön, olen muuttanut asennoitumistani. En enää kyräile ja kylvä negatiivisuutta. Pyrin olemaan aina positiivisella mielellä. Karsastan ihmisiä, joilla ei koskaan ole mikään hyvin… Sellaiset ihmiset imevät kaikkien energiat ja kylvävät omaa pahaa oloaan toistenkin ”nautittavaksi”. Tähän suoraan kuuluu sekin, että olen energisempi. En juurikaan nuku päikkäreitä ja käytän päivän tunnit mieleisesti.

Eniten olen ihmetellyt ihmisten suhtautumista minuun ja valintoihini. Milloin olen saanut kuulla olevani tylsä (kun en ota sitä viinilasillista), vaikka aiemminkaan sitä en ole välttämättä ottanut. Milloin on sanottu, ettei tämä nyt yhteen lasilliseen kaadu, mutta jos olen päättänyt olla tipattomalla… Ja sitten anoppi. Eilen naureskeli vaan, että jääkaapissa on kyllä lanttua, jos haluan… Ja sitten muut ottavat ongelman siitä, mitä syön tai juon. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että mikäli jollain on erikoisruokavalio, kannattaa ottaa omat eväät.

Moni voisi kadehtia oloani. Ja kadehtiikin. Minulla on tahtoa, on halua, ei ole halua olla lihava ja huonokuntoinen. Ei halua olla pahantuulinen ja negatiivinen. Minulla on aikaa liikkua, muttei rahaa, koska ei ole töitä. Jos jotain noista asioista kiinnostaa, suosittelen haluamaan, tahtomaan, TEKEMÄÄN ASIAN ETEEN TÖITÄ, irtisanoutumaan töistä ja käyttämään vapaa-ajan liikuntaan, jne. Elämä on valintoja täynnä.

Kuten tekstistä ehkä näkee, kirjoitin tämän ennenkuin tiesin veljenpoikani menehtyneen :(