Selaat arkistoa kohteelle reaktio.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.