Selaat arkistoa kohteelle suru.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Minä muistan sinut

2.3.2017 Yleinen

En muista, millainen se päivä oli. Muistan vain, että suru oli läsnä jo ennen kuin sain tietää sinun lähteneen. Se oli asetellut viittansa harteilleni edellisenä iltana, ja minä olin nukkunut siihen kääriytyneenä. Aamulla olit jo muuttunut linnuksi, joka nyt istuu muistojeni puun oksalla ja laulaa.

Sinä olit minulle yhtä aikaa kaukainen ja läheinen. Asuit kaukana, mutta sinun sydämesi oli auki. Sinulle oli aina helppo puhua.

Muistan, miten onnellinen olit, kun rakkaus oli astunut elämääsi ja täyttänyt sen lumoavalla tuoksullaan. Muistan sinun silmäsi, hymysi, naurusi; miten pidit hänestä kiinni kuin et koskaan aikoisi irrottaa otettasi. Etkä sinä aikonutkaan.

Muistan, miten itkin ja miten vihainen olin, kun kerroit sairaudestasi. Toivoin kaikella pienen ihmisen voimallani, että sinä olisit parantunut. Olisin halunnut vaihtaa paikkaa kanssasi, kärsiä tuskasi puolestasi. Ettei heidän olisi tarvinnut menettää sinua. Ettei sinun olisi tarvinnut vielä mennä.

Sinä toisena päivänä, jonka muistan paremmin, matkustin vieraaseen kirkkoon tuttuja ja outoja teitä. Elämä rummutti ja soitti sähkökitaraa valkoisissa teltoissa, jotka oli pystytetty torille. Kukkamekot, kesäisen kevyet lahkeet, korut, hiukset liehuivat askelten tahdissa, kun innokkaat kiiruhtivat kuuntelemaan.

Punaisen kirkon portailla juhlittiin hääparia. Riemu näytti hehkuvan hopeisena ja kultaisena aurana kaikkien ympärillä. Mutta minä mietin vain: tietävätkö he?

Keltaisen kirkon katto kohosi korkealle. Pihaan johtava mäki tuntui jyrkältä ja uuvuttavalta. Jalat eivät olisi tahtoneet kiivetä. Puolessa välissä oli pakko pysähtyä hengähtämään ennen kuin jatkoin.

En tuntenut oikeastaan ketään. Katselin ihmisiä, jotka parveilivat pihalla, portailla, eteisessä. Sinun elämäsi ihmisiä. Lopulta kaikki siirtyivät sisälle. Minä seurasin perässä. Eteisessä istuin hetken hänen vieressään, ainoan, jonka tunsin – sinun ainoasi. En oikein osannut sanoa mitään.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan…

Olin laulanut tätä virttä edellisen kerran ystävien häissä. Nyt lauloin sitä viimeisessä penkissä, kirkossa, jossa sinut siunattiin viimeiseen lepoon.

Lesken niska oli kaunis ja valkoinen, selkä suora ja pää pystyssä. En voinut olla katselematta häntä. En voinut olla katselematta lapsiasi. En voinut olla katsomatta, vaikken enää nähnyt mitään kaiken sumentavien kyynelten läpi.

Sinusta puhuttiin niin kauniin sanoin. Sinua juhlittiin, sinusta oltiin kiitollisia. Juhlimmeko me sinua, kun olit vielä täällä? Voimmeko koskaan juhlia elämää tarpeeksi?

Saattoväki katosi tummana muurahaisparvena mutkan taakse. En voinut olla miettimättä, tietävätkö he. Ehkä he silloin muistivat sen, ainakin sen lyhyen hetken.

Minä karkasin ennen hautaa. Kävelin tien varteen kuunnellen kelloja, jotka saattelivat sinua. Piilotin kyyneleet aurinkolasien taakse, astuin linja-auton kyytiin ja matkustin ohi värinsä menettäneiden maisemien.

Siskontytön leveä hymy ja suloinen kiherrys kuivattivat kyyneleet. Luottavaiset taaperonkäsivarret ojentuivat pyytäen syliin. Suukotin pehmeää poskea, silittelin silkkisiä suortuvia.

Tiedämmekö me? Ehdimmekö koskaan oppia, miten paljon meillä on ja miten arvokasta se on? Miten usein unohdamme sen.

Tiedänkö minä sen? Olenko koskaan tiennytkään sitä? Kunpa voisin aina ymmärtää ja muistaa sen, mitä sinulta opin. Tai edes osan siitä. Olen kiitollinen sinulle niin paljosta. Enkä tainnut koskaan kertoa sitä sinulle.

Kuuntelen ääntäsi, kun se hiljalleen leijailee korviini hennon tuulen heilutellessa muistojeni puuta. Minä muistan sinut nyt.

RIP rakas metsä, RIP osa minua

13.1.2017 Fiilikset matalalla

Surullinen fiilis. Todella surullinen fiilis. Muutama päivä sitten koin ystäväni kanssa järkytyksen, oikeastaan melkein shokin. Tästä en tule toipumaan pitkään aikaan, tiedän sen.

 

 

 

 

Kuten monet tietävät, rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Olen luonnonlapsi. Ihan pienestä nappulasta asti olen liikkunut paljon luonnossa. Vuosien aikana olen leikkinyt, lenkkeillyt, tehnyt mettätöitä jne. Tuntuu kuin olisin osa luontoa tai ainakin luonto on hyvin suuri osa minua. En ole mitään ilman luontoa. Maaseutu ja luonnon rauha voittavat leikitellen kädenväännön kaupunkia vastaan. Olen aina asunut taajaman ulkopuolella, muutenkin kylä jossa asun on rauhallinen, ei mitään city-tyyliä. Lappiinkin mua vetää luonto, maisemat, hiljaisuus ja puhdas ilma.

 

Melkein talomme takaa alkaa metsä, jossa olen kulkenut erittäin paljon pikkuveljeni ja naapurissa asuvan ystävämme kanssa. Vaikka metsä ei mitenkään ole meidän omistuksessamme, siltä se on tuntunut. Isäni omistaa suht paljon metsää (kotiseudullaan), joten olen niillä mailla samoillut paljonkin ja sitä kautta olen oppinut metsän olevan kotini. Kaikesta huolimatta talomme takainen metsä merkitsee mulle enemmän. Juuri tässä metsässä olen liikkunut erityisen paljon viime vuosina, vuosina joina olen sairastanut masennusta. Näinä vuosina olen useita kertoja viikossa käynyt naapurini kanssa lenkittämässä koiria. Koska haluamme usein vältellä asfalttia, päädymme talssimaan metsään. Tämä metsä on ollut mulle eräänlainen pakopaikka, koira naapurista lainaan ja metsään rauhoittumaan. Syksyllä olen saanut myös ”karata” suppisapajilleni, jos lenkki ei ole maistunut. Oikeastaan en ole aiemmin huomannutkaan kuinka rakas ja tärkeä juuri tästä metsästä on minulle tullut. Arvon ja merkityksen kun liian usein huomaa vasta kun sen menettää. Ei sitä osaa ajatella, että kaikki voi kadota silmän räpäyksessä. Kaikki joka tuntui ikuiselta, voi tuhoutua täysin yllättäen.

 

 

Kuten helposti voi arvata metsän omistaja päätti vetää kaiken matalaksi. Kyllä, tyystin matalaksi joka ikistä risua myöden. Jäljelle ei jätetty edes siemenpuita, joten vaikuttaa hieman siltä, ettei siihen enää tulisi metsää. Emme tiedä metsän tulevaisuutta, sitä miten tästä eteenpäin. Kuitenkaan mikään ei tuo metsää takaisin. Uuden kasvamiseen menee useita kymmeniä vuosia ja siitäkään huolimatta se ei olisi sama metsä. Metsästä puuttuisivat kaikki vuosien aikana tutuiksi tulleet puut, polut, kaikki. Jopa suurin suppisapajani on poissa, eivätkä ne enää palaa.

 

 

 

 

Musta tuntuu siltä kuin kaikki mun sisuskalut olis revitty pois, jäljelle olis jääny vain hauras kuori. Mut on revitty kappaleiksi. Multa on riistetty rakkauteni kohde tai kuten eräs ystäväni muotoili: joku läheinen henkilö. Tiedän, ettei suurin osa ihmisistä voi ymmärtää miten pari kuusta, sammalikot, risut ja kävyt voivat merkitä mulle näin paljon, joten en odotakaan ymmärrystä kaikilta. En osaa selittää miten ja miksi musta tuntuu näin pahalta. Miten kyseinen metsä voi olla mulle niin tärkeä, ei sitä voi sanoin kertoa, sen vain tietää.

 

 

Olimme jälleen tänään lenkillä metsässä tai siis siellä mitä siitä enää on jäljellä. Totesimme, että koko se alue jossa liikuimme eniten on poissa. Jos koko metsä alueesta ei lähtenyt ihan puolia niin ainakin 1/3 osa. Kuusenoksakaton ja puupilareiden paikalla on vain karu puuton avohakkuuaukea. Aurinko paistaa suoraan maahan eikä valo siilaudu kauniisti vihreän katon läpi. Tästä lähin joudumme kävelemään tuon puuttoman aukean läpi, jotta pääsemme metsään mm. tuulen suojaan. Monelle ihmiselle olisin halunnut näyttää metsäni, muttei se enää koskaan ole mahdollista. Toisinaan kun olen ollut yksin metsässä lenkillä, olen mielikuvissani ollut siellä jonkun ystäväni kanssa, hälle olen näyttänyt kaikki minulle tärkeät paikat. Hänen seurassaan olen kävellyt joko polkuja pitkin tai ilman. Osasin ja tunsin (jäljelle jääneen osaan ja tunnen edelleen) kuin omat taskuni. En tarvitse metsässäni polkuja, tiedän kyllä minne pääsen mitäkin reittiä, jopa yksi koira on oppinut joitakin reittejä. Osaisinpa näyttää ajatukseni, jotta voisin jakaa ne ystävieni kanssa.

 

Kuvaa parhaiten metsääni

 

 

 

 

Haikein tunnelmin:

-Elina

 

Ps. Jostain syystä tekninen taitotasoni osoittaa jälleen vajavuutensa, enkä saa tänne lisättyä mitään omia kuviani :( Joten koitin netistä löytää edes jonkinlaisia kuvia, mutta koska ne eivät ole metsästäni, ne ovat jotain hiukan sinne päin. Avohakkuusta en löytänyt kummoisiakaan kuvia, mut saa noista nyt hiukan viitteitä..

Punakynä

3.10.2016 Yleinen

Menneisyyteeni perehtymisen myötä olen ennenkaikkea miettinyt miksi minusta tuntui viimeiseen asti siltä, että kaikki on hallinnassa. Kuitenkin uskon melko alusta asti tienneeni ihan hyvin että näin ei ollut. Missä kulkee se maaginen raja, jonka kohdalla tajuaa, että mikään ei ole enää hallinnassa? Missä menee se raja, jonka kohdalla saa katkaistua kaiken ennen kuin ollaan jo liian pitkällä? Toivoin, että lukemalla päiväkirjojani olisin löytänyt vastauksen tähän kysymykseen ja osannut kertoa mikä oli se selkeä kohta, jossa kaikki meni pieleen. Halusin sen hyppäävän eteeni mutkattomana, jotta voisin tarjota ihmisille yksinkertaisen vastauksen, joka estäisi heitä ylittämästä rajaa.

20.1.2011, Torstai klo 16:30
”Ne ovat piilottaneet vaa’an johonkin. Olin jo alkanut tottua siihen, että tarkkailen lähes joka päivä painoani ja syön sen mukaan ylimääräisiä juttuja kuten välipaloja. Niitä olen vähentänyt. Ei tee myöskään iholle/hampaille hyvää. Luin, että hampaat pystyvät kestämään 5-6 syömiskertaa päivässä. Minun tavoitteeni on 3.”

”Koulussa ei tarvitse syödä. Voin jotenkin paremmin ilman sitä! Tiedän, että pitäisi syödä 2 lämmintä ateriaa jne. Mutta jotenkin… Tai siis… Jos pärjää vähemmälläkin? Minulla on järki päässä. Haluaisin vain olla ikään kuin rajalla.”

”Tavallaan se on kivaa kun ihmiset sanovat että olen laiha, mutten halua liikaa huomiota. Ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, haluan itse olla onnellinen.”

 22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”Löysin vaa’an! Se oli äidin ja iskän makkarissa, ison vaatekaapin alla. Olisin tyytyväisempi jos painaisin puoli kiloa vähemmän. En tiedä miksi. Tasaluku olisi vaan jotenkin jännempi. Periaatteessa minulle on ihan sama mitä painan, kunhan en näytä siltä. Niin ainakin olen ennen ajatellut…”

”Tämä on oman itseni välinen pieni operaatio. On hieman jopa raskasta aivoille, kun joudun koko ajan miettimään mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. Nykyään en kuitenkaan enää sano juuri paljoa. Ei huvita. Vaivun useammin omaan ’laatikkooni’ ja sulkeudun ulkopuolelle, vaikka olen fyysiesti läsnä.”

 7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Äiti ei tiedä että käyn yhä vaa’alla. Hän on sanonut minulle että on heittänyt sen pois. Mutta ei hän ole. Minä löysin sen taas, heidän vaatehuoneestaan kenkien alta. Välillä tajuan, että tämä on sairaus, välillä tunnen olevani ihan terve. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä on yhä hallinnassa… Olen ylittänyt rajan, mutta… Jotenkin vaan tiedän, että järki on tallella.”

 29.12.2011, Torstai klo 16
”Minut vietiin isovanhemmille koska minua ei kuulemma uskalla jättää vielä yksin niin pitkäksi aikaa koska saatan liikkua/oksentaa/vahingoittaa itseäni. Se on totta. Mutta minun pitää itse päästä kierteestä irti.”

”Olen miettinyt paljon elämääni ja tätä kaikkea, mutta joka kerta tulen umpikujaan. Minusta tuntuu kuvainnollisesti siltä, että olen aloittanut labyrintin rakentamisen. Aluksi se oli leikkiä, mutta pikkuhiljaa laajensin ja laajensin sitä, ja lopuksi en löytänyt enää pois. Ja täällä olen, edelleen. Harhailen omassa solmussani. Läheiset huutavat minulle ja pyytävät seuraamaan ääntä oikeaan suuntaan, mutta ne eivät ole ainoat äänet jotka minulle huutavat.”

Vastaus ei paljastunut teksteistä niin yksiselitteisenä kuin toivoin. Olin kirjoittanut paljon syömisen hallinnasta ja sitä seuraavasta hyvästä olosta, mutta myös masentuneista tuntemuksista ja alakuloisuudesta. Ensimmäinen havaintoni oli, että nämä kaksi täysin erilaista aihetta lisääntyivät kirjoituksissani samassa suhteessa. Vähitellen muu elämä tippui aukeamilta pois ja jäljelle jäivät vain ne kaksi. Syömisen hallinnasta johtuva hyvä olo, sekä silloin tuntemattomista syistä johtuva äärimmäisen paha olo. Yhä eteenpäin lukiessani nämä kaksi asiaa yhdistyivät ja jäljellä oli enää masentuneisuus ja syömisongelmat. Hyvä olo oli poissa. Aukeama aukeamalta aihepiirien variaatio supistui supistumistaan ja vei minua yhä lähemmäs sitä synkkyyttä mikä seurasi tätä kaikkea.

Kaikissa käymissäni hoidoissa pyrittiin aina selvittämään kumpi tuli ensin: Anoreksia vai masennus. Minulta kysyttiin sitä joka paikassa. Vaihtoehtoja analysoitiin ja punnittiin. Yritettiin palata kaiken alkuun, vaikka kaikki oli vasta alussa. Kumpi sitten tuli ensin? Se jäi aina arvoitukseksi, joten keskityin nyt erityisesti löytämään johtolankoja jotka toisivat minut lähemmäs ratkaisua. Yritin lukiessani rekisteröidä kaiken siihen liittyvän, mutta vastaus ei vieläkään kirkastunut täydellisen ymmärrettävänä. Se vaati ajatustyötä ja asioiden pohtimista.

Kaikkien vuosien jälkeen löysin viimein avaimet arvoituksen ratkaisuun, kun osasin yhdistää oikeat asiat. Koko sairauden ymmärtäminenhän perustuu lopulta taitoon ja haluun vetää viivoja asioiden välille. Sen olen oppinut psykoterapiassa.

Jos olisin vuonna 2011 tiennyt, että alakuloisuuteni liittyy syömisen vähentämiseen, olisin ehkä voinut pysäyttää kaiken. Jos olisin silloin osannut vetää viivan näiden kahden seikan välille, olisin tehnyt sen paksulla punakynällä. Mutta miten olisinkaan voinut ymmärtää niiden yhteyden? Kaiken alussa tuntui, kuin syömisen hallinta olisi ollut se ainoa ilo. Miten olisin voinut tajuta, että tuo ainoa ilo oli juuri se asia joka veti minua syvemmälle pahaan oloon.

Miksi kaikki sitten tuntui paljon myöhemminkin vielä olevan hallinnassa? Koska sairaus oli juurtunut kiinni. Kaikki oli sairauteni hallinnassa, ja olin kadottanut rajan itseni ja sen välillä. Olin sokeana ensin ylittänyt rajat, ja sitten kadottanut ne.

Nyt kun asiayhteydet on saatettu omille paikoilleen, haluaisin vetää sen mainitsemani punaisen viivan kaikkien syömishäiriöisten silmien alle. Haluaisin piirtää sen niin paksulla tussilla, että sairaus kompastuisi rajalle, ja ihmiset sen pauloissa heräisivät huomaamaan mikä on todellista hyvää oloa ja mikä ei. Haluaisin sytyttää lampun, joka valaisisi tiedon siitä, mistä paha olo oikeasti johtuu. Se olisi niin kirkas lamppu, että pimeys loppuisi ennen kuin se olisi niin syvää, että valo ei enää yltäisi lopettamaan sitä.

Tiedän kuitenkin että sairautta vastaan taisteleminen ei ole niin helppoa. On vaikeaa uskoa, että hyvä olo voi aiheuttaa pahaa oloa. On hankalaa erottaa toisistaan itsensä hallintaa ja itsensä hallinnan hallitsemista. On haastavaa kääntää ylösalaisin pyörähtäneet ajatukset takaisin oikein päin. Silti haluan uskoa, että ennen tätä kaikkea on mahdollista herätä ja huokaista helpotuksesta.

 

 

Elämä

13.3.2016 Yleinen

Blogini on viettänyt hiljaiseloa. Isäni nukkui yllättäin pois ystävänpäivän aamuna. Olen surun murtama ja väsynyt. Uusi työ vaatii voimia, mutta sen päälle olen hoitanut kaikki järjestelyt hautajaisista perukirjoituksiin. Tukenut myös äitiäni.

mina_isa1977

Ja siltikään ei isä ole lakannut olemasta, hän on vain kuollut. – Juice Leskinen

Cambailusta pidän taukoa, mutta ruokahaluttomuus aiheuttaa sen, että paino putoaa. Äsken vaaka näytti 74,5 kg, joka on -20,8 kg Cambailun aloittamisesta ja -37,5 kg 1½ vuoden takaa.

Viikko 23 ja vähän päälle

19.2.2016 Yleinen

2016-02-18 20.32.21Tänä aamuna totesin painon olevan 74,7 kg eli nyt 20 kg on pudonnut. Blogia en sen enempiä jaksa nyt kirjoittaa, sillä isäni nukkui pois viime sunnuntaina.

Valmentajalle ilmoitin alkuviikosta, etten jaksa nyt ajatella tätä painonpudotusta. Tehtävää ja jaksettavaa on muutenkin niin paljon. Valitettavaa on, että ruokahaluttomuus on palannut. Mutta täältä noustaan ja ollaan vahvempia!

Rakastakaa toisianne ja olkaa onnellisia jokaisesta hetkestä rakkaidenne kanssa.

Päivä 86, mieli maata laahaten

1.12.2015 Yleinen

maisema01122015Totean vain alkuun, että tänään ei ole ollenkaan hyvä päivä. Tuntuu, että suru ottaa liikaakin valtaa :/ Ja pelkään, että masennus pahenee. Makasin sohvalla kynttilän valossa, kuunnellen koiran kuorsausta…

Ateriat

  • klo 9.00 Suklaaminttupirtelö, ruispala, kalkkunaleike, 234 kcal
  • klo 12.30 Palapaistia herkkusienillä ja punajuurta, 135 kcal
  • klo 15.20 Omenaa 145 g, 75 kcal
  • klo 16.10 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 19.00 Ruispala, kalkkunaleike, kurkkua, 89 kcal
  • klo 20.15 Key Lime Pie -pirtelö, 144 kcal

Päivä 85, seurantakäynti ja uudet farkut

30.11.2015 Yleinen

photostudio_1448875354471Aamulla koiralenkillä hieman tuuli. Mutta tehtävä, mikä tehtävä. Kuten kohta iltalenkkikin. Sitten suuntasin seurantakäynnille, jonka tulokset näkee täältä »

Valmentajaltani oli loppu Cappuccino ja Chocolate Velvet. Jouduin ottamaan Limeetä, vaikka päätin, etten sitä enää halua. Onneksi Suklaaminttupirtelöä oli. Cappuccinon ja CV:n saan tällä viikolla, onneksi valmentaja asuu tässä vieressä.

Valmentaja on ihanan myötätuntoinen ja ymmärtää tämän hetken suruni. Ja sanoikin, että se vaikuttaa painonpudotukseeni, koska kortisolitasot ovat korkealla. Tälle ei vaan voi mitään…

Sain kotitehtävänkin, josta voi lukea täältä »

Kävin äidin kanssa suorittamassa kotitehtävän Itiksessä. Nyt se on onnellisesti suoritettu ;)

Ateriat

  • klo 10.30 Suklaaminttupirtelö, ruispala, kalkkunaleike ja tomaattia, 241 kcal
  • klo 15.30 Paahtopaisti ja uunijuurekset, 243 kcal
  • klo 17.30 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 21.30 Key Lime Pie -pirtelö, ruispala, kalkkunaleike ja tomaattia, 240 kcal

Päivä 83, laiskottaa

28.11.2015 Yleinen

kahvi_cappuccinoAteriat

  • klo 12.15 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 16.20 Ruispala, kalkkunanakkia, Cappuccinopirtelö, 291 kcal
  • klo 20.00 Ruispala, kalkkunanakkia, Chocolate Velvet, 327 kcal

Päivä 82, hautajaiset

27.11.2015 Yleinen

enkelipoikaEn tästä kirjoittele sen enempiä, mieli maassa. Tipaton päättyi.

Ateriat

  • klo 8.15 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 12.00 Pala lohipiirakkaa (20g) hautajaisissa, 50 kcal
  • klo 14.10 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 18.00 Lämminsavulohta, jääsalaattia, tomaattia ja kurkkua, 167 kcal
  • klo 18.20 Kuohuviiniä ½ pulloa, 261 kcal
  • klo 23.15 Kuohuviiniä ½ pulloa, 261 kcal
  • Yön aikana 5 x Koff Lite, 462 kcal