Selaat arkistoa kohteelle psykoterapia.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Sairasloma

16.9.2017 Yleinen

Välivuosi –nimike vaihtui jo välivuoden ensimmäisten viikkojen aikana lääkärien toimesta sairaslomaksi. Itselleni välivuosi oli mieluisampi termi, mutta sairasloman johdosta minulla ei ollut lupaa tehdä mitään yhteiskunnan normaalin pyörän pyörittämiseksi. Se pyörä jatkoi pyörimistään ilman minua. Sairaslomaa – tai mieluisammin ilmaistuna välivuotta kesti tasan vuoden, ja vaikka sen myötä keräsin paloja joita en ennen uskaltanut vilkaistakaan, niin sen kesto kuvasti konkreettisesti sitä, mihin tilaan minä olin itseni ajanut.

Välivuoteni aikana tapahtuneen itseni keräilyn ja sairaushistoriani ymmärtämisen lisäksi minä rauhoituin sen myötä ensimmäistä kertaa elämässäni täysin. Uskon, että sellainen syvä rauhoittuminen ei olisi ollut minulle lainkaan mahdollista ellei koko elämäni ympärilläni olisi rauhoittunut ensin.
Rauhoittumisen myötä löysin aktiviteetteja joihin yhdelläkään yhteiskunnan pyörityksessä heittelehtivällä ihmisellä ei olisi minun mittakaavallani toteutettuna aikaa. Minä kuuntelin levyjä ja artistien tuotantoja alusta loppuun, askartelin syntymäpäiväkortteja vuodeksi eteenpäin ja luin Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Toisinaan unohduin aktiviteettieni pariin päiväkausiksi ja ne latasivat akkujani unen lailla. Toisinaan taas jouduin huomaamaan että edes ne, toisina päivinä niin hienosti stressistä ja kiireestä vapauttaneet pienet asiat eivät pitäneet poissa Anoreksian iskuja tai päälleni hyökkääviä elämänhalun pois huuhtovia aaltoja. Samalla kroppani kärsi sairasloman vaatimasta paikallaan pysymisestä eikä mieleni suinkaan aina jaksanut keskittyä uuteen, rauhalliseen elämäntyyliini. Aika ajoin minun piti menneisyyteni ja sairauteni tutkimisen sijaan keskittyä vain lähikuvaan: Kerätä niitä palasia jotka olin vasta hiljattain, ennen sairaslomani alkua rikkonut.

Pimeydessä välähtävien valon pilkahdusten ja elämänhalun jatkuvan takaa-ajon joukossa hyvät hetket syntyvät monesti yllättävän pienistä, kauniista asioista. Kun mieltä malttaa taistella vapaaksi, muodostuu yksi silmät hyvyyteen avaava asia kerrallaan kauniit rappuset joita pitkin syvästäkin kuopasta pääsee kiipeämään ylös kun ensin malttaa rauhoittua.

4.11.2016, Perjantai klo 21:19
”En tajua sitä että talvi on tullut. Elämäni on pysähtynyt melko lailla välivuosipäätökseni jälkeen. Olen ollut niin pysähtyneenä että jotenkin luulin syksyn jatkuvan ikuisesti. Nyt on vaan hassua että ensilumi tuli eikä se tunnu miltään muulta kuin kaukaiselta, vähän kuin se olisi tullut jossain muussa todellisuudessa. Mutta siellä se on ulkona. Talvi. Kertoo minulle että liikutaan taas eteenpäin… Päivä päivältä.”

13.12.2016, Tiistai klo 21:22
”Olen nyt asunut vanhempieni luona. Se on ihan ok, ymmärrän syyn. Päivisin en tee fyysisesti juuri mitään. En saa. Sydän voi pettää. Hassua kyllä, koirista on ollut paljon iloa. Ne nauttivat siitä että joku on niiden kanssa kotona… Ne ei saisi tulla sänkyyn mutta minä otan ne välillä sinne ihan vain siksi että voin painaa pääni niiden pehmeisiin turkkeihin. Minusta tuntuu kuin ne tietäisivät miksi makoilen niiden kanssa sängyssä päivät pitkät. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka valloittavia ovat minun karvaiset ystäväni.”

”Tänään saan olla yön kotona koska huomenna aamulla on psykoterapia ja se on heti seuraavassa risteyksessä minun kotikadustani. Et uskokaan kuinka hyvältä tuntui tulla kotiin. Minua oli vastassa puhdas, rakas asuntoni. Kodin tuoksu. Oma piilopaikkani. Ymmärrän täysin miksi en saa nyt olla täällä täyspäiväisesti ja tiedän itsekin että täällä jatkuvasti yksin oleminen voisi päättyä huonosti, mutta olen iloinen tästä minussa heräävästä tunteesta kun avasin kotioveni ja tiesin että saisin olla täällä aamuun asti. Lapsuudenkotini on minulle nyt välietappi josta on mahdollista päästä kahteen suuntaan: omaan kotiini tai sairaalaan. Arvaa kolme kertaa kumman valitsen.”

”Tuntuu siltä kuin kaikki täällä odottaisi minua. Normaali elämäni ja tulevaisuuteni asuu täällä, ja se kaikki on pysähtynyt paikoilleen kuin joku olisi painanut pause. Hyppään siihen kun olen valmis. Sitten painan play, ja alkaa tapahtua vain hyviä asioita.”

 26.1.2017, Torstai klo 16:30
”Olen ahdistunut ja levoton. Kädet tärisee. Alavatsa kasvaa. Haluaisin juosta, hikoilla, tanssia ja luistella tai mennä Koroisten ristille tai jotain. Edes jotain. Ihan mitä tahansa muuta kuin pysyä paikoillani. Olen jo imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja vaihtanut lakanat… Minulle sallitut ruumiilliset aktiviteetit alkavat loppua kesken ja tunnen räjähtäväni. Huimaa ja tärisyttää. Mieli huutaa. Miksi tärisen näin paljon? Mistä tämä olo tulee? Tuntu kuin olisin ottanut lääkkeet väärästä purkista.”

30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia täysin uudella otteella. Valitsen päivittäin yhden artistin ja kuuntelen sen koko tuotannon. Makaan vaan kuulokkeet korvilla ja kuuntelen. Yirtän kuunnella analyyttisesti ja oppia. Välillä vaan horrostan. Se on mieltä avartavaa. Koska minulla muuten olisi aikaa tällaiseen ellei nyt? Tällainen kuunteleminen opettaa myös tuntemaan artisteja aika hyvin. Musiikki kertoo enemmän kuin yksikään elämänkerta tai artikkeli.”

”Nautin siitä että voin tehdä asioita joihin minulla ei normaalisti olisi aikaa. Teen sitä kaikkea tappaakseni sairaslomapäivät jotka eivät tunnu loppuvan… Mutta ei se aina edes tunnu tappamiselta. Rauhoittumiselta vain.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta… Vartaloni ei pidä siitä. Hartiat ja selkä huutavat liikkumisen tarvetta. Pää särkee. Kunpa voisin tasapainottaa paikallaoloa jotenkin. Huomenna aijon ehdottaa että voisimme mennä yhdessä kuntosalille. Ei mitenkään erityisemmin urheilemaan tai tekemään sellaisia äärirajoille vieviä hikiliikuntasuorituksia mitä normaalisti tekisin, vaan saamaan hieman liikettä kroppaani. Sellaista liikettä joka auttaisi sekä henkisesti että fyysisesti. Se tukisi henkistä tasapainoa ja pitäisi kroppani kunnossa. Enkä nyt siis puhu mistään ulkonäöllisistä asioista, vaan minusta vain tuntuu että kroppani hajoaa käsiin kun en käytä sitä. Ihmistä ei ole tehty vain istumaan tai makaamaan. Ja jos joku tulisi minun kanssani sinne salille, niin Anoreksia ei pääsisi muuttamaan motiivejani ja sitä kautta toimintaani. Sydämeni ei kestäisi kunnon treeniä, se on varmaa. Ja minä en halua kuolla Anoreksian takia vuosien taistelemisen jälkeen. Sitä iloa en sille suo.”

 2.2.2017, Torstai klo 16:48
”Lääkäri sanoi että leposykkeen pitäisi olla ihan vähintään alle 90 että saisin edes mennä kävelylle. Blah. Minulla oli mielessä jo uiminen ja kevyt painojen nostelu… Pitää olla kärsivällinen, tiedetään. Ja yritän koko ajan, mutta se on niin kovin turhauttavaa odottaa asioita jotka tapahtuvat niin hitaasti. Joskus tuntuu että ne eivät tapahdu ollenkaan ja samalla pelkään niiden tapahtumista. Sellaista tämä on. Menen imuroimaan.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Ajattelin nyt mennä imuroimaan. Täytyy saada kroppaan liikettä tai ei aivotkaan toimi… Ja imurointi nyt vaan sattuu olemaan ainoa vaihtoehto jolla pystyy hieman kiertämään liikuntakieltoa. Sillätavalla TERVEELLISELLÄ tavalla. Lisäksi; on helpompaa elää kun on siistiä, ja samalla koen että maksan vanhemmilleni hieman takaisin siitä että asun täällä taas.”

 9.2.2017, Torstai klo 20:28
”Sanelen tätä tekstiä kännykkääni. Kirjoitan sen puhtaaksi kun pystyn. Minulla on jo viikkoja ollut käsi kipeä. Nyt se on äitynyt niin pahaksi että kyseessä on jännetuppitulehdus. Se tarvitsee lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä kuin minulta olisi viety kaikki loputkin. Minua on niin kauan jo ahdistanut se, etten voi liikkua. En saa edes kävellä ilman seuraa, ja senkin kanssa varovasti. Olen pitänyt itseni kasassa piirtämällä ja kirjoittamalla ja nyt en voi tehdä sitäkään. Elämäni sisältö alkaa valua mitättömäksi. En halua edes ajatella sitä mitä teen huomenna, koska en saa tehdä mitään. En voi tehdä mitään. En jaksa enää vastaiskuja. Jännetuppitulehdus on pienenpieni asia tässä maailmassa, mutta minulta se juuri tuhosi viimeiset rippeet elämisen arvoisesta elämästäni.
En haluaisi ajatella sitä mitä ajattelen… Halusta huolimatta olen kuitenkin useampana päivänä ajatellut itsetuhoisia juttuja. Sellaisia, että murtaisin esimerkiksi jalkani jotta tälle paikallaololle ja elämän pysähtyneisyydelle tulisi jokin selkeä, nähtävillä oleva syy. Sellainen, ettei minun tarvitsisi arpoa mitä ajatusta kuuntelen tai vastata niihin kysymyksiin jotka pääni sisällä kysyvät: Miksi et vaan lähde ulos juoksemaan? Jos jalkani olisi poikki, se ei olisi edes vaihtoehto. Ja nyt on tämä… Kivulias mutta mitätön vaiva, joka leikkaa elämästäni vain sen osan jota nyt eniten tarvitsin. Kukaan ei voi ymmärtää millaista tämä on, eikä kukaan voi lohduttaa minua. Ehkä en edes kaipaa lohdutusta. Tuntuu ettei sellaista ole olemassa tänään. Haluan vain vaipua kuoppaani hetkeksi ja yrittää sitten taas sen jälkeen löytää tähän kaikkeen jotain tolkkua. Keksiä joku keino. Niinhän minä aina keksin… Lopulta. Toivon ainoastaan että siälytän haluni keksiä sen keinon, koska nyt tuntuu siltä että haluaisin vain päästää irti.”

 10.2.2017, Perjantai klo 21:00
”Elämä heitti ensin päälleni suuren kivenlohkareen. Selvisin siitä, tai ainakin melkein selvisin. Tai ainakin uskon ehkä selviäväni. Ainakin toisinaan uskon… Jokatapauksessa; nyt se elämä heittelee minua pienillä, mutta todella terävillä pikkukivillä. Vaivuin eilen epätoivoon, ja tänään haluan nousta sieltä ylös. Juurikin siitä syystä, että en halua että ketään saa minun elämästäni yliotetta. Jos joku ylempi voima on päättänyt kurittaa minua jatkuvasti, en tahdo alistua sille. Tahdon olla ovelampi. En voi liikkua, en piirtää, en kirjoittaa, en käyttää tietokonetta. En edes soittaa pianoa tai demottaa. Arvaa mitä minä aijon tehdä? Alan meditoimaan.”

 11.2.2017, Lauantai klo 20:45
”En taistele enää ainoastaan sairauttani vastaan. En taistele enää vain saadakseni lautasen tyhjäksi. Taistelen joka päivä elämänhaluni puolesta. Yritän keksiä sille aktiviteetteja ja mielekkyyttä kuin jokin huvimestari, mutta tunnen kuinka se alkaa hiipua. Elämisen alkamisen odottaminen voi kestää enää kauaa. Yritän tehdä sairaslomasta elämää, mutta ei tämä ole minun elämääni. Ei sellaista elämää jonka minä valitsisin, mikä on ironista, koska yksinkertaistaen voisi sanoa että itsepähän olen valintani tehnyt. Siis ne valinnat joiden kautta olen tässä pisteessä juuri nyt. Elämän muuttamisen mahdollisuus ehkä motivoi syömään, mutta niin kauan kun selkeää muutosta ei tapahdu, ottaa elämänhaluni askeleita kauemmas ja kauemmas minusta.

”Meditoinnista on ollut apua. Se on kuitenkin haastavaa sekavassa mielessä. Ajatukset harhailevat helposti ja asiaan kuulumattomat ajatukset pitäisi meditoinnissa osata siirtää lempeästi pois tieltä. En ole varsinaisesti tottunut olemaan lempeä itselleni. Lisäksi ajattelen sitä pois tieltä siirtämistä visuaalisesti, ja sitten alan miettimään miltä näyttää, kun turha ajatus lipuu pois. Meneekö se oikealle vai vasemmalle, vai ylös vai alas? Vai haihtuuko se? Ja sitten pitäisi osata siirtää pois ajatukset siitä, miten kaikki siirtyy pois… Yöt ovat edelleen pahoja, mutta toivon että saisin otteen siitä pahuudesta.”

 12.2.2017, Sunnuntai klo 9:57
”Päivän tapahtumat ilmenevät hassun selkeästi painajaisissani. Yleensä unet monimutkistavat päivän tapahtumia ja upottavat tunteita, pelkoja ja ajatuksia mitä oudoimpiin ympäristöihin. En tiedä miksi, mutta minun painajaisissani edellisen päivän asiat tuntuvat esiintyvän painajaisen valossa (tai pikemminkin pimeydessä) omina itseinään. Painajaiset heittävät asioiden päälle vain kauhun verhon, mutta muuten ne eivät pukeudu unien kummallisuuksiin. Ehkä se johtuu elämäni pysähtyneisyydestä… Ehkä se saa aikaan sen, että edes painajaisillani ei ole mielikuvitusta pukea mieleni syövereitä varioiviin vaatteisiin.”

 15.2.2017, Keskiviikko klo 23:30
”Alan olla rikki näistä öistä… Yritän hallita mieltäni ennen nukkumaanmenoa mutta ei se ole taattu ratkaisu varsinkaan niin kauan kuin vasta harjoittelen sitä. Olen niin loppu. Aina kun vaihdan kylmästä hiestä märkiä yövaatteita keskellä yötä, minua itkettää ja puistattaa. Samanlainen olo on aamuisin…
Kuuntelin tänään Sealin tuotantoa ja horrostin. Yritin onkia silmäluomiani auki mutta ne eivät halunneet tarttua syöttiin. Niistäkin on tullut raskaat ja turvonneet. Tänään kirjoitan mielenhallintaa ylös. Se tulee tässä: Kauppareissu, epämiellyttävä ympäristö. Mies hassun hatun kanssa, punatukkainen poika ja pyörätuolimies. Puolikas kevätkääryle liikaa… Tuska tekemättömyydestä, luovia ideoita, kyvyttömyys toteuttaa mielikuvia. Simply Redin viimeinen levy, vaikea keskittyä, väsymys. Luontevin mahdollinen keskustelu äidin kanssa, hassuttelua, aidon hymyn poikasia. Asioiden tiedusteleminen uteliaisuudesta ja tiedon janosta. Väsyneitä ajatuksia huomisesta. Kipu käsissä, viestejä Fiialta. Halu vastaamiseen, käsissä estävä kipu sen tekemiseen. Haaveet paremmasta yöstä ja silmäluomia raskaannuttava unen tarve. Tarpeeseen vastaaminen. Mukana skeptisyys kohdistuen onnistumiseen, ja pelko epäonnistumiseen.

 17.2.2017, Perjantai klo 20:05
”Tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan muistan nähneeni näin lähellä kaupunkia. Istun autossa matkalla kotiin. Käytiin Salossa mumman ja vaarin kanssa. Olen päättänyt että yritän lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen mihin pystyn: siitä tulee sisältöä elämään. Ja olen enemmän kuin iloinen että lähdin! Minulla on ihanat mumma ja vaari, ja heidän kanssaan on hyvä. Tämän sairasloman myötä me ollaan vähän niin kuin kaikki kolme nyt eläkkeellä.”

 22.1.2017, Keskiviikko klo 22:30
”Siellä sataa lunta. Paljon lunta. Sain mennä kävelylle äidin ja koiran koirien kanssa ja kasvoille satavat ja ripsiin tarttuvat hiutaleet tarttuivat samalla kaikkeen positiiviseen mitä sisälläni vielä on. Kun kylmät untuvat sulivat kasvoilleni, minua hymyilytti.”

 24.2.2017, Perjantai klo 15:14
”Menin katsomaan Joutsenlampea Helsingin Oopperaan. Menin yksin. Miksi ei? Olen edelleen haltioissani. Juuri tällaiseen haluaisin sairaslomani käyttää. Jos voisin, istuisin siinä salissa katsomassa kaiken mahdollisen. Miten jokin urheilun ja taiteen yhteentörmäyttävä laji voi olla niin esteettinen? Minusta tuntuu että kirjaimellisesti haukoin henkeäni kun prinssi lopulta kantoi joutsenprinsessansa savun keskeltä etunäyttämölle ja yleisö räjähti aplodeihin. Sain baletista irti juuri sen tunteen mitä hain: Maailmassa on ihmeellisen kauniita asioita, täällä kannattaa pysyä.”

”Baletin jälkeen me vaan hengailtiin Fiian ja sen kavereiden kanssa musatalon aulassa pikkutunneille saakka. Fiia kutsui sitä ’kellumiseksi’. Se on sellaista, että jää vaan ilman suunnitelmia notkumaan jonnekin hyvien tyyppien kanssa. Minun pitäisi ehkä kellua enemmän.”

 27.2.2017, Maanantai klo 21:23
”Sain vapaalipun Finnkinolle joten lähdin tänään elokuviin ypöyksin. En ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. Se oli vielä päiväleffa, joten koko sali oli yksin minun. Kaikki muut on kai töissä ja kouluissa. Levitin kaikki tavarani viereisille penkeille ja nostin jalkani edessä olevan penkin selkänojalle. Halusin hyppiä tuolilta tuolille ja tehdä varjokuvia projektorin edessä.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Hyvien viikonloppujen jälkeen maanantait ovat tappavia. Haluaisin pystyä elämään viikon yli viikonlopun voimalla mutta se ei enää toimi niin. Arki alkaa vaikka minulla ei ole sellaista. Silmänräpäyksessä kaikki ihmiset ympäriltäni katoavat omiin elämiinsä ja minä jään niin yksin. Minun seurakseni jää fyysinen kestämättömyys joka jaksaa muistuttaa siitä että minun olisi pitänyt istua tai maata myös viikonlopun päivät. Sitä ei kiinnosta millainen olo mielelläni on, eikä sillä kai enää edes olisi väliä koska minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Ikään kuin lipuisin ’arjen’ yli ilman omaa elämää, ja sitten viikonloppuisin saisin lainaksi siivuja muiden ihmisten elämistä.”

 8.3.2017, Keskiviikko klo 22:52
”Sää. Hassua miten siitä tulee täysin yhdentekevää kun elämä jää paikoilleen. Saatan ilahtua lumesta kun pääsen ulos, mutta tavallisesti istun sisällä ja ulkona tuiskivat säätilat ovat minulle kuin taulu. Niitä voi katsella, mutta ne eivät konkreettisesti kosketa minua.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Nukuin viimeyönä huonommin kuin huonosti. Niin huonosti, että jopa huonojen öiden painajaismaisessa suossa se erottui negatiivisesti joukosta. Aamulla päässä jyskytti unien rippeet. Panadol oli ainoa keino selviytyä aamupalasta uusille unille.”

”On hankalaa selviytyä edes sairaslomasta kun nukkuu niin huonosti kuin viimeyönä. Välillä tuntuu siltä, että voisin paremmin ja pirteämmin jos en nukkuisi lainkaan yöunia. Koko päivän kuitenkin vain odotan että saan mennä nukkumaan… Mikä on ihan kieroon kasvanut yhtälö, koska yöt ovat niin kauheita että en todellakaan odota niitä kauhuja. Olen vain väsynyt. Ja siksi, yöllä odottavista hirveyksistä huolimatta päivän loppuminen tuntuu syvältä uloshengitykseltä. Helpotuksen huokaukselta. Samalta tuntui kun iskä tuli tänään yläkertaan. Ei hän yleensä käy yläkerrassa, ellei sitten vetämässä leukoja aulan tangossa. Äsken hän kuitenkin juoksi portaat tömisten tänne ja kahmaisi minut hymyillen isoon halaukseen. Se oli juuri sellainen halaus, mikä kertoi kaiken ilman sanoja. Lapaluuni lähti vähän sijoiltaan ja normaalisti olisin valittanut siitä ja uikuttanut että ei noin kovaa, mutta nyt en halunnut sanoa mitään. Se halaus tuntui niin kivalta. Siltä, että minusta välitetään vaikka olen liian väsynyt edes ilmaisemaan, että välitän takaisin.”

 16.3.2017, Torstai klo 18:03
”Paino noussut 100g sitten viimekuun. En ole kyennyt ajattelemaan selvästi koko päivänä. Olen ollut väsynyt ja päänsärkyinen… Alennuin ottamaan Panadolin. Tällä hetkellä 100g nousu tuntuu ihan hyvältä. Se on tosi vähän odotuksiin nähden, mutta se on silti jotain. Minulle se on hyvä nousu. Mieli pysyy paketissa mutta se on kuitenkin nousu. Minua on auttanut peilien peittäminen. En ole nähnyt vartaloani kunnolla pitkään aikaan ja näin on kai parempi. Silti minusta tuntuu kuin kiloja olisi taas rapsahtanut vatsaan kuin parkkisakkoja luvattomilla paikoilla. Minun on pakko päästä nyt pitkäkseni tai päässäni tykyttävä pommi saattaa räjähtää ennen kuin Panadol ehtii purkaa sen.”

 9.4.2017, Sunnuntai klo 12:35
”Inhottaa laittaa lääkärille taas viestiä ja kertoa ettei tämäkään unilääke toiminut. Pelkään että hän ei usko minua. Pelkään että hän luulee että teeskentelen, että saisin lisää sairaslomaa tai jotain… Mutta todellisuudessa en haluaisi mitään enempää kuin olla terve ja elää normaalia elämää. Samalla uskon rippeet on taas lakaistu roskikseen. Tulenko nukkumaan kauhujen keskellä koko loppuelämäni? Lääkkeitä en ainakaan enää halua. Olen kyllästynyt niihin, ja olen kyllästynyt pettymyksiin.”

 14.5.2017, Sunnuntai klo 19:26
”Tämä punnitus tulee olemaan viimeinen kouluterveydenhuollossa, koska minun on viimein sanottava irti opiskelupaikkani. Olen nyt vuoden ollut poissaolevana, mutta olen päätökseni tehnyt enkä palaa sinne takaisin. Tavallaan toivon että tämä olisi viimeinen punnitus muutenkin, mutta en tiedä olisiko fiksumpaa antaa niiden siirtää minut jonnekin muualle. En vaan haluaisi taas uutta hoitokontaktia… Kasvoin yli nuorisohoitoyksikön ikärajoista ja elämä hyrräsi minut pois opiskelijatervehydenhuollon piiristä. Olisikohan taas aika sellaiselle jaksolle kun en tarvitse somaattista hoitoa lainkaan? Voisikohan se kenties tällä kertaa olla pysyvää?”

 16.5.2017, Tiistai klo 20:50
”Äiti meni salille ja minä vein sydämeni uiskentelemaan. Tämä oli toinen kerta nyt sairaslomallani. Viime kerralla jaksoin uida rauhallisesti 15 minuuttia kunnes sydämeni ilmoitti että nyt ollaan vaaravyöhykkeellä. Tänään uin 20 minuuttia ja se pumppasi ihan rytmissä koko sen ajan! Uiminen tuntui ihanalta. Viileä vesi helli kroppaani joka sai vihdoinkin olla hetken liikkeessä. Mieli vaelsi vapaammin kuin vähään aikaan. Olisin varmasti jaksanut uida kauemminkin, mutta täytyy olla kärsivällinen. Kunto palautuu pikkuisin askelin. Sydämeni epäkuntoisuus muistuttaa minua kuitenkin siitä, että liikunta ei ole vain hampaat irvessä suorittamista kunnes kaatuu väsyneenä maahan. Liikunta on myös ihanaa ja vapauttavaa… Tänään menen hymy huulillani nukkumaan, vaikka tiedän että yön painajaiset tulevat pyyhkimään sen pois.”

 

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Sisäinen kolmas pyörä

3.2.2017 Yleinen

Ihmissuhde syntyy kahden ihmisen välille. Kuten olen kertonut, Anoreksia istuu olkapäälläni luoden minulle ikään kuin toisen persoonan, ja siksi se on kahden ihmisen välisessä suhteessa aina kolmas pyörä. Se tuottaa paljon vaikeuksia, ja sen johdosta minulle on syntynyt kaavamaisia käsityksiä siitä, mihin pystyn- tai en pysty sairauteni kanssa. Tällaiset käsitykset liittyvät etenkin parisuhteisiin, enkä vieläkään ole saanut vakuutettua itseäni ulos niistä oletuksista. Minusta on tullut vuosien varrella avoimempi, mutta sekään ei poista skeptisyyttä, jonka kohdistan oman nimeni ja sanan ’parisuhde’ –ilmaisemiseen samassa lauseessa.

28.6.2014, Lauantai klo 13:33
”Seurustelusuhteet eivät toimi, mutta tällaiset pienet jutut hallitsen. Ei tarvitse viedä suhdetta suudelmaa pidemmälle, eikä tarvitse päästää ketään henkisesti lähelle. Kellekään ei tarvitse kertoa miten paha olo minulla joskus on.”

 21.10.2014, Tiistai klo 20:50
”Todellinen hyvä olo tulisi kai siitä, että hyväksyisin itseni oman itseni kautta, en baarissa jonkun tuntemattoman miehen huomion kautta. Mutta olen vapaa… Kaikesta muusta paitsi itsestäni. Ja siksi hymyilen takaisin jos joku hymyilee minulle.”

 17.5.2015, Sunnuntai klo 19:02
”Sinä iltana mentiin ajoissa nukkumaan, koska aamuyöllä oli lähdettävä lentokentälle ja takaisin kotiin. Milo halusi silti tulla hyvästelemään. Hän odotti minua talon nurkalla. Tällaiset matkasuhteet ehkä vaan sopivat minulle… Voin viettää unohtumattoman täydelliset muutamat päivät tai illat tai edes hetket tietäen ettei tarvitse koskaan ahdistua tai joutua satuttamaan toista, vaan kaikki se ihana säilyy ikuisesti eikä mikään pilaa sitä. Yhteydenpito saattaa hiipua lopulta, mutta ne muistot eivät koskaan hiivu, koska näin lyhyessä täydellisyydessä mikään muu sekoittava tekijä ei pilaa niitä. Ja siksi se on täydellinen, ja siksi se säilyy ikuisesti. Kauheaa sanoa, mutta tällainen ’matkaromanssi’ tosissaan sopii sairaalle tai toipuvalle ihmiselle… Ei välttämättä koskaan tarvitse kertoa menneisyydestä tai ottaa riskiä. Sopii myös perfektionistille: Säilyvä täydellisyys.”

Osaan flirttailla ja pitää hauskaa. Niin monia kertoja olen tavannut uuden ihmisen, antanut hänen saattaa minut ovelleni ja sitten kääntänyt selkäni. Taloyhtiöni ulko-ovella menee piirtämäni näkymätön raja, jonka ylitse en vie suhteita. Ne jäävät kynnyksellä vaihdettujen suudelmien tasolle. Sama on toistunut ulkomailla. Anoreksian myötä minusta on tullut pikkusuhteiden mestari. Ne eivät ole parisuhteita, eivät seksisuhteita, eivätkä edes yhden yön suhteita. Ne ovat vähemmän kuin kaikki edellä mainittu. Niiden kautta saan joskus kokea itseni kauniiksi, ja niiden myötä minun ei tarvitse heittäytyä mihinkään missä tarvitsisi ottaa riskejä.

Olen katoamisen ammattilainen. Jätän taakseni ehkä jotakin, missä ihmiset uskovat minun olevan sitä mitä he haluavat. Ehkä he uskovat minun olevan täydellinen, koska katoan ennen kuin mitään epätäydellistä ehtii tapahtua tai paljastua. Ongelma on, että he eivät koskaan saa tietää kuka minä oikeasti olen, ja kuka minun sisälläni on. He eivät koskaan opi ymmärtämään, että minä en ehkä ole se, mitä he haluavat. Siksi monille ei ole helppoa antaa minun kadota.
Kuten jo aiemmin mainitsin, olen kyllä seurustellut muutamia kertoja. Olen saanut parisuhteista kokemusta ja päässyt jopa yllättävän lähelle normaaliutta, mutta se kaikki on aina loppunut nopeasti heräävään haluuni kadota.

 9.12.2015, Keskiviikko klo 22:30
”Haluaisin kertoa Larille kaikesta mitä käyn läpi, mutta se on hankalaa. Pelkään sitä miten hän reagoi. Ehkä hän ei jaksa mitään sellaista ylimääräistä… Enkä edes osaa kertoa. Miten tiputat tällaisen pommin mahdollisimman harmittoman kuuloisena, mutta kuitenkin kaiken tarpeellisen informaation sisältävänä? ’Hei muuten, mun pitikin kertoa että oon sairastanu Anoreksiaa 5 vuotta, syön mielialalääkkeitä ja käyn psykoterapiassa 2 kertaa viikossa’. Ei noin voi sanoa, eikä tällaista vaan voi yhtäkkiä aloittaa kertomaan.”

4.3.2016, Perjantai klo 21:45
Siitä asti kun olemme alkaneet viettää aikaa tiiviisti yhdessä, olen tehnyt paljon kompromisseja. Minun tarvitsisi mennä ajoissa nukkumaan että saisin energiaa tapella näiden asioiden kanssa ja suorittaa koulua samalla… Mutta ei parisuhteessa voi tehdä niin että ilmoittaa kasilta että hyvää yötä. Ei, siinä illalla jutellaan ja piirretään toisen selkään, ja tämä kaikki tuntuu niin raskaalta nyt. Eikä sen pitäisi tuntua raskaalta, sen pitäisi olla ihanaa.”

10.3.2016, Torstai klo 21:44
”Taina sanoo että on normaalia että tarvitsee suhteessa omaa aikaa, ja että pitää olla tarkkana ettei se oman ajan tarve johdu vääristä syistä. Täytyy osata vetää viivat… Tietää mikä tunne tulee mistäkin. Mikä johtuu sairaudestani joka vaatii itselleen lisää tilaa, ja mikä ei.”

”Haluanko sitten edelleen säätää jonkun tuntemattoman kanssa jossain hetkellisesti ja sitten kadota? Ei minulla sellaista oloa ole ollut. Mutta siinä olen hyvä ja sen minä osaan. Parisuhde on uutta ja vaikeaa… Etenkin nyt kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Taina toi jälleen esille myös ’ääripäisyyteni’. Joko seurustelu on täydellistä, tai sitten se pitää lopettaa. Mutta on opittava siihen keskitiehen… Ei sen kuulukaan olla helppoa. Kaikki vaan peittyy nyt tämän sairaalajakson herättämän kamaluuden alle enkä saa selvää mistään.”

 Anoreksian läsnäolo vaikuttaa suhteisiini dramaattisesti, koska se sekoittaa yhteydet asioiden välillä. Se jättää käsiini vain yhden langan, jonka päässä on ahdistus, sekä olo siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ahdistuksen syyn selvittäminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta, koska langanpää on sekoittunut Anoreksian sotkemaan lankakerään. Oikean vastauksen löytäminen oikealle kysymykselle on liian vaikeaa. Niin kauan kuin Anoreksia hallitsee minua, se hallitsee myös kaikkia suhteitani, eikä tarvita suurta älyä tajuamaan, että parisuhde ei toimi jos joku ulkopuolinen hallitsee sitä.

 12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Pitkään hän itki, ja minä mietin mikä on vikana kun minua ei itkettänyt. Se palautti minut takaisin sinne jonnekin, kun minusta oltiin huolissaan ja minä en tuntenut mitään. Muut itkivät ja minä melkein nauroin. Nyt ei naurattanut, mutta itkin vasta kun sain sanotuksi ääneen, että en voi luvata että tulen koskaan tämän terveemmäksi. Jälkeenpäin mietin, johtuivatko ne kyyneleet siitä tilanteesta, vai siitä faktasta, että olen edelleen sairas. Pelkään että ne johtuivat jälkimmäisestä.”

”Hän kysyi ovatko kaikki suhteeni päättyneet tähän. On. Siihen fiilikseen, mikä tulee ja ajaa pois niistä kaikista hyvistä asioista. Tunne, joka haluaa että saan olla yksin, rauhassa. En vain tiedä johtuuko se siitä, että normaalisti kaipaan välillä omaa rauhaa, siitä, että sairauteni haluaa omaa rauhaa edetä, vai siitä, että en tykkää toisesta ihmisestä tarpeeksi.”

”En tiedä haluanko enää yrittää. Tiedän vain että minulla on paha olla, eikä yhdessä oleminen ole auttanut. Seurustelu tällaisessa tilassa ei ole hyväksi kummallekkaan osapuolelle. Ei sekään toimi että koko suhde tanssii sairauden pillin mukaan. Tai se, että olen läsnä vain silloin kuin voin. Jos olen suhteessa, haluan olla siinä 100%, enkä pysty siihen nyt. En ehkä ikinä, koska vaikka olen suhteessa niin olen silti yksin näiden asioiden kanssa. Eikä se helpota että sanotaan että puhuminen helpottaa; kyllä sen pitäisi oikeasti helpottaa jos sitä tekee, ja nyt se ei helpota, se on vaan raskasta. Puhun jo Tainalle. Aina vaan pitäisi puhua. Ja ymmärrän senkin ettei suhteessa voi olla puhumatta. Mutta se siinä juuri on. Tämä on minun taisteluni, ja ehkä se toinen onkin vaan tiellä eikä tukena.”

 13.3.2016, Sunnuntai klo 21:17
”Runsas kuukausi sitten jopa odotin niitä sanoja hänen suustaan. ’Minä rakastan sinua.’ Ensimmäistä kertaa ikinä odotin, en pelännyt. Nyt kun ne sitten tulivat, niin aloin voida fyysisesti huonosti. Sen takia että tajusin kuinka huonosti voin henkisesti.”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Hän kokee olevansa viimeinen prioriteettini ja että me nähdään liian harvoin ja että en päästä häntä elämääni. Se on totta, mutta tämä kaikki sulkee muutenkin jo kaiken ja kaikki pois joten se on minulle vaikeaa. Tarvitsen aikalisän ja samalla aikalopun. Hänen kanssaan en pysty enää edes syömään ja niin ironista ja outoa kuin se onkin, syön paremmin yksin kuin hänen kanssaan. Ja jos ainoa syy nähdä häntä välillä on se, että sitä kautta varmistan päivän syömättömyyden, se on väärin ja vie niin väärään suuntaan kun vain mahdollista.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ajan elämästäni pois kaikki ne jotka minua rakastavat, en tiedä miksi tämän on pakko pyrkiä siihen. Mitä se hyödyttää? Se on loppu nyt. Tänään aamulla mietin onkohan Lari jossain synkässä paikassa. Itse en oikeastaan tunne eroa entiseen, mutta olenkin tainnutkin olla siinä paikassa jo hetken.”

 Nyt ainoat suhteet minun elämässäni ovat perhesuhteet sekä harvat ystävyyssuhteet. Niissä Anoreksiaa on helpompi hallita. En enää harrasta parisuhteita, en pikkusuhteita, en mitään. On tuntunut paremmalta irtautua siitä kaikesta ja keskittyä paranemiseen. Siten minun ei tarvitse selitellä kenellekkään sitä, miksi katoan. Tämä ei ole luovutusvoitto Anoreksialle, vaan se on aikalisä, joka mahdollistaa sairauteni voittamisen.

Kaikenkaikkiaan Anoreksia on parisuhteitakin koskevissa asioissa vaikuttanut kasvuuni. Se on opettanut minut elämään yksin. Tarvitsen niin paljon tilaa itselleni, että se riitelee monesti parisuhteen ideologian kanssa. Ehkä haluan taas joskus käydä ulkona ja kokea niitä illan kestäviä hetkiä, joissa olen jonkun mielestä ehdoitta jotakin muuta kuin tätä sairautta. Ehkä alitajuisesti odotan henkilöä, joka tulee hyvällä tavalla väkisin elämääni ja muuttaa jumiutuneet käsitykseni kaikesta siitä, minkä uskon parisuhdemielessä sopivan minulle ja sairaudelleni. Ehkä olen tyytyväinen itsekseni, enkä koskaan tule tarvitsemaan mitään muuta. Aika näyttää.

8.1.2017, Sunnuntai klo 19:35
”Vaikka kerroin kysyville väärän etunimen, enkä saanut juurikaan edes tanssia tai liikkua, niin tuntui myös kivalta tuntea itseni halutuksi pitkästä aikaa. Olkoonkin että baarissa se kohdistuu kaikkiin, ei se tarkoita että juuri minä olisin jotenkin erityinen. Enkä halua nyt mitään minkään tasoista suhdetta. Haluan vain sen tunteen, mikä tulee kun joku katsoo minua. Sellaiset katseet riitelevät Anoreksian sanojen kanssa… Ne ovat niitä ulkopuolelta tulevia aseita, ja siksi ne ovat minulle tärkeitä.”

Katkelmia pahan paluusta

18.12.2016 Yleinen

18.9.2016, Sunnuntai klo 01:28 – Synttärit –
”Käväistiin myös avolavassa Fiian kanssa. Siellä Jani soitti minun valitsemani biisit ja laittoi koko baarin laulamaan minulle Paljon onnea. Kumpa se kaikki tuntuisi joltakin… Ihan kuin minulla olisi haarniska ylläni. Sellainen haarniska joka blokkaa kaikista asioista pois ne tuntuvimmat kärjet. Sellaiset, joiden vuoksi täällä eletään.”

26.9.2016, Maanantai klo 21:43
”Masennuslääkkeet nostettiin takaisin. Ei sen kuulemma tarvitse olla pysyvä ratkaisu, mutta jotain millä pääsen taas jaloilleni… Saan kiinni elämästä… Alan taas tuntea. Kyllä se nyt tuntuu vain tappiolta. Taas on pillereitä aamuin illoin… Mutta ehkä se oli samalla paras ratkaisu. Enkä jaksa välittää siitä nyt. Tai analysoida sitä. Otan lääkkeet ja menen nukkumaan, sillä selvä.”

 28.9.2016, Keskiviikko klo 17:29
”Tulevaisuus näyttää välillä niin toivottomalta että ajattelen kuolemaa. Sellainen olo minulla oli tänään psykoterapian jälkeen, koska en tiennyt mitä tekisin minkään asian kanssa… Ei se ole aina edes pelottavaa, se on vaan toivotonta. Todella, todella toivotonta.”

 20.11.2016, Lauantai klo 10:28
”Ollaan taas menty takapakkia. Paljon. Uusi lääke… Taas. Näkisit kasvoni… Ne ovat väsyneemmät ja vanhemmat kuin pitkään aikaan. Poskilla näkyy itkun jättämiä raitoja.”

”Uusi psykiatrini Heikki sanoi että minun on pidettävä mielessäni se vaihtoehto että ruokailut aletaan toteuttaa Turun Anoreksiayksikössä. Näen joka yö painajaisia, mutta se paikka on valveillaoloaikani pahin painajainen.”

”Eilen iskä purkautui stressistään ja näytti niin tuskaiselta kertoessaan miten näkee minun riutuvan. Tällaista ei tapahdu usein hänen kanssaan. Hän on vahva. Mutta kun tapahtuu, se liikuttaa minua niin paljon että kaikki järisee hetken aikaa. Mietin, mikä on totta: mikä ajatus, mikä tunne. Mikä on sellaista mitä saa tuntea… Iskän takia, itseni takia, sairauden takia. Kaikki on jälleen kerran sekaisin.

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”En todellakaan ole menossa sairaalaan. Mutta kai kuitenkin takaraivossani tunnen sen mahdollisuuden lähestyvän. Kaikki hokevat sitä minulle. Sydämeni on alkanut taas tykyttää nopeammin silloin tällöin… Se on vähän pelottavaa.”

”Ajattelen taas mitä sairaiten että syön tosi kevyesti ensi viikkoon asti kun on taas ensimmäinen punnitus pitkään aikaan. Perustelut ovat kuitenkin monitasoisemmat kuin yleensä: 1. Pelkään että minua ei oteta vakavasti jos paino ei ole laskenut tarpeeksi. 2. Pelkään että olen epäonnistunut jos se ei ole laskenut tarpeeksi. 3. Jos se nyt on laskenut niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, niin minun on sitten ehkä helpompi saada suunta edes vähän ylöspäin joulun jälkeen, mikä taas ehkäisee sairaalaan joutumista. Tai siis… Ei se helppoa tule olemaan, mutta haluan aloittaa pohjalta, jotta painoa ei heti tarvitse nostaa niin suuriin lukemiin. Kyllä. Tässä on paljon soopaa. Halusin vain kirjoitta auki ajatukseni, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Itkua tulee joka kerta kun menen vanhempieni luokse. Ne sanovat että näytän sairaalta, ja kuulemma seuraava aste on se, että nenästä haihtuu kaikki niin, että siitä tulee luinen ja nyppyläinen. Kuulemma normaalia nenää ei saa takaisin sen jälkeen. En tiedä mitä uskoa. Ei, en vieläkään. Sen tiedän että voin huonosti, ja että uhka sairaalasta on lähempänä joka päivä. Eilen anelin äitiä ja iskää odottamaan joulun yli. ’Älkää viekö minua sinne. Ei vielä.’ Näin minä sanoin, vaikka olisin halunnut lisätä että punnituksen jälkeen lupaan yrittää vielä kovemmin. Tarvitsen vain ensin sen tiedon että olen laihtunut. Faktatiedon. Vaa’an näyttämän totuuden.”

 

Tuntuisi unelta nähdä hyvä uni

13.12.2016 Yleinen

Niin sanottujen kiirevuosieni loppuvaiheessa alkoi runsaan vuoden mittainen painajaiskausi. Se alkoi pienistä, oudoista unenpätkistä ja eteni niin pahaksi, että pelkäsin toden teolla öisin. Lopulta minua pelotti jopa mennä nukkumaan. Heräilin keskellä yötä niin kylmänhikisenä, että minun oli vaihdettava vaatteita useita kertoja yössä. Yöpöydälläni oli pino puhtaita yövaatteita ja pyykki pestiin joka päivä. Vaivuin yhä kamalimpiin kuviin öisin, ja suoritin elämääni yhä enemmän ja enemmän horroksessa päivisin. Jos siihen asti olin ihmeen kaupalla jaksanut kaikki harrastukseni, aloin nyt, niillä yöunilla, olla loppuun kulutettu. Aamuisin en enää tuntenut itseäni virkeäksi. Usein tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan, mutta tiesin nukkuneeni, sillä päivisin päässäni kummittelivat yön aikana kehittyneet kauhuelokuvat. Kaiken kääntyessä huonompaan suuntaan opin, että jos ruokailu pitää ihmisen hengissä, niin yöunet ovat lähes yhtä ratkaiseva asia.

Unet olivat toisinaan niin hirveitä, että mietin, miten oma alitajuntani on edes kykeneväinen tuottamaan mitään sellaista. Niinä aikoina kyseenalaistin alitajuntani mielenterveyden. Arvelin sen olevan psykopaatti. Joskus pidin itseäni pahana ihmisenä. Ajattelin, ettei kenenkään hyvän ihmisen mieli voisi tuottaa niin hirveitä asioita. Kaikkien näiden väsyneiden ajatusten keskellä psykoterapeuttini kuitenkin onnistui avaamaan minulle vastauksen ongelmaani. Päivisin juoksin karkuun asioita joita en halunnut kohdata, joten yöllä ne asiat olivat alkaneet käsitellä itse itseään. Siltä se myös tosiaan tuntui. Elämäni oli monta vuotta ollut painajaista niiden asioiden takia, ja nyt ne asiat olivat tehneet siitä painajaisesta painajaista myös sanan varsinaisessa merkityksessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hienoa on nähdä taas hyviä unia, mutta minun on todettava että painajaiset ovat palanneet. Ensimmäinen jakso kesti runsaan vuoden, ja nyt, sairasloman keskellä olen kärsinyt mitä hirveimmistä unista taas monta kuukautta. Oman jaksamisensa äärirajoille ajamisessa, ja sen jälkeen tilanteen nopeassa rauhoittumisessa näyttäisi todella olevan yhteys öisiin kauhukuviin. Etenkin, jos äärirajoille menemisen motiivina toimii pahojen asioiden pakeneminen. Voisin rankaista itseäni siitä, etten ottanut ensimmäisestä kerrasta opikseni. Montako kantapäätä tarvitaan oppimaan, että asiat on kohdattava?

Tällä kertaa öisiin kauhuihin on lisääntyneiden lääkärikäyntien myötä löytynyt myös syy, jota viime kerralla ei tullut esiin: Aliravitsemus laukaisee sympaattisen hermoston yöllisen käynnistymisen. Sen johdosta herään painajaisten keskeltä jälleen niin kylmänhikisenä, että yövaatteita on taas kerran vaihdettava useita kertoja yössä. Tämä uusi syy osoittaa taas kerran Anoreksian olevan väärässä: Kunnollinen ravinto on ratkaisu. Jos ei kaikkeen, niin ärsyttävän moneen asiaan kuitenkin.

Miksi aliravitsemus sitten on jälleen seuranani, vaikka kirjoitan jo lähes toipuneen näkökulmasta? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Välivuottani edeltävä stressi sai masennuksen nostamaan päätään. Lääkärikäynnit, sairasloma, ja paranneltu lääkitys palauttivat minut maailmaan jossa on myös hyviä asioita, mutta niillä ei korjata masennuksen aikaansaamaa anorektiseen käytökseen takaisin putoamista. Miksi en huijaa itseäni tehokkaasti oikeaan suuntaan? Koska masennus vei tahtoni tehdä sen. Depressio saatiin lääkkeillä kuriin, mutta siihen mennessä tahtoni oli jo kaukana poissa. Kauhun täyteiset yöt ja niiden linkittäminen aliravitsemukseen herättävät minussa kuitenkin salapoliisin, joka on jo lähtenyt tahtoni perään. Sen jäljittäminen ei välttämättä ole helppoa, mutta psykoterapia auttaa heittämään sivuun kulisseja, joiden taakse se voisi piiloutua.

En enää muista miltä tuntui ensimmäisen kerran sen runsaan vuoden painajaisjakson jälkeen nähdä neutraali uni. Hyviä unia en ole nähnyt vuosiin, mutta juuri nyt tekisin lähes mitä vain saadakseni neutraalin unen. Voidakseni nukkua, ja löytää sitä kautta tahtoni. Tämä on kuitenkin pyörivä pyörä, jossa kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Ensin on syötävä jotta ravitsemustila paranee, jotta pystyn nukkumaan hyvin, ja jotta saan virtaa löytää tahtoni parantua. Kumpa se kaikki menisi päinvastaisessa järjestyksessä.

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas tähän kaikkeen. Siihen miten minusta tuntuu että petän iskän kun minulla ei ole voimia suorittaa autokoulua suoraan vaan pois alta kuten olisin normaalisti tehnyt. Ja kuten iskä tekisi itse. En pystynyt sanomaan hänelle sitä miten paljon pelkään mennä auton rattiin kun näen öisin niitä unia. Sellaisia, joissa ajan koko perheen kiviseinään tai rotkoon ja kaikki kuolevat paitsi minä. Eikä kyse ole vain painajaisista, onhan niissä unissa kaikkea muutakin, ei ne aina liity ajamiseen. Kyse on myös siitä, miten valveilla ollessani näen välähdyksiä unistani. Joskus en edes muista unesta mitään, mutta välähdys palauttaa sen tunnelman jonka tunnistan öisiksi kauhuiksi. Se tuntuu siltä kun olisin hullu. Kai se johtuu vaan siitä että olen niin väsynyt… Mutta ne ovat pelottavia ne välähdykset.”

23.9.2014, Tiistai klo 14:00
”Ennen olin aamuvirkku… Kun herätyskello soi, olin samantien hereillä kuin olisi jo päivä, eikä nouseminen ollut yhtään vaikeaa. Nykyään painajaisten jälkeen olen kuin nukkuneen rukous (kamala sanonta…) ja aamut ovat yhtä inhottavaa pahan unen sekaista valveillaoloa.”

 24.11.2016, Torstai klo 11:03
”Olen meidän veneessä, mutta olen yksin. Makaan päätyhytissä silmät kiinni, kunnes joku saa minut säpsähtämään. Kömmin nopeasti ylös nähdäkseni ulos. Olen keskellä merta. En osaa ajaa venettä, mutta minun on päästävä maihin. Väännän avainta virtalukossa edestakaisin ja muistelen miten etupotkuri toimii – saatan joutua käyttämään sitä rantaan ajaessani. Olen nähnyt iskän tekevän tämän monia kertoja ja koitan nyt muistaa kaiken nopeasti. Jokin kertoo minulle, että on kiire. Vaara. Saan veneen käynnistymään ja nostan katseeni. Yhtäkkiä ympärilläni on paljon pieniä saaria, enkä tiedä mikä niistä on oikea. Sitten kuulen väkijoukon huutavan nimeäni ja käännyn ympäri. Yhdellä saarella on paljon tuttuja. Siellä on äiti, iskä ja Fiia. Muita en erota, mutta tiedän että tunnen heidät kaikki. Lisään vauhtia, minun on päästävä tuolle saarelle. Sitten alkaa kuulua muitakin ääniä. Muilta saarilta alkaa puiden seasta astua esiin hahmoja jotka muistuttavat rakkaitani, mutta niissä on jotain outoa. Ne huutavat myös. Ne maanittelevat minua kääntymään. Alan hukata suunnan. En enää muista millä saarella oli ne ihmiset joiden luokse oikeasti haluan. Äänet pyörittävät venettä ja kiskovat minua sen mukana eri suuntiin. Huuto voimistuu ja pitelen päätäni koska ympärilläni kaikuvat äänet muodostavat kivuliaan metelin. Suljen silmäni ja huudan itsekin. Jalat menevät alta.
— Painajaiset eivät ole loppuneet.”

20.8.2017, Sunnuntai klo 12:47
”Minulla oli lapsi. En ollut synnyttänyt tai adoptoinut sitä, mutta selittämättä tiesin että se oli minun omani. Minun vastuullani. Minä hoivasin sitä kevyttä nyyttiä vieraassa kylpyhuoneessa ja otteeni lipesi. Lapsen pää kolahti kivikovaan posliinilavuaariin. Sen kallo särkyi kuin lasi, ja mureni käsiini ja lavuaariin läpinäkyviksi sirpaleiksi. Lasinsiruiksi. Tiesin että lapsi oli kuollut ja se oli minun vikani. Lavuaari muuttui punaiseksi verestä, mutta se ei ollut lapsen verta, vaan minun omaani. Se oli peräisin haavoista joita rikkoontunut lasiksi muuttunut kallo oli repinyt. Punainen pulputus peitti kallon sirut ja valui yli lavuaarin reunojen”

Matka psyykkisen työn äärelle

2.12.2016 Yleinen

24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Olen nyt käynyt kerran psykologilla. Äiti ja iskä olivat mukana. Minusta se oli kamalaa. Tuntui että istuin yksin toisella puolella huonetta, kaikki kolme toisella, ja minulta kysyttiin kysymyksiä joihin en osaa vastata, ja he kaikki tuijottivat minua vaativasti… Jos he vain pääsisivät minun pääni sisään… Silloin he huomaisivat, että mikään ei auta. Kukaan ei pysty selvittämään sitä sotkua eikä kukaan pysty saamaan niitä arpia pois, koska olen itse tehnyt ne.”

Ensimmäiset käyntini nuorten psykologisella polilla aloitettiin jo varhain. Psykiatriset käynnit olivat pelottavia, mutta käsitin niiden tarkoituksen paremmin. Siellä puhuttiin voinnista ja lääkityksestä. Asioista, joista en halunnut keskustella, mutta ymmärsin kai niiden tarpeellisuuden. Inhosin lääkkeitä, sekä niiden aloittamiseen liittyviä toimenpiteitä ja seurantaa, mutta niiden avulla minut saatiin tilaan, jossa kanssani kyettiin kommunikoimaan. Psykologin käynnit sen sijaan eivät koskaan, kaikkien vuosienkaan jälkeen muuttuneet hyödyllisiksi.

Psykologini oli vanhempi nainen. Käynnit etenivät usein hänen äänensä voimalla. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Olin hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, mutta en koskaan sanonut yhtäkään niistä ääneen, ja näin toivottu dialogi säilyi kerta toisensa jälkeen terapeuttini monologina. Hänen kysyessään jotakin, oli vastaukseni lähes poikkeuksetta ’En tiedä’.

Toisinaan pidin psykologiani seinähulluna. Hän eläytyi puheisiinsa kummallisin ilmein ja elein, ikään kuin yrittäen innostaa minua mukaan keskusteluun. Joskus hänen äänensävynsä muistutti tapaa jolla puhutaan pienelle lapselle, mutta siinä terapiahuoneessa esiin tulleiden puheenaiheiden synkkyys oli vahvassa ristiriidassa hänen ilmaisutapansa kanssa. Toisinaan se äänensävy kietoutui hänen sanojensa ympärille niin omituisella tavalla, että tuntui, kuin hän olisi puhunut itselleen. Kerran hän huudahti: ’Näin se menee! Minä olen nyt Anoreksia’, ja lähti samassa lipumaan huoneen toiselta puolelta kohti minua. Hän pysähtyi aivan korvani juurelle, ja pysyi siinä kymmenisen sekuntia tuijottaen minua tiiviisti lähietäisyydeltä. Sitten hän nousi, ja kuittasi esityksensä sanoen tyytyväisenä: ’Niin se menee’. Minä istuin tapani mukaan hiljaa paikoillani ja seurasin silmilläni hänen liikkeitään. Olin kauhuissani. Tämänkö pitäisi auttaa minua? –ajattelin.

Nyt kun mietin sitä kohtausta, minua naurattaa. Kuka ihme oli tuo nainen, jonka vastaanotolla kävin useamman vuoden kokematta yhtäkään avun hetkeä? En koskaan vakuuttunut hänen ammattitaidostaan, mutta sen tiedän, että hän oli parempi psykologi kuin näyttelijä. Kummastakaan ammatista ei minun kanssani kuitenkaan tullut hänelle suurta menestystä.

Ensimmäinen terapiasuhteeni oli siis kaikkea muuta kuin onnistunut, ja se oli monien tekijöiden summa. Psykologin kanssa on tärkeää saavuttaa suhde, jossa kemiat toimivat. Se syntyy usein pienin askelin, ja vasta kun se saavutetaan, voidaan aloittaa varsinainen työ. Tällöin hoitomuodon onnistumista edellyttävä vuorovaikutus pääsee tekemään tehtävänsä.

Minulle ja ensimmäiselle psykologilleni ei kehittynyt vuorovaikutusta. En koskaan todella ymmärtänyt miksi minun piti viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa. Psykologini omalaatuisuuden ohella on kuitenkin muistettava, että elin tuolloin vielä vaihetta, jossa kaikenlainen kommunikointi liittyen sairauteeni oli miltei mahdotonta. Niinä vuosina minulla ei ollut sairaudentuntoa, eikä mikään ulkopuolinen pysty läpäisemään Anoreksian luomaa muuria, ilman sairastavan kykyä myöntää sairastavansa. Sairaudentunnon löytymiselle täytyy antaa aikaa, joten myös Anoreksian lyömiseen terapiamuodossa tarvitaan oikea hetki. Toki asiansa osaavalla terapeutilla tulisi olla myös avaimet toistuvien ärsykkeiden tarjoamiseen sairaudentunnon löytymiseksi.

Keväällä 2013 somaattista tilaani hoitava lääkäri ehdotti minulle siirtymistä terapiamuotoon, jonka kertoi auttaneen suurinta osaa sairastavista. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin pyskoterapiasta. Monet sanoivat, että on mahdotonta parantua ilman sitä, ja lähes koko hoitotiimini komppasi päätöstä. Ainoa, joka oli vahvasti eri mieltä muiden ammattilaisten kanssa, oli kummallinen psykologini. Kaiken kanssani käytetyn ajan jälkeen hänen olisi pitänyt tuntea minut parhaiten, mutta olin jo pitkään tiennyt, että se aika oli valunut hukkaan. Hän tunsi minut huonoiten, ja siitäkin huolimatta hän väitti vahvasti, etten ollut valmis psykoterapiaan.

Negatiivinen suhtautumiseni kaikenlaiseen terapiaan oli pitkälti ensimmäisen psykologini aikaansaannosta. Huonot kokemukset olivat tehneet minusta entistäkin skeptisemmän, eikä psykologin vaihtuminen psykoterapeutiksi saanut minua helposti muuttamaan käsitystäni. Ironista kuitenkin on, että juuri tämä kyseinen psykoterapiaan siirtymistäni vastustanut psykologi sai minut myös miettimään uutta terapiamuotoa mahdollisuutena: Tajusin, että psykoterapia päättäisi lopullisesti yhteistyöni kummallisen psykologini kanssa.

3.5.2013, Perjantai klo 12:00
”Paino laskenut vähän, mutta en saa tietää paljonko… Kohta mennään taas psykoterapiaan kartoituskäynnille. En ole kamalasti puhunut siitä, mutta se johtuu vain siitä, etten tiedä mitä sanoisin… Minusta tuntuu ettei se nainen pidä minusta. Toisinaan minusta tuntuu jopa että hän inhoaa minua. Ajattelen nyt, että ehkä en ole vaan oikea ihminen tällaiselle terapiamuodolle, vaikka sanotaan että tästä on miltei mahdotonta parantua ilman psykoterapiaa. En haluaisi mennä sinne. En yhtään…”

”Se meni hyvin, luulisin… Aloitan terapian. Eniten merkkasi iskän mielipide… Äiti tottakai haluaa kokeilla mitä vaan saadakseen minut kuntoon ja niin iskäkin, mutta iskä on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä. Hän mietti pitkään vastausta kysymykseeni ja sanoi lopulta että kyllä hän minuna kokeilisi terpiaa. Silloin päätin rohkeasti alkaa valmistaa itseäni ajatukseen siitä, että puhuisin pian vieraalle ihmiselle kahdesti viikossa, ja etten tekisi sitä velvollisuudesta, vaan siksi että siitä voisi olla minulle itselleni aidosti hyötyä. Parantuminen lähtee itsestä. Ehkä terapiamuodon sopivuuskin lähtee itsestä.”

Kuten sanottu, en koskaan uskonut psykoterapiasta todella olevan hyötyä. Suhtauduin siihen hyvin epäilevästi, sairaudentuntoni oli vasta kehittymässä, enkä aluksi ymmärtänyt terapiasuhdetta. Kaikki tämä vaikutti varmasti siihen, miksi minulla meni niin paljon aikaa päästä terapiassa pisteeseen, jossa varsinainen työnteko saattoi alkaa.

Kuten olen päiväkirjaani kirjoittanut, minusta tuntui pitkään, että psykoterapeuttini Taina inhosi minua. Hän ei juuri koskaan hymyillyt, ja keskusteluista puuttui empatia ja lämpö. Vasta useiden kuukausien jälkeen aloin ymmärtää mikä on terapian tarkoitus, ja voisi sanoa että vasta vuosien jälkeen opin puhumaan avoimesti.

Psykoterapiassa on löydettävä se sama kemia terapeutin ja potilaan välille. Kun kemia löytyy, tulee suhteesta puhtaan ammatillinen. Minä ja terapeuttini ikään kuin teemme töitä yhdessä. Toipumistyötä. Kaikki siinä ympärillä tapahtuva on jopa jäykkää ja kaavamaista. Jokaisen tapaamisen alussa ja lopussa kätellään. Aluksi inhosin sitä. Tuntui oudolta ensin kätellä muodollisesti, ja sitten avata elämänsä kaikki synkimmätkin ovet kaikkea muuta kuin muodollisesti. Lopuksi taas kätellä, ja poistua kuin lähtisin työhaastattelusta. Nyt olen kuitenkin kätellyt terapeuttiani runsaat kolme vuotta, enkä enää kyseenalaista sitä. On silti edelleen hassua ajatella miten kaavamaisesti istunnot toistuvat, lukuunottamatta sitä 45 minuuttia jonka aikana puhumme mitä vaikeimmista asioista.

Vuosien myötä minusta ja terapeutistani on mielestäni muodostunut melko hyvä työpari. Hän osaa esittää oikeita kysymyksiä ja johdatella oikeiden asioiden äärelle, ja minä puolestani olen parhaani mukaan heittäytynyt siihen kaikkeen. Vuorovaikutus toimii, ja voin rehellisesti sanoa, että se on avannut silmäni uskomattoman moneen asiaan. En myöskään koskaan tajunnut, että terapiassa olisin itse se, joka tekee suurimman työn. Ensin en uskonut terapiaan lainkaan, ja sen jälkeen olin naiivisti kuvitellut että terapeutti lausuisi taikasanat ja se olisi siinä. Nyt tiedän, että terapia voi toimia, mutta se vaatii paljon työtä. Tiedän myös, ettei ole mitään taikasanoja. On vain sanoja, jotka ohjaavat minua oikeaan suuntaan, ja auttavat minua ymmärtämään että niiden ohjeita kannattaa kuunnella.

Nyt kun olemme jo yli vuoden olleet niin sanotusti asioiden ytimessä, koen terapian raskaana, pelottavana ja uuvuttavana. Siellä ajattelen asioita, jotka olisi helpointa jättää ajattelematta. Joskus terapiahuoneesta astuu ulos vain tyhjä kuori, ja yhä useammin tuntuu kuin se kuori oltaisiin revitty auki, jotta nähtäisiin siihen johonkin mitä sen alta löytyy. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta olen lopulta aina itse se, joka itseäni ja näitä asioita repii. Terapeuttini vain tarjoaa minulle tarpeeksi terävät välineet sen tekemiseen. Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta minusta tuntuu, että nyt jos koskaan on oikea aika avata kaikki haavat, ja ommella ne kiinni siististi ja puhtaasti. Arpia ei saa pois, mutta psykoterapeuttini auttaa minua näkemään mistä, miten, ja miksi ne ovat tulleet. Se ei ole helppoa, mutta kaiken työn jälkeen ne sattuvat varmasti vähemmän.

 18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Olen kadottamassa kontrollin. Huomaan sen kaikesta mitä teen. Taina päätteli jo ensimmäisellä psykoterapiakäynnillä, että tärkeimpiä juttuja joissa tarvitsen apua, on kontrollin hellittäminen jotta pystyisin elämään. Mutta mitä jos kaikki riistäytyykin käsistä? En halua elää ilman kontrollia ja ilman sitä että pystyn hallitsemaan itseäni niin kuin haluan, mutta en myöskään voi elää sen kanssa. Toisaalta itsensä hallitseminen tarkoittaa myös ehkä sitä, että hallitsee itsensä hallitsemista. Psykoterapia pistää ajattelemaan. Tottakai ajattelen muutenkin, mutta en tällä tavalla.”