Selaat arkistoa kohteelle rehellisyys.

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Kohteliaasti – toiset huomioon ottaen vai nöyristellen?

12.2.2016 Aikakausi kaksi lasta

En ole saanut elämäni varrella kovinkaan montaa konkreettista kasvatusneuvoa vanhemmiltani. Yksi niistä kuitenkin on ole kohtelias. Tämän neuvon haluaisin välittää lapsillenikin, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Viime päivinä on mediassa ollut paljon keskustelua ujoudesta ja herkkyydestä. Niiden tärkeyttä johtajuudessa ja hyvässä työntekijässä peräänkuulutetaan. Tärkeää ovat myös mielestäni hyvät käytöstavat. Ehkä kysymys onkin osittain samasta asiasta.  Empaattinen ja herkkä henkilö kuulee helposti toisten sanattomatkin viestit ja pystyy asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään tätä. Vaikka hyviä käytöstapoja voisi pitää tietyllä tapaa ulkokultaisina, kertovat ne mielestäni siitä, että on kiinnostunut myös muiden hyvästä olosta.

Voiko kohteliaan käytöksen taakse meneminen sitten aiheuttaa hallaa, jos ei missään tilanteessa halua tai osaa loukata toisen tunteita? Huonoa kohtelua saatan itse päivitellä selän takana muille, mutta itse tilanteessa negatiivisen palautteen anto voi tuntua haasteelliselta. Kun tarjoilija kysyy ravintolassa maistuiko ruoka, mutisen ”kyllä”, vaikka todellisuudessa minun olisi pitänyt sanoa, että cevicheni oli jäässä ja tilaamani pääruoka meni ilmeisesti naapurille.

Mikä on kohteliasta?

Kiitos ruoasta, kiitos kyydistä, kiitos lahjasta. Anteeksi, että huitaisin vahingossa laukulla, anteeksi, että tönäisin, anteeksi että loukkasin tunteitasi.  Tätähän se on, mutta mitä muuta? Varmasti kulttuuri-, aika-, paikka- ja ihmissidonnaista. Itse koen kohteliaisuuden toisten ihmisten huomioimiseksi. Minä olen tällainen, sinä tuollainen, voimme olla erilaisia, mutta silti suvaita toisiamme. Ottaa toisemme huomioon niin, että mahdollisimman monella olisi parempi olla.

Onko sitten kohteliasta huomauttaa jollekulle, tutulle tai tuntemattomalle, että hänen sepaluksensa on auki, ripsari levinnyt poskelle tai suupielessä hammastahnaa? Huomautus saattaa saada kuulijan hämilleen ja nolostumaan, vaikka kommentoijan tarkoitusperät olisivatkin hyvät, saada henkilö korjaamaan epäsiistiä ulkoasuaan. Eräässä työhaastattelussa haastattelija kertoi tekevänsä minulle, lukihäiriöiselle suuren palveluksen. Hän paljasti, että ansioluettelossani oli kirjoitusvirhe. Huomautus ei mitenkään edesauttanut haastattelun sujumista itsevarmoissa ja rennoissa tunnelmissa, mutta sainpahan korjattua virheen häpeästä ja nöyryytyksestä toivuttuani ennen seuraavan hakemuksen lähettämistä.

Meiltä ja muualta

Vieraisiin kulttuureihin liittyy tietysti erilaisia kohteliaisuussääntöjä kuin omaamme, ja joskus käy niin, että toinen tulkitsee toisen viestin epäkohteliaaksi, vaikka toinen ehkä yrittää olla vain avulias tai rehellinen. Nuorempana asuessani Espanjassa kaverini kämppis otti illan aikana pöydällä olevasta tupakka-askistani useita tupakoita kysymättä lupaani. ”Mikä on sinun, on myös minun, eikö niin, kun kerran iltaa yhdessä vietetään”? Lomamatkalla basaarissa myyjä avasi sovituskopin verhon kesken sovituksen, ja totesi ”you are too fat for that dress, try this one”. Hän oli ehkä rehellinen ja pyrki auttamaan minua löytämään sopivamman asun, mutta kaupat jäivät sillä kertaa syntymättä.

Erään kerran taas ulkomaalaistaustainen kaverini kertoi miten tuomaani itsetehtyä lahjaa olisi pitänyt muuttaa, jotta se olisi ollut parempi. Toisaalta Italian lomalla nuoret miehet jaksoivat leperrellä ja kysellä yksivuotiaastamme bussipysäkillä kyllästymiseen asti. Nykypäivän maahanmuuttokeskustelussa olisikin hyvä pitää mielessä, että tapoja on erilaisia, ja vaikka joku tuntuukin meistä oudolle ja ehkä jopa hieman tylylle, ei sen viestin lähettäjä ole välttämättä tarkoittanut sillä pahaa.

Epäkohteliasta kansaa

Suomalaiset ovat tunnettuja epäkohteliaisuudestaan. Ulkomailla tekisikin mieli usein pukeutua paitaan I’m sorry I didn’t mean to sound rude, I’m just from Finland. Kohteliaat korulauseet eivät vain tunnu sopivilta omaan suuhun ja tulee helposti töksäyteltyä ja vastattua yhdellä sanalla vain siihen, mitä kysyttiin.

Omituisia tilanteita saattaa syntyä myös ihan Suomessa kantasuomalaisten kanssa. Raskaana ollessani olin uimahallissa ystäväni kanssa. Hän halusi mennä saunaan. Raskaana oleville ei suositella kovia löylyjä, joten kun eräs keski-ikäinen nainen alkoi muilta kysymättä heittää löylyä kauha toisensa perään, siirryin alimmalle lauteelle. Mielestäni hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti, mutta hänestä huonosti käyttäytyvä  olinkin minä! Hän suuttui tästä siirtymisestäni niin, että alkoi valistaa minua siitä, että saunassa saa kyllä heittää löylyä, jos ei kestä, niin voi lähteä pois ja onko lääkäri edes antanut minulle lupaa saunoa. En ollut sanonut hänelle mitään, saati katsonut pahalla silmällä. Ilman silmälaseja en saunassa edes näe juuri mitään.

Kunnioita minua niin minä jätän arvostamatta sinua?

Vanhus-kohteliaisuus on tietysti oma alalajinsa. Nettikeskustelussa joka sai alkunsa siitä, että mummeli oli kiilannut lastenvaunut bussijonossa, eräs kirjoittaja oli sitä mieltä, että riippumatta kiireen määrästä, hänen mielestä vanhusten tulee aina päästä bussiin rollaattorin kanssa ennen lastenvaunuja. Siis riippumatta siitä, kuinka kauan äiti ja lapsi ovat pysäkillä odottaneet ja kuinka monta täyttä bussia on ajanut ohi. Oma kokemukseni epäkohteliaasta mummosta sattui kymmenisen vuotta sitten lähikaupassa. Kassalle päästyään mummo huomasi, että olikin ottanut mustaherukkapussin mustikkapakasteen sijaan. Hän sitä päivitteli kassalle, joka ei tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Itselläni oli kiire, joten otin mummon pakasteherukat, vein ne paikalleen ja toin tilalle toivottuja mustikoita. Mummo seisoi hölmistyneenä ja alkoi päivitellä sitä, että kuinka nykyajan nuoret yleensä käyttäytyvät niin huonosti. Kiitosta avustani en saanut, lähinnä tuntui siltä, että mummo oli ärsyyntynyt, kun en täyttänytkään hänen ennakko-oletustaan huonosti käyttäytyvästä teinistä. Toisen kerran taas sain mummon kävelykepistä, kun olin ruuhkaratikassa tullut istuutuneeksi vanhuspaikalle. Hän ei pyytänyt minua nousemaan, tai muutenkaan sanallisesti kommentoinut tilannetta, antoi vain kepin puhua.

Omille vanhemmilleni vanhempien ihmisten kunnioittaminen on ollut aina itsestään selvyys. Itse olen sitä mieltä, että ihmistä tulisi kunnioittaa iästä riippumatta. En nostaisi ikäihmisiä jalustalle vain sen vuoksi, että he ovat eläneet itseäni pidempään. Kolotusta, painavia kasseja, ja istumapaikan tarvetta voi olla myös nuoremmalla. Teitittelemäänkään en ole harjoittelusta huolimatta vielä oppinut. Mieleeni tulee lapsuusmuisto, jossa äitini patisti minut täydessä bussissa syliinsä istumaan, jotta paikkani vapautuisi mummolle. Ymmärsin kyllä, että tämä oli ”oikein tehty” ja kohteliasta, mutta minua ärsytti. Olin jo iso tyttö, eikä minun olisi pitänyt enää istua kenenkään sylissä. Toivoin aina bussilla matkustaessa, ettei kyytiin tulisi mummoja.

Asiakaspalvelu – asiakkaan palvelu?

Asiakaspalveluala on varmasti paikka, jossa kohteliaisuustaitojaan, pinnan venyttelyä ja tekohymyä saa treenata tuon tuosta. Kävin muutama päivä sitten pikaruokapaikassa, jonka siivooja tervehti minua kuitenkin iloisesti hymyillen ja toivotti hyvää huomenta. Poistuessani hän hymyili jälleen ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Tuli tunne, että hän aidosti halusi olla ystävällinen. Hänenhän ei olisi tarvinnut sanoa minulle mitään, toisin kuin tiskillä toimineen myyjän.

Kohteliaat ja rehelliset lapset

Onko kyläillessä hyvä käytös sitten ulkoa opittua mielistelyä, jos kotona kuitenkin näytetään tunteet säästelemättä? Sosiaalisesti älykäs lapsi, joka siis osaa ottaa toiset huomioon ja osaa käyttäytyä, tulee elämässä paremmin toimeen, kun alati toisille pahaa mieltä aiheuttava. Joten kyllä, mielestäni kylässä on kiva käyttäytyä paremmin, vaikka tutuille ja tuvallisille vanhemmille tulisikin vähän kenkuteltua.

Jaksan aina ihmetellä kummityttöni ja hänen isosiskonsa (ainakin kylässä näkyvää) hyvää käytöstä. Kun kerran itse vielä lapsettomana olin ostanut heille tiramisu-jäätelöä vierailun kunniaksi, söivät he kulhonsa tyhjäksi, ja ilmoittivat sen jälkeen, ”kiitos, en tarvitse lisää”. Vasta jälkikäteen tajusin, että jäätelön on täytynyt maistua heidän suussaan juuri sellaisen aikuiselta valitsemalta ”herkulta”, joka ei ymmärrä lasten mausta mitään. He eivät kuitenkaan sanalla tai ilmeellä moittineet tarjottavaa jälkiruokaa.  Kotona he kuulemma kuitenkin osaavat olla toisilleen välillä tulisenkin epäkohteliaita. Toisella kertaa lapsivieraita kestitessäni sain kuulla tarjoamani ruoan olevan pahaa, erilaista kuin kotona, siinä oli kasviksiakin ja maitokin oli väärän merkkistä.

Hiljaa tai ainakin hissukseen oleminen on yksi kohteliaisuuden muoto. Jos vieruskaveri lukee kirjaa tai on juuri saanut vauvansa nukuteuksi, ei ole kiva kailottaa. Missä lapsi sitten saa huutaa? Ei kirjastossa, ei rappukäytävässä, kaupassa, kotona eikä kai oikein metsässäkään. Kai lapsella sentään joku paikka pitää olla, missä saa pitää kunnolla meteliä ja purkaa höyryjä? Olla välillä sallitusti huonokäytöksinen?

Huonosti käyttäytyvistä lapsista meillä kaikilla on tietysti kokemusta. Kolme-vuotias heittäytyy kaupan lattialle ja TAHTOO. Ja EI TAHDO. Eivät aikuiset kuitenkaan aina käyttäydy yhtään sen paremmin. Metromatkustaja saattaa kuulla, ettei ansaitse kohteliasta käytöstä, koska ei ole suomalainen ja varmasti monet maahanmuuttajat saavat osakseen paljon sellaisia kommentteja, joita he eivät ansaitsisi.

Johtaja ainesta – ei kiitos

Yksi toinen, huonosti käyttäytyvä ryhmä nousee kuitenkin mieleeni niin sanottujen maahanmuuttokriittisten lisäksi. Nimittäin johtavassa asemassa olevat henkilöt. Osa heistä tuntuu ajattelevan, että heidän asemansa antaa ikään kuin oikeuden toimia epäkohteliaasti vähäisemmässä asemassa olevaa kohtaan. Erään kerran olin tuttavani, toimitusjohtaja, ja hänen vaimonsa kanssa illallisella Espanjassa. Ajelimme useamman tunnin etsien sopivaa ravintolaa ja vierailimme varmaan kahdessakymmenessä eri paikassa, koska mikään ei tuntunut heille kelpaavan. Kun sitten viimein ilmoitin, että minun pitäisi kohta jo päästä muihin askareisiin, päädyimme erääseen tunnelmalliseen paikkaan. Kieltä taitamaton toimari oli tyly tarjoilijalle, joka yritti parhaansa täyttääkseen vaativan asiakkaan toiveet. ”Pienet kalat” olivat liian pieniä, olut liian suuressa tuopissa, pöytä väärässä paikassa, viini väärän lämpöistä, patonki leikattu liian ohuiksi siivuiksi. Ikinä en ole hävennyt niin paljoa seuralaisteni käytöstä, kuin tuona iltana.

Jos olen ollut työporukalla syömässä ulkona niin, että mukana on ollut myös iso kenkäisempiä, olen usein ainoa, joka sanoo ”kiitos” taksikuskille tai tarjoilijalle. Eräs entinen esimieheni, joka allekirjoitti sähköpostiviestinsä aina pelkästään nimellään, oli sitä mieltä, että jos hän joskus on niin hövelillä tuulella, että lähettää terveisiä, ei siihen enää mitään ”ystävällisyyttä” tarvitse lisätä. Saman yrityksen hr-osasto joutui lähettämään koko firmalle viestiä siitä, että jos kollega tulee aamulla hississä vastaan, hänen hyvän huomenen toivotukseen tulee vastata.

Ystävällisin terveisin
Itse Isosisko

Joulupukki ja pieniä valkoisia valheita

12.11.2015 Yleinen

Moikkuli moi :)

Heti ens alkuun jätti iso kiitos kaikille ihanasta palautteesta! Pikkasen nauratti, että kymmenestä palautteen antajasta kahdeksan antoi vinkin ettei kannata sitten koskaan kirjoittaa humalassa tai vihaisena :D

Käytin eilen kummipoikaani jalkapallotreeneissä. Matkalla treeneihin 6v pojan kanssa juteltiin ensilumen odotuksesta ja joulusta. Hetken omissa ajatuksissaan oltuaan poika otti sellaisen vaativan kysyjän katseen ja aloitti ”kuule M, oon tässä jo useampana jouluna miettinyt miten on mahdollista, että se joulupukki käy meillä aina silläaikaa kun me ollaan saunassa, enkä mie koskaan edes kuule kun se käy.”  Niin… miten se voikaan olla mahdollista. No tietenkin vastasin, että joulupukki on harjoitellut jo vuosikymmeniä liikkumaan niin hiljaa ihmisten kodeissa ettei sitä kukaan kuule. Siihen kummipoikani totesi ”tänä vuonna en mene saunaan ollenkaan, että näen pukin varmasti”.  En voinut kun hymyillä pojan päättäväisyydelle ja vaihtaa puheenaihetta. Ja tietenkin laitoin pojan äitille viestiä, että täksi jouluksi kannattaa keksiä uusi suunnitelma :D

Tyttöni täyttää parin viikon päästä 11v ja on jo useamman vuoden ollut tietoinen tästä joulupukki asiasta. Tai niin minä luulin. Lapseni on ollut aina tosi välkky ja fiksu. Ikää ei varmaan ollut viittä vuotta enempää kun hän ilmoitti minulle tietävänsä, että ei se joulupukki niitä lahjoja itse tee. Aikuiset ne lahjat ostaa. Mutta kuitenkin ajatus siitä, että joulupukki on olemassa ja se asuu korvatunturilla ja käy kilttien lasten luona, on elänyt hänenkin mielessään. Ja on meillä muutamana jouluna pukki käynytkin kylässä. Edellisen kerran kun vietimme joulua isomalla porukalla ja sinne oli tilattu pukki käymään ( oisko kolme joulua sitten), niin tyttöni kuiskasi minulle ”tiedän äiti että toi on se siun yks kaveri, mut en kerro muille” :)  Jotenkin näistä hänen ”aikuisista” kommenteista olen antanut itseni päätellä, että lapseni on ymmärtänyt joulupukin kaupallisuuden ja ei enää odota sitä oikeaa pukkia kylään.

Tässä muutama päivä sitten tyttö kysyi minulta muistanko sitä joulua kun meillä kävi se oikea joulupukki. Olin ihan että täh!? Mikä kävi?? Toinen kirkkain silmin selittää, niin silloin kun olit J:n kanssa naimisissa ja pojat oli meillä ja  meillä kävi se oikea joulupukki, se ainoa kerta kun meillä on käynyt oikea pukki. Huh huh. Taatusti sen raksutuksen pystyi kuulemaan pääni ulkopuolelle kun mietin kuumeisesti mitä ihmettä tuohon vastaan. Ajatuksena; olen aivan liian huono valehtelemaan uskottavasti tytölleni tästä asiasta, mutta mitä jos hänelle tulee pahamieli. Sitten tajusin mitä olen koko lapseni elämän ajan hänelle hokenut. Totuus pitää kertoa, vaikka siitä tulee pahamieli hetkeksi, lopulta se kuitenkin on se oikea ratkaisu. Niinpä vedin syvään henkeä ja kerroin totuuden. Se oli Asko-pappa jolla oli vaan todella hyvät joulupukin tamineet ja oscarin arvoinen näyttelijän kyky. Tytöllä kävi kyyneleet kiertämään silmissä ja olin ajaa vastaantulevien kaistalle hämmästyksestä. Tuliko hänelle noin paha mieli siitä, ettei joulupukkia olekkaa olemassa? EI. Ei hänelle tullut pahamieli joulupukista, vaan siitä että äiti, mummi, ukki, isi, kaikki läheiset on valehdellut hänelle koko hänen pienen ikänsä joulupukista. ”Mitä järkeä on opettaa lasta olemaan rehellinen aina ja kaikissa tilanteissa jos aikuisilla on lupa valehdella?” Siinä tuli sellainen kysymys, että autoon laski syvä hiljaisuus loppu matkaksi.

Niin, miksi aikuisilla on lupa valehdella? Vai onko?

Tyttöni on siis todella, todella empaattinen ja murehtii toisten ihmisten asioita vähän turhan herkästi. Me ollaan asuttu suurinosa hänen elämästään kahdestaan, joten meille on muodostunut vahvan äiti-tytär suhteen lisäksi kaverisuhde ja jossain määrin lapseni kokee kantavansa vastuuta meidän kodista ja perheestä vaikka kuinka yritän, että olisi vielä ihan vaan lapsi ja antaisi minun olla aikuinen. Mutta ei se ole silti hyväksyttävä selitys sille, miten paljon pieniä valkoisia valheita päästän tytölleni, melkein päivittäin. En nyt ihan ”joulupukin” tasoista järjestelmällistä paskan puhumista harrasta päivästä toiseen, mutta se on ennemmin sellaista –en halua pahoittaa hänen herkkää mieltään niin pikkasen valehtelen- tyyppistä valehtelua. Ja kuitenkin samaan aikaan opetan hänelle kuinka rehellisyys maan perii. Ja kuinka äidille voi aina kertoa ihan mitä tahansa, äitiin voi aina luottaa. Missä vaiheessa lapseni on siinä iässä, että luotan häneen niin paljon että alan myös itse olla hänelle rehellinen?  Siitähän tässä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. En luota tarpeeksi siihen että lapseni kestää totuuden, joten suojelen häntä typerästi, valehtelemalla. Vai missä vaiheessa minä olen sen ikäinen, että luotan lapseeni tarpeeksi ollakseni rehellinen?

Eilen illalla tyttöni sanoi soittavansa Asko-papalle kysyäkseen oliko se muka oikeesti sillon yks joulu meillä, kun se oli niin oikea. Ja päälle kauheet röhönaurut.

Me selvittiin Joulupukin totuudesta.

<3

M

 

 

 

Rehellinen, kiitollinen ja ylistävä sydän

21.9.2015 Raamatusta

Psalmi 73:1, 13-15, 21-28

Aasafin psalmi. Kuinka hyvä onkaan Jumala Israelille, kuinka hyvä niille, joilla on vilpitön sydän!

Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana ja käteni viattomina? Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu. Jos sanoisin: »Noin minäkin tahdon puhua», pettäisin ne, jotka ovat sinun lapsiasi, Jumala.

Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ne, jotka luopuvat sinusta, menehtyvät. Sinä tuhoat kaikki, jotka pettävät sinut. Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.”

Tää Psalmi ei meinannut avautua ensin. Koska tää on kohtuu pitkä, otin siitä vain osia, jotka mielestäni liittyvät toisiinsa. Aasaf muistuttaa itselleen ja kaikille jotka uskovat Jumalaan, että hän on hyvä. Meidänkin on hyvä muistuttaa itseämme siitä. Samoin hän osoittaa, että meille, joilla on vilpitön sydän häntä kohtaan, saamme kokea sitä jatkuvasti. Aasaf vertailee jumalatonta ja vanhurskasta tässä Psalmissa ja myöntää rehellisesti kysyneensä, miksi kannattaa olla kuuliainen Jumalalle. Hän toteaa myös, että hän on kokenut kärsimystä uskonsa tähden, sitä mekin joskus kyselemme Jumalalta. Mutta Aasaf osoittaa, ettei hän tahdo samaistua jumalattomiin ja pettää niitä, jotka pitävät häntä esikuvanaan. 

Pysähdytään hetkeksi. Miksi Jumalan lapset kokevat kärsimystä? Rehellisesti: En tiedä. On sydäntä särkevää kuulla ihmisten tuskasta, mutta sen tiedän, että Jumala on aina uskollinen, rakastava, armollinen, olivat olosuhteet mitkä tahansa. Jos päätämme silti uskoa ja luottaa Jumalaan, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, huomaamme, kuinka murheet pakenevat ja voimme antaa ylistyksen Herralle kaikesta huolimatta. 

Aasaf jatkaa, että oli katkeroitunut ja tunnustaa sen. Hän huomaa toimiessaan näin, ettei siinä ollut järkeä. Miksi? Koska hän saa olla tiiviissä kanssakäymisessä Jumalaansa, hän johdattaa ja tulee nostamaan Aasafin kunniaan, koska hän on nöyrtynyt. Muista: Nöyrille Jumala antaa armon, ylpeät joutuvat kärsimään. Aasaf kuvaa suhdetta todella väkeväksi: Aivan sama onko hän taivaassa vai maan päällä, hän kokee turvaa Herran lähellä. Hän on sitoutunut Jumalaan, riippumatta siitä miltä ruumissa tuntuu. Ne, jotka eivät turvaa Herraan kohtaa tuomio viimeisenä päivänä Jumalan edessä. Meidän onnemme ei perustu olosuhteisiin vaan kaikkivaltiaaseen Jumalaan, ja kerromme olemuksellamme hänen suurista töistään elämässämme! 

Psalmi 103:1-5
”Daavidin psalmi. Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka.”

Kuinka helposti unohtuu olla kiitollinen Jumalalle.

Me teemme päämme sisällä, tahdossamme, päätöksen miten suhtaudumme lähimmäisiimme ja Jumalaan. Voimme olla todella tylyjä, kiittämättömiä tai lempeitä ja kiitollisia. Kielemme paljastaa, kuka hallitsee sydäntämme: Jos olemme kiittämättömiä ja kovia, emme ole oppineet tuntemaan Jumalaa siinä mielessä, koska hän on rakkaus. Hänen rakkautensa meitä, hänen vihollisiaan kohtaan, jotka hän pelastanut suuressa armossaan, saa aikaan sen, että olemme kiitollisia ja taipuisia.

Daavid suorastaan komentaa sydäntään ylistämään Jumalaa. Miksi? Koska turmeltunut luontomme, lihamme, vastustaa sitä, mitä sisällämme asuva Pyhä Henki tahtoo. Meidän täytyy joskus päättää ylistää. Ylistys voi olla sitä, että päätät olla valittamatta kun on hankalaa ja olet hiljaa. Meidän ei siis kannata rajata Jumalan ylistystä vain ylistysmusiikin kanssa tehtäväksi toiminnaksi. Se on elämän asenne. Daavid päättää ylistää koko olemuksellaan ja mikä saa ylistyksen aikaan? Jumalan pyhyys. Kun saamme ilmestyksen Jumalamme pyhyydestä, se saa meidät syvästi kunnioittamaan häntä. 

Daavid jatkaa, että meidän tulee muistella Herran uskollisuutta ja hyvyyttä pahoina päivinä. Siinä riittää meille ylistettävää. Hän osoittaa mielisuosiotaan lapsiaan kohtaan antamalla kaikki syntimme anteeksi ja parantamalla meidän henkiset ja fyysiset sairaudet. Tässä on Jumalan lupaus, johon voimme vedota, kun rukoilemme terveyttä lähimmäistemme tai omaan elämään. Herramme osoittaa valtavan rakkautensa meitä kohtaan niin, että vaikka olemme itse onnistuneet tuhoamaan elämämme, hän nostaa meidät sieltä! 

”Kruunaa sinut armolla ja laupeudella” kuulostaa minulle siltä, kuin orpolapsi joita olemme ilman yhteyttä Luojaamme, saa kuninkaallisen arvon Isän edessä. Niin kuin me olemmekin Jeesuksen tähden! Jumala tahtoo uudistaa mielemme näkemään itsemme hänen rakkaina lapsinaan, jotka tulevat perimään hänet eräänä päivänä! Sinä ja minä olemme Kuninkaan lapsia, emme enää synnin orjia ja orpoja. Sisäistä tämä asemasi rakas ystävä ja kiitä Jeesusta siitä :) Kaikki sinun kaipauksesi hän tyydyttää paremmin kuin kukaan muu voi, koska hän loi sinut. Hän on luojasi, pelastajasi, kuninkaasi, ystäväsi. Hän on päättänyt haluta olla sinun ystäväsi, jos vain sinä tahdot. Tässä meille monia syitä ylistää ja palvoa Herraa.

Kiitollisuus saa aikaan Hengen hedelmiä. Esimerkiksi kuuliaisuutta. Olimme viime torstai iltana rukoilemassa ILTA Conference tapahtuman puolesta (suuri nuorille suunnattu tapahtuma seurakunnassamme 30.10 – 1.11. olet lämpimästi tervetullut!), ja kun katsoin ympärilleni, huomasin, että nämä Jumalan miehet ja naiset ovat niitä, jotka uskollisesti palvelevat Herraa täydellä sydämellä. Rakas kotiseurakuntani, Seinäjoen Helluntaiseurakunta, Pyhän Hengen johdossa saa aikaan sitä, että seurakuntalaiset rakastuvat Jeesukseen, alkavat osoittamaan vastarakkautta ja sitoutuvat. Kyse ei todellakaan ole siitä, että pelkästään nuoret ovat palavia, vaan kokeneemmat seurakuntalaiset ovat aivan 100%:sti liekeissä! Kärkkäisen Helena ja Petäjämäen Orvo tulivat rukoilemaan meidän kanssamme ja me todella arvostamme sitä syvästi. Tuleva tapahtuma on tämän seurakunnan tapahtuma, ja uskomme, että kun koko seurakunta rukoilee tapahtuman puolesta, Jumala vie koko seurakuntaa eteenpäin!  

Kun mietin Vanhaa testamenttia ja lakiliittoa, jonka Jumala määräsi israelilaisille, sielläkin ensin tunnustettiin ja hylättiin synnit, sen jälkeen annettiin kiitosuhri Jumalalle. 

Mitä tämä kuva voi kertoa meille, jotka elämme uuden armoliiton aikaa? Mieleeni nousi tällainen ajatus: Ensin tunnustamme ja hylkäämme syntimme jotka Totuuden Henki meille näyttää, sen jälkeen annamme kiitos- ja ylistysuhrin rakastavalle Jumalalle, joka lähetti oman Poikansa maailmaan pelastamaan meidät, jotka olemme tuomittuja pyhän Jumalan edessä ilman Jeesusta. Siinä on paljon syytä ylistää Herraamme! Kun ylistyksemme nousee Jumalan kunniaksi, Hän liikuttuu siitä, koska hänelläkin on tunteet kuten meillä, sillä erotuksella, ettei hänen tunteensa ole koskaan ”ylimitoitettuja”. Vihastuessaan hän ei raivoa kuten syntiin langennut ihminen. Ja toiseksi: Hänen vihansa on oikeutettua, toisin kuin meidän, sillä hän on täydellinen Jumala. 

Galatalaiskirje 1:3-5
”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille – Kristuksen, joka uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmasta, niin kuin oli Jumalan, meidän Isämme, tahto. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.”

Isän tahto oli pelastaa sinut ja minut. Tähän Poika suostui vapaaehtoisesti. Jumala tuntee ajan jossa elämme tänään. Hän tietää sen pahuuden ja koska hän rakastaa luotujaan, hän valmisti pelastuksen Jeesuksessa. Aina kun siirrämme katseemme Jeesukseen, meillä on syytä ylistää ja palvoa häntä. Ilman häntä ei olisi armoa ja rauhaa ihmisen ja Luojan välillä. Jeesus tehtiin synniksi, Jumalan viha siirtyi hänen päällen, jonka me ansaitsemme omilla töillämme. Siksi kun Isä katsoo meihin, hän näkee Poikansa sovituksen edestämme ja antaa anteeksi syntimme, kun sydämestämme teemme parannuksen. Hänelle kuuluu tästä kaikki kunnia koko elämämme ajan. Pyydä päivittäin, että Pyhä Henki muistuttaa sinua siitä, miten paljon Jeesus oli valmis maksamaan sinusta, jotta sinulla on yhteys kolmiyhteiseen Jumalaan. Silloin sydämesi alkaa kiittämään häntä. Ole siunattu Jeesuksen nimessä :)

Este vai pelkkä hidaste?

24.8.2014 Yleinen

Musiikki, hiphoppi. Paljon puhuttu aihe juuri nyt.

Olisiko maailma hiljainen paikka ilman musiikki? Olisiko maailmaa ollenkaan jos ei korviin kantautuisi sointuja? Olisin kuollut ilman musiikkia. Se merkitsee minulle enemmän kuin kenellekkään kerron.

En ymmärrä nuotteja, en ymmärrä sointuja, en osaa soittaa instrumentteja, en osaa laulaa. Enkö siis saa nauttia musiikista samalla tavalla kuin muut?

Olympiastadion, Cheek. En käy keikoilla, eilinen oli kolmas kerta kun olen keikalla. En sano ettenkö olisi nauttinut illasta, nautin, paljonkin, enemmän kuin näytin ulospäin. Nautin yhtä paljon kuin kotona kun kuuntelen lempimusiikkiani. Olenko viallinen vai vain erilainen?

Enkö saa käydä keikoilla koska en tanssi ja huuda niinkuin moni muu? Enkö saa nauttia keikasta omalla tavallani? Minusta ei ole mitään merkitystä missä, milloin tai kenen kanssa kuuntelet lempiartistiasi, oli se sitten kotona yksin tietokoneelta, stadionilla huippulaitteista tuhansien ihmisen kanssa, kavereiden kanssa pienestä kaiuttimesta. Sillä ei ole merkitystä minulle. Se mitä sisälläni tunnen kun musiikki kuuluu, se on se tärkein.

Mun oli pakko kirjottaa tästä koska tunnen ettei moni ymmärrä minunlaisiani ihmisiä. Kuten olen aiemminkin sanonut, olemme kaikki yksilöitä ja kaikki tuntevat eritavalla asiat. En ollut edes menossa cheekin stadion keikalle, sain liput viikko sitten huippu paikalta. Kiitän ihmistä joka antoi ne ja mulla ei oo tarvetta kehuskella keneltä ne sain vaikka kaikki tietävät hänet. Pidin asian omana tietonani ja arvostin hänen tekoaan omalla, hiljaisella tavallani.

Pääsin paikan päälle ja katsoin että minun katsomooni ei ole edes jonoa portilla. Näin eri gengren edustajia ja artisteja, julkkiksia. Näin heidät mutta mitä todellisuudessa näin? Tavallisia ihmisiä jotka tekevät omaa työtään, heidän työnsä on vain näkyvämmällä paikalla kuin meillä ’tavallisilla’, olenko siis huonompi vaikka teen paskaduunia, koska minulla on päässä vika, koska olen erilainen, koska en nauti olla huomionkeskipisteenä. Omasta mielestäni en ole, olemme kaikki samanarvosia vaikka tekisimme mitä työtä tahansa.

Jos kysyisin näiden artistien mielipidettä asiaan, en edes haluaisi tietää vastausta, koska se olisi sama asia kuin menisin joltakin tuntemattomalta kysymään samaa asiaa. Koska edelleenkin olemme samanarvoisia. En tiedä mitä artistien päässä liikkuu, en tiedä mitä kenenkään päässä liikkuu, itselläni lähinnä silmät.

Halusin vain kertoa teille että vaikka minunlaiseni ovat hiljaisia, näyttävät ulospäin synkiltä tai tunteettomilta. Me emme ole, minä tunnen kokoajan, en ole tunteeton, osaan nauttia keikoista mutta omalla hiljaisella tavallani oman pienen pääni sisällä. Toivoisinkin että te jotka uskallatte mennä eturiviin hyppimään ja huutamaan ja nauttimaan omalla tavallanne  keikasta, antaisitte silti meille muillekkin oikeuden nauttia omalla tavallamme. Se että istuin hiljaa ja katsoin vain koko keikan läpi. Ei tarkoita ettenkö olisi ollut ihan kikseissä, en vain näyttänyt sitä. Sei tarkoita että eteeni saa tulla hyppimään ja huutamaan niin että minä en näe omalta istumapaikaltani muutakun jonkun selän. En saanut nauttia niinkuin olisin halunnut. Se harmittaa, ja kiitos vian päässäni ajattelin että en ole oikeutettu näkemään tätä spektaakkelia koska en uskalla nousta seisomaan muiden rinnalle. Asia ei saisi olla näin… Mutta olen hyväksynyt omat tapani enkä ajattele että menetän jotain jos en nyt tee samaa mitä muutkin.

Pyydänkin vain että keikoilla arvostaisitte minunlaisiani ja antaisitte meillekkin mahdollisuuden nauttia omalla tavallamme. Kukaan ei ole samanlainen tai tunne samoin, minä satun olemaan minä, en suurempaa, en pienempää, vain minä. Tiedän omat rajani ja tunteeni enkä ymmärrä miksi minun pitäisi muuttaa tapaani toimia että saisin nauttia elämästä. Voin nauttia kaikesta samalla tavalla kuin tekin, mutta eritavalla kuin te, omalla tavallani. Hiljaisuudella. Mulla olis paljon sanottavaa musiikista koska se on ainut elämäni valo, mutta en kyllästytä lukijaa enempää vaan lopetan tähän, toivottavasti sinä ymmärrät edes vähän minua.

Teitpä sitten omaa työtäsi, opiskelet tai olet työtön, kerro ajatuksesi mulle niin ymmärrän ihmisiä taas vähän enemmän kuin ennen. Haluaisin ymmärtää mieltä mutta se on vaikeaa kiitos mielenterveyden. Siksi pyydänkin teiltä apua siinä, jätä kommentti, kerro mitä ajattelet. Se merkitsee minulle todella paljon, kiitos kun jaksoit lukea tämän loppuun asti (:

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Kaija Koo – Niin kaunis on hiljaisuus

Sinäkö rehellinen, valehtelet!

8.8.2014 Yleinen

Rehellisyys on illuusio. Meistä jokainen valehtelee, jopa päivittäin. Kukaan ei voi olla täysin rehellinen, se on mahdottomuus. Kaikki, jotka väittävät olevansa rehellisiä.. valehtevat. Valheilla on monta asua, kaunistelu, liioittelu, kohteliaisuus, ne valkoiset valheet.

Pidän itseäni suht rehellisenä ihmisenä, mutta huomaan valehtelevani päivittäin. Se tapahtuu ihan huomaamatta pienissä asioissa. Joku kysyy ”mitä kuuluu?” ja sitten se valhe tulee suusta, ”ihan hyvää”. Kaunistelun ensimmäinen kohta saavutettu.. Oikeasti minulle ei kuulu ”ihan hyvää”, koska moni asia vaivaa mieltäni, en vain halua puhua niistä juuri hänelle. Joku tönäisee minua vahingossa, pyytää anteeksi ja sanon ”ei se mitään” , mutta kyllähän se oikesti harmittaa. Ei kai kukaan halua tulla tönityksi, edes vahingossa.

Pituus on yleinen valheen aihe. Voin myöntää, että väitän olevani 164 cm, vaikka todellinen mitta on 163,5 cm. Painosta vähennän kilon tai kaksi, jos satun sen numeroina kertomaan. Ei kovin raskauttavia valheita, kaunistelua nuokin. Sitten se liioittelu.. Siellä on vaan pari kassaa auki, vaikka asiakkaita oli ainakin 20. Ei heitä ollut kuin 16. Olipa saunassa kuuma, ainakin 100 astetta. Ei ollut, vain 92.

Kohteliaisuus valheet, ilman niitä ihmissuhteemme kariutuisivat nopeasti. Äidille vauvan sanotaan olevan kaunis, ihana tai söpö, vaikka se olisi ruma tai ruttuinen. Edes hyville ystäville ei tule aina oltua ihan rehellinen, koska en halua pahoittaa heidän mieltään. Jos aina sanoisin rehellisen mielipiteeni asioista, kohta minua pidettäisiin ilkeänä ämmänä, ei rehellisenä.

Itselleen valehteleminen on myös hyvin yleistä. Sekin tapahtuu vahingossa, ihan ajattelematta. En mene tänään jumppaan, kurkkuni on vähän kipeä. Pyh, minua laiskottaa ja jumppa ei vain kiinnosta tänään. Ei minua väsytä yhtään ja nukahdan telkkarin ääreen viidessä minuutissa. Ostan kaupasta tarjouksesta tai alennuksesta jotain, mitä uskottelen tarvitsevani, vaikka todellisuudessa minä vain halusin sen.

Entäs lapsille valehtelu. Edes lapsettomana ei välty lapsille valehtelulta. Uskotellaan pääsiäispupun, joulupukin ja  hammaskeijun olevan totta. Puhaltaminen ja puuha-pete/hellokitty laastari parantaa haavat. Niin varmaan..

Tosiasia on, että täysin rehellinen maailma olisi kylmä, julma ja kyyninen paikka elää. Pysykäämme siis valheellisen rehellisinä ja eläkäämme elämämme rehellisesti valehdellen.

Kukaan ei tiedä totuutta

20.7.2014 Yleinen

Se etten tiedä kuka olen, mitä teen, missä olen tai miksi olen, ei tarkoita ettenkö eläisi. Elän kokoajan, joka sekunti. Kysyin psykologilta miten maailma vaikuttaa minuun, hän kertoi ettei ymmärrä mitä tarkoitan. Olen läsnä fyysisesti mutta missä ajatukseni ovat? Unohdan keskustelussa mitä sanoin, en tiedä kuka puhuu jos sanon jotain, olen joku toinen. Onko mielenvikainen sellainen jolla mieli on sairas? Vai että hän vain näkee asiat eri tavalla kuin muut. Olenko muka sairas jos en pidä kaikista ihmisistä? Jos en ole joka sekuntia iloinen? Jos sanon että tahdon olla yksin? Jos en halua juuri sillä hetkellä keskustella kenenkään kanssa? Niin ne sanovat. He sanovat etten ymmärrä omia puheitani, ymmärränhän minä! Miksi muuten puhuisin jos en ymmärtäisi sanoja joita päästän suustani? Vai onko se sittenkin joku muu joka puhuu kun avaan suuni? En tiedä, lääkkeet turruttavat mielen, siksi en niitä tahdo syödä. Niillä ohjaillaan ihmisen mieltä. Lääkkeet kertovat millon väsyttää ja milloin on pirteä, ilman niitä olet vain lääkäreille ’se tavallinen tapaus’. Meitä testataan lääkkeillä ja muutetaan mieltä sekä ajattelutapaa. Se on sairasta. He kertovat että olen sairas koska ajattelen näin, käskevät syödä lääkkeet ja olla normaali.

Olenko mielenvikainen jos kerron sen mitä muut eivät uskalla?

En ole. Sitä ei ole todistettu, olen vain hiljainen tyttö joka tahtoo omaa rauhaa, en tahdo olla kukaan muu kuin minä ja kerron mielipiteeni rehellisesti. Onko se väärin?

Heidän mielestään on, minun mielestäni ei ole.

Nuorille sanotaan että täytyy uskaltaa olla oma itsensä. Samaan aikaan sanotaan että sinun täytyy tehdä näin ja näin että selviät hengissä. Sinun täytyy kulkea tiettyä polkua jotta olet jotain. Jos olet kuin minä, kerrot asiat suoraan, et tahdo puhua henkisestä tuskasta, omista tunteista tai omasta elämästäsi muille. Olet normaali. En ole erakko, en ole paha, en ole sairas. Kertooko psykologi että olet normaali, että olet vain hieman erilainen ihminen? Ei kerro, he kertovat että tarvitset lääkityksen jotta jaksat, jotta olet jotain, jotta sinusta voisi tulla jotain. Jos et istu terapiassa, syö lääkkeitä ja sinun väitetään olevan sairas. Olet virallisesti mielisairas.

Tervetuloa samaan veneeseen!