Selaat arkistoa kohteelle Sekavaa tekstiä.

Voisinpa vain nukkua tämän väsymyksen pois

12.12.2016 Fiilikset matalalla

En ymmärrä miten piilotan itseltänikin asioita kuten pahan oloni. Vain yksi pieni asia ja todellisuus paljastuu. Ajattelin jo tovin kuinka suurin osa stressistä ja työtaakasta jäi taakse leirin jälkeen. Ihmettelin kuinka helposti selvisin leiristä ja toivuin. Mutta se oli harhakuvitelmaa, totuus oli toinen. Väsymykseni oli kuitenkin pian nukuttu ja elämä jatkui.

Paitsi että pieleen meni jälleen. Fiilis lähti alamäkeen juuri kun olin viikon verran elänyt ”normaalia elämää” eli en liiemmin ollut masentunut, alakuloinen, ahdistunut tms. Äsken huomasin, että olin jälleen onnistunut peittämään todellisen vointini jopa itseltäni. Ei en sentään ajattele itsetuhoisesti, joten tilanne ei ole paha, ainakaan vielä. (*Alempana lisää itsetuhoisista ajatuksistani.) Nyt olen vain erittäin väsynyt. Haluaisin nukkua niin kauan, että selätän tämän väsymyksen, mutta tiedän ettei seonnistu. Tätä väsymystä ei nukuta pois. Tämä ei lopu. Mieliala on matalalla. Olen surullinen. Voimavarat ovat lopussa. Olisipa edes jotain asioita joiden kohdalla voisin vetää ”jotain sinnepäin” tyylillä, mutta niitä ei oikein ole.

Tietenkin helpointa olisi, jos en olisi näin heikko ja heikossa kunnossa. Mutta tähänkin on vain yksi syy, minä itse. Olen itse valinnut polkuni ja kulkenut jälleen taaksepäin. Olen jälleen kerran pettynyt itseeni. Miksen vain voi ottaa opikseni ja tehdä asioita eri tavalla? Miksen voi muuttua?

 

*Itsetuhoisia ajatuksia ei ole normalia enempää, eivätkä ne ole tavallista pahempia. Itsetuhoiset ajatukset kuuluvat jokapäiväiseen elämääni, ne ovat minulle yhtä normaali osa elämää kuin syöminen tai nukkuminen. En väitä ajatuksieni olevan terveitä, koska tiedän etten ole terve. Näenkö vielä joskus sen päivän kun olen jättänyt tämän taakseni ja voin tosissani sanoa: ”minä paranin”. Kuten olen aiemminkin sanonut: en usko siihen. Ei tästä voi parantua. Jälleen tekee mieli vain luovuttaa, mutta kai olen liian väsynyt siihenkin..

 

En tiedä mitä enää kirjoittaisin. Ei mulla taida olla enempää sanottavaa.

  • Väsyttää mahdottoman paljon. Toivottavasti nukahtaisin mahdollisimman pian, mutta sekin taitaa olla vain turhaa haaveilua

 

 

-Elina

Romahdus..

1.11.2016 pohjalla jälleen

Mun voimat lienevät ihan lopus. Olen umpikujassa. En jaksa, halua, pysty tekemään mitään, nyt voin vain itkeä. Uupumus. Pettymys. Vapisen kauttaaltani. Pakenin romahdusta liian kauan. En tiedä miten selviän, en todellakaan tiedä. En kykene mihinkään, oon tyystin lopussa. En voi vain nukkua, mutten tiedä onko musta mihinkään muuhun. Tää repii mut hajalle. Toivottavasti tää ei tapa mua. En todellakaan tiedä miten tää päättyy..

Pieni surkea mytty sohvan nurkassa kyyneleet silmissään.

 

 

-Elina

Se tunne kun tajuat sekoavasi

28.10.2016 Fiilikset matalalla

Tässä viime yön ajatuksia, fiiliksiä ja tuntemuksia noin klo 0.00-2.00:

Olet varma, et ulkona joku vaanii sua, joku joka tahtoo tehdä sulle pahaa. Joku tarkkailee, kun katsot telkkaria kissa sylissäsi. Joku vahtii sua kun laitat ulko-ovet lukkoon, sammutat ulkovalot ja valot olohuoneesta ja keittiöstä. Joku näkee kuinka kiipeät rappuset yläkertaan puhelimen taskulampun valossa, käyt pesemässä hampaasi ja kävelet omaan huoneeseesi, jonne sytytät valot. Se joku katselee sinua varjoista ja vain odottaa. Olet täysin varma, että se joku tulee sisälle, kun nukut ja käy käsiksi suhun.

Järjellä ajateltuna tiedän ajatukset hölmöiksi ja perättömiksi, mutta ollessaan peloissaan ei kykene ajattelemaan järjellä. Peloissaan säikkyy omaa varjoaankin, eikä välttämättä tunne kotiaan. Välttämättä edes turvallinen seura, joku johon luotat ei auta. Mielikuvitus ja harhaiset ajatukset ottavat vallan, eivätkä päästä irti. Kuulet ääniä, joita tuskin on olemassa tai jos ne ovatkin olemassa niitä ei järjellä pysty selittämään. Et voi kertoa asioista kenellekään, kukaan ei usko sinua, sinut ristitään hulluksi. Liian monien kokemiesi outojen asioiden täytyy vain yksinkertaisesti olla totta, sillä ne ovat niin aitoja, ettei sellaisia pysty kuvittelemaan, niiden vain täytyy olla totta.  Et tiedä mistä kaikki johtuu, mistä tämä tie alkaa, mihin se vie tai miten kaikki päättyy. Epävarmuus, pelko, ahdistus..

Syytä en tiedä, mutta sain viime yönä kahden aikaan jonkin asteisen paniikkikohtauksen ennen kuin vihdoin sammuin. Koska häilyin unen rajamailla tapahtumat ja kesto ovat hämärän peitossa, mutta luulisin sen kestäneen ainakin 10 min.  Tässä muistikuvieni rippeitä, osin vain aavistuksia noista hetkistä. Kovin vähän muistan mitään, mutta ainakin jotain. Hetkittäin minulla oli tukalan kuuma, toisinaan taas olin jäätyä. Tärisin kauttaaltani pelosta. En hallinnut liikkeitäni lainkaan. Makasin sikiöaseennossa tms. suurimman osan ajasta. Hetkittäin silmissä sumeni. Olo tuntui heikolta. Jossain hetkessä tuntui kuin olisin kaatunut, mutta lattiapa ei tullutkaan vastaan, pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuden. Itsetuhoisia ajatuksia, paljon itsetuhoisia ajatuksia. Jossain kohdassa tuntui kuinka, joku kuristi minua, en saanut henkeä.. luulisin itse kuristaneeni itseäni, siihenkään en tiedä syytä.  Suurimman osan ajasta tuntui kuin joku olisi ollut lähelläni, koskettaneen minua. En usko hänen halunneen minulle pahaa. Aivan kuin hän olisi maannut vierelläni sängyllä yrittäen saada minua rauhoittumaan. Hän piti minusta kiinni, halasi, oli läsnä seinien kaatuessa päälleni, hän ei päästänyt irti seotessani. Minulla ei ole aavistustakaan kuka hän oli tai ehkä pienen pieni, mutten ole varma onko se pelkkää kuvitelmaa. Melkein koko ajan hyperventiloin, ainakin jollakin tasolla. Se joku myös toisinaan onnistui rauhoittelemaan mua sen verran, että sain hetkellisesti hengitykseni haltuun.  Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä milloin sammuin, mitä tapahtui viimeisenä yms., taisin vain uupua.

 

Nyt päivänvalossa kaikki tuntuu jälleen epätodelta, kaukaiselta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin kuvittelisin vain kaiken, että olisin vain nähnyt unta. Kaikesta huolimatta uskon vakaasti kaiken olevan totta, onhan näin tapahtunut aiemminkin. Kerran jopa yks ystäväni oli paikalla ja joutui näkemään kaiken.

Kohta yritän mennä nukkumaan. Koko päivän olen viettänyt ajatellen tulevaa yötä. Olen jälleen yksin kotona, miten selviän, entä jos sekoan taas. Ahdistaa mennä nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys sillä menen EA2-kurssille. En millään jaksais, olen ollut koko päivän siipi maassa. Pakkaamisesta tai syömisestä ei tänään ole meinannut tulla mitään, en vain ole saanut tänään mitään aikaiseksi, eikä ruoka ole yksinkertaisesti maistunut, ei siis niin mikään. Huokaus.

 

-Elina

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Sekavia ajatuksia +savusauna

11.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina

Ahdistaa

9.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina

Surkea olo, itsetuhoiset ajatukset vakio seuranani

15.8.2016 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Sisältää päämäärätöntä sanojen yhdistelyä. Ei mitään uutta auringon alla)

 

Huono olo. Heikottaa. Ruoka ei maistu. Mikään ei tunnu miltää. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa tehdä. Itkettää. Olo on surkea. Olisipa joku jonka viereen voisin käpertyä turvaan, muttei ole eikä suurella todennäköisyydellä tulekkaan. En pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle. En pysty luottamaan. En pysty rakastamaan. Mun on jostain syystä paljon helpompi kestää fyysistä kipua kuin tulla rakastetuksi. Kun joku (ei perheenjäsen, hieman eri juttu) (varsinkin miespuolinen!) sanoo rakastavansa minua, välittävänsä minusta yms. ajatukseni valtaa suru, koska en pysty “samaan”, en pysty rakastamaan, en ketään. Sen sijaan, että joku rakastaisi minua, toivoisin hänen satuttavan minua. Kai fyysinen kipu on vain niin paljon helpompi kestää, ymmärtää kuin rakastaminen. Osittain saattaa liittyä myös siihen, että vihaan itseäni, lähes kaikkea itsessäni. Esim. en ole ollenkaan sujut ulkonäköni kanssa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, en jaksa olla tällainen. Ehkä (tiedostamattani) en voi ymmärtää, hyväksyä, että joku voi hyväksyä minut juuri tällaisena kuin olen. Että joku voi todella nähdä minussa jotain kaunista, jota en itse näe. (Tätä on niin vaikea selittää, saada joku ymmärtämään mitä tarkoitan, yritän silti parhaani, vaikka tuskin onnistun.) Oloni on niin tyhjä. Itse asiassa tällaisiin tilanteisiin liittyy lähinnä vain kaksi läheistä ystävääni. (Minun on niin vaikea puhua heille tästä, toivottavasti edes toinen näkisi tämän tekstin, anteeksi etten pysty puhumaan tästäkään.) En itsekään osaa käsitellä tätä asiaa, ymmärtää tätä, saati saada ymmärrystä muilta. Tunnen oloni niin surkeaksi, epäonnistuneeksi, vialliseksi, rikkinäiseksi, epänormaaliksi.  Toivon että tämä loppuisi, muttei tämä taida loppua koskaan, jään tällaiseksi niin pitkäksi aikaa kuin elän. Se taas tarkoittaa sitä että tulen elämään yksin. En tule koskaan löytämään ketään kenen antaisin rakastaa, ketä pystyisin rakastamaan, kenelle pystyisin puhumaan, keneen pystyisin luottamaan.. Ei, ei sellaista ihmistä ole olemassakaan.

 

Tiedän etten saisi, mutta silti syytän kaikesta itseäni. Miksi sitä, miksi tätä. Kuinka yksi henkilö voi teoillaan pilata koko loppu elämän(i). En taida päästä koskaan elämässäni eteenpäin. Tiedän kuinka helppoa on sanoa: “Älä jää paikoillesi”, “Jatka elämääsi”, “Anna anteeksi” yms. yms. Mutta on aivan eri asia kun on kokenut asioita joita minä (ja aivan liian monet muut) olen kokenut. Tiedän, monet myös pystyvät jatkamaan elämäänsä, mutta toiset eivät, minä kuulun viimeksi mainittuihin.

 

Oloni on kamala, eikä tippaa auta, etten tiedä mistä tämä johtuu, miksi tämä tapahtuu minulle. Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni valtaosan viime päivistä. Kukaan jonka kanssa olen ollut tekemisissä ei ole nähnyt “esitykseni” taakse. Mua suututtaa, kun en vain voi näyttää totuutta, näyttää kuinka hajalla olen, kuinka uupunut ja heikko olen. En pysty vaikka tavallaan haluaisinkin. Pystyn katselemaan vierestä näkemään itseni kuihtuvan hiipuvan olemattomiin.

 

Pääsisinpä vain pois täältä, voisinpa vain nukkua pois. Kuinka kuluttavaa onkaa ajatella suurimman osan ajasta a) tapoja joilla voin itseäni satuttaa, b) suunnitella miten saan hengen itseltäni. En tiedä kuinka lukemattoman monta suunnitelmaa olenkaan käynyt ajatuksissani läpi jotta saisin tämän tuskan loppumaan.

 

Näkymättömät kädet kietovat sormensa kaulani ympäri ja puristavat. Oloni muuttuu veltoksi voimien huvetessa ruumiistani. Näköni hämärtyy. Äänet häipyvät taka-alalle merkityksettöminä. Musta tyhjyys ympäröi minut kauttaaltaan. Musta hiljainen tyhjyys, jossa ei tarvitse tuntea yhtään mitään, voi vain olla, nukkua ikuista unta, tietäen sen kestävän loputtomiin..

 

-Elina
Ps. Myöhemmin ehkä (paino sanalla ehkä) jaksa kertoa muutaman sanan kesälomastani ja vastata kommenttiin jonka sain muistaakseni edelliseen postaukseen. Toivon jaksavani ja löytäväni aikaa, sillä todellakin haluan yrittää avata ajatusmaailmaani ja koittaa kertoa tarkemmin mitä tietyillä asioilla tarkoitan.

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Hengissä vielä, valitettavasti

4.2.2016 pohjalla jälleen

Kyllä mä vielä olen hengissä, valitettavasti. Vaihteeksi kaikki tuntuu menevän päin peetä. Tuin maanantaina kipeäksi ja tiistaina alkoi koeviikko. Jes-fiils on mahtava.

Monesti olen ajatellut kirjoittaa tänne, mutten ole saanut aikaiseksi, ja toiseksi edellinen terapeuttini ei tykännyt yhtään tästä mun blogin ptämisestä.. Tosi kannustavaa.

 

Mä en edes itse tiedä kuinka äärirajoille itseäni vien. Tiedän menneeni liian pitkälle vasta kun romahdan (yleensä pikku asiasta).

Tänään raahauduin kouluun matikan kertaustunnille, josko opettaja osaisi selittää mulle edes jotain. Tulin kotiin ja pyysin kaveriani auttamaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei pitkää matikkaa lukeva ystäväni mua osannut auttaa. Ainoa missä edistyin oli se kun huomasin, etten osannut yhtään mitään. En osannut laskea laskun laskua. Ystäväni lähti ja ei siihen muuta vaadittu. Itkin. Tajusin jälleen kerran kuinka väsynyt henkisesti olen. Olen jälleen ylittänyt voimavarani, eikä mulla oo mitään hajua miten rämpisin seuraavat päivät kunnialla läpi. Jos saisin kokeista edes kutosia.. En oikeastti tiedä kauanko jaksan. Koska saan luovuttaa?

 

-Elina

Pitkästä aikaa.. Ahdistus

20.6.2015 pohjalla jälleen

Ahdistaa. Päässäni pyörii kaikenlaista. Seison kuilun reunalla, hypätäkö vaiko eikö. Päätös ei ehdi selkiytyä päässäni valmiiksi, kun jalkani lipeää liukkaalla kivipinnalla. Putoan, mutta vain hetken. Joku on tarttunut minua kädestä. Hän ei pästä minua putoamaan. Hän ei anna minun kuolla.

 

 

Minulla ei vain ole ketään Hänenlaistaan. Kaipaan, ikävöin, mutten ole koskaan saanut elämääni.

 

Kaipaan, tarvitsen, suorastaan janoan kuinka joku Hänenlaisensa pitäisi minusta kiinni, ei päästäisi irti, vaikka vajoaisin. Ei lakkaisi rakastamasta, tapahtui mitä tahansa. Pitäisi kiinni, vaikka itse olisinkin jo luovuttamassa.

 

 

 

-Elina

 

ps. En edes muista koska olisisin viimeksi kirjoittanut.. Mutta tässä on ollut nyt kaikenlaista. Jos sanon ETTEN olisi halunnut kertaakaan kertoa ajatuksiani, kuulumisiani, arvaatte varmaan heti sen olevan vale. Olen halunnut kirjoittaa ainakin kymmenen kertaa, mutta aika ei kertakaikkiaan ole antanut periksi. Ai tärkeysjärjestykseni? Tämä on ehdoton ykkönen, sillä muuten kaikki kasautuu aivan liian suureksi vuoreksi, ja padon murruttua se vuori murskaa minut alleen. Mutta elämäni viimeisinä 20 päivänä on ollut useita asioita, jotka eivät ole kysyneet henkisiä voimavarojani, vaan röyhkeästi vaatineet aikaani. Olen kerta toisen perään alistunut ja siirtänyt itseni ja henkisen hyvinvointini tärkeyslistani viimeiseksi. Ja sitten kun minulla on vihdoin ollut aikaa itselleni, olen ollut niin uupunut, että olen vain sammunut samantien tai valvonut tietoisesti ajattelematta mitään.