Selaat arkistoa kohteelle pettymys.

Kuulumisia ultrasta

28.1.2016 Yleinen

Ja tänään se sitten taas oli… käynti äitipolilla ultrassa. Heti aamusta alkoi ahdistamaan ja pelottamaan. Pelkoa herätti lähinnä se, mitä tuomio tänään olisi. Mitä siellä nyt keksitään? Ahdistusta taas aiheutti se, että päivälleen vuosi sitten olin menossa samaan paikkaan päättämään mitä raskauden kanssa tehdään, ja se päättyikin sitten samaisessa huoneessa päätökseen, että raskaus keskeytetään. Tänään olin iloinen siitä, että paikalla olisi sama lääkäri joka edellisellä kerralla. Mutta kappas, eipäs sitten kuitenkaan ollut. Oli taas uusi lääkäri. Meinasin kääntyä ovelta pois. Pettymys oli suuri. Ovien sisäpuolella sitten olikin melko outo fiilis. Itkua nieleskelin koko ajan. Käynti alkoi sillä, että lääkäri kyseli vointia. Kerroin näistä kivuista nivusissa ja jaloissa, että ne vaikeuttaa liikkumista kun niitä särkee. No, tähän ei sitten tullu mitään muuta kommenttia, kuin että onko sulla selkä kipeä? Seuraavaksi sain 10min luennon siitä kuinka täytyy pitää sokerit kurissa. Kerroin lääkärille että sokerit on ollu joka kerta kunnossa, mutta silti sain kuulla siitä miten kotimittauksista huolimatta voi joutua pistoshoidolle. En jaksanut enää ottaa asiaan kantaa. Tuli olo, että on aivan sama mitä sanon niin ei sillä ole väliä. Tämän kaiken lisäksi itselle jäi semmonen olo, ettei lääkäri ollu kattonu mun tietoja sen tarkempaan mitä edellisellä kerralla oli kirjattu. En sitten jaksanu alkaa avautumaan mistään, tuli itelle niin paha mieli. Kaikista huvittavinta oli vielä se, että ne labrat missä kävin viikko sitten niin en saanut niistä mitään tietoja. Joten ehkä ne sitten oli ok. Ite niitä jo oma-kanta palvelusta kattelin, ja selvittelin mitä mikäkin tarkoittaa, mutta jäi itteeni kyllä vähän vaivaamaan. (enkä ite siinä tunne tilassa muistanu niistä edes kysyä)

Itse ultra sitten meni ihan ok. Samassa suhteessa on Pulla kasvanu mitä aiemminkin, ja nyt sitten ei olekaan mitään huolta eikä tarvitse enää kontrolloida kasvua. Seuraava ultra on vasta rv 36. Mutta mä en tajua miks mulle aina käy näin. :( Vaikka Pullalla oli kaikki hyvin niin oma olo oli aivan lyttyyn lyöty. Olisin todellakin kaivannut näihin päiviin positiivisia sanoja, enkä vaan pelkkää kritiikkiä. Mua alkaa jo nyt pelottaa koko synnytykseen meno. Haluisin edes joskus lähteä tuolta sairaalasta hyvillä mielin, enkä itkien tai sydän huolta täynnä.

Jotain positiivista tähän päivään tuli kuitenkin postin merkeissä… Neuvolasta tuli kutsu perhevalmennukseen. Aika jännää. Se alkaa helmikuun puolessa välissä. Ja toinen positiivinen asia oli, kun posti toi paketin missä oli Pullalle oma pesä sekä makuupussi. <3 En oikein jaksais oottaa, että saan laittaa Pullan siihen pieneen pesään nukkumaan. Niin ja tietty Pulla on piristäny mun mieltä. Ei noista potkuista voi tulla muuta kuin iloiseksi ja onnelliseksi. <3 Ens viikolla sitten raporttia pelkopolikäynnistä.

Päivä 126, valmentajalla ja synttärikahveilla

10.1.2016 Yleinen

FB_IMG_1452447266652Mulla oli tänään valmentajan luona käyminen, josta voi lukea tarkemmin täältä. Seurantakäynti oli jo seitsemäs, nopeasti se aika kuluu. Tulos ei ollut yllätys. Aloitan paaston nyt uudelleen, eli huomenna taso 1+ viikon verran.

Suuntasimme valmentajan jälkeen appeni 65-vuotiskahveille. Sinne tuli myös mieheni sisko avokkinsa kanssa. Tarjolla oli kakkua, keksejä, valmis pasteijoita… ja kuohuvaa, mutta onneksi alkoholitontakin. Söin pienen palan kakkua ja join kahvia.

Kotimatkalla haimme Lidlistä kivennäisvettä. Taas on pariksi päiväksi siis juotavaa.

Ilta on ollut kummallinen. Olen ollut tosi masentunut ja mikään ei huvita. Osa syynä varmaan pettymys ihmisiin. Luotin ja uskoin ihmiseen ja oletin hänen olevan ystävä. Mitä enemmän asiaa mietin sen pettyneempi olen. Voisi siis luulla, että olen pettynyt punnitustulokseen, mutta ei. Tiedän tehneeni mitä voin ja yrittäneeni sen suhteen parhaani. Huomenna on ihan pakko päästä lenkille tuonne umpihankeen. Siellä nimittäin sataa kokoajan lunta. Ihan kiva.

Ateriat

  • klo 10.40 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 13.30 Kermakakkua ja kahvia, 200 kcal
  • klo 16.00 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 18.00 Possunlihaa ja vihannessekoitusta, 300 kcal
  • klo 21.45 Chocolate Velvet, 153 kcal

Pettyminen ja pettymyksen voittamisen ajatuksia.

30.11.2015 Yleinen

Aloitetaan kirjoittaminen tämän hetken fiiliksillä kun en saanut aikaan aloitusta muuten.

Olen pitkään kärsinyt pettymyksen pelosta ja pelosta yrittää voittaa pettymyksen pelko. Ahdistus uusiin kokemuksiin.

Olen tällä hetkellä ihastunut ja se ahdistaa aivan hirveästi, tunnen hirveän tuskan rinnassa. Ajatukset eivät pysy kasassa, kiukuttelen ja tuntuu että olisin surullinen vaikka tunnen parasta oloa pitkään aikaan. Mitä teen? Miten voitan ja uskallan elää täysillä siinä uskossa että mä olen oikein hyvä näin ja kelpaan sellaisena kun olen. Moni on sanonut että mitä sä stressaat? -Stressaan sitä että mulla on epävarma olo vaikka olen kuitenkin suhteellisen itsevarma ihminen.

Pohjustan hieman, olen ollut sinkkuna 2,5vuotta ja olen viikko-viikko isänä 5-vuotiaalle tytölle. Se on todella vaikea asia uuden ihmisen ottaminen elämääni. Arki ilman lasta on helppoa ajatuksena parisuhteelle mutta mitä se onkin jos vuoroviikoin olemme ”uusioperhe”?

 

Untitled2

Nyt on julkistettu ensimmäinen teksti, mulla on paljon tekstiä mitä haluisin antaa kaikkien luettavaksi mutta nyt aloitetaan varovasti ja katsotaan mitä tunteita herättää.

 

 

 

 

 

Seurantakäynti 3, pieni pettymys

19.10.2015 Yleinen

Nyt en voi hehkuttaa… Omaan kotimittaukseeni reipas viikko sitten verrattuna tänään oli +0,4 kg :/ Mutta edelliseen Valmentajan mittaukseen -2,6 kg. Vähän pettynyt olin :/

Toisaalta, jos katsoo mittoja Asiakaskortistani, voi olla tyytyväinen! BMI on pienentynyt 3,5 yksiköllä. Rasva% on pienentynyt 3,3 %. Lihas% on kasvanut 1,3 %. Ja sisäelinrasva (Visk.) taas on normaalin rajoissa eli tippunut 10 -> 9 (normaali 1-9).

asiakaskortti19102015
Seuraava punnitus onkin tasan kolmen viikon päästä, 9.11.2015. Silloin alkaa taso 3! Hyvällä tsempillä etiäpäin vaan :)

Tiedättekö sen tunteen…

21.9.2015 Yleinen

Kun makaat ultrattavana ja lääkäri sanoo ne sanat: ”Täällä on kyllä ruskuaispussi kohdussa, mutta ei täällä ole sikiötä.” Siinä samassa hetkessä olisi tehnyt mieli huutaa, että tee jotain. Tee jotain, että nämä oireet loppuvat ja kohtu saadaan tyhjäksi pian. Mutta ei. Suusta ei tule ääntäkään. Kyyneltäkään ei tule silmäkulmaan, kun keskustelemme mitä seuraavaksi tapahtuu. Näen lääkärin silmistä pettymyksen ja ehkä pienen liikuttumisen tilanteesta. Mutta minä koitan pysyä kasassa. Niin, epäily on siis tuulimunaraskaus. Saan nyt sitten kokea senkin. Ihan kun tässä ei ois ollu jo tarpeeksi kaikkea. Sain lähetteen omaan sairaalaan. Saa nähdä milloin tulee kutsu ultraan. Lääkäri oli myös vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä jos siellä tehtäisiin kromosomitutkimukset. Yleensä nuo tehdään vasta kolmen keskenmenon jälkeen, mutta kun edellinen oli niin isoilla viikoilla niin sen takia suosittelee tätä jo nyt.

Sain onneksi jutella klinikalla tutun hoitajan kanssa. Jotenkin oli ihan tyhjä olo. Kyyneleet tuli silmään ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun lääkäri kävi tuomassa lähetteet labraan ja sinne julkiselle puolelle. Hänen silittäessä olkapäätäni meinasin romahtaa, mutta yritin pitää itseni kasassa. Vieläkään sitä totaalista romahdusta ei ole tullut. En tiiä tuleeko sitä, kun olin niin valmistautunut tähän. Vaikka olin itse varma, että jotain häikkää tässä on niin silti tämä kyllä sattuu ihan tarpeeksi paljon. Nyt toivon, että keskenmeno tulis itsestään ja mahdollisimman pian, en jaksaisi enää mitään lääkkeellistä tyhjennystä tai kaavintaa. :(

Seuraavaksi alan varmaan pelätä kotoa poistumista juuri tuon keskenmenon suhteen. Kuinka uskallan mennä kouluun jos yhtäkkiä alan vuotamaan kun seula. No, voisko mulle käydä niin hyvä tuuri. Tuskinpa. Eihän niin käyny viimeksikään ja edellisellä kerralla sitä keskenmenoa odoteltiin kahteen otteeseen pari viikkoa.

 

Pettymys

25.8.2015 Yleinen

Minähän tiesin, ettei kaikki voi mennä hyvin loppuun asti. Vaikka olin jo mielessäni valmistautunu siihen, että pakkaseen ei saada enempää alkioita oli se silti suuri pettymys, kun tänään sen tiedon klinikalta sain. Kolme alkiota jotka jäivät perjantaina viljeltäväksi eivät siis selvinneet, joten pakkaseen meni vain yksi alkio. Harmittaa kyllä, tai suoraan jos sanon niin v***taa. Oishan se ollu liian hyvin jos ois saanu talteen edes muutaman alkion. Yhdellä ei pitkälle pötkitä.

Muuten olo on välillä ihan hyvä, mutta jos yhtään enemmän on liikenteessä tai touhuilee jotain niin iltaa kohti turvotus lisääntyy. Sitten ilta meneekin sohvalla loikoillen. Onneksi tämä viikko on vielä lomaa, että saan rauhassa huilailla, mutta innolla kyllä jo odotan koulun alkua. Saanpahan jotain muuta ajateltavaa. Ensi viikon torstaina on sitten virallinen testipäivä, joten sitä kohti mennään ja sitten mietitään taas uudestaan miten jatketaan.

Huomenna pitää mennä käymään vielä siellä psyk.polillakin että saadaan kuulemma tehtyä joku päätös kyseiselle ”hoidolle”. Sekin käynti ärsyttää sitten niin paljon. Ei huvita yhtään höpötellä sen naisen kanssa. Jospa sieltä pääsis nopeesti pois eikä se pitäis mua siellä koko tuntia.

I have a right…

6.3.2015 Yleinen

Heissan!
Näin on taas viikko taas vierähtänyt…
Mun viikko ei ihan mennyt niinkuin olin suunnitellu, mutta tästä opimme taas..
Tuntuu taas jälleen kerran, että pikakelaus nappia olis painettu pohjassa maanantaista tähän päivään asti.
Suoraan sanottuna, aikas tyhjentävä viikko takana, mutta tulipa taas koettua tämäkin.
Aiemmin puhuin siitä, että tunteet ja järki kävi tiukkaa taistoa.. Enää en rehellisesti sanottuna todellakaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.. Miljoona kysymystä, edelleen, pörrää päässä vailla vastausta..
Olen silti ymmälläni, vailla selitystä ja surullinen siitä, miten haurasta kaikki oikeastaan onkaan.
Olen hämilläni siitä, että ihmisen käytös ja toiminta toista kohtaan muuttuu hetkessä. Kaikki se, mitä on ollut tai tapahtunut, on pyyhkiytynyt tuulen lailla pois, eikä siitä ihmisestä, joka hän ollut sinulle jonkin aikaa, ei ole enää tietoakaan…
Kysymykseni on, voiko kaiken sen, mitä on tapahtunut, niin vain sivuuttaa ja olla niinkuin mitään ei olisi… Saatan olla typerä, mutta samalla neuvoton ja hukassa…
Tältä erää hyvää viikonloppua ja adios!

 

Ahdistaa ja Masentaa

23.2.2015 Fiilikset matalalla

Moi taas!

Jotenki tyhmä olo: ekaks en kirjoita mitään kahteen viikkoon, ja sit kirjoitan monta postausta liiba laabaa saibaa päivässä.. Tyhmä olo.

 

Nyt ahdistaa. Ei paljon, mut hetki sitten enemmän. Ja taitaa se ”ahdistus mörkö” kohta taas hyökätä tuolt sängyn alta mun kimppuuni, on vähän semmonen fiilinki. :( En haluu mee pois!!

Ahdistukseni johtuu jälleen koulusta ja siitä viho viimeisestä enkusta. Lomalla jaksoin hieman suomennella, mutta kielioppii en jaksanut koittaakaan käydä läpi. Isolla EHKÄ painotuksella voin koittaa vetää lottorivii aamulla ennen kouluu, jos en siis taas nuku pommiin..  Kielistä kun puhun niin vaihdan sitten lennossa ruotsin puolelle: mun oli pakko jättää ruotsin tukikurssi kesken, koska tiedän, etten millään tule jaksamaan tekemään niitä kaikkia tehtäviä kotona. Masentaa, kun on pakko myöntää, etten jaksa sitäkään. :( Huokaus! Luuseri. Laiska. Heikko. Surkimus. Sanat kaikuvat korvissani. Älkää mollatko minua, saan kyllä itseni ominkin voimin tarpeeksi pohjalle, ilman teitäkin. Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan!

 

Toinen tämän päivän iso ahdistus möykky mun mieles on ollu mun exä, sen teot, pieleen mennyt oikeuskäsittely, meen seurustelu aika, ero, eron jälkeen, kaikki. Ahdistaa kauheesti ku vaan miettiiki kuin paljon ahdistavii juttui oon tänään kelannut.

Muserrun tän alle.

Mulla ei oo voimaa kamppailla vastaan.

Virta on liian voimakas, se painaa mun pääni pinnan alle.

Välillä saan hetkeksi pääni pinnalle, mutta sitten vajoan jälleen.

Ja tän kaiken lisäksi olin yli puolet päivästä ihan tokkurassa. Toisaalta väsymykseeni on aika yksinkertainen selitys: otin 4x25mg Ataraxia, eli suomeks tupla annoksen illalla. Ei en ottanut kaikkia putkeen, ja otin ekat kasilta ja vikan vast kympiltä. Mutta syyhän minulla tietenkin on: halusin nukkua. Ja koska mökillä olin nukkunut useamman tunnin päikkärit, tiesin ennestään, etten tulisi saamaan unta ennen kuin puolen yön jälkeen. Varmasti ainakin joku teistä ajattelee: ”Kannattiko nukkua päikkärit?” No todellaki. Sain kotio päästyy suomennettuu enkkuu, vaikka se nyt sit kostautu tänään ku olin ihan ”töttöröö”, mut siis juu. Mun ei tarvinnu kuunnel isän kiukutteluu, ja sitä ku se tappelee äidin kans ja mollaa mua ja äitii, ei tarvinnu ees nähä sitä. Sain vaan olla käpertyneenä peittoon ja vetää unta kaaliin. ZZZzzz

Se tunne ku väsyttää ja ku ei kuiteskaan väsytä. :/ Sillee et mitäs tässä kello lähennee yhtätoista ja meikä on hereillä. Perus juttu, mutta kuitenkin niin rasittava. Talo on ihan hiljainen lukuunottamatta läppärin hiljaista hurinaa, näppäinten ääniä kirjottaessani, kellon raksutusta seinällä, puhelimesta hiljaisella soivaa Katy Perry Wide Awake  https://www.youtube.com/watch?v=GvgjG9RxX7c  ja sitä kun tuuli vinkuu ikkunanraoissa. Muuten on hiljaista, masentavaa olla yksin hereillä. Ehkä raahaudun alas hakemaan enkun kirjan ja koitan vetää sen lottorivin jo nyt. EHKÄ!  Äiti tulee kohta valittaan, ku mulla on huoneessa valot, ja miks oot viel läppärillä. Se ei tiedä mun blogista ja siitä että puran tänne mun taakkaani. Ensinnäki se pitäis mulle kauheen saarnan aiheesta: ”Mitä olet kerran nettiin kirjoittanut, et sieltä koskaan pois saa”. Jaa’a. Aha. Kerros äiti-kulta jotain uutta mitä en vielä ole kuullut. Ehkäpä hei puolet (tai varmaan enemmänkin) syystä miksi kirjoitan julkisesti, on se että muut samoja asioita kokeneet voivat lukea minun tarinaani ja he joilla ei omakohtaisia kokemuksi onneksi ole, oppisivat ymmärtämään meitä kovia kokeneita. Juuri siitä saan voimaa kirjoittaa julkisesti, että te kohtalotoverini saisitte rohkeutta ja tukea, että näkisitte, että täällä on monia muitakin samoja asioita kokeneita ja että nämä asiat voi sanoa julkisesti ääneen. Rakkaudella teille valitettavan runsaslukuisille kohtalotovereilleni!! <3 <3 <3 <3

Raiskauksen tai väkivallan uhriksi joutuminen tuntuu maailmanlopulta siinä missä niin moni muukin vakava asia. En todellakaan vähättele ko. juttuja pikku jutuiksi, ”Niistähän pääsee heittämällä yli” -tyyliin, en todellakaan! Tiedänhän itse sen niin pirskatin hyvin millaista on rämpiä siinä  suossa ja yrittää elää edes muutama sekunti kerrallaan. Kyllä minä tiedän. En voisi mitenkään kirjoittaa tällaisia asioita, ellen näitä olisi itse joutunut kokemaan. Tunteet ja ajatukset: ”Ei kukaan voi pitää minusta tällaisena viallisena, saastaisena, liattuna, pilattuna, sotkettuna, häpäistynä, alistettuna.”, ”Miten muka kukaan poika voisi edes ajatella seurustelevansa kanssani? Minulla on suuri henkinen sairaus: masennus ja sen lisäksi vielä minut on raiskattu useasti ja olen kohdannut törkeää väkivaltaa. Ei kukaan voi rakastaa minunlaistani.”, ”Miten ikinä enää pystyn harrastamaan seksiä? En saa henkeä pelkästä ajatuksesta, ahdistaa liikaa.” (Joo’o tiiän, ei oo kovin ajankohtainen, mutta vähemmästäkin sitä tuollaisia ajatellaan!), ”Miten ikinä pystyn jälleen luottamaan toiseen niin paljon, että päästän hänet edes kosketus etäisyydelle?” (Tuohon kaikki aina sanovat: ’kun löydät sen oikean, sitten pystyt’. Mitä vitsin saibaa! Ei paljoo lohduta!) ”Haluan kuolla, kaikkien on niin paljon parempi ilman minua.”, ”Kuka muka haluaisi olla kanssani, kun olen tällainen? Eihän lähestulkoon kukaan edes puhu minulle (kerro vaikka mielipidettään blogistani)!!??”, ”Istun yksin käytävässä, kuka muka vaivautuisi tulemaan lukseni ja kysymään (edes puhkikulutettua) ’mitä kuuluu?’ kysymystä.”, Eihän kukaan halua edes puhua tällaiselle paskakasalle, joka on antanut tehdä itselleen ja keholleen mitä huvittaa. Olen antanut häpäistä itseni! Kuka muka haluaa olla kanssani???!!!”

Pystyykö edes joku teistä lukijoistani vastaamaan joihinkin esittämiini kysymyksiin/ajatuksiin. Mielelläni haluaisin kuulla joitakin ajatuksianne, mitä mieleenne tulee, kun mietitte näitä.

Nyt taitaa olla korkea aika laittaa kone kiinni ja yrittää nukkua.. Ihan mälsää, oon jotenki niin kirjoitus tuulella, juttua riittää monesta eri aiheesta. Jaksaakohan joku lukea koko tekstini?

Rakkaudella lukijoilleni:

-Elina

Ps. Minulla on ikävä teidän niin kovasti päivääni piristäviä kommenttejanne.

Kohti uusia pettymyksiä

8.12.2014 Yleinen

Tuttu sanonta. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Sen kuulee sanottavan monesti leikillään tilanteissa, joissa joku kokee takaiskun tai kohtaa jotain, joka ei vastannutkaan omia odotuksia. Leikkisässä sanonnassa on luonnollisesti totta toinen puoli, vaikka yleensä tilanteet silloin ovat vaikutuksiltaan sen verran pieniä, että niistä voi laskea leikkiä.

Pettymysten kohtaaminen on eräs tärkeimpiä ihmisen kehitykseen ja kasvuun liittyviä asioita. Lapsi alkaa kokemaan pettymyksiä jo ennen kuin osaa edes puhua. Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu automaattisesti runsaasti pettymyksiä, jotka on kohdattava. Niistä selviytyminen ja niiden opettaminen on vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä. Jos pettymyksiä kierretään tai niiltä suojellaan, voivat vaikutukset olla tuhoisia. Pettymyksltä suojeltu ja varjeltu nuori aikuinen on kuin norsu lasikaupassa armeijassa, ensimmäisessä työpaikassaan tai vaikkapa ryhmässä toimiessaan opiskelemassa.

Aikuisuus on myös täynnä pettymyksiä. Menestyneetkin ihmiset kokevat niitä aika ajoin. Työ, yksityiselämä, rakkaus, raha tai ystävyydet. Pettymyksiä tulee. Sanonta ”Pessimisti ei pety” on perinteinen kyynikoiden viljelemä miete. Sen mukaan toimiva ihminen ei siis odottaisi hyviä ja positiivisia juttuja ollenkaan, vaan näkisi kaiken olevan ja menevän huonosti. Odotusarvoisesti siis kaikki menee huonosti ja jos sattuu menemään edes keskinkertaisesti niin se olisi loistava saavutus. Onhan se elämänkatsomus sekin.

Ajattelen, että pettymykset ovat kuin asfalttia, jolla päällystetään tie mitä kuljemme. Ne kuuluvat elämään ja vahvistavat polkuamme. Antavat kunnon pohjan kulkea ja käsitellä elämää. En haluaisi myöskään luopua hyvän odottamisesta ja positiivisesta katsomuksesta sen varjolla että en kohtaisi pettymyksiä.

Miten pettymystä sitten pitäisi käsitellä? Itkupotkuraivarista tai täydellisestä luovuttamisesta olankohautukseen. Siltä väliltä varmaankin. On selvää, että mitä suurempi ero toteutuneen ja odotusarvon välillä tapahtumissa on, sitä suurempi on pettymyskin. Mutta jos odottaa paljon ja saa vähän, miten siihen tulisi suhtautua? Pettymyshän on kyseessä. Kasvua ja kehitystä tapahtuu kaiketi sillä, että arvioi ja jopa analysoi, mistä ero johtui. Oliko oma odotus väärä vai menikö itse asia väärin? Molempiin toki voi vaikuttaa tulevaisuudessa.

Luulen että ihmisen vahvuus monella elämän alueella tulee osittain siitä, miten paljon pettymyksiä hän on kokenut ja ennen kaikkea siitä, miten ne käsittelee ja miten siistä toipuu. Odotan jo seuraavaa. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!