Selaat arkistoa kohteelle pimeys.

Masennuspäiväkirja, osa 5: Fade into black

26.11.2017 Yleinen

Jos mahdollista, lähden ulos vain aikaisin aamulla tai iltamyöhällä. Haluan piiloutua pimeyteen.

Kätkeydyn hupun varjoon. En ainakaan katso suoraan kohti, väistelen toisten silmiä. Sulaudun nurkkien hämärään.

Verhot ikkunoissani pysyvät kiinni.

En halua, että kukaan näkee minua. En halua, että kukaan katsoo. En vain jaksa sitä nyt.

Vaatekaappia siivotessani huomaan, että värit ovat taas kadonneet jonnekin. Suurin osa vaatteistani on mustia. Tai korkeintaan harmaita tai jotain muuta tummaa. Suojavärit ovat palanneet.

Olen yrittänyt olla näkymätön niin suuren osan elämästäni, että näkyvänä pysytteleminen vie voimia ja tuntuu välillä todella vaikealta. Joskus tuntuu, että on paljon helpompaa piileskellä. Katsella vain kaukaa. Jäädä ulkopuolelle.

Kaikkein mustin olen minä itse. Mieli, sisin – täynnä mustaa, tahmeaa mönjää. Tai siltä minusta tuntuu. Musta on raskas väri. Pimeä painaa hartioilla paljon.

Pimeässä pilvettömän taivaan alla näkee kyllä tähdet. Nekin, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Niitä ei vain voi tavoittaa.

Masennuspäiväkirja, osa 3: Ihmisten edessä

5.11.2017 Yleinen

Minä rakastan ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja halunnut tutustua uusiin, vaikken ole aina uskaltanut. Minä myös kiinnyn ihmisiin hyvin syvästi ja välitän heistä aidosti. Monet ovat olleet minulle – hetkellisesti tai pidempäänkin – suorastaan pelastavia enkeleitä. Olen kiitollinen jokaisesta.

Masennus kuitenkin vääristää kaiken. On kuin minun ja muiden välille repeäisi näkymätön mutta ylitsepääsemätön, mittaamattoman leveä ja syvä kuilu. Minuun ei saa yhteyttä enkä minä saa yhteyttä muihin – enkä uskalla edes yrittää. En uskalla enää edes katsoa ketään, vaan käännän katseeni pois ja haluan piiloutua. En jaksa enää pyytää mitään. En jaksa edes puhua.

Olen aina kokenut hyvin helposti yksinäisyyttä. Masennuksen tuoma eristyneisyys tietenkin vain vahvistaa sitä. En kuulu mihinkään. En ole osa mitään. Hieman ristiriitaisesti tämä tunne usein vahvistuu myös ihmisten ympäröimänä. Alan ajatella, etten edes ansaitse olla muiden kanssa. Raivaan tilaa ympärilleni kuin olisin tuhoisa pommi, joka voi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Älä tule lähelle. Mene pois. En ole sinun arvoisesi. Olen liian vaikea. Ja silti sisälläni sopertaa hiljaa pieni ääni: Älä jätä minua yksin. Minua pelottaa. Pidä minusta kiinni. Anna minun vain olla tässä, mutta älä vaadi minulta mitään.

Minulle voidaan sanoa, että olen mukava, lämmin, ihana, kaunis tai mitä vain – sitä tapahtuu erittäin harvoin, mutta tapahtuu kuitenkin. Olen siitä aina yhtä hämilläni ja ihmeissäni. Varmasti parhaimmillani voin ollakin jotain sellaista. Mutta en näe sitä itse, enkä pysty uskomaan siihen. Minussa tuntuu olevan vain pimeyttä.

Eikä minulla ole oikeutta vetää ketään mukaan tähän pimeyteen.

Masennuspäiväkirja, osa 1

22.10.2017 Yleinen

Juuri tätä olen pelännyt ja nyt se tapahtuu uudestaan. Tuntuu kuin menettäisin taas kaiken. Itsenikin. Kaiken kokemani ja kestämäni jälkeen olen kuvitellut, että selviän mistä vain, mutta enää en ole siitä niin varma.

Masennus. En edes tahtoisi ajatella, sanoa tai kirjoittaa koko sanaa. Mutta minä kirjoitan sen. Kirjoitan sitä pois itsestäni, revin sen palasiksi ja poltan. Aina kun jaksan.

Pimeys on taas löytänyt tiensä pääni sisälle. Se valaa minuun raskasta betonia. Joku sanoo, etten voi olla masentunut, koska jaksan tehdä asioita ja ”näytän normaalilta”. Mutta sitä kivirekeä, jota raahaan mukanani, ei kukaan voi nähdä. Osaan myös naamioida sen taitavasti. Mutta pakoon en sitä pääse.

Masennus on läpitunkemattoman musta varjo, joka lankeaa kaiken ylle. En tahtoisi taipua sen alle, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Synkimpinä hetkinä en kaipaa mitään muuta kuin lakata olemasta. Mutta jokin minussa haluaa silti yhä taistella.

Minä en osaa käyttää miekkaa, jousta, keihästä tai muutakaan asetta. Mutta osaan käyttää sanoja. Niillä minä aion taistella.

Erja Vanhala ja Sanna Hälvä – Syö tai itke ja syö

12.3.2017 Yleinen

Tämä oli ihan hyvä kirja, harvoin olen lukenut kirjan näin nopeasti. Kirja kertoo anoreksiasta selviytyneestä ihmisestä. Siitä, että pimeydestäkin voi selvitä!

Kirjan saa täältä viidellä eurolla:

https://www.booky.fi/tuote/sanna_halva/syo_tai_itke_ja_syo/9789513168803

Seuraavaksi luen Elina Lappalaisen kirjan Pelien valtakunta. Se kertoo kotimaisesta peliteollisuudesta.

Kaamos minussa

25.9.2016 Yleinen

Kesä meni taas ohi nopeasti, melkein huomaamatta. Syyskuu on jo pitkällä. Vähitellen levoton, melkeinpä pelokas lepatus sisälläni valtaa alaa – kaamos lähestyy.

Rakastan syksyä. Rakastan tähtitaivaita ja kirkkaita kuutamoita. Rakastan kynttilöiden pehmeää valoa. Rakastan ruskan värejä. Rakastan ilman raikkautta ja kirpeyttä. Rakastan muuttolintujen lähdön haikeutta ja toivoa niiden palaamisesta jälleen keväällä. Mutta joskus tahtoisin lentää lintujen mukana pois, kauas täältä, missä pimeys niin voimallisesti rusentaa maailman nyrkkiinsä.

Pimeys pelottaa minua. Jo lapsena pelkäsin pimeää ja mörköjä, ja tavallaan pelkään vieläkin. Näen toisinaan painajaisia, joista en herättyänikään pääse irti, ja koen joskus iltaisin valot sammutettuani pelkoa, jossa ei ole mitään järkeä, mutta joka on minulle silti hyvin todellista. Kummallista tässä on se, että pelkään pimeää enemmän sisällä, missä ei pitäisi olla mitään pelättävää, kuin ulkona, missä mahdollisia vaaroja on periaatteessa enemmän.

Kaamosajan pimeys imee minusta valon ja voiman. Kutsun sitä joskus hieman leikillisesti talviunille menemiseksi, mutta tosiasiassa ei ole kyse ollenkaan leikistä, vaan kaamosmasennuksesta. Siinä ei ole mitään hauskaa. Se ei ole myöskään kuvittelua tai kiinni asenteesta. Se on täyttä tuskaa ja turtumusta, mielen harmautta, ilottomuutta, väsymystä, joka valtaa koko kehon. Kuin yrittäisi kävellä kaulaansa myöten suossa samalla kun keho muuttuu lyijynraskaaksi.

Syksy ja alkutalvi ei ole ainoaa aikaa, jolloin kaamos saa minut valtaansa, vaikka silloin masennus usein on vaikeimmillaan. Joskus tuntuu, että pimeä on tehnyt minuun pesän, eikä aio ikinä lähteä. Se varastaa minulta päiviä, viikkoja, kuukausia lyhyestä elämästäni. Ne valuvat ohitseni likaisena harmaanvaahtoavana jokena kuin toteutumattomat haaveet, enkä saa niitä koskaan takaisin. Pimeys saa kaiken hyvän ja kauniin katoamaan kuiskaillen ilkeästi korvaani, ettei niillä ole enää merkitystä. Mielenkiinto kaikkeen hiipuu. Tahtoisin vain nukkua ja nähdä unia paremmasta.

Kaamos eristää minut, sulkee minut pimeään koteloon, josta en pääse ulos. Yksinäisessä, uuvuttavassa pimeydessä kaikki ikävä, kipeä ja paha korostuu. Tuskalliset muistot, haavoittava epävarmuus ja kuristava toivottomuus ripustautuvat minuun kuin painavat kahleet. Kahleilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa, mutta pimeys sekoittaa mielen ja saa kahleiden painon tuntumaan todelliselta – tai ehkä jopa todellista raskaammalta. Vaikeinta on joskus kantaa naamiota: mikään tästä kaikesta ei välttämättä näy minusta, sillä olen oppinut taitavasti piilottamaan kaiken, mitä toiset eivät halua minussa nähdä.

Jos vieraannun valosta tarpeeksi, pimeydestä voi tulla verho, jonka taakse piiloudun. En uskalla enää tulla esiin, vaikka voisinkin. Silloin minusta tuntuu, että pimeys on osa minua, tai että minä olen osa sitä. Että on parempi pysytellä hämärässä, varjojen kätköissä, jotta en olisi häiriöksi, vaivaksi ja haitaksi – tai joutuisi kohtaamaan kaikkea sitä, mikä minua valoisassa maailmassa pelottaa. Joskus olen jo valmistautunut ja rohkaissut mieleni, mutta sitten olen kuitenkin vajonnut verhon taakse polvilleni uskaltamatta edes raottaa sitä.

Pimeys tuntuu joskus kestävän loputtomiin. Se virtaa suonissa kuin musta, pikitahmea veri myrkyttäen ajatukset, vaimentaen sydämen sykkeen. Se puskee minua vasten kuin valtaisa myrsky, kaataa maahan, peittää alleen, eikä päästä otteestaan. Kuin aikoisi haudata minut elävältä. Se tukahduttaa elämänhalun ja saa minut unohtamaan, että kaikesta huolimatta olen yhä elossa – ja että kaikesta huolimatta haluan elää.

Mutta jos olen oppinut pimeistä ajoista jotain, niin sen, että valo tulee aina takaisin. Vaikka säde kerrallaan. Vaikka odottaminen tuntuisi ikuisuudelta. Aina tulee helmikuu ja sen kirkkaina kimaltavat hanget; aina tulee lopulta keveä kevät, joka tuo mukanaan virvoittavat tuulet, herättää luonnon eloon ja puhdistaa mielen kaamoksen jätekuormasta.

Synkimmässäkin pimeydessä, syvimmänkin kaamoksen puristavassa syleilyssä vaalin sisimmässäni toivoa uudesta keväästä. Pimeys murtuu aina valon edessä.

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Kyllästynyt ajattelemaan.

6.4.2014 Yleinen

Mikä saa ihmisen tähän tilaan? Musta tuntuu että, mä en oo hyvä ystävä, riittävä mihinkään. Mä oon tosi kyllästynyt pyörittämään samoja asioita päivästä toiseen mun omassa päässä. Kukaan ei tosin tiedä siitä, kukaan ei huomaa sitä miten muhun sattuu. Mä peitän sen tahallaan koska, enhän mä voi olla heikko. Mä poden ainaskin huonoa omatuntoa päivässä varmaan viissataamiljoonaa kertaa, ilman minkään näköistä syytä.

Täydellinen lapsuus, täydellinen elämä. 

Ihana isä, voi sitä rakkauden määrää. Naurun kaunista rematusta ja isän hellivä syli. Lintujen laulua pihamaalla, ja nariseva liukumäki. Suurenmoiset tavat oppia uutta, kädestä pitäen näyttämistä miten hiekkakakun voi tehdä? Kuinka kaarnalaiva saadaan kellumaan, ja miten tuuli parhaiten ottaa purjeisiin? Viikkorahojen tuhlausta fiksusti, kuinka monta irtokarkkia lähikioskilta saa? Viisaita sanoja, missä olisinkaan ilman isäni antamia elämän oppeja? Mitä tekisinkään jos en olisi saanut hyvän yön suukkoja isältäni? Jos isä ei olisikaan yöllä tullut katsomaan miten nukun, hymyillyt minun tuhinan rinnalla?

Karu todellisuus, vasten kasvoja. 

Isä… on sana jota mä en tunne, mä en halua tuntea, muistaa enkä ylistää. Viinan huuruinen mies epäsiistissä olemuksessaan koskenkorvapullo kädessään. Toivottaa hyvät yöt ja kaikkihan meistä tietää mitä siinä käy kun, pään laittaa tyynyn, pelko valtaa koko kehon, liika hiljaisuus saa pelkäämään vielä enemmän. Voi kun sitä voisikin vain nukkua, vain nukkua… Äänet kantautuu kaksikerroksisessa vuokra-asunnossa huoneeseen. Sitä iskujen määrää, sitä sanojen helinää ja pelkoa koska, ovi aukenee… Tuijotan vain oveni alaosaan näenkö kenenkään liikkuvan? Hiivin, hipsin, mietin, pyöritän päätäni, peitän kasvoni kädellä ja toivon että, se kaikki loppuisi. Halusin nähdä äidillä olevan kaikki hyvin, keräsin voimia ja linnoittauduin portaiden yläpäähän. Kuuntelin ja rukoilin äidille voimia kestää, kuinka kauan tätä pitää vielä jatkua? – Piti sitten siihen nukahtaa… Olin tiellä, tiesin liikaa, ja olin nähnyt liikaa, pyydän sitä syvästi anteeksi. Karmea herätys iskusta kasvoihin, miten kukaan voi tehdä niin lapselle, omalle pienelle lapselleen? Äidin huutoa taustalla ja verta vuotava naama, lämmin vana verta tuntui kasvoilla ja ovi sulkeutui. Mä väsyin kuka uskois että itkeminen vie voimat täysin? Laamaannuttaa?

Kuka tätäkään jaksaa lukea? Vai teenkö tämän vain itseni takia? Yritänkö löytää selvyyttä siihen miksi tunnen olevani huono ihminen? Koenko ”ahaa” elämyksen kirjoittaessani mitä minulle on tapahtunut? Tässä ei ole kaikki, voitte olla varmoja siitä. Aijon kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa niin kauan että, kaikille selviää elämäni todellinen luonne, se mikä minut on luonut, syönyt ja tappanut sisältä… Ylläolevassa tekstissä on noin. 15min ajalta elämästäni… Jään kysymysteni kanssa tänne kirjoittamaan ja julkaisemaan tätä mitä ehkä joku saattaa lukea?

Kyynel images

 

Kuvat: Google