Selaat arkistoa kohteelle rakkaus.

Tuursdaag

17.8.2017 Yleinen

Rokkapäivä. Aiettä. Muistosopsukoista oikeen tuluvahtaa armeija-ajat. Hernekeittua ja pannaria. Olihan se siihe aikaa mahottoman herkkua. Ja ohan se oikeen makiaa ku etellisiltana laittaa herneet likuammaan ja tekkee sen sopan oikeen hartauvella ajan kans. Mittää purkkisoppaa. Ja sekkaa heittää lihhaa maun mukkaa. Ja valakosipulia. Sinappia. Eikä laita liikaa nestettä vaan tekkee siitä melekeen haarukoitavvaa.

Joo. Aamukahavit sejjäläkeen ku on heränny siihen että on heränny. Vilosovisesti. Ja kissat on ruokittu ja Akka yöhukin jäliltä peiton alla. Kuulostaa makiasti nukkuvan. Ukon akentaa kuuluu aamupäivällä ajelu naapuripitäjää. Kirpputoria taas. Ja mik’s ajellessa ku meillä aurinko paistaa. Etelän vetelät kärsii vissii vesisatteesta. Vai ? Se on kuulkaas se vuojen paras aika käsillä. Täällä on luonnon värit kohta parraillaan. Tulukaa kattoon jos ette usko.

Just. Ukon kirjotustahti ku on nykyään mallia satunnainen ni pittää miettiä sattuko eilen jottai. Verikokkeet oli vaikka ois pitäny mennä jo etellispäivänä. Puhelintakkaa ei sille reissulle muistanu ottaa. Ja kaupassakin unohtu käyvä. Oli semmonen hajamielisyyspäivä. Vysiikka on jees. Kipuja eijjoo. Ärrän taukoviikkojen kunniaks tosin vatta on oikeen äitynyt toimimaan. Istuntoja usiampi päivässä.

Juu. Rojektia ois. Levyjen kerräys. Kuvien siirtely puukapuloihin. Kotitöitäki pittäis varmaan jottai. Ainaki tiskata. Kauppareissulla pittää muistaa ostaa kumia. Nauhaa siis. Tullee kuulemma jonki sortin housuihin ettei valu poloviin. Apoteekissa pittäis kans muistaa käyvä silimätippoja hakemassa. Maanantaina alottaa kuuri ettei oo pöpöjä. Ku mennee leikkauspöyvälle. Vai onkohan se tuoli. Sepä seleviää joskus.

Vaan sillee. Ny auto käyntii ja menoks. Ukko siirtyy pikitielle kohti määränpäätä. Ja jos törmätään ni saa porista. Saa kysyä. IHammitävaa. Ja Ukko vastaa ihan mitä sattuu. Hih. Eikä. Muistakaa semmonen juttu että eijjoo tyhymiä kysymyksiä. On vaan tyhymiä vastauksia. Ni.

PS. Hih.

Porkkanapullot

15.8.2017 Yleinen

Tiistai. Kerräysvuorokausi. Pää tyhyjenee kuonasta ku suorittaa nestemäisen tarpeesa muovipulloon. Olo helepottuu ja järenjuoksu kirkastuu. Hetkeks. Etteä käytetään moinen tillaisuus ny hyväks. Lisätää siihen vielä oikeen makiat unet ja erittäin hyvä Akan valamistama aamukahavi. Ja se että sisäkissay on ulukona häkissä. Että on hilijastaki.

Ukko kuunteli ratiota. Puhuvat siitä ku tän maan urheilu ei oikeen saa ennää menestystä. Pittäis rakentaa kaiken maaliman keskuksia ja kenttiä ja antaa enemmä rahallista tukia valamennukseen. Pittäis kulettaa nuoria tähtiä ulukomailla leireillä ja helepottaa arkielämää. Jotenki kuulosti että joululahajapaketissako nille pittäis mitalit antaa ?

Nii. Ukko on joskus sanonu ettei sasi antaa rovosoija. Ei saa lähtiä inttämään asiasta josta ei muka mittää tiijä. No. Tehän jo jollaki tappaa Ukon tunnette. Että saattaa vaikka joskus ihan ja vähän rovosoitua- Ja inttää. Ja totta, aina ei oo oikeita vaktojakaa. Vaan silti. Mielipitteenvappaus. Eli alla tullee olemaa vahavaa mielipijettä joka toivottavasti pistää aatteleen.

Nii. Urheilu. Mietitäämpä. Hakuliset, Nurmet, Virreenit. Harjottelivat nykymittapuulla hurjia määriä. Ja kulukivat töissä. Elikkä olivat niissanottuja amatöörejä. Ja saattovat silti viikolloppusin pyörähtää tansseissa ja ottaa naukun tai kaks kirkasta. Se oli sitä aikaa. Ja mussiikki oli humppaa ja semmosta.

Sitte. Tää Ukon ikästen porukka. Meillä oli jo aikasempaan verrattuna jonkinnäkösiä suojatyöpaikkoja- Saatto olla jonku sponsorin kautta muka joku homma jossa käytiin reenaamisen välissä kääntymässä. Reenimäärät ei ollu hurjia niinku virreeneillä mutta kovia kuitenki. Ja ihan omassa maakunnassa. Ja viihteellä käytiin niinku muukki nuoret. Mutta ei ennen peliä. Tai suuria kisoja. No Matti saatto pyörähtää. Mutta lensi silti. Ja rokki soi.

Mutta ny. Ollaa opiskelijaa. Tai ainakin koulun kirjoilla. Kerjätää apurahoja. Halutaa ulukomaan leirejä. Ku eijjoo kotimaan ilima tarpeeks ohutta. Tai eijjoo kovia kilipakumppaneita. Kuletaan harjotuksiin sponsoriautolla ja patasastellaan kaikenvärisissä rätteissä lehtien sivulla. Puhutaan lapsuuven kokemuksista naistenlehille. Eletään vuorokautta jossa on tunteja kolokytkuus. Tullee burnout. Ja spotify soittaa hiphoppia.

Nii. Olosuhteet on muuttunu. Totta. Välineet on parantunu. Kyllä. Maalimaki muuttuu. Uutiset kulukee nopiammin. Ja sitä pikasemmin unohtuvat. Mussiikki on muuttunu. Kakskytä vuotta sitte ku leijonat voitti kultaa rokki raikas. Nykyvään joka kevät on virallinen ämmämkisaräppi. Ei mitää pois moiselta mutta se rytmi. Oisko se avvain ? Rokki potkii, hippihoppi laahaa.

Että näin. Ukko rovosoitu. Katotaan miten teijän käy. Ukko otta ny kupin kahavia ja istuu ootteleen. Rennosti. Ni.

14.8.2017 Yleinen

Maanantai. Alakuviikko. Tahamiaa. Illalla vielä oli ajatus lähtiä maakuntaan. Pari kirpparia ja jokun emuukin liikerakkennus oli tarkotus kulukia läpikotasin. Tehhä löytöjä tai sitte ei. Ostaa jonnissortin taimaalaista tahanaa. Jottai masamaalaista. Kurria. Vai onko se karri. Kuitenki. Vaan piolookinen kello herätti jo kuuven aikaa ja aika äkkiä kävi seleväks ettei reissuu tarvi lähtä.

Ensinnäki. Viikollopun reissu on vieny mehuja. Kumma roppa ku ei pallauvukkaa ihan suit sait ja sukkelaan. Muutaman tunnin autossa istuminen ja hiukka runsaampi kävely ottaa verosa. Ja tähän sitte erräällaisena poonuksena nuo näköelimet. Alakaa olleen tilanne se ettei telekkaria ennää katella iliman apuvälineitä. Tai sitte se on tän päivän ropleema. Toivottavasti.

Asiaan. Niin. Päivän teema ? Mistä sitä keksis… Joo. Minä. Itte. Omassa persoonassani. Vaikka monesti tullee mainittua muita ja kehotettua ottamaan muitaki huomioon ni kyllä kai se kaikkein tärkein löytyy sieltä oman puseron sisältä. Vai ? Että jos siellä ei oo kaikki suunnilleenkaa kohillaa ni aikas hankalaa se on muittenkaa asioista huolia kantaa.

Joskus on Ukolla sanottu että pittäis oppia ensin rakastaan ittiään ennen ku voi ees haaveilla toisen rakastamisesta. Niin. Heleppuako ? Eipä juuri. Kuka sitä ny ois koko aikaa taikka ees sillon tällön tyytyväinen ommiin tekemisiisä  ? Tai olemiseesa ylipäätään. Saatikka niinkää pinnalliseen asiaan ku ommaan ulukonäkköösä. Varsinki viimesin kaipaa aikas palijon kehuja muilta.

Vaan kuka se kissan hännän nostaa jos ei kissa itte. Että kehua retostetaaan ittiä minkä keritään. Vai ? Onko se normaalia ittetunnon kohottamista vai kuspäistä ylypeyttä ? Taitaa olla niinku savolaisten kans että vastuu on kuulijalla. Suomalainen luonneha on suhteellisen vaatimaton. Eikä täällä suopiasti katella jos näyttää hyvin menevän.

Vaan mikäs siinä. Kehutaan. Minä oon paras minä. Ei vastaväitteitä. Ei pahota mieltä. Jokkainen on parhaimmillaan omana ittenään. Teeskentely tappaa persoonan. Ja kuka ny haluais olla jottai mitä ei oo. Pelekkä mielikuva. Illuusio. Sellaset ei kauvaa kuki. Kuihtuvat ja unohtuvat. Kertakäyttökammaa. Ni.

 

Sun nun tai

13.8.2017 Yleinen

Sunnuntaiaamu. Herreillä jo kello kuus. Jaa miksikö ? No. Mennään hiukan taaksepäi ni seleviää. Torstai. Piikkipäivä. Ja kortisooni ykkönen. Seurauksena huonot unet seuraavana yönä. Perijantai. Kortisooni kakkonen. Etellisen yön univelan paikko epäonnistuu. Päikkärit vajjaaks. Seuraava yö taas huonoilla unilla. Univaje. Nukkumisrytmi sekas. Reaktio. Väkisinvalavontaa.

Lisämausteena sopassa vutiskausi ja ylleisurheilu. Perjantai-ilta teeveen ääressä. Kesken lähetyksen kyllä väsytti mutta peiton alla ei. Ja tämän lisäksi vielä reissu isolle kirkolle. Kirpparikierros. Siis eilen. Päikkärit taas vajjaaks. Saunan jäläkee illalla kyllä väsytti. Ja keihäsvinnaalia kattuessa jo tuli pilikittyä. Mutta. Peiton alla uni katos.

Mikä ihime siinä on että ku pitäs pysyä herreillä ni nukuttaa ja sit ku sais nukkua ni uni ei tuu ? Eikä tuo ropan perkele oo viiteenkymmeneen vuoteen oppinu millon saa levätä ? Eikö se tajua että ku lyö luukut kii ni sillon nukutaan ? Kai se lääketiete ja kemian teollisuus sitte on mieltä vahavempi. Aivot ei tottele ku on kortisoonia tai jottai muuta myrkkyä suonissa…

Joo. Mutta tuosta kirpparikierroksesta. Tulukaa kaupunkilaiset tänne maalle hakemaan niitä aarteita. Teillä on siellä isossa maalimassanne riistohinnat. Samoja romppeita saa täällä palijon halavemmalla. Ootta siellä siellä kaupungissa unohtanu sen mitä varten ne kirpparit on. Tavarasta irti päästämistä varten. Ei pisnestä.

Eli tyhyjää noissa suurissa paikoissa kiertää hakemassa löytöjä. Pittää kääntää auton keula tuonne maakuntaa kohti. Hintojen lisäks siellä on varmaa parempi muutenki kulukia ku on vähemmä väkiä. Ja kiirettä. Varmaa leviämmät käytäväkki ja vähemmä kärryjä. Toki nuoret perheenäiti saa kiertää kirppareita mutta ne vaunut sais jättää etteiseen.

Jokohan sitä saa julistaa kesän olevan ohi ? On kuulemma rompeja ja summuita myräköitä vesisatteitten kans liikkeellä. Ja kummasti viilenny keli muutenki. Ei taija ennää tarvita aurinkorasvoja eikä hyttysmyrkkyjä. Paitti nää marjahullut jokka rymyää tuolla pitkin mettiä. Vai joko siellä sieniä maasta irti revittä. Ukko tiijä moisesta.

Muuta jospa sitä jatkas pyhäaamua vaikka toisella pannulla kahavia. Hakis lehen laatikosta muka lukemista varten vaikkei nää moista tehäkkää. Heittäytys potslojo sohoalle ja teeskentelis nukkuvaa. Huijais roppaasa ja hymmyilis sissääppäi. Tai sitte vaa kattelis akkunasta ku sattaa vettä. Taikka jottai muuta. Ni.

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Pohintaa…

11.8.2017 Yleinen

Ja enneku alotettaa ni huomautettaa seuraavaa. Allaoleva teksti on Ukon mielipitteitä. Saattaa sisältää asiavirreitä ja jonnisortin rovokaatoitaki. Mutta ei tuotesijottelua. Niiettä jos tuntuu siltä että mennee herne nessuun ni Ukko ei ota moisesta vastuuta. Tarkotus oli ihan ommaa mieltä purkaa ja jos asiasta viriää keskustelua ni poristaan. Soppiiko semmonen ?

Nii. Palijon puhutaan syrjäytymisestä. Moiseen on varmaan monia syitä, jopa lääketieteellisiä. Ja Ukon päässä liikkuva aatosvirta moiseen liittyen saattaa olla monneen kertaan kaluttu mutta tuodaan se juluki kuitenki. Ja kuten yllä tuli mainittua ni saa olla eri mieltä. Vappaus siihen on. Eikä Ukko millää väitä olevasa oikiassa. Eikä ees väärässä.

Mutta. Yks asia mikä Ukon mielestä syrjäytymiseen vaikuttaa on nykynen kasvatussysteemi. Ensinnäki. Päiväkoti. Yhelle hoitajalle on kasattu jopa kaheksan lasta. Nii. Kaheksan. Jälempänä huomaatte kuinka pieni se luku loppupelissä on. Vaan. Lapsia vilisee eestaas. Ei saa huutamalla kauhiasti komentaa saatikka millää muotua kurittaa. Vanahemmat puottaa lapset hoitoon kännykkä korvalla ja kaasuttavat pois. Vastuunsiirto toimii.

Esikoulusta etiäppäi sama linja jatkuu. Vastuu kasvatuksesta siirretää kotua kouluun. Jos lapsi on onkelmakäyttäytyjä ni vika ei suinkaa oo isissä ja äitissä vaan opettajassa. Ja lapsi hymmyilee älypuhelin kourassa ku vanahemmat huutaa opelle ja muille koulun henkilökuntaa kuuluville. Meijän Pirkkopetteri/Harriliisa eijjoo mittää pahhaa koskaa teheny. Koulussa oppinu.

Nii. Vastuu taas. Ja velevollisuuvet. Ne ei kuulu lapsille. Mutta oikeuksia on. Oikeus vaikka kuvata opea ja laittaa se nettiin. Saako ope tehä nii ? Arvakkaapa. Eikä nykyaikaan kuulu sitte ees luokalle jääminen. Että jos lapsen keskiarvo on viijen nurkilla ni ettenpäin vaan. Semmonen ku pukataan ysiltä peruskoulusta ulos ni mihinkäs se suuntaa. Aivan. Kortistoon tukiviitakkoon.

Elikkäs täsä vaiheesa lapsi on eläny iliman kuria. Ku koulussa ei juurikaan opettajilla ennää oo auktoriteettia ja lasten touhuja ei juurikaan oo millää keinolla mahollista rajottaa. Ennenvanahaan tässä ekohti ainaki pojilla oli eessä se valtion koulu. Armeija. Paikka jossa enne tehtiin pojista miehiä. Mutta kai seki on nykyään mahotonta jo senki takia ettei oo enää tyttöjä ja poikia. On vaan Matti ja Minna. Ja Mattiminna.

Nii. Kakstoita vuotta koulua. Pakollista. Kenties lukio. Amis. Tai mitä korkeakouluja ne nykyään on. Koulujen nimekkää tähän kenttää mahu. Lyhenteet kyllä mutta ne kuulostaa lähinnä laporatoriokoelistan tekstiltä. Armeija. Ja mitä meillä on ? Nuori joka ei oo koskaan ollu velevolline tekemää mittää. Ei oo kokenu kuria. Vaan se armeija. Ukko nauraa moiselle nykymenolle. Ei saa ees taaksepoistuttaa. Taistellaan tietokonneilla. Kele.

Nii. Tämmösen pumpulimassan läpi ku se nuori työnnetää tähgän kylymään ja raakaan maalimaan ni oisko moisella jonkillainen mahollisuus jopa syrjäytyä. Ei oo annettu mitää elämänhallintatyökaluja. Tai ois annettu mutta ku ei välttämättä kiinnostanu ottaa vastaa. Se ku ois saattanu vaatia työtä. Nii. Nuori aikuinen ottais mielellää rahat vastaa mutta jos se vaatii jotain raatamista ni ei kiitos. Tuet kyllä kelepais jos ossais täyttää lomakkeet.

Joo. Jospa täsä oli soopaa riittävästi. Ukko valamistautuu ny ottaa moitteet vastaa. Mutta muistuttaa samalla että kysseesä on Ukon hiukan väritetty ja kenties jopa liijoteltu mielipije. Ollaa eri mieltä jos ollaa mutta annetaan asioitten tapella. Ei henkilöitten. Sillee saahaan aikaan keskustelua. Ja sillä tavalla voi jopa olla että parannuksia saatas aikaseks. Ehkä. Ni.

 

Liikenne

10.8.2017 Yleinen

Nonnii. Ottakaas ny hyvä asento. Tullee raskasta asiaa. Ja äärettömän tärkiää. Ukko kävi tännää isolla kirkolla piikillä. Ajeliu ihan mittariautolla. Ni oli sitte normaalia enemmän aikaa tehä havaintoja ympäröivästä maalimasta. Ja loppupäätelmänä tuli semmonen tunne että oikeen pelottaa noitten pienien maamme tulevaisuuksien liikkuminen tuolla isossa maalimassa.

Nii. Liikenne. Säännöt. Toisten huomijoon ottaminen. Ei voi kehua. Ja eikä ees voi osottaa sormella mittää tiettyä ryhmää tiellä liikkujista. Autoilijat ajeli ylinoppeutta. Teki järettömiä ohituksia. Käännytää iliman vilikkua. Mopoilijoitten värkit kulukee liijan lujjaa. Eikä niissäkää näy suuntamerkkejä. Eturenkaat sentään pysy maassa. Olipa yks tulla auton alle ku ei pää käänny eikä oo peiliä.

Pyöräilijät sentää jotenki täällä maalla ajavat siellä missä pittää. Vaan heti sairaalan pihalla Ukko meinas moisen alle jäähä Ei huomannu se ajuri Ukkoa. Mahtoko johtua suuresta noppeuvesta vai korvalla olleesta kännykästä. Jaa-a. Kumpikohan lie vaarallisempaa kännykkä yhistettynä pyöräilijän tai autoilijan korvaan ? Taitaa toki vaan toinen olla lailla kielletty.

Autoilijat niin. Ja se ylinoppeus. Jokkainen joka hallittee ojalan laskuoppia ni saa nyu tehtävän. Jos ajomatka on sata kilometriä ja ajomppeus kaheksankytä. Mikä on ajoaika ? Ja vastaavasti jos noppeus nostetaan sataseen ? Ja vertaillaa sitten vaikka vastaavilla noppeuksilla mutta ajomatka vaan viiskytä kilsaa. Ukko väittää ettei moisesta ajan säästöstä oo suurtakaa hyötyä.

Eli. Ny ku koulut taas alakaa ja tien varsilla liikkuu pieniä ihimisen alakuja ihan ensimmäisiä kertoja ni vastakkaa viisaammat vielä yhteen kysymykseen. Kuinka voijaan olettaa heijän oppivan ja toimivan sääntöjen mukkaa jos aikuisekkaa ei sitä tee ? MITEN  ? Sillä jos Ukko ei ny oo pahasti väärässä ni nämä lapset seuraa isompien malleja. Matkii. Se on osa oppimista. Ni.

Koepäivä

9.8.2017 Yleinen

Sori. Aluks oli tarkotus kirijottaa aamulla. Ohi män. Sitte oli meniniki paikata moinen moka päivällä mutta sekkää ei onnistunu. Ja ny ku iltapuuhien lomassa oli istumassa konneen ääressä ni aina tuli jottai. Paitti ny. Että olokaa hyvä ja kärsimystä vailla. Suuria kysymyksiä eijjoo tännää tarkotus käsitellä. Tai. Mikä on kellekki iso ja mikä ei. Vaan etiäpäi niinku se mummo.

Elikkäs. Aamulla oli verikokkeet. Alakaa tuo suonipolitiikkaa olla jo voimien koitosta. Kirjaimellisesti. Ku hauviksesta otetaan verta. Tai tietenkää siitä lihaksesta vaan liki. Pitänee taas lääkärin kans neuvotella ku törmätään. Ja pitänee tuosta ärrän rytmistäki porista. Että ku se arvo on koholla ni pitäiskö pittää vaan yks lepoviikko kuurien välissä.

Uusia aioja kokkeisiin tuli kans varattua. Ja postin väriset pullot ens viikon kerräystä varten. Tarjosivat pussiaki moisille mutta johan Ukko on noita kannellu ja mitä sitte jos joku näkkee… Jos pahottavat mielesä ni omapa on. Siis mieli. Ukko eijjoo tautia piilotellu. Ei ennen eikä eikä nyt. Eikä tulevinakaan aikona. Vaikka se jopa tuntuu toisia ärsyttävän.

Nii. No. Tekis mieli monta lausetta taas kirjottaa moisesta jonnijjoutavuuesta. Ku oikeesti ny. Jos joku sannoo jottai tai laittaa kuvan nettii. A se on niitten asia. Ja b miten ihimeessä loukkaantua asiasta joka ei ittelle millään lailla kuulu. Ei sen kummempaa. Vaan kävi Ukko hammaslääkärissäki. Jännää. Paikka oi irronnu ni siellä oli alla reikä. Mystistä. Vai onko ?

Mutta. Ny ollaan jo illassa ja kohtapuoliin alakaa se vakituine jo melekeen ruttiiniks muovostunu operaatio tuolla saunan puolella, Että pittäis saaha ne kivet lämpimäks ja koppi kuumaks. Kuulemma ei sitte sais olla siellä ratio auki vaan ei kai sitä lasketa jos se on kylypyosastolla auki ? Eihän ? Ei Ukko sentää kaijuttimia sinne löylyhuoneeseen oo asentanu. Ni.

 

 

Rytmejä

8.8.2017 Yleinen

Tiistaiaamu. Herräys ehkä hiukan liijan aikasin. Tais olla jottai kuutta käyvessä. No kai sitä kahavilla jotenki pyssyy herreillä päikkäreihin asti. Hih. Joinaki päivinä sitä tuntuu ettei juuri muuta ehi tekemäänkää ku nukkumaa. Jännittävvää tää lääkkeen vaikutuksen heiluminen. Toisina päivinä virtaa ku siinä kuulusassa pikkukylässä. Joskus taas kaikki enerkia mennee herreillä pysymiseen. Nukkumisellaki ku on rajasa.

Nii. Rytmi. Unirytmi. Ateriarytmi.  Askartelujen summuitten touhujen rytmitys. Ja mikä tällä hetkellä on vaikeinta ni tuo ajamisen ajotus. Leikkausta ootellessa sumusuus silimissä on välliin sitä luokkaa että rattitouhut täytyy unohtaa. Niiettä katellaa taivaalle ja tunnustellaa sisäelimiä. Jos pilivet on sopivassa asennossa ja roppa hilijanen ni eiku jalakaa suoraks tojotan ratin takana.

Just. Telekkarissa juttelivat kantasolusiirrosta. Luovuttajarekisteristä. Siitä Ukko ny sannoo sevverran että jos joku miettii että onko se paikallaa ja kuinka sallaista se on. Ukko sannoo että on. Ei oo kuulkaa kauvaakaa ku Ukko yritti kysellä omasta operaatiosta. Kertovat ettei luovuteta tietoja. Ei nimiä. Ei kotimaata. Ja olikohan jopa nii ettei kerrota mikä kapistus siellä kinttujen välissä on. Että on salaista. Mutta äärettömän tärkiää. Liittykää.

Jassoo. Kai sitä pittäis noukkia kissat häkistä ja lähtä ylläpitämään sosiaalista verkkua. Ruokakaupassaki pitäs käyvä. Akka kirjotti lapun josta Ukko ottaa kännykkään kuvan ja tsuumaa. Hih. Vaan piru vie joku päivä mennään kauppaan lapun ja kans. Iliman laseja. Päätetty. Kolome viikkua leikkaukseen. Nää on niitä juttuja joissa ei anneta periksi. Syöpä on yhen sortin sottaa jossa on monellaisia taisteluja. Osa hävitää. Osa mennee tasan. Ja siktte on murskavoitot. Hih. Eiku. Ni.

 

Uskomista…

7.8.2017 Yleinen

Juuh. Viikolloppu takana ja kirjottamista hiukan vähemmän. Mielenkiintonen kokemus näin vuosien varrella kertyneestä plokijutuista. Siis kohta kolome vuotta lähestulukoon päivittäin naputetuista enemmän ja vähemmän tärkeistä asioista. Ukko huomaa ettei olekkaa ihan niin kauhian koukuttunu tähän touhuun. Voi jopa harkita parin kolomen kerran viikkotahtia. Koska esimerkiks kissat on aika monneen kertaan mainittu. Vai mitä ?

Tunteita tuli naputettua näytölle ja niitä on aina hyvä toki käsitellä. Pöytälaatikossa ne ei kettää auta. Varsinkaa sitä joka ne sinne tunkee. Paperi on toki yks vaihtoehto purkaa moisia mutta kuten moni sanoo keinot on monet. Kirjoitus. Puhe. Toiminta. Nii. Ainahan voi vaikka hypätä pyörän selekää ja ajella maita ja mantuja samalla aatosmaalimaasa puhistaen. Mutta aina on keino joka jollekki soppii. Johon uskoo.

Nii. Usko. Uskonto. Jumala. Ensinnäki. Henkilökohtasia juttuja. Maalima on täynnä kaikellaisia uskomuksia ja niihin uskovia. Henkisen otteen saaminen toisesta on jollekki elinkeino. Kerätää mammonaa jollaki keinolla koukkuun saavuilta heikompimielisiltä. Näin kai sen voi kärjistää. Koska kai jokainen uskomuslahko ja suunta pyrkii jollain keinoin kerräämään rahhaa. Ihan ristillisistä kirkoista alakaen. Jos ei muuhun niin hienoihin temppeleihin. Tai kirkkoihin.

Eli. Mikä saa kenekki uskomaan ja mihin ? Toivo paremmasta ? Kuoleman jäläkeinen paratiisi ? Haave toive. Niin. Mielikuvat. Ihimisen keksimät. Mikä on se jumalaksi ylennetty asia. Voima. Hahmo. Dnnevvanahaa uskottii luontoo. Voimaelläimiin, Sitte joku keksi ison kirijan ja siihen monia viisauksia. Omasta mielestää. Tai omia tarkotusperiään varten. Ahaneus. Mammonan haku.

Onhan se raamattu toki kaunis kirja. Sisältää monta viisasta ajatusta. Mutta kaunokirjallisuuven helemi se eijjoo. Jos moista opusta ei ois olemassa ja nyt kirjotettas ni tuskin ois pestselleri. Aika monta epäjohonmukasuttaa sisältää moinen opus. Mutta. Jos siihen uskoo ni ei se oo Ukolta pois. Jos siitä saa voimaa arkeen ni hyvä niin. Jokkaisella on oikeus omiin ajatuksiin ja uskoihinsa.

Entäpä Ukko sitte. Uskooko ? Jumalaan ? Ei. Johonkin ylempään voimaan ? Ehkä. Kohtalo ? Karma ? Ennaltakirjotettu ? Tuskin tätä näytelmää kukkaa on etukättee raapustanu. Aatelkaa ny. Meitä on täällä miljarteja. Meleko paksu teksti ois se. Että tuskimpa. Eikä tuolla piliven reunalla kukkaa pysty istumaan. Usko johonki on jokaisen korvien välissä. On se sitte karhu tai kivi. Jumala tai enkeli.

Kiitos ja anteeksi. Ni.