Selaat arkistoa kohteelle taakka.

Anteeksiantaminen

1.5.2017 Yleinen

Buddhan sanoin vapaasti käännettynä: ”Vihasta kiinni pitäminen on kuin myrkky, jonka itse juot, mutta odotat toisen siihen kuolevan.”

Juuri näin se on.  En edes ole varma kuka minua käytti hyväkseen, koska en sitä muista, mutta minun tunteeni eivät varmasti vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla. Hän ei ehkä edes muista minua enää, eikä tiedä miten hänen tekonsa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen minun elämääni. Hän ei tiedä millaisen helvetin läpi olen kahlannut, eikä sitä millaisia haasteita ja ongelmia hän on pakottanut minut kohtaamaan. Hyväksikäyttö ei ole vain se hetki jolloin se tapahtuu, vaan siinä viedään toiselta koko elämä. Joku onkin verrannut raiskausta murhaan, jossa uhri jää henkiin, ja sitä se todellakin on. Tiedän, että elämäni olisi aivan erilaista ilman tuota kokemusta. Lähes kaikilla hyväksikäytön uhreilla on erilaisia niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen kohdistuvia ongelmia. Ihminen on kokonaisuus, eikä elävää ihmistä ole ilman sielua, eikä ilman ruumista.

Minä oireilen selässä ja hartioissa, jotka jumittavat myös verenkiertoa pään alueella aiheuttaen kammottavia päänsärkykohtauksia. Yläselkä ja hartiat ovatkin yleensä kipeitä ihmisillä jotka kantavat jotain henkistä murhetta tai taakkaa. Minun taakkani on osin se että olen kantanut näin valtavaa salaisuutta koko ikäni, suojellakseni vanhempiani, veljeäni ja osin myös itseäni. Minun taakkani on häpeä ja myös syyllisyys siitä etten koskaan kertonut kenellekään. Syyllisyys siitä, etten osannut sanoa hyväksikäyttäjälle ”EI”, enkä saattaa häntä vastuuseen teoistaan. Häpeä siitä etten lapsena ymmärtänyt mitä tapahtui, ja häpeä siitä kun vanhempana ymmärsin.

Kun muistot alkoivat vallata mieleni en voinut niitä pysäyttää, tuntui joka kerran kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle siinä hetkessä. Niinkuin olisi humalaisen baari-illan jälkeen aamulla herättyä alkanut muistaa mitä eilen tapahtui. Ja se häpeän tunne oli musertava. Oli vaikea erottaa mennyttä ja nykyhetkeä. Vaikea ymmärtää etten se ollut minä aikuisena, joka antoi sen tapahtua, vaan minä olin silloin vasta lapsi enkä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Ei minulla ollut keinoa, eikä mahdollisuutta estää sitä.

Lopulta ymmärsin että päästäkseni eroon syyllisyydestä ja häpeästä, minun olisi annettava anteeksi itselleni. Se ei ollut minun syytäni. Minä olen viaton ja syytön eikä hänen häpeänsä kuulu minun taakakseni. Ymmärsin myös, ettei kaunan kantaminen tai vihasta kiinni pitäminen auta minua millään tavalla. Tosin vihasta irti päästäminen ja niin kammottavan teon tekijälle anteeksiantaminen on vaikeaa. Jollain tavalla kuitenkin onnistuin antamaan hänelle anteeksi, ainakin osittain. Tai ainakin lakkasin tuntemasta sisintäni polttavaa vihaa häntä kohtaan.

Halusin ymmärtää miksi joku tekee toiselle ihmiselle, vieläpä lapselle, jotain niin kamalaa. Luin pedofiilien ja lapsiin kohdistuvia haluja omaavien ihmisten haastatteluita ja siellä yleensä toistui heidän oma häpeänsä ja kauhunsa omista ajatuksistaan ja mahdollisista teoistaan. Toki siihen joukkoon mahtuu myös täysin sieluttomalta vaikuttavia psykopaattisia ihmisiä, mutta kyllä tuollaisen teon tekijä vie itseltäänkin mahdollisuuden henkiseen rauhaan ja hyvinvointiin. Jossain syvällä sisimmässäni uskon heidän kärsivän jopa pahemmin kuin minä, koska minä voin antaa itselleni anteeksi, he tuskin siihen koskaan kykenevät. Tai sitten vaan haluan kuvitella niin, koska minun mielenterveyteni vaatii oikeudenmukaisuutta edes jollain tasolla.

Ehkä en ole kyennyt antamaan tekoa anteeksi, mutta olen kyennyt hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja vapautumaan siitä. Sitähän anteeksiantaminen lopulta on, vapautumista ja irti päästämistä. Sen takia halusin kirjoittaa samaan tekstiin sekä anteeksiantamisesta omalle itselle, että tekijälle, koska vaikka antaisin itselleni anteeksi, mutta kantaisin kaunaa ja vihaa sisälläni satuttaisin vain itseäni. Ei se mitä minä tunnen mitenkään rankaise tekijää, eikä saa tekoa tekemättömäksi, mutta minä voin vapauttaa itseni pikkuhiljaa siitä taakasta, jota sen vuoksi olen joutunut mukanani kantamaan. Anteeksiantaminen on totuuden hyväksymistä, eikä tarkoita että teko olisi millään tavoin hyväksyttävissä tai perusteltavissa.

Anteeksiantaminen on vapauttanut minut, vain ja ainoastaan minut. Se on ollut yksi tärkeimmistä kulmakivistä paranemisprosessissani. Kun päästää irti vihasta ja kaunasta tuntuu kuin sieluun oli saanut siivottua tilaa jollekin paremmalle. Minun kohdallani anteeksiantaminen ei lopulta koskenutkaan vain minut raiskannutta miestä, vaan tajusin kantaneeni kaunaa koko miessukupuolta kohtaan. Kaikkia miehiä kohtaan tuntemani epäluulo ja kuvitelma että olisin heille vain seksilelu katosivat. En ollut edes tajunnut kuinka olin asettanut kaikki (minusta kiinnostuneet) miehet samalle viivalle, kuinka he kaikki edustivat minulle hyväksikäyttäjää. Aloin tuntea rakkautta ja tunsin myös rakkautta joka kohdistuu minuun. Tunsin olevani rakkauden arvoinen ja opin luottamaan miehiin aivan uudella tavalla. Opin nauttimaan omasta naiseudestani ja seksuaalisuudestani, kun en enää tuntenut häpeää tai vihaa seksiä, omia halujani tai kehoani kohtaan. Olen monta kertaa puhkennut itkuun, kun tunnen jonkun rakastavan minua tällaisena kuin olen. Niin kauan kuvittelin olevani arvoton ja ajattelin ettei minua voi rakastaa, kunnes opin antamaan anteeksi.