Selaat arkistoa kohteelle suuriakysymyksiä.

Ihminen vai narkoleptikko?

20.10.2015 elämää

Huh Huh, koulussa riittää hommaa ja paljon on menoja, mutta nyt iski inspiraatio kirjoittaa vähän syvällisempää asiaa.

Mitenköhän sen aloittaisin?

Tätä blogia aloittaessani ajattelin, että tuo kirjoituksissani esille omia ajatuksiani ja päästän lukijan mieleni syövereihin. Ajattelin myös laittavani blogiani esille enemmän, vielä kun en ole ”uskaltanut” markinoida bloggaamistani kuin parille kaverille ja heillekin lähinnä maininnan tasolla. En ole aloittanut blogin kirjoittamista sen vuoksi, että haluaisin olla pinnalla ja kaikkien tietoisuudessa, vaan haluaisin ihmisten saavan edes pienen ajatuksen siitä, miten narkolepsia vaikuttaa elämääni sekä mitä minä itse ajattelen ja tunnen. Tietenkin haluaisin myös jakaa ajatuksiani muille narkoleptikoille, sillä ainakin itse olen joutunut elämään monien ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin ennenkuin löysin vertaistukea muista narkoleptikoista.

Mutta viime aikoina minua on kiinnostanut ajatus siitä, näkevätkö ihmiset minut narkoleptikkona, vai ihmisenä, jolla nyt sattuu vain olemaan joitain rajoitteita elämässään. Kun asiaa ajattelen, muistan onnekseni paljon tapauksia, joissa ihmiset olettavat minun tekevän samoja asioita ja hoitavani asiani samallalailla kuin muutkin. Joskus nimittäin olen miettinyt minkälaisen kuvan muut luovat minusta, kun kerron minulla olevan narkolepsia.

Uusien tuttavuuksien kanssa en normaalisti ole sairautta pimittänyt, vaan olen suoraan sanonut olevani narkoleptikko. Eipähän ainakaan ihmettele jos satun nukahtamaan. Monesti ihmisiä sitten kiinnostaa olenko sairastunut piikistä ja olenko mahdollisesti saanut korvauksia, eikä siinä mitään, uteliaisuus herättää ihmisissä monenlaisia kysymyksiä ja minä niihin rehellisesti vastailenkin. Kuitenkin ajatus siitä, miten monilla tulee minusta kuva sairauden vammauttamana nuorena jonka tulevaisuus on pilalla, kuvottaa minua. Monesti asiaa pahoitellaan, ja ihmisten silmistä näkyy sääli.

Omasta mielestäni se tuntuu lähinnä pahalta, sillä se sääli, ajatus siitä miten elämäni on murennettu, on totta vain jos minä, sinä ja muut asian niin ajattelemme. Oma reittini nykypäivään on ehkä ollut kivinen, mutta en vaihtaisi siitä mitään; olen ollut peruskoulussa koulukiusattu, nukkunut loput siitäkin koulusta, opiskellut pätkän aikaa metsäkoneen kuljettajaksi samalla lukio-opintoja lukien, odottanut diagnoosia, elänyt epätietoisuudessa, kokenut sairastumisen ja diagnoosin jälkeisen shokin, käynyt lukion kohtuullisin arvosanoin ja selvinnyt opiskelemaan juuri sinne, minne halusinkin. Monet vaikeudet on koettu ympärillä olevien läheisten kanssa, joita ilman en ehkä olisi tässä ja nyt, omana itsenäni.

En koe, että tulevaisuuteni olisi pilalla. En koe, että en saisi elää täysipainoista elämää. Enkä etenkään koe, että tarvitsisin sääliä. Apua ja ymmärrystä kyllä tarvitsen, mutta en sääliä. Se, että olen narkoleptikko ei tarkoita elämäni olevan erityisen hankalaa tai huonolaatuista, vaikka minullakin on välillä huonompia kausia. Minäkin olen normaali ihminen.