Selaat arkistoa kohteelle syyllisyys.

Syyllisyydestä

19.10.2017 Raamatusta

Kun mietin, mistä kirjoittaisin tällä viikolla blogiin, mieleen nousi vahvasti ajatus siitä, miten Jumalan lapsetkin kamppailevat heikon itsetunnon, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Olen elänyt näitä vaiheita itsekin elämäni aikana. Paholainen on tullut valehtelemaan, tappamaan ja tuhoamaan, hän on syyttäjä. Mutta Jeesus on tullut antamaan yltäkylläisen elämän jokaiselle omalleen, uskommeko sen todella myös omalle kohdallemme? Monen on helpompi uskoa, että toiset voivat vastaanottaa Jumalan mielisuosion puhtaasta armosta, mutta omalle kohdalla se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, kun ”minä olen niin likainen”. On täysin mahdotonta elää uskovan elämää omassa voimassa, omien hyvien tekojen kautta. Jeesus teki kaiken puolestamme, miksi meidän on niin hankala se hyväksyä? Yksi syy voi olla se, että se ei tunnu järkevältä. Elämme niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa mitään ei saa ilmaiseksi, vaan kaikki pitää ansaita. Työelämässä se toki päteekin, mutta sitten kun pyrimme soveltamaan sitä hengellisessä elämässämme, siitä tulee erittäin raskasta. Siksi Herra tahtoo opettaa jokaiselle lapselleen henkilökohtaisesti, kuinka paljon hän rakastaa meitä!

Mieleeni nousi kaksi kohtausta. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Vanhan liiton aikana ja on profeetallinen, tutkitaanpa Jesajan näkyä. Jaamme sen kahteen osaan.

Jesaja 6:1-4

Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen viittansa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kullakin kuusi siipeä. Kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella jalkansa, ja kahdella he lensivät. He huusivat toinen toiselleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot; koko maa on täynnä hänen kunniaansa.” Ovenpielet vapisivat heidän huutonsa äänestä, ja huone tuli täyteen savua.

Huomaatko latauksen näissä jakeissa? Minulle avainjae on jae kolme: ”He huusivat toinen toiselleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot; koko maa on täynnä hänen kunniaansa.” Miksi? Se kuvastaa sitä pyhyyden suuruutta, jonka serafit kokivat ja ilmaisivat. Jumala on kaiken yläpuolella, siksi ihminenkin pysähtyy hänen pyhyytensä edessä haukkomaan henkeään. Mikään ei vedä vertoja meidän Jumalallemme. Tästä johtuen Jesajan reaktio on voimakas:

Jesaja 6:5-7

Niin minä sanoin: ”Voi minua! Minä olen tuhon oma, koska minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet, ja minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.” Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli pihdeillä ottanut alttarilta. Hän kosketti sillä suutani ja sanoi: ”Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi. Sinun syyllisyytesi on poistettu ja syntisi sovitettu.”

Jos joku irrottaa yhden jakeen asiayhteydestään, tarkoitan, että sanoo, että ”niin, kyllä minä tiedän, että olen saastainen, niin likainen, etten voi enää kelvata Jumalalle” ja jää tähän epätoivoon, tulee sielunvihollinen säestämään ja kehottaa luovuttamaan. Sen sijaan meidän täytyy kunnioittaa Jumalaa ja hänen pyhää Sanaansa, että luemme aina koko asiayhteyden, jotta ymmärrämme mitä Jumala sen kautta tahtoo meille sanoa. Silloin emme lue väärin Raamattua, vaan rakennumme uskossa!

Sitten asiaan: Jumalan pyhyyden läsnäolossa voimme tunnistaa, että meillä on syytä tehdä parannus synneistämme, jotka vaivaat aidosti sydäntämme. Mutta sen jälkeen me saamme kokea Jumalan valtavan ihanan armon, joka kuuluu meille Jeesuksen tähden! Tarkoitin näitä jakeita profeetallisina, nimittäin minun mielestäni tässä syyllisyyden poisottamisella viitataan suoraan Jeesuksen täydelliseen uhriin ja siitä saatavaan puhtauteen. Mikä seuraus siitä on? Emme enää kuuntele syyttäjää, paholaista, vaan opettelemme käyttäytymään oikein suhteessa pysyvään vapauteemme. Jumala tahtoo puhdistaa meidät syyllisyydestä, joka tuottaa häpeää, koska näiden kautta vihollisemme yrittää saada katseemme pois Jeesuksesta. Kun ymmärrämme, että Jeesus kantoi jo syyllisyytemme, alamme kokemaan Jumalan rakkauden aivan uudella tavalla. Silloin meistä kasvaa terveitä Jumalan lapsia, jotka eivät keskity virheisiinsä, vaan muistavat keitä olemme Kristuksessa. Mitä tapahtuu, kun olemme kokeneet Jumalan hyvyyden ja anteeksiannon voiman? Terve Jumalan pelko. Se varjelee meidän askeleemme, kun kuljemme uskossa eteenpäin.

Johannes 8:4-7

”Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Mooses on laissa antanut meille käskyn kivittää tuollaiset. Mitä sinä sanot?” Näin he sanoivat pannakseen Jeesuksen koetukselle ja päästäkseen syyttämään häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he toistamiseen kysyivät häneltä, hän suoristautui ja sanoi heille: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisenä häntä kivellä.”

Ehkemme ole tehneet aviorikosta, mutta tunnemme, kuinka synti vangitsee meitä ja koemme syyllisyyttä. Fariseukset syyttivät ja lain mukaan tilanne oli selkeä, mutta kun Jeesus vastasi syyttäjille, heidän omatuntonsa alkoi syyttää heitä heidän omista synneistään. Kenelläkään ihmisellä ei ole pokkaa sanoa, ettei koskaan olisi loukannut ihmisiä ja Jumalaa.

Johannes 8:10-11

Jeesus suoristautui ja kysyi: ”Nainen, missä ovat syyttäjäsi? Eikö kukaan ole sinua tuominnut?” Hän vastasi: ”Herra, ei kukaan.” Niin Jeesus sanoi hänelle: ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Tämä lyhyt dialogi on erittäin tärkeä, meille, kun tuskailemme oman lihallisuutemme kanssa. Jeesus tahtoi saada naisen ymmärtämään, että kaikki syyttäjät ovat poissa, julistamaan sen ääneen. Miksi? Koska sanoissa on voimaa. Kun nainen palasi kotiinsa, voin kuvitella tilanteen, jossa hän miettii tapahtunutta ja kysyy itseltään: missä ovat syyttäjäni? Ei missään, he ovat poissa! Mikä seuraus tällä syyllisyyden poistamisella on? Se, että Jumalan armo saa aikaan sydämen muutoksen. Aivan yhtä tärkeää on muistaa, että ainut, joka olisi voinut kivittää tämän naisen, samoin meidät, jos olisimme hänen sijassaan olleet, olisi Jeesus. Hän oli synnitön.

Sen sijaan Jeesus sanoo valtavan parantavat sanat: En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.

Ennen kuin voi odottaa hyviä hedelmiä, täytyy kylvää oikeita siemeniä. Kun Jumala tahtoo saada meidät kasvamaan uskossa, hän rohkaisee meitä. Hän ravitsee meitä läsnäolossaan, kun vietämme aikaa rukoillen ja tutkien Sanaa, soveltaen sitä päivittäin. Silloin Isä iloitsee siitä, ettei hänen armonsa mennyt hukkaan kohdallamme, vaan sai aikaan pysyvän muutoksen. Emme koskaan pääse täydelliseen synnittömyyteen eläessämme maan päällä, mutta Pyhän Hengen voiman avulla voimme kasvaa pyhityksessä, muuttuen Jeesuksen kaltaiseksi askel kerrallaan. Emme enää tahdo elää synnissä, vaan kasvaa pyhityksessä.

Rohkaisen sinua ystäväni näkemään itsesi Jumalalle erittäin rakkaana ihmisenä, josta Jeesus maksoi kalliin hinnan lunastamalla sinut kuolemasta elämään. Tämän faktan pitäisi rohkaista sinua ja minua elämään läheisessä suhteessa Herraamme. Hän opettaa elämään tahdossaan kärsivällisesti. Hän ei ole syyttäjä, vaan armahtaja, joka nostaa, kun kaadumme. Hän tahtoo siunata sinua koko sydämestään. Hän on sinun puolellasi, eikä sinua vastaan. Opettelemalla luottamaan hänen armoonsa, alat näkemään itsesi oikein, ja rohkaistut loistamaan Jumalan armoa vaikutusalassasi. Ole siunattu Jeesuksen nimessä :D

Anteeksiantaminen

1.5.2017 Yleinen

Buddhan sanoin vapaasti käännettynä: ”Vihasta kiinni pitäminen on kuin myrkky, jonka itse juot, mutta odotat toisen siihen kuolevan.”

Juuri näin se on.  En edes ole varma kuka minua käytti hyväkseen, koska en sitä muista, mutta minun tunteeni eivät varmasti vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla. Hän ei ehkä edes muista minua enää, eikä tiedä miten hänen tekonsa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen minun elämääni. Hän ei tiedä millaisen helvetin läpi olen kahlannut, eikä sitä millaisia haasteita ja ongelmia hän on pakottanut minut kohtaamaan. Hyväksikäyttö ei ole vain se hetki jolloin se tapahtuu, vaan siinä viedään toiselta koko elämä. Joku onkin verrannut raiskausta murhaan, jossa uhri jää henkiin, ja sitä se todellakin on. Tiedän, että elämäni olisi aivan erilaista ilman tuota kokemusta. Lähes kaikilla hyväksikäytön uhreilla on erilaisia niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen kohdistuvia ongelmia. Ihminen on kokonaisuus, eikä elävää ihmistä ole ilman sielua, eikä ilman ruumista.

Minä oireilen selässä ja hartioissa, jotka jumittavat myös verenkiertoa pään alueella aiheuttaen kammottavia päänsärkykohtauksia. Yläselkä ja hartiat ovatkin yleensä kipeitä ihmisillä jotka kantavat jotain henkistä murhetta tai taakkaa. Minun taakkani on osin se että olen kantanut näin valtavaa salaisuutta koko ikäni, suojellakseni vanhempiani, veljeäni ja osin myös itseäni. Minun taakkani on häpeä ja myös syyllisyys siitä etten koskaan kertonut kenellekään. Syyllisyys siitä, etten osannut sanoa hyväksikäyttäjälle ”EI”, enkä saattaa häntä vastuuseen teoistaan. Häpeä siitä etten lapsena ymmärtänyt mitä tapahtui, ja häpeä siitä kun vanhempana ymmärsin.

Kun muistot alkoivat vallata mieleni en voinut niitä pysäyttää, tuntui joka kerran kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle siinä hetkessä. Niinkuin olisi humalaisen baari-illan jälkeen aamulla herättyä alkanut muistaa mitä eilen tapahtui. Ja se häpeän tunne oli musertava. Oli vaikea erottaa mennyttä ja nykyhetkeä. Vaikea ymmärtää etten se ollut minä aikuisena, joka antoi sen tapahtua, vaan minä olin silloin vasta lapsi enkä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Ei minulla ollut keinoa, eikä mahdollisuutta estää sitä.

Lopulta ymmärsin että päästäkseni eroon syyllisyydestä ja häpeästä, minun olisi annettava anteeksi itselleni. Se ei ollut minun syytäni. Minä olen viaton ja syytön eikä hänen häpeänsä kuulu minun taakakseni. Ymmärsin myös, ettei kaunan kantaminen tai vihasta kiinni pitäminen auta minua millään tavalla. Tosin vihasta irti päästäminen ja niin kammottavan teon tekijälle anteeksiantaminen on vaikeaa. Jollain tavalla kuitenkin onnistuin antamaan hänelle anteeksi, ainakin osittain. Tai ainakin lakkasin tuntemasta sisintäni polttavaa vihaa häntä kohtaan.

Halusin ymmärtää miksi joku tekee toiselle ihmiselle, vieläpä lapselle, jotain niin kamalaa. Luin pedofiilien ja lapsiin kohdistuvia haluja omaavien ihmisten haastatteluita ja siellä yleensä toistui heidän oma häpeänsä ja kauhunsa omista ajatuksistaan ja mahdollisista teoistaan. Toki siihen joukkoon mahtuu myös täysin sieluttomalta vaikuttavia psykopaattisia ihmisiä, mutta kyllä tuollaisen teon tekijä vie itseltäänkin mahdollisuuden henkiseen rauhaan ja hyvinvointiin. Jossain syvällä sisimmässäni uskon heidän kärsivän jopa pahemmin kuin minä, koska minä voin antaa itselleni anteeksi, he tuskin siihen koskaan kykenevät. Tai sitten vaan haluan kuvitella niin, koska minun mielenterveyteni vaatii oikeudenmukaisuutta edes jollain tasolla.

Ehkä en ole kyennyt antamaan tekoa anteeksi, mutta olen kyennyt hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja vapautumaan siitä. Sitähän anteeksiantaminen lopulta on, vapautumista ja irti päästämistä. Sen takia halusin kirjoittaa samaan tekstiin sekä anteeksiantamisesta omalle itselle, että tekijälle, koska vaikka antaisin itselleni anteeksi, mutta kantaisin kaunaa ja vihaa sisälläni satuttaisin vain itseäni. Ei se mitä minä tunnen mitenkään rankaise tekijää, eikä saa tekoa tekemättömäksi, mutta minä voin vapauttaa itseni pikkuhiljaa siitä taakasta, jota sen vuoksi olen joutunut mukanani kantamaan. Anteeksiantaminen on totuuden hyväksymistä, eikä tarkoita että teko olisi millään tavoin hyväksyttävissä tai perusteltavissa.

Anteeksiantaminen on vapauttanut minut, vain ja ainoastaan minut. Se on ollut yksi tärkeimmistä kulmakivistä paranemisprosessissani. Kun päästää irti vihasta ja kaunasta tuntuu kuin sieluun oli saanut siivottua tilaa jollekin paremmalle. Minun kohdallani anteeksiantaminen ei lopulta koskenutkaan vain minut raiskannutta miestä, vaan tajusin kantaneeni kaunaa koko miessukupuolta kohtaan. Kaikkia miehiä kohtaan tuntemani epäluulo ja kuvitelma että olisin heille vain seksilelu katosivat. En ollut edes tajunnut kuinka olin asettanut kaikki (minusta kiinnostuneet) miehet samalle viivalle, kuinka he kaikki edustivat minulle hyväksikäyttäjää. Aloin tuntea rakkautta ja tunsin myös rakkautta joka kohdistuu minuun. Tunsin olevani rakkauden arvoinen ja opin luottamaan miehiin aivan uudella tavalla. Opin nauttimaan omasta naiseudestani ja seksuaalisuudestani, kun en enää tuntenut häpeää tai vihaa seksiä, omia halujani tai kehoani kohtaan. Olen monta kertaa puhkennut itkuun, kun tunnen jonkun rakastavan minua tällaisena kuin olen. Niin kauan kuvittelin olevani arvoton ja ajattelin ettei minua voi rakastaa, kunnes opin antamaan anteeksi.

Hyvää joulua vaan kaikille..

22.12.2016 Fiilikset matalalla

Aivan mahtava fiilis. (Valitan jos sarkasmi ei korostunut edellisessä tarpeeksi.) Ensin eilen vietin kaupungil kolme tuntii tänää toisen samanlaisen (joululahjoja yms.). Eilen pääsin kotiin viiden jälistä. Piti ystäville tehdä joulukortteja ja pari lahjaa kääräistä paperiin, joten en jaksanut ja kerinny koiran kans lenkil. Menin nukkumaan puoli kolmelt yöl.

 

Tänään tulin kotiin puoli kolmen paikkeilla, söin ja hiukan chillasin. Siin kohdas jo tuli valituksii, ku kestää nii mahdottoman kaua lähtee lenkil. Kun aloin veljen kans tosissani tekeen lähtöä tuli useita pikkuhommia mitä piti tehdä. Onneks pääsin koirien kans lenkil, nii ei tarvinnu ol kotona. Meen oman ja naapurin koiran kans kierrettiin tunnin lenkki ja ainaki puolet siitä pimeessä mettässä välil ilman minkäänlaista polkua =ei ihan kevyimmästä päästä. Jo kun tulin kaupungist olin väsyksis, lenkillä en ainakaan piristyny. Yhteens päivän aikan kävelyä kertyi useita kilsoja, joten jalat ja koko kroppa hiukan pakostaki haluaa nukkumaan. Olin varsinki lenkin jälkeen siin kuosis, et olisin nukahtanu pystyyn.

 

Koitin jotain siivoomis juttui tehä, sen vertta mitä jaksoin. Mm. Kissan oksennukset, roskien vieminen, ison villamaton tamppaamine, mattoje lattial laittamine, yleist tavaroiden paikalleen vientiä. Juu tiedän ei oo ollenkaan pahoja, mut mulle täl haavaa ovat. Oon tosi väsynyt. Voisin nukkua viikon.

 

Tuos äsken kun otin lepotauon, äiti näki sen töiden pakoiluna. Sanoi veljeni tehneen töitä reippaasti (oli kauemmin kotonaki), mutta mä olin ollu se laiska ja saamatoin, en ollu tehny mitään tärkeet ja hyödyllist. Jes-fiilikseni oli mahtava. Tein sen verra mitä jaksoin ja se ei ollu mitään. Ei sitä muiskaan asiois voi tehdä enemmä kuin parhaansa, antaa enempää kuin pystyy.

 

En kuulemma sais yhden yhtään lahjaa. Sanoin etten tarviskaan. En välittäis tippaakaan. Etten siivois huomennakaan yhtään mitään niin kuin en tänäänkään. Valituksethan siitä tuli kuinka 20v. käyttäytyy kuin 6v. Ei jaksanut paljoo nyppiä.   Ihan ketun sama mitä joku (esim. joka lukee tätä) ajattelee siit miten käyttäydyn. Oon liian väsynyt, en vaan kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään. Sain myös kuulla siitä miten asiat olis, jos äitiä ei olis. Tiedän kaikki olis viel enempi päin jotakin. Tuskin muakaan siin tapaukses olis.

 

Tiedän et joulu stressaa äitiä, tilanteest tekee triplasti pahemman kun isä on nyt randomil asunu meil viikon vertta. Isän läheisyys kuulemma saa ressaan enempi. Tekisin ja auttaisin mielelläni enempi, mutten vaan millää repee. Huokaus.

 

Pakostakin tuli olo ettei mul oo mitään väliä, ei sil oo merkityst paljonko teen ja mitä. Tietenkin puolikkaan “en ole mitään”-ajatuksen kohdal itsetuhoiset ajatukset heräsivät ja keräsivät voimansa. Milloin nää piinaavat ajatukset oikeen lakkaavat? En jaksa ajatella itseni satuttamista, tappamista.

 

Tiedän puhuminen aika varmaan auttas, sitä mulle ei tarvitse kertoa. Muttei se tarkoita sitä et jaksaisin tehdä hommia. Ei työt hoidu puhumal.

 

Mikä hiiskatin lapsellinen valitus purkaus tästäkin oikein tuli?

 

Asiast hiukan toiseen: eilen yks äiti kysyi voisko mun (partio)ryhmäni tehdä pienen työkeikan ja tulla heille aattona vetämään joulupukin roolin. Me ei siis oltu mitenkään mainostettu, et voidaan tulla, vaan tää yhen sudarilauman vetäjä keksi kysyy meit. Heille piti tulla joku muu joulupukin virkaa hoitamaan, mutta hän joutui yllättäen perumaan.

Aluks homma näytti toimivan, sitten tuli yksi mutka matkaan, pian kolmas ja neljäskin. Koska lapset aika varmaan tuntevat mut ja ryhmäläiseni, saimme erään lapsille täysin vieraan ihmisen vetämään pukin roolin. Kuten arvata saattaa hän perui, koska ei sittenkään kerkii ku tää perhe asuu jossain perämettäs nii reissuun menis liikaa aikaa.

 

Tää joulu menee nii hyvi. Tästä tulee niin mahtava joulu.

 

 

-Elina

Ahdistaa

9.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina

Surkea olo, itsetuhoiset ajatukset vakio seuranani

15.8.2016 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Sisältää päämäärätöntä sanojen yhdistelyä. Ei mitään uutta auringon alla)

 

Huono olo. Heikottaa. Ruoka ei maistu. Mikään ei tunnu miltää. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa tehdä. Itkettää. Olo on surkea. Olisipa joku jonka viereen voisin käpertyä turvaan, muttei ole eikä suurella todennäköisyydellä tulekkaan. En pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle. En pysty luottamaan. En pysty rakastamaan. Mun on jostain syystä paljon helpompi kestää fyysistä kipua kuin tulla rakastetuksi. Kun joku (ei perheenjäsen, hieman eri juttu) (varsinkin miespuolinen!) sanoo rakastavansa minua, välittävänsä minusta yms. ajatukseni valtaa suru, koska en pysty “samaan”, en pysty rakastamaan, en ketään. Sen sijaan, että joku rakastaisi minua, toivoisin hänen satuttavan minua. Kai fyysinen kipu on vain niin paljon helpompi kestää, ymmärtää kuin rakastaminen. Osittain saattaa liittyä myös siihen, että vihaan itseäni, lähes kaikkea itsessäni. Esim. en ole ollenkaan sujut ulkonäköni kanssa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, en jaksa olla tällainen. Ehkä (tiedostamattani) en voi ymmärtää, hyväksyä, että joku voi hyväksyä minut juuri tällaisena kuin olen. Että joku voi todella nähdä minussa jotain kaunista, jota en itse näe. (Tätä on niin vaikea selittää, saada joku ymmärtämään mitä tarkoitan, yritän silti parhaani, vaikka tuskin onnistun.) Oloni on niin tyhjä. Itse asiassa tällaisiin tilanteisiin liittyy lähinnä vain kaksi läheistä ystävääni. (Minun on niin vaikea puhua heille tästä, toivottavasti edes toinen näkisi tämän tekstin, anteeksi etten pysty puhumaan tästäkään.) En itsekään osaa käsitellä tätä asiaa, ymmärtää tätä, saati saada ymmärrystä muilta. Tunnen oloni niin surkeaksi, epäonnistuneeksi, vialliseksi, rikkinäiseksi, epänormaaliksi.  Toivon että tämä loppuisi, muttei tämä taida loppua koskaan, jään tällaiseksi niin pitkäksi aikaa kuin elän. Se taas tarkoittaa sitä että tulen elämään yksin. En tule koskaan löytämään ketään kenen antaisin rakastaa, ketä pystyisin rakastamaan, kenelle pystyisin puhumaan, keneen pystyisin luottamaan.. Ei, ei sellaista ihmistä ole olemassakaan.

 

Tiedän etten saisi, mutta silti syytän kaikesta itseäni. Miksi sitä, miksi tätä. Kuinka yksi henkilö voi teoillaan pilata koko loppu elämän(i). En taida päästä koskaan elämässäni eteenpäin. Tiedän kuinka helppoa on sanoa: “Älä jää paikoillesi”, “Jatka elämääsi”, “Anna anteeksi” yms. yms. Mutta on aivan eri asia kun on kokenut asioita joita minä (ja aivan liian monet muut) olen kokenut. Tiedän, monet myös pystyvät jatkamaan elämäänsä, mutta toiset eivät, minä kuulun viimeksi mainittuihin.

 

Oloni on kamala, eikä tippaa auta, etten tiedä mistä tämä johtuu, miksi tämä tapahtuu minulle. Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni valtaosan viime päivistä. Kukaan jonka kanssa olen ollut tekemisissä ei ole nähnyt “esitykseni” taakse. Mua suututtaa, kun en vain voi näyttää totuutta, näyttää kuinka hajalla olen, kuinka uupunut ja heikko olen. En pysty vaikka tavallaan haluaisinkin. Pystyn katselemaan vierestä näkemään itseni kuihtuvan hiipuvan olemattomiin.

 

Pääsisinpä vain pois täältä, voisinpa vain nukkua pois. Kuinka kuluttavaa onkaa ajatella suurimman osan ajasta a) tapoja joilla voin itseäni satuttaa, b) suunnitella miten saan hengen itseltäni. En tiedä kuinka lukemattoman monta suunnitelmaa olenkaan käynyt ajatuksissani läpi jotta saisin tämän tuskan loppumaan.

 

Näkymättömät kädet kietovat sormensa kaulani ympäri ja puristavat. Oloni muuttuu veltoksi voimien huvetessa ruumiistani. Näköni hämärtyy. Äänet häipyvät taka-alalle merkityksettöminä. Musta tyhjyys ympäröi minut kauttaaltaan. Musta hiljainen tyhjyys, jossa ei tarvitse tuntea yhtään mitään, voi vain olla, nukkua ikuista unta, tietäen sen kestävän loputtomiin..

 

-Elina
Ps. Myöhemmin ehkä (paino sanalla ehkä) jaksa kertoa muutaman sanan kesälomastani ja vastata kommenttiin jonka sain muistaakseni edelliseen postaukseen. Toivon jaksavani ja löytäväni aikaa, sillä todellakin haluan yrittää avata ajatusmaailmaani ja koittaa kertoa tarkemmin mitä tietyillä asioilla tarkoitan.

Vastaus ”Ji’n” kommenttiin (sisältää monia tärkeitä asioita)

8.7.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Vihdoinkin sain aikaiseksi ja kirjoitin kauan odotetun vastauksen ”Ji’n” kommenttiin. Myönnän toki vastaukseni keräsi yllättävän paljon pituutta, mutta sanaakaan en jättäisi pois, kaikki kirjoittamani asiat ovat tärkeitä. Tässä vielä ensin meidän keskustelumme:

 

Ji:

Mä löysin blogisi muutama päivä sitten ja olen melkein kaikki postauksesi lukenut läpi. Sä osaat aivan uskomattoman hyvin kuvata ahdistusta ja tunteitasi. Mä olen itse huomannut myös että kirjoittaminen on parasta terapiaa, jatka sitä ihmeessä, kaikissa muodoissa! Se vie aina vähän eteenpäin kun saa päätään levitettyä paperille. Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua. Mä toivon sulle erittäin paljon voimia ja jaksamista, ja paljon lisää edes niitä pienimpiä irtioton ja ilon hetkiä. Muista että kaiken raskaan kokemasi takana on edelleen puhdas, kaunis sielu

 

Minä:

Oi kiitos kehuista! <3
Paljon useammin tulee vastaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä, jotka haluavat vain tehdä toisen elämästä kurjempaa. Sun kaltaisias mukavia ihmisiä on niin paljon vähemmän, mutta ette siltikään ole kuolleet sukupuuttoon, kiitos siitä.

Saanko kysyä mitä tarkoitat kun sanot ”Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua.” Varsinkin tuolla ”tosi kauniin runollista kieltä”. Ihan mielenkiinnosta kysyn, kun en tainnut saada ajatuksestasi kiinni.

 

Ji:

”Heikottaa. Kylmä. Jäätävän kylmä. Ei oo voimaa. Ei yhtään. Pyörryttää. Olisi kivaa menettää taju, lyyhistyä vain kylmälle asfaltille. Sattuu. Jäätikarit iskeytyvät mun kehooni. Kylmää. Mustaa. Vettä. Paljon jäätävän kylmää mustaa vettä. Silta. Sekavia ajatuksia. Kuolema. Raiskaus. Rakkaus. Itku. Kuuma. Suola. Kyynel. Kuumat suolaiset kyyneleet. En pysty itkemää. En vain pysty. Haluaisin kyllä sitäkin. Yksinäisyys. Tyttö kyynelsilmäinen. Kadotettu tyttö. Tyhjyys. Musta ääretön tyhjyys.”

Esimerkiksi tää lainaus. Mun mielestä niin kauniin runollisesti kuvattu aivan kamalia tunteita. Sä oot todella luova ihminen, pystyt saamaan lukijan ymmärtämään sen kauheuden. Ja tosi inhottavaa jos kaikesta huolimatta sulle ollaan julmia. Toivottavasti tää kesä tuo sulle jonkun verran toivoa, lämpöä, valoa, kukkien tuoksua.. Sulla on pitkä prosessi edessä mutta jatka kirjoittamista. Sen sä osaat!! <3

 

Ja vihdoin vastaukseni:

Kuinka paljon voin enää odottaa ihmisiltä, kun Suomen ”niin loistava ja oikeudenmukainen” oikeuslaitos nöyryytti mua ja syytti mun olevan se tarinan pahis, joka jostain syystä on keksinyt tällaisen tarinan sen sijaan että oikea rikollinen olisi tuomittu kärsimään teostaan. Eipä tarvitse kahta kertaa miettiä miks mulla ei oo käytännössä minkäänlaista luottamusta tämän maan oikeuslaitokseen.

 

Jotkut ihmiset ovat samaa mieltä oikeuden kanssa, että olen vain valehtelija ja kerjään huomiota. Sallinette mun kysyä: Miksi helvetissä haluaisin omasta halustani kärsiä vuosikausia, jopa loppuelämäni masennuksesta, ahdistuksesta, peloista, todellisista vakavista (muka keksityistä) traumoista? Miten ihmeessä ihminen olisi pystynyt keksimään tällaisen tarinan?  Kun monet ihmettelevät miksi ihmeessä en puhunut kenellekään. Olisiko mun pitänyt kertoa jokaiselle vastaantulijalle kuinka paljon mua on satutettu? Kuinka julmasti 2010-luvun Suomessa, multa riistettiin mun ihmisarvoni, mun ihmisoikeudet. Kuinka yksi henkilö pilasi loppuelämäni. Jokaikisenä päivänä joudun taistelemaan selvitäkseni. Kuinka sen paskan takia menetin kaiken luottamuksen ihmisiin, varsinkin miehiin. Mites helvetissä te ajattelette mun pystyvän enää koskaan rakastamaan, luottamaan, seurustelemaan??? Haluaisin vain noin niiko mielenkiinnosta tietää, koska noi kolme ovat mulle käytännössä mahdottomia. Oi te suuret viisaat, jotka tiedätte kaikesta kaiken, kertokaa ny ihmeessä mulle vastauksia esimerkiksi noihin yllämainittuihin kysymyksiin. Sallitte mun nauraa, jos joku kehtaa väittää esim. ettei oo yhtään paha olla oikeudessa. Jaa ei vai? Muuten vaan yli 15 ihmistä kuuntelee sun jokaisen sanasi, kun joudut kertomaan ihan kaiken. Jouduin sanomaan ääneen asioita, joita en olisi halunnut edes ajatella tai kirjoittaa (edelleenkin kirjoittaminen on mulle paljon helpompaa).

 

Jatkaakseni vielä hieman traumojeni vakavuudesta: asioista on kulunut 2,5 vuotta (asioilla tarkoitan viimeistä raiskausta, oikeudenkäynnistä on kulunut vain 1,5 vuotta). Vieläkään en pysty puhumaan asioista, vaikka haluaisin kovasti pystyä käsittelemään ne ja pääsemään elämässäni eteenpäin, onnistuisikin niin helposti.

 

Muistot palaavat mieleeni todella elävästi, ne piinaavat elämääni lähes joka päivä. Jos joku luulee minun ajattelevan ko. asioita huvin vuoksi, omasta vapaasta tahdostani, olet täysin hakoteillä. Muistot tulvivat mieleeni pienen pienistäkin asioista, asioista joita kukaan muu ei pystyisi koskaan yhdistämään traumoihini (monet tietyt sanat, hajut, äänenpainot, ilmeet ja eleet, paikat, kaikki mahdollinen). Pienikin tietynlainen ele, ilme, sana, teko yms. saa minut alistumaan toisen tahtoon. Vaikka päivän selvästi tiedän, ettei minun pitäisi toimia niin, mutta alistuminen kumpuaa tahtomattani syvätä sisältäni. En osaa estää tunnetta tai pääse siitä eroon ennen kuin tilanne on ohi. Tunnen olevani paljon alempiarvoinen kuin kaikki muut. Tunnen olevani syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen, vaikka tiedänkin, ettei syy ole minussa, muttei sekään ole niin yksioikoista. Tunnen olevani täällä vain muita varten, elämäni tarkoitus on tulla satutetuksi. Olen täällä vain että toiset saavat tyydyttää halunsa, saavat tuntea itsensä suuriksi, vahvoiksi, mahtaviksi, tahtonsa läpi saaviksi. Minulla ei ole minkäänlaisia oikeuksia vain velvollisuuksia. Velvollisuuksia pitää suuni kiinni, olla valittamatta, olla kiitollinen kaikesta saamastani ”hyvästä”. Oksettaa. Inhottaa. Olen saastainen. Olen täällä vain muiden haluja varten. Olen täällä vain että toiset saavat kohdella minua kuten haluavat, ilman minkäänlaista rangastusta. Minä olen se joka tarvitsee rankaisua, minä olen se paha, joka valittaa saadessaan ”parasta”.

 

Kurkkuani kuristaa, tunnen jälleen näkymättömät kädet kaulallani. Ne kädet tiukentavat vain otettaan, ne eivät aio antaa minun hengittää enää koskaan, ne kädet aikovat tappaa minut. Häilyn tajuntani rajamailla. En saa hengitettyä, joka paikkaan sattuu, pahiten esim. käsiin ja varsinkin sormiini. Ruumiini muuttuu veltoksi. Yritän vaivalloisesti hengittää vielä kerran, mutta en onnistu.  Katselen elotonta ruumistani joka makaa sängylläni. Katselen tappajani silmin, silmin jotka ilkkuvat, riemuitsevat voitosta.

 

En haluaisi luovuttaa, mutta toisina hetkinä en vain näe muuta vaihtoehtoa, minulla on liian paha olla. En halua nähdä edes parasta ystävääni, jonka olen tuntenut niin kauan kuin saatan muistaa (=kaksi vuotta vähemmän kuin koko ikäni). Haluan pois hänenkin luotaan, hänkään ei merkitse minulle oikeastaan mitään. En tunne kivun lisäksi mitään muuta. En kykene enää rakastamaan, se on mahdotonta, en vain osaa. Vaikka minulla onkin useita “ottajia”, joudun vastaamaan kaikille “ei”. En tunne heitä kohtaan (oikeastaan) mitään, vaikka olisivatkin läheisiä ystäviäni. En kykene tuntemaan, sydämeni on jääkylmä, en tunne rakkautta. En saata ymmärtää, miksi toivon jopa parhaan ystäväni satuttavan minua. Kestän paremmin (fyysisen) kivun kuin tuskan jonka aiheuttaa fakta, etten pysty rakastamaan ketään.

 

Tosiasia on myös se etten ole ihastunut saati rakastunut keneenkään 2,5 vuoden aikana. Jopa viisi miespuoleista henkilöä on sanonut enemmän tai vähemmän suoraan haluavansa minun kanssani suhteeseen. Vain yhtä tai kahta kohtaa minulla voisi olla tunteita, jos olisi. Avohaavani ovat liian suuret umpeutuakseen koskaan. En pysty koskaan rakastumaan, rakastamaan, luottamaan toiseen, päästämään ketään lähelleni, saamaan tervettä parisuhdetta, harrastamaan seksiä, saamaan lapsia, toteuttamaan unelmiani oman perheen osalta, jään sinkuksi loppuiäkseni. Kaikki tämä vain sen yhden sian takia. Tavallaan se on jo voittanut, en haluaisi luovuttaa, mutta jos en heräisikään enää aamulla, jos vain nukkuisin pois. Entä jos tuskainen oloni kasvaa niin sietämättömäksi, että otan sen viimeisen askeleen ja jätän kaiken taakseni.

 

Ps. Viimeksi tänään (to 7.7.2016) päikkäreitä nukkuessani näin painajaisia koko ajan. Muistan hämärästi saaneeni viestin, en saanut itseäni hereille. Kuulin puhelimen äänen unen läpi, mutta olin liian syvällä unessa, päästäkseni nousemaan sieltä pois. Kuulin valittavani ääneen pelosta, kivusta, inhosta, kauhusta, ahdistuksesta. Kuulin vielä jonkun puhuvan minulle unen läpi. Se joku näki minun näkevän painajaista. Ääni yritti rauhoitella, hieman herätelläkin. Painajaisen punoma verkko oli aivan liian vahva, en herännyt.  Ajattelin äänen kuuluvan äidilleni tai parhaalle ystävälleni (kaksi parasta ja ainutta vaihtoehtoa jotka olisivat voineet oikeasti olla vierelläni sillä hetkellä). Jonkun ajan kuluttua heräsin puhelimeni soimiseen, paras ystäväni soitti ja kysyi lenkille, Tajusin vasta silloin ettei vierelläni ollutkaan ketään, olin yksin kotona. Olen aivan varma, että kuulin jonkun puhuvan vierelläni.   Muistan unesta olemattoman vähän hyvin, jonkin verran tuntemuksia kuten ”jotain sellaista tapahtui” ja ”tunsin pelkoa”. Muistan selkeimmin seuraavat asiat; 1) Makasin luultavasti sängyllä, vieressäni aivan minussa kiinni makasi miespuoleinen henkilö. Meistä kummallakaan ei ollut pahemmin vaatteita päällä. Muistan vahvan inhon tunteen miehen koskettaessa minua. 2) Joku painoi väkisin raakaa voimaa käyttäen pääni veden alle, Se joku kidutti minua yrittäen hukuttaa minut. Olin pakokauhun partaalla. 3) Joku lukitsi minut pienehköön kellarihuoneeseen. 4) Jouduin pakenemaan ja piileskelemään usein yhtä miestä, mutta välillä minua jahtasi useita miehiä.

 

Häpeän itseäni ja menneisyyttäni. Menneisyydessä minulta riistettiin mahdollisuuteni hyvään tulevaisuuteen.

 

 

Siinä taisikin olla suunnilleen kaikki mitä halusinkin sanoa.

-Elina

Exäni jälleen pilaa elämäni

27.11.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Kuten otsikosta voi kaiken päätellä. Ei exäni sentään elämääni palannut ole, mutta ajatukset.. En ymmärrä miksi exään liittyvät muistot ovat alkaneet palautua mieleeni. Suunnilleen viikon ajan joka päivä suurimman osan ajasta muistikuvat täyttävät pääni.

Muutenkin mulla on taas ollut vaikeaa, erityisen vaikeaa oli reilu kuukausi sitten kun masennuslääkkeeni vaihdettiin Venlafaxin 225mg Voxra 150mg. Edellisen purku sujui tällä kertaa todella nopeasti viikossa ja uuden aloittaminen. Kuten aina minulla ja varmasti monilla muillakin (jos ei kaikilla) mieliala ja vointi heikkenevät vaihdon aikana. En paljoa muista aikaisemmista vaihdoista, paitsi tietenkin tämän vikan ja sitä edellisen vuosi sitten, molemmat olivat aikas tuskasia.

Tuossa koulun alussahan tutustuin kahteen poikaan, joista molemmista sain itselleni kaksi uutta ystävää. Heiltä olen saanut jonkin verran tukea, mutta no en sitten tukea muilta saakaan.. Terapeutille en vain pysty puhumaan, en tiedä mikä siinä on niin vaikeaa, mutta en vain kertakaikkiaan pysty avaamaan suutani siellä.  Äidiltäni saisin tukea, jos vaan pystyisin hänelle puhumaan. Toivon hartaasti ettei hän vieläkään tiedä tästä blogista. Monet ystävistäni tietävät, mutta minulla ei ole mitään käsitystä lukeeko kukaan heistä tätä, no ei sillä enhän ole ehtinyt ja jaksanut tänne paljoakaan kirjoittaa.. Mutta täällä pystyn kaikkein avoimmin purkamaan ajatuksiani. Mun ei tarvitse istua missään suljetussa huoneessa kenenkään kanssa ja pakottaa itseäni puhumaan asioista jotka satuttavat minua eniten. Tämän hetkinen terapeuttini paheksuu tätä blogiani enemmän kuin paljon ja hän myös osoittaa sen. Ei hän ole tätä tainnut lukea kuin muutamia postauksia.. En todellakaan ymmärrä mitä niin pahaa tämän pitämisessä muka on. Tämä on minulle usein henki ja elämä, anoa joka kuuntelee, eikä syytä mistään. Julkisen blogin pitämisessä on vain kaksi huonoa puolta: 1.minulla ei ole aavistustakaan siitä ketkä kaikki tätä lukevat, 2.sen minkä olen kerran nettiin kirjoittanut, en sitä sieltä koskaan pois saa. Mutta kaipa nämä molemmat kohdat ovat vain vahvistaneet haluani tulla avoimmemmaksi ja puhua seksuaalista väkivaltaa yms kokeneiden puolesta. Toivon että edes yksi näkisi tämän ja uskaltaisi hakea apua, jo sitten olen saanut blogilleni tarkoituksen. Tietysti mitä useampi näkee tämän, lukee ja saa rohkeutta hakea apua, sen parempi, mutta edes se yksi riittää.

 

Exä-ajatukset ovat vallanneet pääni. Miljoonat pienetkin asiat jokapäiväisessä elämässäni saavat ajatukseni juoksemaan ja oloni tuskaiseksi. Aika arvioksi voisin heittää kaksi kuukautta, tuona aikana olen löytänyt itseni ajattelemasta viiltelyä. Ajatukseni eivät siis ole olleet heppoisella pohjalla, vaan todellakin vakavia. Viimeksi eilen itkin koska oloni oli niin sietämätön, olisin niiiiiin äärettömän kovasti halunnut viiltää edes muutaman viirun. Tiedän että oloni olisi helpottunut huomattavasti. Tiedän myös sen etten tule saamaan itseäni hengiltä viiltelyllä, kuten jotkut pelkäävät. Siihen olen todellakin aivan liian kipuherkkä.  En tiedä itsekään miksi saan viiltellystä niin euforisen olon, mutta jo parin viirun jälkeen jännitykseni laukeaa ja ahdistukseni katoaa, sisäinen rauha valtaa minut.

En kestä olla tässä huoneessa, tämä suorastaan huokuu kamalia muistoja.. Ahdistaa. Hetkeksi kun keskeytän kirjoittamisen samantien ajatukset hyökkäävät kimppuuni.  Kuinka monesti olen tälläkin viikolla huomannut tekeväni tavallisia asioita ihan kummallisesti, syy on yksinkertainen: en ole onnistunut pääsemään eroon minua vainoavista ajatuksista. Esimerkiksi kun kaupungilla olin menossa yhteen kauppaan. Siinä oli siis kahdet liukuovet ja niiden välissä on pari metriä lasia välissä. En tiedä miten olin niin ajatusteni vallassa, et meinasin kävellä siitä niitten liukuovien välistä sisälle. Tajusin asian ku olin alle metrin päässä siitä lasista. Ja tämä on vain yksi esimerkki.  Nyt tässä ku yritin saada unta, ennen ku aloin kirjoittamaan tätä, mun mieleen piirtyi pari kuvottavaa muistoa. En ees tiedä koska olisin ajatellut niitä viimeksi, varmaan about sillon ku ne o tapahtunu. Mun olo on taas niiin kuvottava, tunnen itseni likaiseksi, saastaiseks, niinku mut olis merkitty, kaikki näkee musta kilometrien päähän kuinka huono mä oon, etten pystynyt laittaan vastaan.

 

En pysty jatkaan enempää.. Ja pitäis joskus mennä nukkumaanki, ku huomen o taas kouluu.. Noi ajatukset eivät vaan jätä mua rauhaan hetkekskään

 

-Elina

Tiedän jo mitä aiot minulle sanoa

25.6.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-53-1

 

Kamala ahdistus iski täydellä voimalla, vaikka yritin kaikin keinoin hallita sitä. Ahdistuksen ja pelon syöksykierre. Kauhukuvat täyttävät pääni. Oksettaa. Ilma on liian paksua hengitettäväksi. Saastaisuuden haju tukahduttaa. Menneisyyden kauhukuvat toistavat itseään. En voi luottaa kehenkään, kaikki haluavat vain satuttaa.. aivan kuin HÄN.

 

APUA

 

Katselin äsken Yle tv 1:ltä Outlander Matkantekijää, jakso oli ehkä 7,8 tai 9 jakson nimi oli Vihkiäiset. Yritän olla mahdollisimman paljon spoilaamatta, mutten ole yhtään varma kuinka hyvin onnistun..  Jakso oli minulle todella rankka, sillä menneisyyden painajaiset sekoittuivat niin nykyhetkeeni että tulevaisuuteen. Painajaisteni maalailema kuva ei ollut kaunista katsottavaa, se saisi jokaiselta katsojalta ihon kananlihalle ja hänen olisi käännettävä päänsä pois kuvasta. En voinut sännätä pois huoneesta, koska katsoin jaksoa äitini kanssa. Minun oli vaan kestettävä. 55 minuuttia painajaista.

Kapusin kuin horroksessa portaat yläkertaan ja huoneeseeni. Vapisevin käsin avasin läppärin, en aluksi edes onnistunut vaan kone lipesi käsistäni ja liukui sängylle. Sängylle jolla..  En käsitä kuinka voin nukkua tässä vuoteessa kaikki ne yöt kaiken sen jälkeen.  Ajatukset kuristavat kaulallani käsien tavoin. Ne kädet kuuluvat HÄNELLE, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pilata minun elämäni.

Sormeni ovat jääkylmät ja vapisen yhä hieman. Hengitän liian pinnallisesti. Pelkään kauheasti.

 

sattuu

 

 

Miten osaisin kirjoittaa tämän? En osaa!!  ARGH!!

 

 

Pelkään, kavahdan puolikastakin ajatusta.. Ajatusta siitä, että voisin vielä olla jonkun kanssa yhdessä. Ensinnäkin miten osaan rakastaa toista, olla hänen arvoisensa. Ja vaikka osaisinkin.. Kuinka hän jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan, että olen oikeasti valmis. Kuinka hän voisi jaksaa kestää kaikki kohtaukseni, antaa minulle tarpeeksi hengitystilaa, odottaa ja odottaa ja odottaa. Kuinka joku voisi jaksaa edetä niin hitaasti kuin tarvitsen. Kuinka voisin päästä eroon alistuvaisuudestani, pakottavasta tarpeestani miellyttää toisia, oman hyvinvointini uhallakin. En pysty sanomaan ei, voisitko lopettaa, en halua. Kuinka ikinä voin osata erottaa menneen ja nykyisen/tulevan? Kuinka voisin ymmärtää etteivät kaikki ole kuin exäni, etteivät kaikki välttämättä halua satuttaa minua?

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

En halua viettää loppuelämääni yksin, vaan haluaisin jonkun rinnalleni tukemaan kun askeleeni horjuvat. Toisaalta olen hyvin määrätietoinen, itsepäinen (niin hyvässä kuin pahassakin), lempeä, uhrautuvainen, sisukas, epäitsekäs ja itsekäs, rohkea, rauhallinen, lojaali, luotettava, iloinen, täynnä yllätyksiä, ystävällinen, omaperäinen, erillainen, oma itseni, fiksu, tempperamenttinen, täynnä ideoita, kiltti.. Mutta toisessa hetkessä olen vain pieni mytty peiton alla, sisälläni pelosta ja kauhusta itkevä tyttö, arka, pelokas, ujo, ahdistunut, särjetty, alistuva, vain toisen tyydytystä varten elävä..

 

happy ending

Se mitä toivoisin vielä joskus saavani, onnellisen elämän

 

Toivon hiput kuolee pois..

-Elina

Pitkästä aikaa.. Ahdistus

20.6.2015 pohjalla jälleen

Ahdistaa. Päässäni pyörii kaikenlaista. Seison kuilun reunalla, hypätäkö vaiko eikö. Päätös ei ehdi selkiytyä päässäni valmiiksi, kun jalkani lipeää liukkaalla kivipinnalla. Putoan, mutta vain hetken. Joku on tarttunut minua kädestä. Hän ei pästä minua putoamaan. Hän ei anna minun kuolla.

 

 

Minulla ei vain ole ketään Hänenlaistaan. Kaipaan, ikävöin, mutten ole koskaan saanut elämääni.

 

Kaipaan, tarvitsen, suorastaan janoan kuinka joku Hänenlaisensa pitäisi minusta kiinni, ei päästäisi irti, vaikka vajoaisin. Ei lakkaisi rakastamasta, tapahtui mitä tahansa. Pitäisi kiinni, vaikka itse olisinkin jo luovuttamassa.

 

 

 

-Elina

 

ps. En edes muista koska olisisin viimeksi kirjoittanut.. Mutta tässä on ollut nyt kaikenlaista. Jos sanon ETTEN olisi halunnut kertaakaan kertoa ajatuksiani, kuulumisiani, arvaatte varmaan heti sen olevan vale. Olen halunnut kirjoittaa ainakin kymmenen kertaa, mutta aika ei kertakaikkiaan ole antanut periksi. Ai tärkeysjärjestykseni? Tämä on ehdoton ykkönen, sillä muuten kaikki kasautuu aivan liian suureksi vuoreksi, ja padon murruttua se vuori murskaa minut alleen. Mutta elämäni viimeisinä 20 päivänä on ollut useita asioita, jotka eivät ole kysyneet henkisiä voimavarojani, vaan röyhkeästi vaatineet aikaani. Olen kerta toisen perään alistunut ja siirtänyt itseni ja henkisen hyvinvointini tärkeyslistani viimeiseksi. Ja sitten kun minulla on vihdoin ollut aikaa itselleni, olen ollut niin uupunut, että olen vain sammunut samantien tai valvonut tietoisesti ajattelematta mitään.

 

Kamala olla, Kuristun

30.3.2015 Fiilikset matalalla

 

i hate me

 

 

Oksettaa. Turvaton olo. On kylmä. En saa henkee. Ahdistaa. Pelottaa. Kuvottaa.

Pikku tyttö pelkää, et exä tai joku muu tulee ja satuttaa meitä taas. En saa itteeni rauhoittumaan millään. Perjaatteessa tiiän, et se on opiskelemas Ähtäris, mut silti. Ei mikään poista niitä pelkoja, joita mulla sen takia on.   Juttelin äsken yhen pojan kanssa.. Okei se oli mun vikani, että se keskustelu laukas paniikkikohtauksen ja koko tämän kamalan tunteiden ja pelkojen sekamelskan. Toisaalta suuri syy on se, et romahdin eilen, ja oon sen takia viel niin ’heikossa’ kunnossa. Ei se ollu mun juttelu kaverin vika. Mun omaa syytäni, ku oon tällanen.

Bloody-sorry

anteeksi että elän

 

Sattuu. Sattuu ihan kamalasti. Sain sen pojan pahalle mielelle. Eilen ajattelin, et oli tosi kivaa, kun juteltiin, mutta tänään olisin mieluummin vetänyt itseni hirteen, kuin aloittanut eilistä keskustelua. Juteltiin siis jo eilen. Pystyimme tosi monissa asioissa ymmärtämään toisiamme, mutta nyt mulla on ihan kamala olla. Oliko mun pakko olla niin saatanan heikko, et aloitin sen keskustelun eilen??   MIKSI???  Hei mä oon tosi pahoillani. En ees tiiä näetkö tätä, mutta oon todella pahoillani. En tiedä olenko varmaan ikinä tuntenut tällai, mut tää on todella voimakas tunne, tää on tosi. Mä niin haluaisin pyyhkiä itseni pois sun muistoistasi. Sunkin olisi vaan niin kamalan parempi, ettet olis koskaan kuullutkaan musta. Tekisin mitä vaan, paitsi tappaisi sua, jos saisin sut unohtamaan mut.  Mun on todella vaikea kirjoittaa tätä, aivan kuin joka kirjaimella tikari iskettäis mun sydämeeni, aina vain uudelleen ja uudelleen.

 

ANTEEKSI

 

iwantodie

 

 

hyppy vain

 

Hengittäminen sattuu kauheasti. Ja mulla on pakottava tarve kuristaa itseäni, harmi etten oo yksin kotona, tappaisin varmaan itseni.  Näitten kirjoitusten takia aikuiset laittaa mun terapeutille viestiä, mutta sittenpähän laittavat. Mitä mä sitä salaamaan. Joudun osastolle tai jotain muuta yhtä helvetin kivaa.

Mikä helvetin idea on pakottaa toinen pysymään hengissä, kun hän ei tahdo elää? Olen tälläkin hetkellä niin huonossa jamassa, että ihan oksettaa. En pysty syömään, vaikka on nälkä ja tarvitsisi. En pysty huolehtimaan itsestäni edes tätä viikkoa, kun äiti on reissussa.

 

kaula auki

 

Anteeksi, että olen olemassa. Onneksenne olen jo lähdössä..

 

 

sattuu

 

 

-Elina