Selaat arkistoa kohteelle Sokeakoira.

Elämää sokean koiran kanssa

22.1.2016 Yleinen


Aika on mennyt kovin nopeasti. Lily on ehtinyt  jo täyttää toisen vuoden. Silmänpoistosta tuli marraskuussa täyteen vuosi. Minulle sanottiin että toinenkin silmä voi mennä nopeasti, luultavasti vuodessa samaan jamaan. Sitä mennään ensiviikolla selvittämään kontrolliin. Sen verran kuitenkin osaan kertoa että koira on jo sokea, luultavasti valot ja varjot ovat vielä erotettavissa..

Näkö on lähtenyt yllättävän nopeasti tai sitten sitä on ollut vaikea huomata tutuissa ympyröissä. Lily osaa kuitenkin suunnistaa hyvin kotona. Toki muilla aisteilla on ollut aikaa nyt terävöityä. Huomasin jo syksyllä kuinka Lily ei enää nauttinut kävelylenkeistä tuntemattomalla alueella, se oli ääniarka ja sai pikaspurtteja jos jokin ohitti nopeasti. Noin vahvan koiran – ja yleensä myös lastenvaunujen kera – lenkki ei ole kovin leppoisa.

Nyt talven tullen ja paukkupakkasten vuoksi ollaan keksitty enemmän tekemistä takapihalla. Onneksi se on aidattu jotta Lilylle on raamit suunnistuksen apuna. Vapaana ulkoilu on tätä nykyä hieman rauhallisempaa kuin juoksemista ei enää niinkään esiinny varovaisuuden vuoksi. Onneksi koira itse tajuaa hidastaa vauhtia. Vaikka koirat ovat sopeutuvaisia, tulee heti tästäkin ajatus: voiko se olla koira joka ei koskaan juokse? Nauttien vapaudesta ja purkaen patoutumia.. Vielä joulukuussa kun kävimme mökillä, touhut olivat toiset vaikka näkö oli jo silloin heikentynyt. Olen tehnyt ulkona testejä Lilylle ja nyt viimeisin ei ollut enää niin mukavaa katseltavaa. Lilyllä on kuitenkin etsijäkoirakoulutustaustaa joten se kyllä osaa ja haluaa toimia, sille on todella luontaista hakeutua luokse ja etsiä varsinkin meitä perheenjäseniä tai muuta mielenkiintoista hajujen perusteella. Mutta nyt sille piti ensinnäkin jutella koko ajan (suunnistaa äänen perusteella) ja suuri haaste oli ymmärtää ja osata kiertää esteet. Törmäilyä oli luvassa kiviin ja puihin, aitaan jne. Mutta oli koira iloinen kun vihdoin pääsi luokse. Sokeaa koiraa on tietenkin hieman haastavaa ohjata kaukaa, minäkin näin parhaaksi ”saattaa” Lilyn pois pienestä metsän tyngästä jonka maasto oli hieman vaikeakulkuista. Pannasta ei välttämättä tarvitse ottaa kiinni koska käsi pään lähellä ja askeleet näyttää oikeaa tietä.

Toisekseen käskyjen antaminen ja niiden toteutus on muuttanut merkittävästi muotoa. Huomasimme alkuun että kaikenlainen meistä poispäin käskyttäminen oli yhtäkkiä ikävä toteuttaa Lilyn mielestä, myös sisällä kotona. Ei se sitten varmaan ollutkaan uppiniskaisuutta – mikä toki pölvästiffille on ihan ominaista – joten sen oli pakko johtua näön puutteesta: koira ei tiennyt enää mihin mennä. Se ei uskaltanut aina peruuttaa koska törmäsi johonkin. Se ei halunnut mennä omassa pimeydessään pois meidän turvallisen tuntuisesta läsnäolosta. Se halusi olla lähellä, tuntea ja kuulla. Olla mukana koska se ei enää onnistu kauempaa katsellen. ”Omapaikka” ei ole enää se oma kiva nahkasänky vaan tuntuu että se olisi täysi rangaistus nykyään kuin sen sinne käskee. Vauvan kanssa tämä uusi käyttäytyminen sisällä on oma haasteensa jo turvallisuuden vuoksi. Ja kyllä se kerran on ulkona juossut täysiä minun polvitaipeisiin vauvan ollessa kantorepussa, onneksi pyllähdin takapuolelleni. Tätä päinjuoksua se ei ole koskaan tehnyt tahallaan, se on etevä viime hetken väistäjä.

Ajatukset ja kysymykset ovatkin seuraavat: Lily on jo sokeutunut luonnollisesti, hiljakseen. En lopettaisi sitä nyt tässä tilanteessa sokeuden vuoksi? Jos Lilyn silmässä olisi paineet kasvanut yhtäkkiä ja silmäleikkaus olisi jouduttu suorittaa välittömästi näkevään silmään niin olisin lopettanut sen. Siihen olen psyykannut itseäni jo vuoden päivät. Eli vaikka lopputulos olisi molemmissa sama niin miksi mun päätös on kuitenkin eri!

Saako sokeaa nuorta ja tervettä koiraa lopettaa? Voisiko se oppia, opitaanko me? Olisiko se ”onnellinen”? Riittääkö meidän perheessä resurssit tällaisen koiran hoitoon ja aktivointiin? Osaako joku muu tarvittaessa hoitaa sitä esimerkiksi lomamatkan ajan? Vaarantuuko pienen lapsemme turvallisuus? Voiko jonkun muun turvallisuus vaarantua, kolmen muun pienen koiramme eläminen?

En enää edes pyydä rukouksiin vastauksia tai ketään pitämään peukkuja pystyssä. Jotain pelättyä ja peruuttamatonta on jo tapahtunut. Jatkossa kyse on tahtojen taistelusta, oikein tekemisestä, vastuun kantamisesta.. Se mitä se olisi, siihen en osaa vastata.

Jasu & Lilystiffi