Selaat arkistoa kohteelle ruokailu.

Vaarallinen PT

8.2.2017 Yleinen

Puhun jälleen naurettavista, pakkomielteen kaltaisista malleista päässäni. Syömisen lisäksi sellaisia liittyy oletettavasti myös liikkumiseen. Anoreksia on kopeloinut kaikkea elämäni varrella keräämääni liikuntaa koskevaa informaatiota ja muunnellut sitä tavoitteisiinsa sopivaksi. Nyt se yleisistä suosituksista kieroutunut informaatio on vakiintunut päähäni ja ruokailumallien tavoin siitä on hankala päästää irti.

Liikuntaan liittyvät pakkomielteisyyteni muistuttavat oikeastaan enemmän sääntöjä, joiden rationaalisuus on kääntynyt ylösalaisin. Toisin sanoen niissä ei terveellä järjellä ajateltuna ole päätä eikä häntää. Ne ovat aivoihini kirjailtuja käskyjä joita sokeasti noudatan, ja joiden vastustamiseen tarvitaan tahdonvoimaa, energiaa, ja sitä nimenomaista tervettä järkeä.

Yksinkertaistettuna minun liikuntamallini on seuraavanlainen: Anoreksian minulta kieltämien oikeiden, valtakunnallisten liikuntasuositusten mukaan se, mikä luetaan hyötyliikunnaksi, ei ole sitä minulle. Kouluun, kirjastoon, kotiin, tai mihinkään muuhunkaan tiettyyn kohteeseen kävelemistä tai pyöräilyä ei lasketa liikunnaksi minun kohdallani. Minulle ne ovat vain matkoja jotka täytyy liikkua. Kävely- juoksu-, tai pyöräilylenkille erikseen lähteminen lasketaan. Vaikka siis juoksisin joka aamu koululleni ja siihen kuluisi 45 minuuttia, sitä ei lasketa. Päivän liikuntasuoritus on silloin yhä tekemättä. Jos lähden koulun jälkeen juoksemaan ja teen saman mittaisen lenkin, se lasketaan. Tästä huolimatta kaikki mahdolliset matkat on tehtävä liikkuen, ja sen seurauksena vähintään tuplaan liikuntamääräni päivittäin.

Urheilusuoritusten aikana ajan itseni äärimmilleni. Lopettaminen on sallittua vasta kun sen on kaikkien fysiikan lakien mukaan pakko tapahtua. Tätä pakkoa ennen tapahtuva sairauteni suunnittelema suoritus voidaan jakaa prosentteihin sen mukaan, kuinka suuri osuus siitä koostuu vartaloni todellisesta jaksamisesta, ja kuinka suuri osa on ainoastaan tahdonvoimalla tehtyä. Se on kunnostani huolimatta aina 50%-50%. Tahdonvoimaa on tervettä ja sairasta, ja kummankin avulla ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin. Tahdonvoimalla hypätään sairauden pyörään ja mahdollisesti myös sieltä pois. Sen voima ei kuitenkaan korjaa väsynyttä sydäntä, ja siksi Anoreksia on kohtalokas personaltrainer.

Käyn ruokailuni läpi satoja kertoja päivässä. Sen lisäksi minun on käytävä liikuntasuunnitelmaa läpi, kunnes se on hoidettu päivän osalta. Suunnitelman toteuttaminen tuottaa tuhottomasti tuskaa erityisesti fyysisen sairastamisen, kuten kuumeen, flunssan, tai esimerkiksi juuri rytmihäiriöiden aikana. Levon tarve ei kuitenkaan poista urheiluun ruoskivia ajatuksia. Kyseiset ajatukset aloittavat ensin tehokkaan manipuloinnin, joka ennen sai minut ohittamaan fyysisen sairastamisen tuomat tarpeet. Kipeänä urheilu on sairasta. En tee sitä enää, mutta urheilumallin pakottavat ajatukset ovat yhä olemassa. Kun olen vuoteen oma, ne eivät enää manipuloi minua liikkumaan. Nykyään ne kanavoivat energiansa ruokaan. Niiden mukaan liikkumisen lopettaminen on oltava nähtävissä aterioissa: Jos ei liiku, ei voi syödä.

Haluan korostaa, että kaikki edellämainittu on sairasta, mihinkään perustumatonta, sekä kaikella tavalla erittäin väärin. Ne vääryydet ovat ruokailujen tavoin vain juurtuneet syvälle minuun, ja teen niiden pois kitkemisen eteen töitä päivittäin. Jos ei liiku, ei voi syödä? Se on hyvä esimerkkilause Anoreksian tavasta kääntää kaikki väärin päin. Terveyttä kuunnellakseni minun on ensin asetettava sen sanat oikeaan järjestykseen, koska jossain sen puheissa piilee aina valheisiin naamioitu totuus. Tässä tapauksessa totuus seuraava: Jos ei syö, ei voi liikkua.

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

24 tunnin peli

24.11.2016 Yleinen

Olen puhunut pakonomaisesta ruokailumallista, sairauden aikaansaamasta toisesta persoonasta, sekä jatkuvan suorittamisen ja stressaamisen aiheuttamasta lopullisesta lamaantumisesta. Syömishäiriöni lamaannuttaa minua monesti kuitenkin jo päivittäisellä tasolla. Minun elämässäni ruokailujen toteuttamista voisi verrata yksinkertaisesti köydenvetoturnaukseen. Se on raskas laji. Minun normaalin päiväni tulisi sisältää 6 ottelua ja 6 voittoa.

Viimeisestä ruokailusta on kulunut 3 tuntia. Minulla on ollut 3 tuntia aikaa toipua edellisestä mittelöstä, ja nyt on aloitettava seuraava. Mallin mukaan on aika syödä. Mieleni aloittaa köydenvedon köytenään päätös, joka pitäisi tehdä: Syödäkö vai eikö syödä. Vaikka päätös syömisestä voittaisi, ollaan vasta alussa. Voiton jälkeen vuorossa on seuraava erä.

Ruokailujen jatkuva suunnitteleminen aamusta asti ei ratkaise ottelua. Se on ainoastaan välttämätön kiusa, jota voisi tässä kehyksessä kutsua otteluun valmistautumiseksi. Niin fyysisessä, kuin henkisessäkin urheilussa tärkein valmistautuminen on kuitenkin lepo, sillä keho ja aivot tarvitsevat aikaa palautua. Siihen minulla ei ole mahdollisuutta. Mieli puskee valmentajan lailla ruokailusuunnitelmia käyttömuistiini, eikä valmentajalle sanota vastaan. Ajattelen kaiken mitä se heittää eteeni, vaikka olisin ajatellut samat asiat jo monta kertaa.

Lamaannuin pitkään jääkaapin eteen ja mitä kauemmin odotin, sitä syvempään lamaannuin. Kun mieleni sisäinen tahtojen taisto käy liian kovaksi, jää usein jäljelle vain tyhjä kuori, jossa lihaksisto ei saa aivoilta selkeää impulssia toimia mihinkään suuntaan. Tilannetta seuraa syvä ahdistus aiheesta en tiedä mitä söisin, ja lopputuloksena on usein itkun sekainen ahdinko otsikolla en syö ollenkaan. Edellämainittu mielentila koostuu tyytyväisestä naurusta kohdistuen syömättömyyteen, itkusta kohdistuen väärän puolen voiton tajuamiseen, ja ahdingosta kohdistuen lamaantumiseen, joka esti tilanteen korjaamisen. Ottelu on hävitty.

Aika opettaa, ja vaikka mietin ja suunnittelen edelleen aamusta asti ruokailujani, olen keksinyt muutamia apukeinoja elämääni Anoreksian kanssa. Niin kauan kun jaksoin tapella oikeiden ajatusten puolesta, sain nimittäin välillä palkinnoksi tilaa ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Olen oppinut, että kun se tila kerran tulee, se kannattaa käyttää äkkiä hyödyksi.

Keksin turnaukseen uudet säännöt, jotka kuuluvat seuraavasti: Minulla on keittiön pöydällä kahden euron kolikko. Jääkaapin edustalla valitaan vaihtoehdot, jotka määrää pitkälti jääkaapin sisältö. Puuro tai jogurtti. Leipä tai rahka. Salaatti tai keitto. Jotain on pakko valita. Useimmiten vaihtoehdot ovat minusta huonoja, mutta varmasti parhaimpia huonoista. Kolikkoa heitetään, ja se päättää mitä syödään. Kolikon tahtoa vastaan ei saa taistella. Se on tuomari, joka ratkaisee viimeisen erän ja katkaisee köyden jota kiskotaan joka suuntaan.

Anorektikot ovat hyviä seuraamaan joustamattomasti sääntöjä, joten pitkällä kaavalla kyse on sääntöjen laatimisesta. Anorektikot ovat myös hyviä kiertämään sääntöjä, mikä selittää muun muassa sen, miksi ympärivuorokautinen ruokailujen suunnittelu ei silti aina toteudu suunnitellulla tavalla.

Pyrin olemaan se ovelampi osapuoli päässäni, jotta ehtisin toimia ennen sairauteni oveluutta, tai jotta edes tunnistaisin sen metkut. Olen huomannut Anoreksian viekkauden kohdistuvan rakentamassani pelissä usein juuri esimerkiksi siihen jääkaapin sisältöön. Päässäni on viaton ajatus joka sanoo minulle: ”Jos jääkaapissa ei ole mitään, ei voi syödä.” Se ajatus räpsyttelee sinisiä silmiään, mutta olen opetellut näkemään sen päähän kasvavat sarvet.

Rehdit ihmiset eivät huijaa peleissä, mutta Anoreksian kanssa elämisessä täytyy välillä tyytyä huijaamiseen. Ideana on siis itsensä tehokas huijaaminen oikeaan suuntaan. Minä tiedän miten se tapahtuu; olen vuosia tehnyt sitä väärään suuntaan.

6.10.2013, Sunnuntai
”Liian usein yritän huijata itseäni näytöksissä ’unohtamalla’ eväät kotiin. Kun niitä ei ole, ei voi syödä.”

 Nyt kyse on enää aidosta tahdosta voittaa jokapäiväinen turnaus. Voimasta olla iloinen jokaisen voitetun ottelun jälkeen. Ehkä jonain päivänä pääsen eläkkeelle tästä kierteestä, ja toivon todella, etten ole eläkeikäinen sinne asti päästyäni. 

Osaston arkea

15.10.2016 Yleinen

Mielenterveydellisellä osastolla on tarkat säännöt.

Omia kännykötä ei saanut olla, mutta sen sijaan tiloissa oli puhelinkoppi, jota sai käyttää hoitajien luvalla. Henkilökunnan kansliaan oli jätetty muutamia vanhempieni hyväksyttämiä puhelinnumeroita, joihin minulla oli lupa soittaa. Henkilöt näiden puhelinnumeroiden takana kykenivät myös soittamaan minulle yleiseen puhelimeen, jolloin joku osastolta vastasi, ja haki minut luurin toiseen päähän. Puhelinkoppi oli lasinen, ja se sijaitsi keskellä yleisiä tiloja. En pitänyt siitä. Tunsin olevani näyteikkunassa, joten puhelutkin tuntuivat julkisemmilta mitä ne olivat.

Omaiset saivat käydä katsomassa minua vierailuaikoina. Äitini kävi joka päivä ennen työpäivänsä alkua, enkä voi kyllin kiittää häntä siitä, että hän teki pelkällä läsnäolollaan niistä päivistä minulle hieman helpompia. Välillä hän letitti hiuksiani, välillä luki kirjaa. Iltapäivinä muukin perhe tuli lähes joka päivä. Pelasimme pelejä ja joskus vaan olimme. Jo tunteja ennen heidän tuloaan saatoin istua ikkunalaudalla ja kurottaa katsettani ikkunalasin sumennetun rajan yli, jotta näkisin parkkipaikalle. Kuvittelin heidän astuvan ulos jokaisesta pihalle ajavasta autosta.

Ruokailut toteutettiin aluksi minun omassa huoneessani, jossa joku hoitajista valvoi vieressäni. Välillä haettiin keittiöstä mitta-astioita, joilla hoitaja todisti minulle, että niin valtavalta näyttävä ruoka-annos oli kuin olikin todellisuudessa vain ruokasuunnitelman määräämät puoli desilitraa. Ajattelin vakavasti hoitajien harjoittavan silmänkääntötemppuja, mutta tiesin myös, että niin tai näin, puolesta desilitrasta olisi edettävä vielä paljon suurempiin annoksiin. Kuukausien myötä minut siirrettiin suorittamaan ruokailujani yleiseen tilaan muiden potilaiden keskelle. Viisi kertaa päivässä istuin paikoillani katsellen suurimman osan heistä syövän normaalisti, ja nousten sitten pöydästä muiden juttujen pariin. Minä istuin ruokani ääressä tunteja. Minulle hoettiin: ”Jokaisen lusikallisen myötä sitä ruokaa on vähemmän.” Yritin unohtaa, että jokaisen lusikallisen myötä sitä olisi enemmän sisälläni.

Jokaisen ruokailun jälkeen minun oli istuttava vähintään tunti yleisissä tiloissa hoitajan vieressä. Tänä aikana ei saanut mennä vessaan, ja pakottavassa hädässä sinne mentiin hoitajan kanssa. Tällä ehkäistiin oksentaminen sinä aikana, kun ruoka ei ollut vielä ehtinyt imeytymään.

Jos hoitajat näkivät minun seisomassa tai kävelemässä kauemmin kuin oli tarpeen, minun käskettiin aina istuutua. Yhtään ylimääräistä ei saanut kuluttaa. Kun painoa saatiin nousemaan muutamia kiloja, sain käydä ensimmäisiä kertoja ulkona. Nämä ulkoilut toteutuivat aina valvonnan alaisina joko hoitajan, tai jonkun läheiseni kanssa. Aikaa oli maksimissaan puoli tuntia, josta suurin osa meni puiston penkillä istumiseen. Oli poikkeuksellisen lämmin kesä. Jokaisen ulkoiluluvan aikana koitin hengittää ulkoilmaa varastoon. Pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä minulta kiellettäisiin taas kaikki pienet vapaudet, jotka olin taistellut itselleni takaisin.

Kerran viikossa oli ratsia, jolloin kaikki huoneet käytiin huolellisesti läpi. Lomilta takaisin tulleille potilaille tehtiin poikkeuksetta ruumiintarkastus, mutta aina oli mahdollisuus siihen, että joku potilaista oli kaikesta huolimatta saanut tuotuaan mukanaan jotakin kiellettyä. Huonetarkastuksissa takavarikoitiin usein lasinsiruja, pieniä teriä, tai piilotettuja lääkkeitä. Opin ajan myötä lähtemään huoneestani ratsioiden ajaksi. En halunnut katsoa kun tavaroitani pengottiin. Kun näin hoitajien poistuvan huoneestani, menin takaisin sisään ja järjestin aina tavarani täsmällisesti järjestykseen, jossa ne olivat ennen kuin niitä siirreltiin. Yritin asetella ne mahdollisimman tarkkaan, jotta unohtaisin, ettei yksityisyyden raja enää yltänyt niihin.

Aamut alkoivat verikokeilla. Veriarvoja seurattiin tarkkaan, sillä aliravitsemus olisi voinut viedä minut hetkessä vielä huomattavasti huonompaan kuntoon kuin mitä valmiiksi olin. Useina aamuina heräsin labran työntekijän huomeneen ja neulan nipistykseen. Aluksi halusin nähdä neulan painuvan ihoni läpi, mutta lopulta totuin siihen niin täysin, että saatoin olla vielä puoliunessa kun verinäytteitä otettiin.

Verikokeiden jälkeen mitattiin rutiinina verenpaine, jonka jälkeen mentiin hoitajan kanssa punnitukseen. Ainoastaan alusvaatteet saivat olla päällä vaa’alle noustessa. Minulle ei koskaan kerrottu mitään lukemia, mutta sain silloin tällöin tietää oliko tilanne mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Yritin kovasti lukea hoitajien ilmeitä, mutta punnituksissa he olivat kivikasvoisia. Mitään ei voinut aavistaa.

Aamupalan jälkeen kokoonnuttiin aina yleisiin tiloihin. Itse en usein ehtinyt paikalle, koska tappelin aamiaisen kanssa useamman tovin. Näissä aamuhetkissä kuitenkin katsottiin uutiset ja käytiin yhteisesti läpi viikko-ohjelmat. Minun viikko-ohjelmani näytti poikkeuksetta samalta: Siihen oli kirjattu hoitoneuvottelut, keskusteluajat omahoitajan kanssa, sekä ravintoterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Osastolla järjestettiin myös kaikenlaista hauskaa ohjelmaa kuten musiikkia, leipomista ja liikkumista, mutta minulla ei ollut lupaa eikä halua osallistua niihin.

Hoitajien kanslian lähettyvillä oli huoneita, jotka pidettiin aina suljettuina. Toisessa huoneessa oli lepositeet, ja toiseen oli mahdollisuus sulkea potilas, joka käyttäytyi aggressiivisesti. Itse nukuin muutaman yön viimeksi mainitussa, vaikka en milloinkaan antanut siihen asianmukaista aihetta. Syy oli kuitenkin yksinkertainen: Olin hiljattain saanut uuden, psykoosista kärsivän huonetoverin. Tyttö oli kapinallinen, eikä pelännyt kertoa ongelmistaan. Minä pelkäsin häntä. Sairaalahuoneet olivat siihen aikaan täynnä, joten hoitajat kokivat parhaaksi siirtää minut tuohon kolkkoon tilaan. Huone oli harmaa ja betoninen, ja se suljettiin raskaalla ja paksulla ovella, jossa oli pieni ikkunaluukku muutaman kalterin takana. Huoneessa ei ollut mitään. Minun tapauksessani ovi oli kuitenkin kokoajan auki, ja sinne tuotiin patjojen lisäksi julisteita pupuista ja kissanpennuista. Lopulta koin oloni siellä turvallisemmaksi kuin vanhassa huoneessani.

Välillä osastolla oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Potilaita tuli ja meni, ja minusta tuntui että vain istuin paikoillani ja näin sen kaiken. Näin, miten yksi potilaista ei suostunut menemään suihkuun, mutta meikkasi joka päivä uudestaan. Hänen naamaansa ei enää erottanut sen lian ja meikin alta, mutta kuulin, miten hän tappeli vastaan suihkutiloissa. Näin, miten joku pyyhki räkäänsä sohviin ja kävi hoitajien päälle kun nämä käskivät hänen lopettaa. Kuulin, miten aina silloin tällöin joku huusi hoitajille käyttäen kieltä, jota en itse ollut milloinkaan käyttänyt.

Kun palasin entiseen huoneeseeni, otti se psykoosista kärsivä tyttö huoneessamme ikään kuin johtajan aseman. Hän ei ollut anorektikko, mutta hän halusi kapinoida, ja teki sen usein minun kustannuksellani. Hän sai ideoita jotka kiehtoivat minua. Hän keksi, että hoitajan ollessa poissa, voisimme kävellä huoneessamme ympyrää, ja häntä nauratti kun suoritin kävelyä hänen kanssaan toivoen että se kuluttaisi tarpeeksi syömistäni aterioista. Hän katsoi käsivarsissani olevia raapimalla syntyneitä palovammoja ja halusi että opetan hänelle miten ne tehdään. Välillä hän istui öisin hereillä ja tuijotti tyhjyyteen.

Kotilomille oli mahdollisuus päästä kun tilanne oli tarpeeksi vakaalla pohjalla. Potilaita pyrittiin päästämään kotiin heti sen ollessa mahdollista, joten esimerkiksi juhannuksena muistan kiivenneeni ikkunalaudalle ja katselleeni kun suurin osa potilaista kirmasi kesälaitumille. Olin itse liian huonossa kunnossa lähtemään. Osastolle jäi silloin minun lisäkseni vain yksi potilas, ja hänkin oli anorektikko. Meidän molempien vanhemmat viettivät urheasti juhannuksen seuranamme suljetulla osastolla. Hoitajat olivat tehneet meille tietokilpailun, ja jokin tässä muistossa on jopa koomista. Ratkoimme juhannuskysymyksiä vanhempiemme kanssa ja kisan voittajaksi selviydyimme yllättäen me kaksi ainoaa paikallaolevaa potilasta. Kotilomille päästettyjä varten varatut karkkipalkinnot jäivät hyllylle, kun molempien voittajien diagnoosi olikin Anoreksia.