Selaat arkistoa kohteelle puhetta maalla.

LÄHETÄÄNKÖ MEHTÄKÄMPÄLLE?

14.2.2016 Yleinen

Maatilalla olen monesti huomannut, että suomenkieli ei ole lainkaan niin vaikeaa, kuin uskottelemme itsellemme. Tytöt lähtivät ensin hevosten kanssa maastolenkille ja sanoivat lähtiessään koiralle, että ”Sinä jäät kottiin.” Mikä suru ja vaikerrus!!!! Ja kun tytöt eivät heltyneet vaan painoivat ulko-oven kiinni ja suunnistivat tallille, tuli koira anelemaan emännältä ovenavausapua. Emäntä sai puolestaan isännän heltymään ja kahvihetken jälkeen isäntä kysyy koiraltaan, että ”Lähetäänkö mehtäkämpälle?”. Ihan normaalilla äänellä ilman mitään kehonkielen korostusta. Ja etteikö ymmärtänyt??? Voi elämän kevät! Matka metsäkämpälle, ensin auton takakontissa ja sitten tarpoen lumihangessa pitkin metsätietä, peltopolkua ja lopulta metsäpolkua on jotain niin upeaa, jota parempaa on koiran hankala kuvitellakaan. Kun perillä sytytetään takkaan terassille tuli, (juuri niin…metsäkämpän lasiterassilla on suuri takka) ja jaetaan eväät on isännän ja koiran ymmärrys elämän tarkoituksesta yhtälainen.

Muutama vuosi sitten, kun meillä oli vielä lypsylehmiä, oli navetalla talvella varottava käyttämästä sanoja ”pihalle” ja ”ulos” kesken lypsyn, mikäli ilmat eivät olleet suosineet lehmien ulkoilua. Jos ilma oli vähän siinä ja tässä, ja halusimme neuvotella, päästetäänkö lehmät ulos tänään ja jos, niin laitetaanko heti aamulypsyn jälkeen vai vähän myöhemmin, oli keskustelu syytä käydä tankkihuoneessa. Ja vaikka isäntä oli tätä työtä tehnyt jo kymmeniä vuosia, yllätti tuo miesten logiikka yhä välillä väärässä hetkessä. Kun muutama lehmä oli vielä lypsämättä ja lypsykoneet ns. ”alla”, kuuluttaa isäntä toiselta puolelta navettaa, että ”Laitetaankos sitä lehmät tänä päivänä ulos?”   …. …. …. Tsiit, suuh, piih, kolin kolin…  …. … Useampi kone kerralla maahan ja loputkin yrittää heittää koneensa mäkeen, että ehtivät varmasti mukaan!!!! On sitä vaan isännällä tuuria ollut, kun on saanut näin pitkämielisen vaimon. Muutoin tuossa olisi saattanut tulla vaikka miehelle ongelmia. Nyt kuitenkin jäi todistettavasti eloon joka kerrasta.

Otimme vaihto-oppilaan Saksasta. Eurooppalaisille tuo suomenkieli on vissiin vähän hankalampaa oppia kuin useammat muut kielet. Siksi aloitimmekin vaihtarimme kanssa ”laputtamisen”. Koti oli täynnä lappuja, joissa luki esineen nimi. Myös koulunkäyntiin liittyvät sanat pyrittiin opettelemaan pian, kuten: ”ruokatunti, välitunti” jne. Meille oli kerrottu, että parasta nuoren kotiutumiselle on, mikäli he voivat kokea kuuluvansa yhtälaisesti perheeseen. Eli kotityöt oli jaettava tasan. Ja koska meillä kotitöihin kuuluivat tytöillä myös hevosten hoito ja tallityöt, jaettiin nekin tasan. Ainakin meidän perheessä jälkikasvu on osoittanut uskomattoman huonoa muistia, sillä koskaan ei näytä olevan selvää, kenen vuoro on juuri tänään tehdä jotain. Kaikesta opettamisesta ja valmistautumisesta huolimatta ensimmäinen, täysin ymmärrettävä suomenkielinen lause jonka vaihtarimme oppi selvällä suomenkielellä, jopa oikein painottaen oli : ”Ei ole minun vuoro!”