Selaat arkistoa kohteelle syksy.

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Joulu tulee! O_o

16.12.2016 Yleinen

MOIKKA! :)

Ihan super kauan aikaa siitä, kun on viimeks kirjottanu ja mun piti kirjottaa monet kerrat ja heittää kuviakin mukaan vähä siitä, missä meitsi on tässä loppuvuoden aikana käyny, mutta noh, ei jotenkin ollu ihan hirveesti ”ylimäärästä aikaa” ja tää syksy on kyllä menny ihan hurjan nopeesti ja aika menee kyllä ihan jäätävää vauhtii, huhhuh… Mutta joo, voisin vähä kertoilla mitä mun syksyyn on kuulunu :)

No lähetää vaikka ihan perusjutusta; syksyllä oli parit yo-kirjotukset ja ne meni oikeestaan tosi kivasti :) Kirjotin psykologian ja ruotsin ja meni molemmat kyllä sillain, että olin tyytyväinen molempiin, erityisesti ruotsin tulos oli oikeestaan positiivinen yllätys, joten jäi hyvä maku niistä kummastakin aineesta :)
No sitten, jutska mitä oikeestaan jännitin ihan hirveesti, vaikka samalla odotinkin, niin olin pikkusen reilu viikon Ranskassa :) Se oli vähän kun sellanen vaihto-oppilas tyyppinen keissi, vaikka se olikin vaan sen 8 päivää kestävä juttu, kun se oli kouluprojekti, mutta oli kyllä ihan mahtava reissu! :)
En ite ees osaa ranskan kieltä ja sen puolesta vähän jännitti ja kun tiesin, että sen mun host-perheen vanhemmat ei puhu ollenkaan englantia niin se alustavasti ja etukäteen vähän jänskätti, mutta sit se host-isä osaskin edes ihan vähän niin siitäkin oli kyllä apua aina, kun se mun vaihtari ei ollu paikalla :)
Ja siihen liittyen, että jos joku miettii, että uskaltaako lähtee johonkin reissuun, niin uskaltakaa ihmeessä! Mä sitä itekin mietin, että mitä ihmettä mulle tapahtu tai on tapahtunu, kun mulla olis ollu vaihtoehtona lähtee turvallisesti luokkakavereiden kanssa yhteiselle lukion 2. luokkalaisten opintomatkalle, mutta sitten loppujenlopuks päätin repästä ja lähtee sinne Ranskaan ”ihan itekseni”. Mutta uskaltakaa lähtee ja matkustaa, jos teille tulee siihen vaan mahdollisuus :)

Ja vielä olis muutama koulupäivä tän vuoden puolella jäljellä ja sitten alkais kauan odotettu joululoma, vaikkakin väkisin joutuu ja pitääkin valmistautua kevään kirjotuksiin jo pikkuhiljaa :) Ens kerralla voisin kertoo vähän jatko-opiskelusta ja sen erilaisista jutskuista ja siihen liittyvistä asioista :) Mutta nyt, oikein hyvää viikonloppua kaikille ja rentoutukaa, jos vaan voitte! :) Loppuun voisin heittää vähän kuvamateriaalia Ranskan reissusta! :)
Heippa :)

– A

 

Lokakuu 2016

12.10.2016 Yleinen

img_1629

Muumeilla on vielä puolukoita keräämättä. :)

Kaamos minussa

25.9.2016 Yleinen

Kesä meni taas ohi nopeasti, melkein huomaamatta. Syyskuu on jo pitkällä. Vähitellen levoton, melkeinpä pelokas lepatus sisälläni valtaa alaa – kaamos lähestyy.

Rakastan syksyä. Rakastan tähtitaivaita ja kirkkaita kuutamoita. Rakastan kynttilöiden pehmeää valoa. Rakastan ruskan värejä. Rakastan ilman raikkautta ja kirpeyttä. Rakastan muuttolintujen lähdön haikeutta ja toivoa niiden palaamisesta jälleen keväällä. Mutta joskus tahtoisin lentää lintujen mukana pois, kauas täältä, missä pimeys niin voimallisesti rusentaa maailman nyrkkiinsä.

Pimeys pelottaa minua. Jo lapsena pelkäsin pimeää ja mörköjä, ja tavallaan pelkään vieläkin. Näen toisinaan painajaisia, joista en herättyänikään pääse irti, ja koen joskus iltaisin valot sammutettuani pelkoa, jossa ei ole mitään järkeä, mutta joka on minulle silti hyvin todellista. Kummallista tässä on se, että pelkään pimeää enemmän sisällä, missä ei pitäisi olla mitään pelättävää, kuin ulkona, missä mahdollisia vaaroja on periaatteessa enemmän.

Kaamosajan pimeys imee minusta valon ja voiman. Kutsun sitä joskus hieman leikillisesti talviunille menemiseksi, mutta tosiasiassa ei ole kyse ollenkaan leikistä, vaan kaamosmasennuksesta. Siinä ei ole mitään hauskaa. Se ei ole myöskään kuvittelua tai kiinni asenteesta. Se on täyttä tuskaa ja turtumusta, mielen harmautta, ilottomuutta, väsymystä, joka valtaa koko kehon. Kuin yrittäisi kävellä kaulaansa myöten suossa samalla kun keho muuttuu lyijynraskaaksi.

Syksy ja alkutalvi ei ole ainoaa aikaa, jolloin kaamos saa minut valtaansa, vaikka silloin masennus usein on vaikeimmillaan. Joskus tuntuu, että pimeä on tehnyt minuun pesän, eikä aio ikinä lähteä. Se varastaa minulta päiviä, viikkoja, kuukausia lyhyestä elämästäni. Ne valuvat ohitseni likaisena harmaanvaahtoavana jokena kuin toteutumattomat haaveet, enkä saa niitä koskaan takaisin. Pimeys saa kaiken hyvän ja kauniin katoamaan kuiskaillen ilkeästi korvaani, ettei niillä ole enää merkitystä. Mielenkiinto kaikkeen hiipuu. Tahtoisin vain nukkua ja nähdä unia paremmasta.

Kaamos eristää minut, sulkee minut pimeään koteloon, josta en pääse ulos. Yksinäisessä, uuvuttavassa pimeydessä kaikki ikävä, kipeä ja paha korostuu. Tuskalliset muistot, haavoittava epävarmuus ja kuristava toivottomuus ripustautuvat minuun kuin painavat kahleet. Kahleilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa, mutta pimeys sekoittaa mielen ja saa kahleiden painon tuntumaan todelliselta – tai ehkä jopa todellista raskaammalta. Vaikeinta on joskus kantaa naamiota: mikään tästä kaikesta ei välttämättä näy minusta, sillä olen oppinut taitavasti piilottamaan kaiken, mitä toiset eivät halua minussa nähdä.

Jos vieraannun valosta tarpeeksi, pimeydestä voi tulla verho, jonka taakse piiloudun. En uskalla enää tulla esiin, vaikka voisinkin. Silloin minusta tuntuu, että pimeys on osa minua, tai että minä olen osa sitä. Että on parempi pysytellä hämärässä, varjojen kätköissä, jotta en olisi häiriöksi, vaivaksi ja haitaksi – tai joutuisi kohtaamaan kaikkea sitä, mikä minua valoisassa maailmassa pelottaa. Joskus olen jo valmistautunut ja rohkaissut mieleni, mutta sitten olen kuitenkin vajonnut verhon taakse polvilleni uskaltamatta edes raottaa sitä.

Pimeys tuntuu joskus kestävän loputtomiin. Se virtaa suonissa kuin musta, pikitahmea veri myrkyttäen ajatukset, vaimentaen sydämen sykkeen. Se puskee minua vasten kuin valtaisa myrsky, kaataa maahan, peittää alleen, eikä päästä otteestaan. Kuin aikoisi haudata minut elävältä. Se tukahduttaa elämänhalun ja saa minut unohtamaan, että kaikesta huolimatta olen yhä elossa – ja että kaikesta huolimatta haluan elää.

Mutta jos olen oppinut pimeistä ajoista jotain, niin sen, että valo tulee aina takaisin. Vaikka säde kerrallaan. Vaikka odottaminen tuntuisi ikuisuudelta. Aina tulee helmikuu ja sen kirkkaina kimaltavat hanget; aina tulee lopulta keveä kevät, joka tuo mukanaan virvoittavat tuulet, herättää luonnon eloon ja puhdistaa mielen kaamoksen jätekuormasta.

Synkimmässäkin pimeydessä, syvimmänkin kaamoksen puristavassa syleilyssä vaalin sisimmässäni toivoa uudesta keväästä. Pimeys murtuu aina valon edessä.

Syksy saapuu, illat pimenee, miten sinä rentoudut?

15.9.2016 Yleinen

Pikku hiljaa illat ovat alkaneet pimentyä myös pohjoisessa ja hiipii mieleen, että kynttilät voisi illalla sytyttää. Sohva, viltti ja hyvä kirja tai ohjelma houkuttelee. Itse olen kevät-kesä-ajan todella aktiivinen liikunnan, ystävien, kodin, lasten ja kaiken suhteen. Huomaan mahduttavani päiviini todella todella paljon kaikkea ja juoksen välillä pää kolmantena jalkana. Keväällä auringon valo, räystäiltä valuvat vesipurot ja pikku hiljaa lämpenevät ilmat saavat heräämään talviunesta ja kesän koittaessa puhkean kukkaan. Tuntuu, että virtaa riittää kesän yöttömien öiden ansiosta paljon enemmän kuin normaalisti, vaikka viimeisen vuoden aikana yöunetkin ovat olleet 4-8 tunnin väliltä ja katkonaisia.

Heinäkuu paahdettiin täysillä, kun oli tytöllä uimakoulu, 11. vuosipäivä minulla ja miehelläni, mieheni ja äitini synttärit, kesälomareissuja, kodin kunnostusta, pakkaamista jne. Nyt kun illat alkavat hämärtymään ja öisinkin on pimeää, lehdet ovat kellastuneet ja välillä sataa vettä kuin saavista kaatamalla, niin virtavarastot tuntuvat ehtyvän ja on mukava rauhoittua ja rentoutua. Muutama viikko takaperin, viikonloppuna vietimme ”älä tee mitään”-päivää, ihan huomaamatta. Tai no salireissut teimme, mutta muuten vain köllimme olohuoneessa touhuamassa muksujen kanssa, välillä telkkaria katsoen ja hamppareita syöden.

Syksyllä iskee sellainen ”kaivaudun pesäkoloon enkä tule sieltä pois”-olo. Rakastan vilttejä ja vielä enemmän koristetyynyjä. Syksyisin erityisesti iskee tyynyvimma ja tahtoisin rakentaa pieniä pesiä joka sänkyyn ja sohvalle, kun taas keväisin olisin niitä heivaamassa vähemmäksi. :D Minusta kodikkuutta ja lämpöä, muuten valkoiseen/mustaan saa parhaiten tekstiileillä. Parhaita paikkoja meillä kotona rentoutumiseen onkin sohva (vaikka siihen minulla onkin viha-rakkaussuhde ja aion sen heivata elämästäni heti kun mahdollista), meidän kodin sängyt ja sauna. Sohva siksi, että olohuoneessa vietämme vähäisen kahdenkeskisen ajan mieheni kanssa, lasten mentyä nukkumaan, katsomalla yleensä jotain sarjoja. Sängyt, oikeastaan joka huoneessa, koska niissä on niitä tyynypesiä ja vilttejä. Erityisesti viihdyn meidän makuuhuoneessa, koska se on kotimme valoisin paikka ja sisustukseltaan (lähes) valmis. Myös tytön huone on valoisa ja sängyllä on mukava seurailla lapsen leikkejä tai lueskella yhdessä. Varsinkin nyt kun sänkyä jatkettiin tytön kasvaessa ja se on kuin pieni sohva.

Olohuoneen tyynypesä

013

012-2

Makuuhuone, jossa viimeksi eilen torkuin päivällä pienemmän nukkuessa päikkäreitä ja isomman kölliessä kainalossa kirjan kanssa.

045

Esikoinen on sisustanut myös ;)

044

Isomman tytön sänky

040

035

Vierashuoneen sänky

031

032

026

021

Jos haluaa ihan vain oman hetken, omassa rauhassa ja hiljaisuudessa, niin täytyy mennä saunaan… yksin! Sauna oli aiemmin todella karu, mutta vuosi sitten keväällä mieheni remontoi sen täysin alusta alkaen uudestaan. Kaikki pinnat ja pinnan aluset (vesieristeet ym.) uusittiin ja minä suunnittelin tilaan sopivan mahdollisimman tilavan lauderyhmän. Nyt sauna on aivan ihana ;)

3

2

4

Ihania löylyjä ja muutenkin lämpöisiä hetkiä syksyyn!

Huomaattehan, että voitte nyt laittaa palautetta, kysymyksiä ja muuta mieleen tulevaa myös sähköpostilla osoitteeseen

valkoinenvillakorva@gmail.com

Syksy saa, mutta minä en

13.8.2016 Yleinen

Jaakko Tepon osuva lyriikka sopii aika hyvin kuvaukseksi. Nimittäin kun miettii mennyttä kesää. Enkä tarkoita nyt Tepon alkuperäistä sanomaa, mistä puute oli. Kyse on kesän keleistä ja lomailmoista. Eipä olisi voinut olla tasapaksummat ja mitäänsanomattomammat säät. Ei kunnon kylmyyttä ja myrskyä, mutta ei myöskään kaivattuja hellekelejä. Vähän sellaiset ”sinnepäinkelit”. Noh, loma on lomaa ja tottahan sillä oli positiivisia vaikutuksia ja loman aikana tietenkin paljon mahtavia juttuja.

Oma lomani meni pääosin kotinurkilla loikoillen ja jotain pientä puuhaillen. Aika paljon arjen rutiineja, mutta sitten joitakin mukavia highlightseja. Muutama kiva keikka, hienoja prätkäreittejä, mukavia ja yllättäviäkin hetkiä ystävien kanssa sekä tietenkin hyviä ruokia ja juomia. Muistoja ennen kaikkea. Niillähän sitä taas taklaillaan syksyllä eteen tulevia haasteita. Ja odotetaan seuraavaa kesää, lomaa, keikkaa, illanistujaista ja muuta vastaavaa. Joskus arkea oikein kaipaa, mutta itse huomaan, että nyt en kaivannut sitä juurikaan. Loma olisi voinut vaan jatkua ja jatkua. Toisaalta kyllähän normaalit rutiinit sitten vievät nopeasti taas kohti talvea ja aika kuluu yllättävänkin nopeasti. Tai ainakin ennen niin on käynyt.

Mutta se puute. Auringon ja lämmön puute. Sitä kyllä on. Olisi saanut olla muutama todella kunnollinen hellepäivä uimarantoineen, picniceineen ja muine juttuineen. Nyt niitä ei ollut ja se harmittaa tosiaan. Olisi pitänyt suosiolla vaan varata jo keväällä takuuvarma aurinkoloma jonnekin. Nyt sen taas muistaa :-).

Toisaalta onhan tässä elokuuta ja lämpimiä iltoja tarjolla. Toivotaan, että edes pientä paikkoa olisi tarjolla. Vaikka syksy muuten onkin vuodenajoista tylsin, ainakin loppusyksy. Kuoleman vuodenaika suorastaan itselleni. Toivottavasti ne rutiinit vievät mukanaan niin että talvi on ennen kuin huomaankaan. Kesältä jäi tosin pohdittaviakin juttuja mieleen. Ehkä nekin ajatukset selkeytyvät ja saavat uusia sävyjä.

 

Muista heijastin!

25.10.2015 Yleinen

Ulkona on pimeää ja märkää, muistakaa siis heijastin killumaan. Se on halpa ja helppo henkivakuutus pimeässä :) Tässä esittelyssä minun heijastimeni.

2015-10-08 14.28.452015-09-24 14.01.48IMG_20151009_114411

Auringonlaskun aikaan

18.10.2015 silkkisiipiä

Keijuprinsessavastavalo-oksalla

 

Illan viimeisessä valossa olin näkevinäni keijukaisen istuvan korkealla jo lehdettömän puun oksalla kuin auringonlaskua ihailemassa. Taivaalla on tällä viikolla riittänytkin väriloistoa ihailtavaksi niin aamuisin kuin iltaisinkin ja useimmissa puissa syksyn värjäämät lehdet hehkuvat väreissä kilpaa taivaan kanssa.

Pikakuulumiset

10.9.2015 liikunta

Pitkästä aikaa! Edellisestä jutusta on vierähtänyt jo yli kuukausi, kiirettä on tosiaankin pitänyt. Koulussa alkoi toinen vuosi ja sen mukanaan tuomat haasteet ja velvollisuudet ovat täyttäneet päivät aamusta iltaan. Toivottavasti hieman helpottaa kun saa kesän jälkeen opiskelurutiinin päälle.

Reenit ovat kulkeneet taas vaihdellen. Mieliala on ollut maassa (tästä lisää seuraavassa jutussa), joten lenkillekin on jotenkin ollut taas kerran tuskaista lähteä. Ja minä kun olen expertti keksimään tekosyitä, sohva on useammin vienyt voiton. Eilen ja toissapäivänä kuitenkin kävin juoksemassa noin tunnin verran ja ai että kun tuli hyvä fiilis! Pikkuhiljaa hiipivä syksy, happirikas ilma ja lempireenimusiikki korvissa tekevät hyvää niin mielellä kuin kehollekin.

Vaikka liikunnasta tulee hyvä olo ja mieli aina kun käy liikkumassa, siitä ei vieläkään ole tullut olennainen ja päivittäin osa elämää. Liityin takaisin vanhalle salilleni Satsille ja toivon, että se tuo lisää reeni-intoa ja urheilukertoja viikkoon.

Urheiluntäyteistä ja ihanaa viikonloppua kaikille!

syksy

Pitääkö aina ollu joku.

8.9.2015 Yleinen

Välillä on niin yksinäistä, ei ole sitä kenen kanssa jakaa arjen kuulumisia. Soitin äitilleni kolme kertaa tänään, koska oli vain niin hiljaista, eikä vuosikkaan tyttären kanssa keskustelut kovin syvällisiä ole.

Usein kaipaan sitä, että voi jutella suunsa puhtaaksi, viettää aikaa, iltaa jonkun kanssa. On se sitten sisko, ystävä tai mies. Saatuani lapsen, en edes muista, olisiko kukaan käynyt näin illalla lapsen mentyä nukkumaan luonani, seku vain höpöttämässä ja vaihtamassa kuulumisia. Se olisi kivaa.

Mutta, joskus yksinkin on kivaa. Tai ainakin siihen tottuu ajallaan. Vai tottuuko? Tarviiko aina olla joku? Ei, ei tarvi. Mutta… kivaa vaihteluahan se olisi. Ehkä jonain päivänä ♡