Selaat arkistoa kohteelle Rautavaara.

Kuka se syyllinen on?

30.10.2014 Yleinen

Tämän viikon traaginen ja varmaan kaikkia koskettava uutinen oli Rautavaaralla tapahtunut itsemurha-murha, missä äiti surmasi itsensä ja kolme lastaan ajamalla autollaan linja-autoa päin. Tapausta oli edeltänyt tapahtumaketju, jota on sen verran jo avattu, että taustalla oli jonkunlaisia perheen ongelmia ja avioeron uhkaa. Mediaan alkoi aika nopeasti tulvia arvioita ja pohdintoja, mikä on mennyt pieleen. Siis miksi ja miten joku pystyy tekemään noin hirveän teon omille lapsilleen? Totuttuun tapaan valistuneet äänenpainot alkoivat pohtia, miksi perheen ongelmiin ei ehkä oltu puututtu. AVI vaatii selvitystä kaikilta kunnan viranomaisilta ja poliisinkin toimia tutkaillaan.

Tässä on jotain tuttua…. Kaikkien tuntemien koulusurmien (Jokela, Kauhajoki) jälkihoidossa keskustelua on leimannut erilainen syyttely ja keskustelu siitä, kuka on tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä jotain, koska niin pääsi tapahtumaan. Onko joku virasto syyllinen? Joku virkamies teki virkavirheen!

Mistä se johtuu, että haluamme löytää syyllisyyttä muista? Miksi selitykseksi ei kelpaa yksinkertaisesti se, että kyseinen ihminen on kusipää, hullu, ilkeä, paha tai muuten vaan epänormaali? Pitääkö aina löytää syyllinen yhteiskunnasta? Koulu, kotikasvatus, sosiaalihuolto, päiväkoti, kirkko tai joku muu. Aika usein se syyllinen löytyy ihan yksinkertaisella logiikalla. Se on siellä, joka sen teon teki. Tarvitaanko muita selityksiä?

Kahdeksan viikkoa jouluun on…

29.10.2014 Yleinen

…ja se tarkoittaa sitä, että tänään käynnistyi eräänlainen joulunaluskuuri, että voi sitten jouluna mussuttaa suklaata huolella! No ei sentään, mutta vähän voisi kiristellä jouluaattoon asti, kun nyt tuo terveellisesti syöminen on ollut vähän toisaikaista. Pidän tiukkaa linjaa ja kiinnitän huomiota riittävään proteiinin saantiin, riittävän vähäiseen hiilihydraatin saantiin ja kohtuulliseen rasvan saantiin, kunnes eteen osuu joku vastustamaton herkku. Ja sitten hups, se katoaa. Niin että nyt voisi vaikka vähän tsempata eikä vain uskotella itselleen, että tämä on se viimeinen herkku ennen ryhtiliikettä. Kunnes löytää kätensä taas karkkipussista.

 Totaalikieltäytymistä en silti aloita nytkään, sillä senhän tietää, mitä siitä seuraa – ratkeaminen ja kahta kauheampi herkuttelu. Mulla on vähän taipumusta pyöritellä herkkuja mielessäni sitä kiivaammin, mitä täydellisemmin yritän putsata ne ruokavaliostani. Joten taidanpa taantua sinne kaukaiseen lapsuuteen ja ottaa seuraaviksi viikoiksi käyttööni karkkipäivän. Kuusi päivää viikosta syön treeniä tukevan terveellisesti ja kartan lisättyä sokeria, ja yhtenä päivänä on lupa höllätä otetta. MUTTA! Höllääminen ei tarkoita herkkujen vetämistä kaksin käsin niin, että kuuden päivän aikana saavutettu kalorivaje paukkuu plussan puolelle, vaan sellaista kohtuudella herkuttelua. Kuulostaa tosi hyvältä, eikö? Nähtäväksi jää, miten homma toimii käytännössä.

*******

 Toiseen asiaan; synkkään, karmivaan asiaan. Se Rautavaaran murhenäytelmä on vähän kaikkien huulilla näinä päivinä. Ymmärretään ja ei ymmärettä (itse kuulun jälkimmäisiin), spekuloidaan ja syytetään milloin ketäkin. Oikeastaan se on niin musta aihe, että ei tekisi mieli puhua siitä ollenkaan. Mutta jotenkin on kuitenkin pakko. Koska onhan se nyt ihan järkyttävää: äiti tappaa, tahallisesti, kolme pientä lastaan. Voiko paljon kauheampaa olla? No, onneksi kaikkein synkimmätkin tapahtumat usein saavat aikaan jotain hyvää. (Ja en siis sano tätä sillä mielellä, että hyvä kun se tapahtui, en todellakaan.) Minuunkin tapahtunut vaikutti niin, että sain vihdoin itseäni niskasta kiinni sen kauan päässä pyörineen ajatuksen suhteen koskien tukiperhetoimintaa.

 Asia on siis kiinnostanut jo pidempään, mutta en vain ole saanut aikaiseksi tehdä mitään sen eteen. Mutta nyt tein. Ilmoitin kiinnostukseni Pelastakaa Lapset ry:lle ja jäin odottamaan heiltä postia – sekä ensi vuoden puolella alkavaa tukiperhevalmennusta. Jos kerran on mahdollisuus auttaa jotakuta avun tarpeessa olevaa perhettä niinkin mukavalla tavalla kuin ottamalla perheen lapsi kerran kuussa viikonlopuksi hoitoon, niin tokihan se mahdollisuus pitää käyttää. Uskon, että tällainen avun tarjoamisen muoto sopii omalle perheelleni mainiosti – onhan meilläkin lapsia, jotka parhaassa tapauksessa saavat uuden leikkikaverin. Toki asia tuo tullessaan myös haasteita, mutta otan ne mielelläni vastaan, jos sillä tavalla jonkun väsyneen tai muuten apua tarvitsevan vanhemman arki helpottuu edes vähän.