Selaat arkistoa kohteelle ruoka.

Tarkan €uron vartija

3.1.2017 Yleinen

Paras säästövinkki: tee viikon ruokaostokset kerralla!

 Yleensä pyrin siihen, että teen maanantaisin kauppalistan ja silloin käydään kaupassa. Ruoat hankitaan vähintään sunnuntaihin asti. Pyrin suunnittelemaan ruoat niin, että joka päivä ei tarvitse tehdä ruokaa. Maanantaina siksi, että yleensä sunnuntaina kaupasta on monet tuotteet loppu. Meidän lähikauppa on Lidl ja se on huippu! Sieltä saa lähes kaikkea, mutta heräteostoksia tulee tehtyä vähemmän kuin isoissa hypermarketeissa.

Tänään puoliso teki kaupassa ostokset ja en ollut uskoa silmiäni kuitin loppusumman suhteen. Koko viikon, eli tiistaista sunnuntaihin meidän ruoat kustansivat alle 65€. Perheessämme on siis neljä ihmistä ja viikonloppuna teemme kaksi lämmintä ruokaa. Meillä ei edes eletä pelkällä perunalla ja makaronilla, mikä olisikin halpaa. Pyrimme tekemään hyvää ja ravitsevaa ruokaa.

Viikon ruokalista:

Maanantaina: Lohikeitto (tätä jäi sunnuntailta)

Tiistai: Perunamuusi, kasvispihvit ja salaattia

Keskiviikko: Perunamuusi, jauhelihakastike ja salaattia

Torstai: Kari Aihisen makaronilaatikko (tämä on superhyvää!) ja salaattia

Perjantai: Sama makaronilaatikko ja salaattia

Lauantai: Pinaattikeittoa ja kananmuna sekä itsetehtyjä nugetteja ja salaattia

Sunnuntai: Pinaattikeittoa sekä lihapullapastaa a’la Vappu

Salaattia tehdään aina vain sopiva määrä, ettei se nahistu jääkaapissa. Siinä on yleensä jääsalaattia, paprikaa, kurkkua ja tomaattia. Toisinaan myös fetaa, vuohenjuustoa, omenaa jne..

Järkevistä ostoksista kukkaro kiittää

Kunnon lohisoppa

3.1.2017 Reseptit

Kunnon mummon lohikeitto maistuu etenkin sunnuntaina. Viikonloppu on ohi ja katse suuntautuu jo seuraavaan viikkoon. Meillä ei yleensäkään ruoka ole mitään kevytruokaa, joten kermaa ja voita ei säästellä. Mieluiten ruoka tehdään aidoista aineista.

9 keskikokoista perunaa
2 isoa sipulia
2 porkkanaa
1/5 kg kukkakaalia
2 rkl voita
1 litra vettä
2 kalaliemikuutiota
10 maustepippuria
2 laakerinlehteä
500g tuoretta lohta
1 puntti tuoretta tilliä
1 prk kuohukermaa
Suolaa
Pippuria

Kuori perunat, pilko ne pieniksi ja laita kylmään veteen odottamaan. Kuori ja paloittele sipuli. Kuori ja pilko porkkanat.
Sulata voi isossa kattilassa ja kuullota juureksia kevyesti. Kaada päälle reilusti vettä, jotta vihannekset peittyvät kunnolla. Lisää liemikuutiot, pippuri ja laakerinlehdet.

Anna keiton kiehua hiljalleen noin vartti. Leikkaa lohi haluamasi kokoisiksi paloiksi sekä silppua tilli.
Lisää kattilaan kerma ja anna kiehahtaa muutama minuutti. Lisää lohi ja tilli, kiehauta kuumaksi ja ota kattila liedeltä. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa ja mustapippuria. Peitä kannella ja anna keiton vetäytyä noin viitisen minuuttia.

Tässä minä olen ja tätä minä luon

2.1.2017 Yleinen

Näin vuoden 2017 kunniaksi on luotava uutta. Tässä on sitten minun luomukseni. Aikomukseni on kirjoittaa meidän elämästä rintamamiestalossa Helsingissä, luontohörhöilystäni ja ruoasta. Hyvä itsetehty ruoka on iso osa elämäämme. Muita periaatteita ei ole ruoan suhteen, mutta ruoka on tehtävä alusta asti itse ilman lighteja. Emme noudata mitään erikoisruokavalioita, eikä meillä ole onneksemme myöskään allergioita.

 

Meidän perhe koostuu minusta, puolisostani ja kahdesta lapsestamme, tytöstä ja pojasta. Isompi on koulussa ja pienempi on päiväkoti-ikäinen. Minä olen päälle kolmekymppinen rouva. Työelämässä tiukasti kiinni, joten bloggailu on harrastuksena silloin kun jaksaa ja huvittaa. Työskentelen sairaalamaailmassa lasten parissa ja pidän työstäni valtavasti, ei siitä sen enempää. Pysy seurassa jos viihdyt!

-M

 

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Ruokailumalli

3.11.2016 Yleinen

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”

Ystävänpäivää

7.2.2016 Yleinen

Screenshot_2016-02-03-22-57-18Ihana fiilis.

Viime päivät ovat olleet tosi rankkoja. Kaikki painaa päälle ja kroppa alkoi reagoimaan siihen, nostattamalla flunssaa. Tatuoinnin paranemisprosessin takia en ole päässyt myöskään salille eli olo on ollut aika tukala. Yksi ystävä sanoikin minulle, että ”tilanteesi kuulostaa siltä, että olet todella loman tarpeessa”.

No, lomaan ei ole rahaa eikä oikein aikaakaan. Onneksi on ystäviä, jotka mahdollistaa pieniä irtiottoja. Aivan yllättäen, monet ystäväni ovat aivan extempore tehneet ihania asioita minulle, vasta viikon päästä olevan ystävänpäivän nimissä! Yksi vei kahville, toinen elokuvaan ja syömään… Kolmas laittoi viestiä, että jos keksin mitään mitä haluan Virosta, hän tuo sen päiväreissultaan. Neljäs tuli tänään luokseni aamiaisbrunssille ja toi kassin ruokaa, vaikka sanoin hoitavani tarjoilut tänään. Hän kuitenkin toi kaikkia herkkuja – pähkinöitä, avokadoja, banaaneja, ruisleipää. luonnonjugurttia, tuoremehua ja leikkeleitä – sekä sydämen muotoisen rasian suklaata.

Kaikki ovat myös toimineet kuuntelijoina ja antaneet neuvoja, tsempanneet. Olen saanut haleja ja kauniita sanoja, rakkautta.

Screenshot_2016-02-02-13-21-14

Vaikka en saanutkaan lomaa, niin olen saanut juuri sitä mitä tarvitsin – hetkiä, jolloin olen saanut jotain kevyempää ajateltavaa ja olla muiden huolehdittavana. Rakkautta.

Mitä enemmän keskittyy näkemään rakkauden ympärillään, sitä enemmän sitä saa. Ja mitä enemmän keskittyy tuntemaan rakkauden, sitä paremmin voi. Nämä muutama päivää ovat todella auttaneet, saaneet oloni niin paljon paremmaksi. Vaikka vielä ei olekaan ystävänpäivä, nautin siitä jo täysin rinnoin.

(Ja huomenna uskallan ehkä jo mennä salille, jippii! Se on sitä rakkauden osoittamista omaa kehoaan kohtaan.)

Joulu 2015

23.12.2015 Yleinen

2015jouluTänä vuonna joulu onkin aika erilainen.

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, sillä omassa henkilökohtaisessa elämässäni on ollut aikamoinen perhekriisi. Olen joutunut tekemään vaikeita päätöksiä ja menettänyt sen takia välini vanhempiini, enkä voi nähdä nuorinta sisarustani. Toista sisarustani olen taas joutunut tukemaan paljon. Olen saanut kuulla vaikka minkälaista haukuntaa, mutta kumma kyllä olo ei ole raskas tai vaikea tai katuva. Päinvastoin, en muistaisi milloin minulla on ollut näin kevyt olo.

saanmitahaluanOlen pitkään joutunut käsittelemään ikäviä asioita lapsuudestani ja vaikka olen puhunut niistä terapeutille, ystäville ja muille, ne asiat ovat kuin hiilihapot levottomina kehossani kasaantuneet ja kuplineet. Vihdoin pääsin sanomaan niistä ihmisille, jotka ovat niistä asioista vastuussa ja tuntui kuin paine sisältäni olisi vapautunut. Olen muutenkin tähän kriisiin liittyen toiminut rehellisesti ja suoraselkäisesti, joten vaikka tilanne on ikävä, minulla ei ole syytä hävetä tai katua.

Vähän tämän kriisin keskellä on naurattanutkin. Kerroin monille ystäville, kuinka haluaisin viettää joulua ihan omassa rauhassa, yksin, koiralauman kanssa ulkoillen ja hyvin syöden. Tarkoitin tulevaisuutta, mutta käytin tähän haaveiluun paljon energiaa ja vedin puoleeni tälläistä asiaa, joten tälläisen kriisin yksi seuraus oli tälläisen joulun toteutuminen jo tänä vuonna. Siskoni koira on asustellut luonani ja tulee olemaan ainakin joulun luonani, joten minulla on koiralauma, jonka kanssa ulkoilen ja puuhailen. En joudu menemään perheeni luo jouluna, vaan saan olla yksin ja siskoni käy vain kumppaninsa kanssa luonani. Koska olen omassa kotonani, sain itse suunnitella mitä ostin ja mitä syön. Se on yllättäen ollut aika ihanaa.

12039732015joulua2Vietän siis ihan omanlaisen joulun tänä vuonna.

Iloitsen omasta hyvästä voinnistani ja siitä, että olen voinut liikkua. Se on todella iso lahja. Olen myös saanut paljon paketteja ystäviltä, kavereilta ja jopa edeltäviltä työpaikoilta, ja olen itsekin pystynyt muistamaan muita aineettomilla lahjoilla, rahatilanteesta huolimatta.

Huomenna aion viedä koirat, käydä taloyhtiön joulusaunassa, keittää joulupuuron ja tehdä hyvää ruokaa vierailla. Sitten katson paljon jouluisia elokuvia ja ohjelmia, syön suklaata ja juon kahvia. Ulkoilen ja leikin koirien kanssa, lepäilen. Tarjoilen itselleni lepoa, lempeyttä ja iloa ja kiitän rohkeudestani, jonka olen löytänyt.

Samaa toivon kaikkien, jotka tämän lukevat, tarjoilevan itselleen. Ihanaa joulua!

Päivä 57, sata vielä edessä

2.11.2015 Yleinen

vitamiinitAamulla olo ei ollut mikään paras. Koiralenkin heitin ja tavoitteena oli lähteä vielä salille. Katselinkin koiralenkin jälkeen hetken telkkaria. Suljin sen ja olin lähdössä salille, kun… armoton päänsärky ja kuvotus. Johtuuko se perjantaina saadusta kylmästä vai hormooneista, jotka ovat sekaisin? Minulla nimittäin alkoi kuukautiset viikko sitten, vaikka syön pillereitä. Torstaiaamuna päätin pitää tauon pillereistä, että puhdistaudutaan sitten kunnolla. Normaalisti pidän pilleritauon 3-4 kertaa vuodessa, lääkärin ohjeen mukaan. Mene ja tiedä… Kuitenkin kuten kuvasta näkyy, vitamiineja ainakin saan riittävästi päivittäin. Osan jopa lääkärin määräämänä.

Ruokarytmi on tänään ollut aika häilyvä. Olen nukkunut valtaosan päivästä. Kuitenkin aina, kun olen herännyt, olen syönyt jotain. Se kai on pääasia.

Olen huomioinut, että meillä menee nykyisin huomattavasti vähemmän ruokaa roskiin. Kuten päivän aterioista huomaa, olen vielä tänäänkin hyödyntänyt paahtopaistia. Sitä ei ole kuin hieman enää jäljellä.

day57Ateriat

  • klo 8.50 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 12.55 Paahtopaistisalaatti pinjansiemenillä, 231 kcal
  • klo klo 17.05 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 20.50 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 21.00 Cashewpähkinöitä 20g, 110 kcal

Taustat, miten tähän päädyinkään

11.7.2015 Yleinen

Kaikki lempiruokani on tehty joko viljasta tai sokerista, pullaa, kakkuja, pastaa…

Miksi sitten kokeilla muuta, elämänhän kuuluisi maistua 😃

 

Perussairauteni on aikuisiällä puhjennut astma, tänä kesänä tila romahti ja kunnon paranemiseen tarvittiin viisi eri lääkettä.

Turhauduin siihen tosiasiaan, että terveyskeskuksessa sairauttani hoidettiin vain lääkkeillä, joten lähdin etsimään kotikonsteja netin ihmeellisestä maailmasta.

Ensimmäistä kertaa törmäsin tietoon, että viljat voivat pitää kropan tulehdustasot ylhäällä ja olla yhteydessä jopa yli 150 sairauteen, esim. nivelreumaan, syöpiin, MS-tautiin sekä myös astmaan.

Keräsin lisää tietoa netistä ja löysin hyviä artikkeleita varsinkin lääkäri Antti Heikkilältä viljattoman ja sokerittoman ruokavalion hyödyistä. Heikkilä on esim. hoitanut 2. tyypin diabetesta sairastavia vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja osa potilaista on jopa voinut jättää insuliini lääkinnän kokonaan pois. Luin myös kirjan Heikkilältä; Ravinto ja Terveys, sekä James Bralyn ja Ron Hogganin; Vaaralliset viljat.

Ensimmäisiä ajatuksiani kuitenkin oli, että mitä sitä sitten söisi! Netistä olen kuitenkin löytänyt valtavan määrän erilaisia viljattomia reseptejä sekä vinkkejä leivontaan (esim. raakakakut, kikhernejauhot).

Joten miksipä ei voisi kokeilla jotain mikä luultavasti parantaa elämänlaatua, nälkädieetistä ei kuitenkaan ole kyse!

Eli tästä se alkaa, tervetuloa mukaan ihmettelemään… 😉