Selaat arkistoa kohteelle Sekavaa tekstiä.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa 😢

 

 

 

-Elina

And again..

11.3.2017 Fiilikset matalalla

Tiedossa ei tänäänkään oo mitään järkevää ja selväjärkist tekstiä, random sanoja peräjälkeen.

Vaihteeks päivä, jona en jaksa tehä mitään. Jälleen mikään ei kiinnosta. Ei jaksais tehdä ruokaa eikä syödä. Ei jaksaisi edes avata koulukirjoja. Tavallaan haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta tavallaan ei tippaakaan. Tavallaan toivoisin et joku olis luonani, mutta tavallaan haluaisin työntää kaikki ihmiset kilometrien päähän ja olla yksin.

Paha olo tuli jälleen luokseni. Ahdistus. Tuntuu kuin vähintäänkin taivas putoais niskaan.

Oikeestaan yks asia erityisesti painaa mun mieltäni tänään. Tää ongelma on ollu mulla jo suht kauan. Tuntuu kuin olisin vajonnut kaulaani myöden tyyliin mutaan ja ylös pääseminen tuntuu mahdottomalta. Asiaa kun tänään mietin (miten pystyisin purkamaan edes osan ajatuksistani tekstiksi) niin randomil keksin aika hyvän vertauksen. Musta tuntuu (kaiketi) samanlaiselta kuin ihmisest joka pettää puolisoaan (en tokikaan varmaks voi sanoa, mut näin kuvittelisin asian olevan). Haluaisi kertoa totuuden, mutta pelkää kamalasti seurauksia kuten luottamuksen ja rakastamansa ihmisen menettämistä. Mitä kauemmin kertomista pitkittää sitä vaikeammaksi se tulee, noidankehä on valmis. Tuntuu silt, et tää olis jatkunu jo liian pitkään, ettei enää vois perääntyä. Miettii ja toivoo, että löytyisi jokin keino päästä ulos, kuitenkin hyvin tietää ettei sellaista ole. Ainut tapa päästä taakasta on tunnustaa, särkeä peilityynen lammen pinta.

Tiedän hyvin tää asia vetää mua pohjaa kohti, mun mielenterveyteni kärsii ja itsetuntoni heikkenee. Mutta silti kaikesta huolimatta tuntuu mahdottomalta tehdä se siirto, ottaa seuraukset vastaan ja jatkaa elämää. Ja ei en puhu asiasta suoraan, en kenellekään, hyvä kuin just ja just ittelleni.

En saanutkaan kirjoitettua niin paljon kuin kuvittelin, luulin et tekstist olis tullu paljon pidempi, mut täl mennää

-Elina

Ajatuksia ja tuntemuksia

26.2.2017 Fiilikset matalalla

Tekstistä saattaa huomata kuinka ajatukseni on karkaillut ja hyppinyt välillä toisaalle, mutta kai tuosta tolkun ottaa. Irtonaisista ja sekalaisista ajatuksista on vaikeahko kasata mitään helppo lukuista ja -tajuista tekstiä.

 

Väsyttää. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Huokaus. Suljen silmäni ja toivon että olisin paremmassa paikassa. Tai ainakin että voisin paremmin.

 

Joku päivä löysin itseni ajattelemasta, huomasin kuinka paljon aikaa on kulunut. Tuntui kuin olisin vasta todella tajunnut kuinka kauan asioista on kulunut aikaa, kuinka älyttömän nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Omalla tavallaan useat asiat tuntuvat kuinka olisivat tapahtuneet viime viikolla, mutta kalenteri väittää niiden tapahtuneen vuosia sitten. On jokseenkin älytöntä miettiä, että olen viettänyt masennuksen parissa viidesosan elämästäni. Kuinka suuren palan sairastaminen onkaan vienyt elämästäni. Kuinka monta vuotta olenkaan ollut se hiljainen, surumielinen, syrjään vetäytyvä, se jonka ajatuksissa on pyörinyt (ja pyörii edelleen) aivan liian usein itsensä tappaminen ja monet muut synkät ajatukset. Näinä vuosina elämänhaluni on valunut käsistäni tiimalasin hiekan lailla, en ole saanut siitä otetta. Kaiketi iloni, energisyyteni ja runsaat ideani palautuvat vielä joskus, joskus kun aika on siihen sopiva, kun olen valmis.

Tuntuu oudolta ajatella, että tasan neljä vuotta sitten mun voinnissani tapahtui suhteellisen merkittävä käänne huonompaan, masennukseni ilmoitti olemassa olostaan ja jaksamiseni heikkeni. Hiihtoloman 2013 jälkeen aloitin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla, vointini vuoksi. Ysiluokan loputtua hän teki lähetteen nupolle ja asiat alkoivat etenemään, viikottaiset käynnit, hoitajien vaihdot, lääkkeiden kokeilut sopivan löytämiseksi, sairasloma ja osastojakso, oikeudenkäynti jne. jne. Miten kaikesta onkaan niin paljon aikaa? En silloin uskonut, enkä kunnolla vieläkään, että muistikuvani noista vuosista alkavat haalistumaan, en muista enää. Mulla on vaikeuksia palauttaa mieleen tapahtumia, tunteita, henkilöitä yms. En usko vieläkään, että haavani saattavat parantua, alkaa arpeutumaan kuten käsivarsissani ovat tehneet. Kuinka paljon liittyykään käsieni valkoisiin viivoihin, kuinka paljon pahaa oloa ja ajatuksia, ajatuksia joista en vieläkään ole päässyt eroon. On kuitenkin päivänselvää näkyvien arpien olevan vain pieni pala todellisuutta vain jäävuorenhuippu, mutta mitä kaikkea piileskeleekään pinnan alla. Mitä kaikkea satunnainen hymyni häivyttääkään näkyvistä.

Tiedän, että muistikuvani tapahtumista voivat haalistua, painua unholaan, mutta kokemukset eivät. Se mitä tunnen ja koen pysyy. On asioita joiden suhteen en ole ollenkaan vakuuttunut pystynkö niihin enää koskaan, ylipäätään haluanko, löytyykö mulla motivaatiota voittaa traumat ja jatkaa eteenpäin. Jo joidenkin asioiden ajattelu saa mut varuilleni, ahdistuneeksi, säikyksi ja haluni pitää muut ihmiset tarpeeksi etäällä herää. On turhauttavaa kun tulevaisuus on niin monelta kantilta epävarma kuten opiskelut, työelämä ja oma terveyteni (jaksamisen ja elämänhalun palautuminen, parantuminen).

 

Mun voimat ovat vähissä, en jaksaisi tehdä mitään muuta kuin odottaa huomista, josko se olisi parempi kuin tämä päivä.

 

Muistojen haalistumisesta kertoo mm. se kuinka tahallisesti yritin itseäni ”kiusata” ja palauttaa tapahtumia ja tunteita mieleen mutten onnistunut. Ei tuntunut miltään. Aiemmin olen ahdistuneena ollut herkempi vaikeiden muistojen palautumiselle, mutta nyt on kuin olisin turtunut, etten tuntisi ja muistaisi mitään kuin kaikki olisi yhdentekevää.

 

Musta on toisinaan alkanut tuntua kuinka asiat joita mulle on tapahtunut olisivatkin tapahtuneet jollekin toiselle. Että olisin edelleen koskematon ja tavallaan ehjä. Että mua ei olisi kukaan satuttanut, tehnyt mulle mitään vasten tahtoani. Kaiketi olen alkanut irrtoamaan menneestä.

 

Mutta nut lienee aika jälleen pimentää vintti ja olla 8-10h ajattelematta tietoisesti mitään. Joten jatkan toisella kertaa, ehkäpä hiihtolomasta kertoillen. Öitä.

 

-Elina

 

Btw. Mulla ei ole aavistustakaan mikä sai mut hiukan itkemään tässä kirjoittelun loppupuolella. Tavallaan kyyneleet eivät sovi kuviooni, mutta ehkä olen sen verran väsyny tähän kaikkeen, että väsymykseni purkaantuu useampaa reittiä. Kuka näistä kaikista tietää..

Tähän on välillä niin vaikea kirjoittaa mitään

7.2.2017 Jotain sälää

En nyt onnistu kirjoittamaan hiukankaan järkevästi..

 

Vaisu fiilis ollu täl viikol. Jälleen nyt ehtoommalla alkaa ahdistus hiipimään esiin piiloistaan. En tiedä mikä mua ahdistaa, en tiedä mitä mun pitäis pelätä. Joku epämääräinen ahdistava ympäröi mua. Olo on hieman säikky. Tuntuu kuin pääni sisällä olisin, jossain hylätyssä mökissä keskellä metsää. Olen yksin. On pimeää, mutta vieläkin synkempi pimeys lähestyy mua joka taholta.

 

Tiedän, kyl etten osaa tunnistaa tunteitani, selittää tai käsitellä niitä. Häiritsee ja ärsyttää kun en tiedä mistä tämäkin ahdistus johtuu, suunnilleen vaan koska se voi..

Maanantaina mul oli psykan koe, jotain sinne koitin väkisin säätää. Näkee sit miten meni. Tänään oli matikan preli, vaikea sanoa siitäkään mitään varmaa. Liian usein kun musta tuntuu et koe menee hyvin ja et se on semi helppo, menee se lopulta penkin alle. Joten tälläkin kertaa vaan koitan ottaa chillisti ja venailla mitä tuleman pitää. Oli kyl aika kuitti olo kun pääsin vihdoin kotiin. Koe alkoi 8.10 ja luovuin papereista (=luovutin tiettyjen laskujen pyörittelyn, ei sitä kaikkea voi osata) klo 14.15. (Vain yks luokkakaveri jäi viel 5 minsaks, suurin osa porukasta lähti 12 aikoihin.) Opettaja oli sanonu meil tunnilla, et ottakaa prelistä kaikki irti, no mähän tein just niin kuin käskettiin. Saa nähä sit maaliskuussa, miten tosi tilantees menee. Hiukan tuntuu siltä et istun siel viime minuuteil asti, mut sithän istun.

 

 

Voisin vaiks koittaa askarrel jotain ja kuunnel musiikkia tai mennä vaan nukkumaan..

 

-Elina

Alakulo ja ongelmat syömisen kanssa

15.1.2017 Fiilikset matalalla, Syöminen ja Ruoka

Tekstistä tuli ainakin omasta mielestäni erittäin sekava ja hypin asiast toiseen, joten siitä ei ehkä ota kovin helposti tolkua. Suokaa anteeksi, tänään en vaan ole hyvä kirjoittamaan, vaikka sanottavaa ehkä löytyiski. Joten tällä kertaa ei liene mikään ihme, jos tekstistä ei saa selvää, ymmärrä mitä tarkoitan.

 

Huomaathan, ettei tekstilläni tarkoitukseni ei ole ihannoida syömättömyyttä yms., kerron vaan omasta elämästäni ja ajatuksistani todenmukaisesti. Ketään en myöskään kehoita syömättömyyteen yms., koska tiedän ettei siitä lopulta seuraa mitään hyvää, vaikka siltä tuntuisikin. Ongelmat joita minulla on ruokaan ja syömiseen liittyen ovat oma sotani, enkä halua niitä kenellekään (kuten en muitakaan ongelmiani ja sairauksiani: masennus, traumat jne.).

 

Syyni alkaa vielä näin ehtoolla tänne rustailemaan on suht simppeli (kuten aina): haluan jälleen purkaa pääni sisältöä ajatuksiani ja kokemiani tunteita. Haluan jälleen edes yhden henkilön kuulevan kuiskaukseni, ettei mulla oo hyvä olla. En ole ihan varma miksi halusin kirjoittaa tällaisen alun, mutta kait siihenkin on joku syy.   Jotenkin tänään on kovin vaikea päästä asian ytimeen, kiertelen ja kaartelen, mutten osaa päättää minkälaisin sanoin asiaan tarttuisin, minkälaisin sanoin kertoisin ajatuksistani. Ei mulla ees oo kerrottavana mitää erityisen tärkeää tai mitään josta mun olis vaikeaa puhua. En käsitä miks tää on nyt näin naurettavan vaikeaa. Huokaus. Äh menköön sitte vaikka kaiken huonoimmalla taval, muttei täst tuu muuten mitään.

 

Eli jälleen kerran tänään mulla syöminen on ollut tuskaisen hankalaa (vaikeempaa oli eilen mutta siitä tuonnempana). Tänäänkään en oo oikeen löytänyt sapuskaa, jota olisin halunnut syödä. Kylhän mä tänäänkin oon syöny (appelsiinin, karjalanpiirakan, smootieta, perunoita, broiskupihvejä, pari banaania, kait viel jottai muttei tuu vaa mieleen yhtäkkii), mut kaikest huolimatta mun on vaikee löytää sellast ruokaa, jonka mielelläni suuhuni laittaisin. Oikeen mikään ruoka ei maistu, en halua syödä. Kuten sanoin tiedän hyvin ettei syömättömyydellä voita mitään, just siks tää harmittaakin niin paljo. En jaksa ymmärtää miks ruoka ja syöminen ovat mulle näin paljon voimia vievä asia, miks tää ongelma vaan jatkuu ja jatkuu.

Silloin kun olin osastolla (syysloma 2013-tammikuun vika päivä 2014), syöminenhän oli mulle suurempi ongelma kuin nyt. (En halua pahentaa kenenkään mahdollista syömishäiriötä tms., joten jätän tarkemmat faktat rustaamatta.) Anyway ilman mitään lääkärin diagnoosia olen itse vahvasti veikannut silloin kärsineeni lievästä anoreksiasta tai jotain sinne päin, joten jokainen osaa laskea 1+2 ja todeta, ettei ongelmani ollut pieni ja noin vain sivuutettavissa. Tässä masenusta sairastamieni vuosien aikana suhteeni ruokaan on ollut aivan liian usein ongelmallinen. Mulla on ollut monia ”kausia”, kun syöminen on ollut vaikeaa. Tietenkään liki kukaan elämässäni olevista ei ymmärrä ongelmaani ja se ei tietenkään auta mua vaan ennemminkin pahentaa oloani mm. lisäten ahdistusta.  Usein mulle ei maistu edes ns. herkut, eli en tahdo saada mitään alas. Nyt mandariinien, klementiinien, satsumoiden ja appelsiinien sesonkien myötä ko. hedelmät ovat olleet paria poikkeusta lukuunottamatta joka päivä ruokanani. Tässä eräänä päivänä vitsailinkin, että taidan olla appelsiiniholisti, kun syön niitä niin paljon. Tavallaan taidan peittää hedelmillä todellista vähäiseksi jäävää syömäni ruuan määrää. En sitä kiellä ovathan hedelmät terveellisiä, mutta sekään ei saisi mennä överiksi. Koko päiväisesti kun ei vain oikeasti voi elää hedelmillä.

 

Täänään vain yksi ”onneton” appelsiini joutui uhrikseni, enempää en niitäkään alas saanut. Oikeastaan myös se että suupielieni iho on jälleen rikki vaikuttaa, ettei sitrushedelmien syöminen kauheasti houkuttele. Sillä mehun joutuessa haavoihin se kirvelee, eikä siten tunnu mukavalta. En tiedä pahentaako lievä allergiani edellistä, mut anyway.

 

Ongelmani masentaa mua ja saa mut surulliseks, äiti se vast surulliseks tuleekin, jos tietää täst ongelmast. En oo iha varma kui paljon ja selkeesti tää näkyy mun jokapäiväses elämäs, et kui hyvin äiti on täst problemast selvil tai kui paljon hän menettää yöunensa tän takii.  Mua itteeni on niin alkanu kismittään tää kun liki joka päivä mulla on enempi vähempi vaikeusii ruuan ja syömisen kans. Tää viimeisin kausi on kestänyt kuka tietää kuinka kauan eli oman hataran arvioni mukaan lukuisia viikkoja. En alkuunkaan pysty arvioimaan milloin tää täl kertaa alkoi, tuntuu kestäneen maailman alust asti, siksi arvioni on niin suurpiirteinen. Oon niin kyllästyny tähän, en jaksais tätä. Joka päivä joudun käytännös pakottaan itteni syömään jotain, jotta pysyisin jaloillani.

 

Ylipäätään mua on täs viime päivät masentanu, oon ollu tavallist alakuloisempi yms. Ei oo huvittanut oikeen mikään. En oo jaksanu kummemmin olla sosiaalinen, vaikka ehkä joidenkin ihmisten kans olis tehny mieli jutella, en silti lopulta ole aloittanut keskustelua. Tuntuu et vaan valitan ja jauhan elämästäni ja ongelmista joka kerta. Koska en löydä ratkaisuja, pyörin itseni kans vaan kehää, joka johtaa siihen, ettei mul oikeen oo mitään muit puheenaiheit. Kuitenkaan en jaksaisi aina puhua vain ongelmistani, haluaisin niistä lepotaukoa, hermolomaa, mutten taida tietää mistä muusta voisin puhua. Musta tuntuu et aivan liian herkästi ajatukseni kääntyvät jälleen itseeni ja se siit sit.

Viime aikoina alavireiseen mielialaani ovat vaikuttaneet myös tekemättömät koulujutut. 1. Koeviikkoa helpottaakseni mun pitäis kirjoittaa muistiinpanoja bilsast ja psykast. 2. Matikkaa pitäis jaksaa laskea, jotta selkiäisin kirjoituksista ees jotenkin. 3. Kuviksessakin oon jäljes, koska mulla menee puolet niist tunneist, jonku toisen aineen kans päällekkäin. Töiden suhteen pieni sisäinen perfektionistini ei auta mua alkuunkaan, joten mulla menee töihin varmaan yli 3-5 kertaa enempi aikaa kuin muilla. Useisiin kuviksentöihin saan hukattua lukemattomia tunteja. Tiedän olevani itseäni kohtaan liian vaativa, mutta kai tiedän olevani edes jossakin hyvä (osassa kuvistöistä), joten siihen myös haluaisin käyttää mahdollisimman paljon aikaa. Kun taas bilsaan sun muihin juttuihin jotka eivät ota luonnistuakseen en haluaisi kuluttaa enempää aikaa kun on pakko. Ainakin nämä tulevat mieleeni. Luultavasti moni muukin kouluun liittyvä vaikeuttaa elämääni, mutta nyt ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, joten lista mitä luultavimmin jää vajaaksi.

 

 

 

Sitten eiliseen (la): Ensinnäkin mulla oli perus päänsärkyä, onneks lääkkeet auttoivat kerrankin nopeasti. Myös vatsani oli kipeä, ei onneksi kovinkaan paljon. Luojan kiitos vatsakipuni ei täl kertaa mennyt siihen järkyttävän kovaan kipuun ja kylmänhikisyyteen. Noi olivat lopulta vain pikku murheita. Söin pe ehtool kympin jälist appelsiinin ja seuraavan kerran la klo 15.30 Turun reisust (olin koulust tutustumas Turun yliopistoon) jääneen voileivän eli olin ”muutaman” tunnin (yht. n. 16h) syömättä. Kuten arvata saattaa en ollu eile kummoseskaan kunnos. En pysynyt pahemmin jaloillani ja mul oli tyystin voimaton olo. Söin leivän lisäks hiukan suklaata ja 3 sokeripalaa, jotta sain ees hiukan helpotust. (Mulla kun suht usein tulee hutera olo, joten kotikonstit ovat harvinaisen tuttuja.)
Miksenkö syönyt enempää kunnon ruokaa kuin voileivän? En vain kerta kaikkiaan pysynyt jaloillani sen vertaa, et olisin onnistunut jotain tekemään, eikä mikään taaskaan maistunu. Aamul en vaa toimertunu aamupalal, mihin on tietyt syyt, jotka pidän omana tietonani. Kun äiti ja pikkuveli tulivat kotiin n. klo 17.30, ruuaksi keitettiin perunoita ja tehtii lihapullakastiket. Myöhäistä päivällistä pääsin syömään puol seiskan jälkeen, mutten siitäkää kauheesti alas saanu.
Ehtool menin paljon tavallista aiemmin petiin, sillä olin todella väsynyt, enkä olis oikeen pystynyt tekeen mitään muuta. Makasin tovin omas sängys ja toivoin oksettavan olon menevän ohi. Oli niin jes-fiilis. Koko päivä oli niin mun päivä. Onnistuin hukkaamaan koko päivän, vaikka kouluhommien lista todellakin olis kaivannu lyhennystä. Vielä illallakaan en kummosesti jaksanu kohottaa kättäni, jossa pidin puhelintani (236g) tai kyl sil viisii siin onnistuin, mut työstä se kävi.  Nukahdin puoli ysin maissa ja vetelin sikeitä mukavat 12,5h. Kerrankin oli kiva herätä aamulla yllättävän pirteänä.

 

 

Tästä taidan jälleen hipsiä höyhensaarille (ah niin aikaisin, hyvällä tuurilla ehdin nukkua ”ruhtimaalliset” 6h. Syvä huokaus. Toivon täs kans, että huomenna syöminen luonnistuisi edes hiukan paremmin. Joten hyvää yötä ja ens kertaan!

 

 

-Elina

Uusvuos

31.12.2016 Fiilikset matalalla

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina

Ahdistaa, ärsyttää, paha olla

31.12.2016 Fiilikset matalalla

En tiedä mikä sana kuvaisi parhaiten tuntemaani tunnetta. Ahdistus ja ärsytys kaiketi osuvat kuta kuinkin oikean suuntaan, mutta eivät silti kuullosta korvaani tarpeeksi hyviltä. Nimittäin mua ________ (*tähän se puuttuva sana, parempaa vailla käytän sanoja: ahdistaa tai ärsyttää) kun en joistain asioista pysty puhumaan kenellekään, en oikeasti kenellekään. En edes täällä pysty purkamaan mietteitäni, jotka ahdistavat mua. Mulla on kurja fiilis tän asian takia useemmin kuin kerran viikossa, nyt on sellainen päivä. Ei auta hiukkaakaan, vaikka joku koittaiski maanitella mua kertomaan, ei toimi. Vaikka muista asioista pystyisinkin joten kuten puhumaan, tästä en sanaakaan. Tää asia selvästi vaivaa mun mieltäni aivan liikaa. Tää vie mun vähäisiä voimavarojani. Nyt vasta sain aikaiseksi, että edes kirjoitin asian tässä muodossa ylös.

Tiedän kyl et mua ahdistaa monikin asia, tällä hetkellä eniten ahdistusta aiheuttaa tää tietty juttu. Ahdistaa kun en tiedä miten voisin toimia asian kanssa. Tiedän, et aikaa myöden tääkin paisuu lumipallon lailla, mut jo täs kohdas tää tuntuu liian isolta purettavaksi. Tiedän, et tää vaan pahenee kun viivyttelen, mutten yksinkertaisesti osaa ratkaista tätä ongelmaa. Oon eksyksis tän asian kans.

 

 

Tavallaan jännä, kirjoittaessani tätä tekstiä yksi ystäväni linkkasi mulle yhden biisin. Mikäli kuuntelee sanat tarkasti, ymmärtää helposti kuinka totta ne ovat.

 

 

 

Ystäväni linkkaamaa biisiä kuunnellessani hairahduin tapani mukaan tutkimaan, mitä youtube tällä kerralla ehdottaisi seuraavaksi. Listan loppupuolelta löysin tämän kappaleen. Kyyneleitä en kyennyt estämään, ne vain tulivat. Liian syvälle upposivat myös tämän kappaleen sanat.

 

 

Ja selailu senku jatkuu.. Tästäkin biisistä liian suuri osa heijastaa mun ajatuksiani

 

 

 

Tiedän mun on paha olla. Mulla ei oo hajua mistä tää tällä kertaa tuli. Ajatukseni pyörivät tyystin kehää.

Tääl on muutamia ihmisiä, joita tiedän satuttavani pahasti, jos lähden.  Monet asiat ahdistavat mua. Pääni sisäinen elämä ajaa mut itsetuhoisten ajatusten piiriin. Vielä enemmän mua sattuu kun muistan, mitä yksi näistä ihmisistä mulle kerran sanoi, kun ajatukseni olivat erittäin synkkiä. Hän kertoi kuinka paljon häntä satuttaisin, jos lähtisin. Ystäväni sanat taisivat olla ensimmäinen asia, milloin vasta havahduin todellisuuteen: lähtöni satuttaisi joitakin ihmisiä. En ollut asiaa kummemmin tainnut ajatellut ennen ystäväni sanoja. Vaikka kaikkien näiden ihmisten kanssa en olekaan face to face tekemisissä kovin usein jos lainkaan, silti heidän välittämisensä alkaa pienen pienin askelin horjuttaa haluani tehdä se lopullinen päätös. Mua sattuu kun ajattelen itseni tappamista, varsinkin kun ajattelen näitä muutamia, joita satuttaisin pahiten. Kaikesta huolimatta liian herkästi mun ajatukset kääntyvät siihen viimeiseen tekoon.

En pysty ymmärtämään miksi ajattelen poislähtöä niin äärettömän paljon. Todella usein ajatusteni seikkaillessa rajan tuntumassa ja ylikin, pelkään suunnattoman paljon itseäni. Pelkään tosissani tekeväni itselleni jotain. Pelkään lähteväni täältä ”puoli vahingossa” ja näin järisyttäväni viattomien ihmisten maailmoja. Haluaisin, et mut lukittais, jonnekin paikkaan, jossa en vois satuttaa itseäni. Haluaisin paikkaan, jossa olisin turvassa itseltäni.

 

 

-Elina

Paljon kaikenlaista (suurimmaks osaks negatiivista, mut myös positiivinen loppukevennys)

19.12.2016 jotain positiivista, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Sekavaa

Siinä et rupee hulluks kissanaiseks on monia hyviä puolia. Kuten: kissat ei ainakaan saa sua tunteen oloos alempi arvoseks, mitättömäks. Ne ei saa sua ajattelemaan itses tappamista, kuuntelemaa tiettyjä biisejä (tänään: https://youtu.be/Qm49FHYcLUE, toinen vaihtoehto olis: https://youtu.be/efErCBkwn50). Ei mitään edellä mainituista, päinvastoin kissat voivat lohduttaa ja auttaa jaksamaan vaikeina aikoina. Minkähän takia mieluummin valitsen kissat ja ”yksinäisyyden” kun toisessa vaakakupissa ovat ihmiset.

 

Tänään (su klo 00.00->) erehdyin juttelemaan erään ihmisen (A:n) kanssa. Se sai mut tuntemaan oloni niin arvottomaksi, mitättömäksi. Se onnistu lyttäämään mut aika alas. Viimeksi kun joku on saanu mut tunteen oloni sellaiseksi.. ..niin viimeksi se yks (exä) oli täällä. Kyyneleet yrittävät jälleen kivuta vapauteen, mutteivat nyt onnistu. Yritän pitää itseni tyynenä, rauhallisena kuin mitään ei olisikaan. En halua olla kenenkään vapaasti riepoteltavana, en olla kenenkään leikkikalu.

Jotkut harvat ihmiset ovat saaneet heräteltyä luottamustani muita kohtaan, että mulla olis viel toivoo tulevaisuudes. He ovat jotenkin onnistuneet saamaan mut aavistuksen verran ymmärtämään, etteivät kaikki käyttäydy ja toimi mua kohtaan kuin se yks (exä) Tänään edistymisessä otettiin takapakkia. Yritän ajatella, ettei se ihminen (A) välttämättä tarkoittanut, mitä sanoi ja sai aikaan, mutta ihmisistä kun ei ikinä tiedä..

 

Sieluni silmin näen jonkun tarttuvan kaulaani kiinni. Reagointini on salaman nopea, tarkoitukseni on helpottaa oloani, ennen kuin tajuntani hämärtyy. Yritän selvitä hengissä vielä muutaman hetken. Joidenkin tiettyjen ihmisten vuoksi yritän olla antamatta periksi, mutta elämä ja kuolema eivät ole omissa käsissäni. Ehkä sittenkin on aikani lähteä.

 

Olen tässä useamman vuoden yrittänyt saada itseäni ymmärtämään etten ole arvoton, että olen tärkeä. Tässä minua on eritysesti tukenut pari ihmistä. Vuoren rinnettä on niin monin verroin helpompi tulla alaspäin kuin kivuta askel askeleelta ylöspäin, niin tämänkin asian kohdalla. Keskustelun aikana yritin tosissani muistaa, että minäkin olen arvokas, mun ei tarvitse ryhtyä mihinkään mitä en tahdo. Kaikesta huolimatta tää yks onnistu järisyttämään pientä maailmaani vain muutamilla sanoilla. Tässä yksi, joka jäi parhaiten mieleeni, jos ei nyt sanasta sanaan niin kuitenkin aika tarkka lainaus: ”Vain huorat hinnoittelevat itsensä.” Suoraan sanottuna tyrmistyin, miten tää yks voi sanoa mulle niin. Muhun voi olla hidasta tutustua, päästä lähelleni ja ansaita luottamukseni, mutta vain sana vain sekunti ja musta pääsee eroon. Vain yksi teko/sana/mikä tahansa ja ei tarvii enää koittaa lähestyy mua.

 

Kaiken edellä kirjoittamani kirjoitin viime yönä (su aamuyöstä) n. klo 2-3.30.

 

 

Päivällä/illalla/yöllä (su, ma aamuyönä) jatkoin vielä lisää:

 

Paha oloni seurasi minua uniini. Kuten unet useimmiten tämäkin oli sekavahko, nyt kun päivän valossa sitä mietti ja ylipäätään unta tai siis painajaista on vaikea muistaa. Muistan vain palan sieltä, toisen täältä, en muista oikein mitään selkeästi, mutta voisin koittaa selkiyttää ajatuksiani ja kerätä ne pienet palaset. Ensinnäkin (kuten melkein aina) tämäkin painajainen tuntui täysin todelta yhtä todelta kuin nyt kirjoittaessani tätä tekstiä. Joissain kohdissa vaikutti kuin olisin ollut joissain kisoissa. Varmaksi en tiedä, mutta ainut mihin voisin verrata on pt-kisat (=partiotaitokilpailut). Välillä tuntui kuin olisin ollut jossain joukkueessa, välillä olin täysin yksi. Uneni kisoissa ei pt-kisojen tapaan tehty erillaisia tehtäviä, paitsi loppupuolella, mutta se saattoikin olla jo eri juttu. Ei kuullosta painajaiselta, eihän. Painajaisen unesta tekee se, että koko unen ajan pakenin erästä henkilöä, en tiedä kuka tämä tyyppi oli, tunnenko hänet oikeasti vai en. Toisaalta hän tuntui erittäin tutulta kuin olisin tuntenut hänet hyvinkin, mutta tavallaan hän oli täysin tuntematon. Tietenkin unessa täysin eri asioista on tehty oma mixinsä (tunne sieltä, kasvot täältä, paikka tuolta ja henkilön luonne jostain aivan muualta).

Toisinaan hän sai minut kiinni, vaikka yritin kaikkeni ettei niin tapahtuisi, sillä tiesin hänen haluavan mulle vain pahaa. Koko painajaisen ajan läsnä olivat silmitön pelko ja suorastaan kauhu. (Kirjoittaessani kissani Cissy huomasi jälleen pahan oloni ja tuli kehräten viereeni, aivan kylkeen kiinni. Kuinka ihana prinsessani.) Aika alkupuolella unta pakenin tätä henkilöä jonkinlaiseen kauppaan, en mihinkään supermarkettiin tms., vaan jonkinlaiseen pienehköön liikkeeseen. Olin hetken turvassa, mutta sitten hän jälleen äkkäsi minut. Tuntui kuin olisin päässyt pakoon, mutta tuntui myös siltä etten liikkunut mihinkään. Siellä mies sai mut ensimmäisen kerran kiinni. Hän käveli exäni jalanjäljissä ja toisti tämän tekoja mm. lyöminen jäi painajaisesta vahvimmin mieleeni. En täysin tiedä miten pääsin pakenemaan, mutta muistaisin, ettemme olleet kaupassa kahden.

Juoksin ja piileskelin koko unen ajan ja välillä mies sai minut kiinni. Toisinaan tuntui kuin pakenisin jonkun kanssa, mutta mulla ei oo aavistustakaan kuka hän olisi ollut.

 

 

 

Jotta tämä ei tyystin menisi ahdistavien tunteiden ja tapahtumien käsittelyyn voisin ikään kuin loppukevennykseksi kertoa pari positiivisempaa asiaa tästä samaisesta päivästä:

1. Omistan siis kolme kissaa (Cindy 11v., Cissy 7,5v. ja Tiikeri 5,5v.), joista yks oksentelee harvasen päivä ilman mitään syytä. No viime yönä kun olin vielä hereillä (kirjoittelin juurikin tätä päivitystä) kuulin jälleen kerran kissan oksentavan. Usein Cissy oksentaa kaksi kertaa perätysten, joten ei ollut yllätys, että kuulin kissan puklaavan kahdesti. Kissan hieman vaihdettua paikkaa kuullosti siltä kuin se olisi ollut oksentamassa huoneessani. Siellä on sellainen pörröinen karvamatto, joka on kamalimpia materiaaleja siivota kissan laattaamisen jälkeen. En siis ollut huoneessani vaan alakerrassa sohvalla. Hyppäsin ylös ja olin rientämässä ylös tarkistamaan, ettei mun vaan tarvis siivota karvamattoani. Kuinka ollakaan silmiini sattui nojatuoli, jossa tämä ”superpuklaajamme” Cissy makoili. Olin et wtf, miks Cissy on tos, eiks se ollukaan Cissy joka äsken oksensi. Jatkoin matkaani, yläkerrassa selvis oksentajan olleen Cindy, jonka en taida muistaa koskaan oksentaneen. Eikä onnekseni mun matolle, vaan yhelle toiselle joka on paljon helpompi siivota. No tänään (su) jouduin sitten pesemään maton sillä kissa oli oksentanut turkkilaista jogurttia, joten pelkkä pinta putsaus ei piisannut. Oli mul kyl hiukan hölmö olo pestä mattoa kylppärissä eikä mattolaiturilla. Toinen asia joka häiritsi viel enempi, et kuuntelin joulumusiikkia, enkä tyyliin Suomipoppia/ Iskelmää/ Looppia/ jotain muuta jota yleens kuuntelisin. No kerta se ensmäinenki pestä mattaa kylppäris ja kuunnel joulumusaa.

2. Pidän kovasti askartelusta, joten joulukorttien teko on mulle oikein mieleistä. Lähimmille ystävilleni teen kortit atomeista, en siis osta mitään valmiita. Tänä vuonna mun inspiraationi on ollut pahasti kadoksissa, joten en oo korttien kans oikeen päässy puust pitkälle. Eikä tilannetta helpota se tosiasia, ettei jouluaiheisia 3D-korttitarpeita löydy oikeen mistään. Tietenkin, mitä tärkeämpi ystävä kortin saa, sitä täydellisemmän perfektionistiminäni kortista haluaa loihtia.

No niin tälläkin kerralla tein yhtä korttia ties kuinka monta tuntia, välillä tuli kirjoitusvirheitä, joten piti aloittaa tekstin kirjoittaminen alusta tai joku kohta ei vaan miellyttänyt silmääni. Tätä tiettyä korttia mietin pitkä tovin millaisen siitä tekisin, millään en keksinyt mitään tarpeeksi hyvää ideaa. Sain kuitenkin hyvillä mielin laittaa kortin kirjekuoreen, sillä onnistun jälleen yllättämään itseni. Tiedän etten ole kirjoitustaidoiltani huonoimmasta päästä vaan olisin aikani mietittyäni keksinyt runonkin, mutta annoin itselleni anteeksi ja oikaisin etsimällä tekstin netin ihmeellisestä maailmasta. Koska kilpavarusteluni on kohdallaan eivät pinsetit yms. salaiset aseeni tälläkään kertaa jääneet pölyttymään vaan olivat suht ahkerassa käytössä, näitä omaa elämääni piristäviä asioita.

Toisinaan myös askartelu aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta suurimmaksi osaksi nautin siitä suunnattomasti. Iloni vai kasvaa kun näen onnistuneeni jälleen loihtimaan jotakin kaunista, vieläpä tyhjästä. Mieltä tietenkin lämmittävät myös toisten kehut, joita välillä kuulen. Juuri menneellä viikolla eräs kaverini muisteli kuinka ihanan kortin olinkaan hänelle viime jouluna tehnyt. Ei siinä voinut kuin hymyillä.

 

Nyt taitaa olla aika napata iltapillerit nassuun ja kiivetä yläkertaan Cissyn kanssa. Vaikka viime yönä fiilikseni olikin kurja, tänä iltana olen hymyillyt itsekseni aika paljonkin. En ole ihan varma mitkä asiat vaikuttavat parempaan fiilikseeni, mutta kyl mä ainakin yhden tavoitan, muttei siitä sen enempää. Hyvää yötä! :)

 

-Elina

Voisinpa vain nukkua tämän väsymyksen pois

12.12.2016 Fiilikset matalalla

En ymmärrä miten piilotan itseltänikin asioita kuten pahan oloni. Vain yksi pieni asia ja todellisuus paljastuu. Ajattelin jo tovin kuinka suurin osa stressistä ja työtaakasta jäi taakse leirin jälkeen. Ihmettelin kuinka helposti selvisin leiristä ja toivuin. Mutta se oli harhakuvitelmaa, totuus oli toinen. Väsymykseni oli kuitenkin pian nukuttu ja elämä jatkui.

Paitsi että pieleen meni jälleen. Fiilis lähti alamäkeen juuri kun olin viikon verran elänyt ”normaalia elämää” eli en liiemmin ollut masentunut, alakuloinen, ahdistunut tms. Äsken huomasin, että olin jälleen onnistunut peittämään todellisen vointini jopa itseltäni. Ei en sentään ajattele itsetuhoisesti, joten tilanne ei ole paha, ainakaan vielä. (*Alempana lisää itsetuhoisista ajatuksistani.) Nyt olen vain erittäin väsynyt. Haluaisin nukkua niin kauan, että selätän tämän väsymyksen, mutta tiedän ettei seonnistu. Tätä väsymystä ei nukuta pois. Tämä ei lopu. Mieliala on matalalla. Olen surullinen. Voimavarat ovat lopussa. Olisipa edes jotain asioita joiden kohdalla voisin vetää ”jotain sinnepäin” tyylillä, mutta niitä ei oikein ole.

Tietenkin helpointa olisi, jos en olisi näin heikko ja heikossa kunnossa. Mutta tähänkin on vain yksi syy, minä itse. Olen itse valinnut polkuni ja kulkenut jälleen taaksepäin. Olen jälleen kerran pettynyt itseeni. Miksen vain voi ottaa opikseni ja tehdä asioita eri tavalla? Miksen voi muuttua?

 

*Itsetuhoisia ajatuksia ei ole normalia enempää, eivätkä ne ole tavallista pahempia. Itsetuhoiset ajatukset kuuluvat jokapäiväiseen elämääni, ne ovat minulle yhtä normaali osa elämää kuin syöminen tai nukkuminen. En väitä ajatuksieni olevan terveitä, koska tiedän etten ole terve. Näenkö vielä joskus sen päivän kun olen jättänyt tämän taakseni ja voin tosissani sanoa: ”minä paranin”. Kuten olen aiemminkin sanonut: en usko siihen. Ei tästä voi parantua. Jälleen tekee mieli vain luovuttaa, mutta kai olen liian väsynyt siihenkin..

 

En tiedä mitä enää kirjoittaisin. Ei mulla taida olla enempää sanottavaa.

  • Väsyttää mahdottoman paljon. Toivottavasti nukahtaisin mahdollisimman pian, mutta sekin taitaa olla vain turhaa haaveilua

 

 

-Elina