Selaat arkistoa kohteelle peruutuspaikka.

Hiukan päälle kuukausi leikkauksesta

6.11.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Jutun lopussa on kuvia, joissa näkyy parantuvaa tikkipintaa.

Samaan aikaan tuntuu, että aika on vierähtänyt todella nopeasti että hitaasti. Jännää miten paljon yhteen kuukauteen voi mahtua tapahtumia.

Kipuja ei tosiaan ole enää yhtään ja nyt jo nostelen painavampia esineitä itse. Pääsin siksi palaamaan töihinkin, mikä on piristänyt kaamospäiviäni paljon. Vatsa saattaa tuntua painellessa hiukan herkältä, mutta normaalielämässä en huomaa mitään poikkeavaa. Vaikka olenkin nyt kokenut rasvanimun, en rehellisesti sanottuna huomaa reisissäni kauheasti eroa, kun taas mahassa näen ehkä alimman vatsamakkaran pienentyneen.

Tikkejä ei ole enää paljon jäljellä. Muutamasta kohdasta iho on puskenut tikinpäitä ulos ja noin puolet noista olen voinut napsaista omin sormin pois. Loput olen antanut olla rauhassa paikallaan, koska uskon, että nekin saa nypättyä pois ajan saatossa. Arvet vatsassa ovat pienet ja siistit, joten olen antanut niiden olla paljaana. Sama pätee rintojen alapuolella oleviin rasvansiirtoarpiin, mutta pidän niitä hyvin tiukasti silmällä. Oikeassa reidessä arpi näytti kauhukseni alkavan leventyä, joten lätkäisin siihen päälle heti samaa arpikudosta hillitsevää laastaria, mitä nännipihoissanikin nyt on. Ihan sama, vaikka niissä on pikkuisen tikkiä jäljellä, en salli arpien leventyä, jos vain voin tehdä jotain sille.

Nännipihan arvet ovat kuulemma siistit ja parantuvat hyvin. Vasen nänni ja sen piha ovat kauttaaltaan enemmän turvoksissa ja ulkonevat, kun oikea puolestaan on jo enemmän tissin myötäinen. Vasemmassa nännissä on myös hassu ”ruttu”. En tiedä tuleeko se häviämään ajan myötä vai korjataanko se seuraavassa leikkauksessa, tai tehdäänkö sille ylipäätään mitään. Nännien tuntoaisti on sama kuin ennenkin, eikä se ollut oikeastaan hävinnyt missään vaiheessa edes heti leikkauksen jälkeen. Nännipihojen alueella on myös mystistä mustaa väriä, jonka epäilen vahvasti olevan tussia, joka ei ole päässyt peseytymään pois oltuaan koko ajan laastareiden alla.

Itse rasvansiirto… No, sanotaan, että olen tyytyväinen, etten ole joutunut maksamaan siitä 5000 euroa, mitä yksityisellä usein joutuu vähintään maksamaan. Olisin muuten hyvin pettynyt tällä hetkellä. Rasvaa ei tosiaan ole tuntunut jääneen paikalleen kovinkaan paljon ellei sitten yhtään, ja tissien kokoero on palannut näkyviin. Olen lukenut, että ensimmäinen siirto on usein vasta kudosten herättelyä, ja että vasta seuraavalla siirtokerralla voi odottaa tavaraa jäävän paikalleen enemmän. Odotan mielenkiinnolla kirurgini mielipidettä asiasta, kun seuraavan kerran näen hänet. Kokoero ei siis minua niin paljon haittaa varsinkin nyt, kun muoto on korjaantunut.

Tissit ovat nykyään mielettömän mukavat! Ne eivät roiku yhtään ja ovat söpön pienet sekä pyöreät. Ällö tuubimuoto on poissa, samoin puolet tissistä peittävä nännipiha. Suihkussa ja oikeastaan muuallakin ihan ihmetyttää miten paljon vapautta käsille jää, kun ei tarvitse jatkuvasti tissejä tukea. Kokeilin tänään rintaliivejä ensimmäistä kertaa kuukauteen. Ihan hämmästyin miten tiukilta ja kiristäviltä jokainen rintaliivi tuntui, varsinkin nyt kun olen voinut oleilla täysin ilman liivejä niin pitkään. Olen viimein muuttunut sellaiseksi naiseksi, joka voi heittää rintaliivit päivän päätteeksi nurkkaan ja olla mukavasti! Pistää perspektiiviin, kuinka paljon jouduin oikeastaan vanhoja tissejäni tukemaan ja litistämään kasaan, että ne olisivat edes jotenkin normaalin näköiset. Nyt voin kumarrella ja olla vaikka miten päin, ja silti tissit pysyvät nätisti liiveissä. Kuppikoko on siis näillä näkymin sama kuin ennenkin, mikä on ihan kiva näin rahan kannalta.

Odotan kovasti aikaa, kun kaikki arvet ovat parantuneet, eikä teippejäkään tarvitse enää käyttää. Ymmärrän, että siihen voi mennä vielä pitkä aika, mutta nyt voin konkreettisesti ainakin odottaa jotain. Tuntuu, että olen viimein hyvin lähellä sitä naiseutta, joka minulta on jäänyt saamatta kaikki nämä vuodet. Usein yhä peilin edessä säpsähdän yllättyneenä nähdessäni rintani sivusilmällä. Osittain en varmasti vielä täysin käsitä muutostani. Mieltä on oman kokemukseni mukaan muutoksien edessä työstettävä paljon rankemmin ja kauemmin kuin kehoa.

Tässä alla on vielä lisää päivitettyjä ennen ja jälkeen vertailukuvia:

Ennen

Jälkeen

3 viikkoa leikkauksesta (eli viimein tikit ja tukihousut pois)

23.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Vihdoinkin! Nyt lensivät tukihousut pois päältä. Ah, mikä vapauden tunne!

Itsesulavien tikkien kanssa kävi tosiaan minulla niin, etteivät ne sulaneet itsestään pois. Kävin siis terveysasemalla poistattamassa ne. Se ei sattunut yhtään, eikä oikeastaan tuntunut edes epämukavalta. Tikit ja haavat ovat kuulemma todella hyvännäköiset, niin ulkonäön että parantumisen kannalta. Se oli kiva kuulla. Oikeastaan nännipihan tikit olivat enimmäkseen sulaneet itse, eli rinnan alapuolella olleet, mahan ja reisien tikit piti poistaa.

Saan nyt alkaa käyttää silikonitarraa arpien hoitoon. Äidin mukaan suvussa on esiintynyt todella leveäksi laajentuvaa arpikudosta, joten haluan hoitaa tissit mahdollisimman hyvin sen ehkäisemiseksi. Näitä kannattaa pakkauksen mukaan käyttää kolmekin kuukautta, että tulokset olisivat mahdollisimman hyvät. Mutta ainakin näin ensivaikutelmana teipit eivät tunnu oikein miltään, mikä on siis hyvä, sillä ne ovat huomaamattoman mukavat. Mokasin tietenkin heti alkuun hiukan, kun en huomannut, että paketissa oli kaksi silikonitarraa (jotka ovat 5×7,5cm). Luulin siinä olleen vain yhden lapun verran, ja leikkasin sen hiukan liian ohueksi, että se riittäisi molempiin tisseihin. Jos olisin tarkemmin katsonut, olisi siinä ollut riittävästi yksi lappu per tissi. Grr, täytyy suunnata takaisin apteekkiin.

Olen tarkkaillut rasvan säilymistä rinnoissa, ja vaikuttaisi siltä, että ainakin vasemmasta rinnasta on sulanut sitä jonkin verran pois. Kokoero ei siis ole merkittävä, vaan juuri ja juuri nähtävissä, jos jää katseella tuijottelemaan. Tietenkin osa muutoksesta on myös turvotuksen laskua, mutta siksi onkin vaikea sanoa kuinka paljon itse sitä rasvaa on lähtenyt/jäänyt. Olen hyvin tunnollisesti pitänyt rintani lämpimässä, ollut rasittamatta ylävartaloani ja pyrkinyt syömään todella energiapitoisesti. Mielenkiinnolla jatkan muutosten seuraamista.

Itsesulavat tikit? Pah, sanon minä.

17.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Eilen vaihdoin taas haavateipit, ja näkyvästi vain yhdestä paikasta oli tikit sulanut. Oikean tissin alla, vatsassa ja reisissä on vielä tikit sinnikkäästi paikallaan. Nännien ympäristö näyttää siltä, että siinä päällä ei ole enää tikkejä, mutta en ole täysin varma, kun en oikein uskaltanut niitä kunnolla katsella silloin ensimmäistä kertaa haavateippejä vaihtaessa. Nännit näyttävät ja tuntuvat jotenkin kauhean avonaisilta ja suojattomilta ilman mitään teippejä, joten liimailin taas uudet paikalleen. En tosin tiedä, onko siitä jotain haittaa paranemiselle… mutta ainakin teipissä sanotaan sen hengittävän hyvin? Kun ei sitä silikoniteippiäkään saisi laittaa, kun vasta tikkien sulamisen jälkeen. Tietäisinpä aiheesta enemmän.

Sairaalassa sanottiin tikkien sulavan noin kymmenen päivän kuluttua leikkauksesta, ja nyt menen 15 päivässä. Yritin googlettaa muiden ihmisten kokemuksia itsesulavista tikeistä, mutta kuten lähes aina, tieto oli ristiriitaista. Ensimmäinen kävi terveyskeskuksessa poistattamassa, toinen neuvoi odottamaan sulamista kuukaudenkin kärsivällisesti, kolmas nyppi itse pois. Ei siis mitään hajua tuota kautta, mitä pitäisi tehdä. Soitin terveyskeskukseeni ja kysyin asiasta. Minulle varattiin aika ensi viikolle tikkien poistoon, jos ne eivät siihen mennessä ole itsestään poistuneet (missä tapauksessa peruutan aikani). Nyt on paljon levollisempi olo.

Kipuja ei ole enää yhtään, kun reidetkin mustelmineen ovat viimein parantumassa. Lyhensin tukihousujani, sillä ne olivat hiukan liian pitkät ja liukuivat kasaan puristamaan jalkojani polvitaitteesta niin, että jalat puutuivat koko ajan (fysioterapeutti neuvoi tekemään niin tarpeen vaatiessa). Nyt ne ovat polvipituisina paljon mukavammat.

Henkisesti olen täysin mökkihöperöitymässä. Olen nähnyt ystäviäni muutamaan otteeseen, mutta yritän välttää itseni rasittamista ja kylmettämistä, joten olen lähes täysin pysynyt kotona. Ehkä yritän suojella uusia tissejäni liikaa. Tuntuu, ettei täällä sisällä ole jäljellä mitään järkevää tekemistä, etten saa mitään aikaan. Odotan innolla sairasloman päättymistä ja töihin palaamista. Ajattelin, että voisin alkaa käydä lyhyillä kävelyillä luonnossa nyt, kun puissa on vielä upea väriloisto.

Voisinkin lähteä saman tien.

10 päivää leikkauksesta

12.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Sain viimein jättää tukisukat pois! Ihanaa, tätä on kyllä odotettu!

Pari viimeistä päivää on ollut hulluksi ajavaa kutinaa, etenkin vasemmassa rinnassa. Se on kuulemma hyvä merkki, koska tikit ovat paranemassa. Kotiin annettujen ohjeiden mukaan haavateipit olisi saanut jättää tänään pois, ja tikkien pitäisi kymmenennen päivän kohdalla alkaa sulaa. Itselläni on kuitenkin vasta yksi tikki vasemman rinnan alapuolelta sulanut pois, joten ajattelin antaa uusien haavateippien olla vielä pari päivää ja katsoa sitten uudestaan tilannetta. Nyt tuntuu liian aikaiselta jättää tikit täysin paljaaksi. Olen myös ostanut apteekista silikoniteippiä arpien hoitoa varten, mutta sitä saa laittaa vasta tikkien sulamisen jälkeen. No, onpahan niitä sitten valmiina tuossa.

Tikit näyttävät kaiken kaikkiaan hyvin siisteiltä, ehdottomasti jo vähän paremmilta kuin viisi päivää sitten. Mikään kohta ei vuoda verta tai eritä muuta nestettä. Vasen nänni näyttää turvonneelta (ulkonee kolmiomaisesti), mutta päätin, etten nyt stressaa ulkonäöstä, kun paraneminen on vielä vaiheessa. Odottelen pari kolme kuukautta, jolloin saan jo enemmän todellisuutta vastaavan kuvan lopputuloksesta.

Tällä hetkellä vatsassa ei ole enää yhtään kipuja niin levossa tai liikkeellä, reidet ovat oikeastaan ne kipeimmät kohdat. Molemmissa sisäreisissä on tosi isot mustelmat, jotka etenkin liikkuessa ovat aika ikävän tuntuiset. Toivon, että ne paranisivat pian. En tosin tarvitse enää lähes yhtään kipulääkettä, ja yhä useampana päivänä en ota ainuttakaan pilleriä. Rintoihinkaan ei oikeastaan yhtään satu enää, vasenta vain hiukan edelleen jomottaa.

Olen viimeksi ollut näin kauan täysin ilman rintaliivejä varmaan alle 11-vuotiaana. Tämä on tunne, josta olen yli kymmenen vuotta haaveillut. Voin oleilla lähes miten haluan (en tietenkään vatsallani), ja rintani pysyvät kauniisti pyöreässä muodossaan, paikallaan ja mukavasti. Olin suihkussa parisen päivää sitten, ja ensimmäistä kertaa pääsin hiukan koskettelemaan uusia rintojani, kun ne eivät enää olleet niin kosketusherkät. Ihan kesken kaiken tyhjästä tunsin kyynelien nousevan silmiini. Mutta tällä kertaa itkin ilosta, toisin kuin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana, jolloin se on aina ollut surusta ja kuvotuksesta. Naurahdin. Ne ovat oikeasti tässä. Rinnat, joista olen aina haaveillut. Ne ovat nyt viimein oikeasti tässä, osa minua. Ne eivät ole täydelliset, mutta ne ovat ihanat! Kaikki kipu on ollut täysin tämän arvoista, ja olisin valmis tekemään kaiken uudestaan.

P.S. Sain mummiltani villapaidan, joka on ihanan mukava ja lämmin. Tällä on hyvä suojata tissit kylmyydeltä!

Vaihdoin haavateipit ensimmäistä kertaa elämässäni

7.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Kuten otsikko jo sanoo, kuvailen laastarien vaihtoa, joten tämä teksti ei välttämättä sovi heikkohermoisille.

Minun oli alun perin tarkoitus ottaa kuvia tikeistä vertailun vuoksi, mutta nyt on pakko myöntää, etteivät hermoni kestäneet. Onneksi olin värvännyt äidin avuksi, sillä hänellä on enemmän kokemusta tällaisesta. Vaikka tikit ovat kuulemma hyvin siistit ja hyvännäköiset, en osannut arvostaa niiden esteettisyyttä, kun hengitykseni jo alkoi kiihtyä ja päätäni huimata. En ole pitänyt itseäni herkkänä tällaisille asioille, mutta pakko myöntää, että tämä oli hiukan liikaa.

Itse toimitus ei sattunut pahemminkaan (enemmän pelkäsin kipua kuin sitten oikeasti tunsin sitä). Se tuntui tissien kohdalla hiukan samalta, kuin laastarin poistaminen arpeutuneen haavan päältä. Eli vähän tiukassa ne olivat, ja arpea lähti laastarin mukana. En tiedä kauan niitä teippejä vaihdoin, mutta jokaista laastaria kuorin irti varmaan milli kerrallaan, hengitystä pidätellen, vinkaisten jokaisen pienenkin ”kivun” kohdalla. Pelkäsin, että repäisisin tikin irti, jos olisin liian kovakourainen, mutta ei se taida olla edes mahdollista. Tikit eivät kuitenkaan onneksi alkaneet vuotaa verta kuin yhdestä kohdasta, ja siitäkin hyvin vähän. Vatsan ja reisien teippien vaihto ei tuntunut miltään rintoihin verrattuna, ja niiden vaihtaminen sujuikin hyvin nopeasti.

Onneksi tämä velvollisuus on nyt takana, ja seuraavaan vaihtoon on jonkin aikaa :D Mielenkiintoista nähdä, onko siihen mennessä tapahtunut muutosta, ja kuinka paljon.

Ennen & jälkeen

6.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Jos olet yhtään herkkä edes lieville kuville tikeistä tai mustelmista, kannattaa tämä juttu jättää lukematta.

Aion nyt tehdä jotain, jota lähes jokainen tubulaariset rinnat omaavat kammoavat. Aion näyttää rintani, niin ennen että jälkeen korjausleikkauksen. Varmasti monia kiinnostaa, minkälaisilla tisseillä pääsee korjausleikkaukseen. Tässä on nyt siis yksi esimerkki kriteerit täyttävistä tubuista:

Ennen

Ennen

Jälkeen

Jälkeen

Kuten näkyy, vanhat rintani olivat hyvin tyypillinen esimerkki tubulaarisista rinnoista, minkä lisäksi ne olivat myös erikokoiset. Tuossa kuvassa ne olivat jopa hiukan edustavampana kuin yleensä, sillä kylmästä ilmasta johtuen nännit olivat hitusen esillä. Todella masentavaa, että tuossakin kunnossa ne olivat hiukan ”parempina” kuin tavallisesti. Kuppikokoni oli B, vaikkakin pienempi rinta jäi siinä aina hölskymään ja isommasta usein pursuili nännipiha ulos.

Jälkeen kuva on päivän tai kaksi leikkauksen jälkeen. Vaikka asia on varmaan jo selvää aikaisempien kirjoitusteni perusteella, korostan vielä: kaikki muutokset on tehty omalla rasvallani ja muodon korjauksella, ei silikonilla. En saa silmiäni irti uudesta pyöreästä muodosta ja ihailisin niitä varmasti jatkuvasti peilin edessä, ellei niitä tulisi nyt peittää lämpimästi villapaidalla tai huovalla. Vasemmassa rinnassa (kuvat on otettu peilin kautta, eli samoin kuvasta katsottuna vasemmalla) esiintyy enemmän kipuja, mutta sitä operoitiinkin paljon enemmän. Sen alapuolella on mojova mustelma, joka nytkin jomottaa hiukan ikävästi, mutta kipu ei ole sietämätön enää. Kuvassa on toinenkin musta viiva mustelman alapuolella, mutta se on siis vain tussia leikkauksen jäljiltä. En oikein ole saanut pestyä niitä pois, koska alueet ovat vielä niin kosketusherkkiä.

Muita kuulumisia; tukihousut alkavat kyllästyttää jo, vaikka edes ensimmäinen viikko ei ole vielä ummessa. Eivät nämä ole mukavat, vaikkeivät suoranaista kipua aiheutakaan. Onneksi edes tukisukat saan viikonloppuna jättää pois. Leikkauksen jälkeen kärsin ummetuksesta, mikä sai vatsani turpoamaan kuin pullataikina (jälkeen kuvassa tämä on hiukan havaittavissa). Kuvitelkaa miten mukavaa, turvonnut maha, jonka nuo housut samaan aikaan litistävät kasaan, hyh. Eilen kyllästyin tukkoiseen oloon ja otin asiaan kuuluvaa lääkettä, mikä sitten tänään sai hommat kulkemaan, ja olo on mielettömän paljon parempi sillä saralla.

Huomenna on ensimmäinen haavateippien vaihto edessä. Vatsa ja reidet ovat edelleen hyvin arat, mutta lepotilassa eivät yhtään kipeät. Liikkuminen tuo kivun esiin, samoin en voi laskea reisilleni yhtään painoa. Ihossa on tuntoaisti, joka oli heti leikkauksen jälkeen hiukan turtunut. Oikea rinta on kivuton ja vasen puolestaan kipeänä vielä koko ajan, kuten jo mainitsinkin. Nänneissä on tunto, joka ei edes heti leikkauksen jälkeen kadonnut minnekään.

Eli näillä näkymin hyvältä näyttää ja toipuminen sujuu loistavasti. Jännittää miten paljon rasvaa sitten lopulta jää paikoilleen, mutta olen henkisesti valmistautunut ja tiedostanut sen, että sitä tulee tästä katoamaan. Ainakin muoto on nyt jo hurjan paljon parempi ja nännipihat ihanan pienet! Ja ainakin, jos rasva häviää, voin taas ajatella, että nämä ovat oikeasti kesken, ja seuraava askel tapahtuu sitten tammikuussa taas.

Ensimmäinen leikkaus on nyt takana

4.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

 Kuten otsikko jo kertookin, olen pari päivää sitten käynyt ensimmäisessä korjausleikkauksessani. Isoin muutos on jo siis takana!

Menin leikkauspäivänä äitini kanssa suoraan osastolleni sairaalassa. Minut ohjattiin antamaan vielä yksi verikoe laboratorioon, jonka jälkeen palasimme odottamaan anestesialääkärini tapaamista. Hän saapui melko pian ja selitti minulle terveystietojeni perusteella, mitä nukutusta uskoi aikovansa käyttää (mahdollisimman kevyttä tapauksessani, hän oli kuulemma iloinen, että pääsi vaihteeksi nukuttamaan näin tervettä nuorta henkilöä). Sen jälkeen saapui hyvin pian kirurgini, joka ohjasi minut sivummalle suljettuun huoneeseen. Siellä hän pyysi minua ottamaan taas paidan ja rintsikat pois, minkä jälkeen hän alkoi piirtää rintakehälleni tussilla ohjeviivoja itseään varten. Hän selitti, mistä aikoi ottaa rasvaa siirtoa varten ja piirsi myös nuo kohdat näkyviin. Hän kysyi olisiko minulla viimehetken kysymyksiä, mutta en jännityksissäni keksinyt mitään.

Kirurgin tapaamisen jälkeen hoitajat ohjasivat minut sänkypaikalleni osastohuoneeseen, missä minun piti vaihtaa sairaalavaatteet päälle ja lukita omat tavarani kaappiin. Siinä sitten äitini kanssa odottelimme leikkausaikani saapumista. Noin tuntia ennen hoitajat saapuivat antamaan minulle rauhoittavan lääkkeen. Oli ihan mukava vaipua syvään raukeuteen kaiken jännittämisen jälkeen. Lopulta oli aika mennä, ja hoitajat veivät minut sängylläni leikkaussaliin. Sanoin näkemiin äidilleni, joka saattoi minut niin pitkälle, kuin oli sallittua.

Leikkaussali oli hyvin kylmä. Sänkyni vietiin leikkauspöydän vierelle ja minut pyydettiin asettumaan siihen itse. Tein niin ja rauhoittavista huolimatta siinä maatessani minuun alkoi nousta pieni levottomuus. Huoneessa oli kolmisen ihmistä lisäkseni, ja vaikka kaikki esittäytyivätkin minulle, en muista heidän nimiään enää. Päälleni levitettiin uimapatjaa muistuttava, mutta paperinohuesta materiaalista koostuva peitto, joka ilmeisesti täytettiin kuumalla ilmalla. Se lämmitti minua kylmältä salilta. Minulle yritettiin laittaa käteen kanyyli kaksi kertaa huonolla menestyksellä (se sattui ja kirveli hirveästi), kunnes lopulta kolmannella kerralla se onnistui. Onneksi minut nukutettiin pian sen jälkeen, en usko että edes rauhoittavat olisivat kauan pitäneet minut rauhallisena kaiken sen jännityksen ja leikkaussalissa makaamisen johdosta. Alle kymmenen sekuntia ja maailmani pimeni.

Seuraavat muistikuvani ovat, kun vänkään umpitokkurassa heräämössä hoitajalle, että haluan nukkua vatsallani. Hoitaja selvästi huvittuneena muistuttaa, etten saa, sillä olen juuri tullut rintojen korjausleikkauksesta. Pariin otteeseen yritän vängätä samaa asiaa, kunnes luovutan ja vaivun takaisin uneen. En osaa yhtään arvioida aikaa, mutta ilmeisesti heräilin aina vähän väliä jutustelemaan hoitajan kanssa (muistan kysyneeni menikö leikkaus hyvin, ja siitä lämpöilmapatjasta). Ilmeisesti parin kolmen tunnin kuluttua heräämössä oltuani hoitajat tulivat hakemaan minut takaisin osastolle.

Osastolla pyydän kännykkäni kaapista ja soitan kotiin. Olen vielä ihan lääkehuuruissa, mutta mieleltäni lähes selvänä. Puhelun lopetettuani tekstaan parhaille ystävilleni ja ilmoitan leikkauksen menneen hyvin. Päätän sen jälkeen yrittää nukkua, sillä kello on jo paljon.

Yö oli kuitenkin ihan hirveä. Minulla oli paljon kipuja ja kynnykseni on ainakin omasta mielestäni aika alhainen, joten taisinkin pyydellä useaan kertaan lääkkeitä avuksi. En voinut nukkua kuin täysin lautasuorana selälläni, mikä itsessään on hyvin epämukava asento minulle, mutta pieninkin liike, edes ihan hitunen jalan koukistus, teki todella pahasti kipeää. Jaloissani oli myös jonkinlaiset puristussiteet, jotka taisivat olla liian tiukalla, sillä vannon, että yhdessä vaiheessa tuntui, ettei niissä kiertänyt lainkaan veri. Jalkani menivät ihan tunnottomiksi, ja jos yritin liikuttaa niitä, niihin alkoi sattua niin paljon, ettei itku ollut kaukana. Onneksi hoitaja löysäsi niitä, kun lopulta kutsuin hänet epätoivoisena paikalle. Tajusin myös, ettei minulla ollut edes alushousuja päällä enää (onneksi olin kuitenkin peiton alla). Jossakin vaiheessa minun oli ihan pakko mennä vessaan ja sain siihen yökkösen siunauksen sekä pyjamatakin suojakseni. Jos kaikki muu siihen mennessä oli tuntunut pahalta, se ei ollut mitään verrattuna siihen kuinka paljon käveleminen sattui. Pidättelin itkua matkalla vessaan, mutta takaisin tullessa en enää kestänyt vaan aloin vollottaa mahdollisimman hiljaa sängyssäni, etten herättäisi muita osastolla olleita. Jossakin vaiheessa taisin nukahtaa hetkeksi, mutta heräsin siihen, kun yökkönen veti peiton päältäni tarkastaakseen, ovatko leikkaushaavojen siteet yhä kunnossa (säikähdin häntä aika pahasti). Kun aamu viimein tuli, tunsin itseni ihmisraunioksi. Mutta selvisin, ja kuten ystäväni sanoivatkin, olen nyt yhtä kokemusta vahvempi.

Aamupalan tullessa en oikeastaan tuntenut itseäni kovin nälkäiseksi, vaikken ollut syönyt 24 tuntiin. Söin kuitenkin sinnikkäästi lähes kaiken eteeni tuodun ruoan, sillä tiesin tarvitsevani energiaa. Olin varmaan aika hassu näky, itkua pidätellen lappoessani puuroa suuhuni. Se oli kuitenkin hyvä päätös, sillä ruokaa saatuani oloni alkoi kohentua merkitsevästi. Aamupäivällä siskoni ja isovanhempani tulivat katsomaan minua, päivällä äitini. Iltapäivällä vointini oli jo sen verran hyvä, että tiesin kivuista huolimatta haluavani seuraavaksi yöksi kotiin. Olin aiemmin päivän aikana tavannut fysioterapeutin, joka toi minulle tukihousut, joita minun tulee käyttää seuraavat kolme viikkoa mielellään yötä päivää. En tiedä miksi, mutta tukihousut ovat haaruksista avonaiset… Myöhemmin myös tapasin kirurgini, joka tuli vielä tarkastamaan lopputuloksen ja selitti, kuinka leikkaus oli mennyt. Minulle oltiin tehty rasvanimu aluksi mahaan, mutta siitä ei ollut riittänyt tarpeeksi tavaraa, joten myös reisistä päädyttiin ottamaan. Rintojen nännipihat oli pienennetty ja muoto kohotettu, samoin vasemmassa rinnassa oli ollut jotain kovettunutta rintakudosta (en nyt muista tarkkaa nimeä, mutta kyseessä ei ollut kasvain), joka oli muussattu pehmeäksi. Kirurgi oli hyvin tyytyväinen lopputulokseen ja oli myös varannut minulle seuraavan kontrolliajan tammikuuksi, jolloin arvoimme tilanteen ja mahdollisen seuraavan leikkauksen tarpeellisuuden. Lopuksi sain vielä hoito-ohjeet hoitajalta ennen lähtöäni. Kotiin pääsin isäni kyydillä.

Nyt olen keskittynyt vain lepäämään ja toipumaan kotona. En saa käyttää rintaliivejä tai muuta rintoja puristavaa, samoin rinnat on pidettävä jatkuvasti lämpiminä. Kaikki tämä on sen vuoksi, että siirretyt rasvasolut jäisivät henkiin ja kiinnittyisivät uudelle paikalleen. Kivut ovat kestettävät buranalla, eivätkä enää yhtään niin pahat kuin pari päivää sitten. Jokainen päivä tuntuu roimasti edellistä helpommalta. Vaikka leikkausarpia suojaavat teipit hiukan peittävät näkymää, olen jo ihaillut uusia rintojani peilin edessä. Ne ovat ihanan pyöreät ja nännipihat nätin pikkuiset (eivät enää peitä puolta tissiä!). Ensimmäistä kertaa elämässäni näin rinnakkaana pystyn oleilemaan ilman rintaliivejä mukavasti, rinta ei roiku yhtään! Tämä on niin uutta ja samaan aikaan ihanaa. Koko on kuulemma lähes sama kuin vanhoissa rinnoissani, vaikka nyt toki massa on kiinteästi siinä mihin se kuuluukin, eikä lerpata maata kohti. Mutta juuri muoto on se, mikä minulle on tärkeää, ei koko! Ja olen nyt jo hyvin, hyvin tyytyväinen!

Oloni on huojentunut, aivan kuin vuosikausien taakka olisi haihtunut savuna ilmaan. Välillä jopa pelkään, että herään siihen, että tämä on vain unta. Olen niin, niin, niin onnellinen ja tyytyväinen! Ihanaa!

Leikkausta edeltävä suunnittelu… tai jotain sinnepäin

1.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Tänään minulla oli aika leikkausta edeltävää suunnittelua varten poliklinikalla. Ainakin teoriassa. Menin siis taas sairaalaan, tällä kertaa mummini kanssa. Minun tuli käydä ennen omaa poliklinikka-aikaani laboratoriossa ja valokuvauksessa (kyllä, luit oikein). Laboratoriossa otettiin verikoe. Kammoan neuloja, mutta nyt olen kiitollinen, että olin aikaisemmin yrittänyt voittaa pelkoni käymällä verenluovutuksissa. Tämä ei tuntunut missään siihen verrattuna.

Sen jälkeen suuntasin valokuvaukseen, mistä en oikein tiennyt mitä odottaa. Minut johdatettiin hyvin kiireellisesti suljettuun huoneeseen, jossa miespuolinen valokuvaaja kysyi syyn, miksi olen leikkaukseen tulossa. Sain soperrettua, että tubulaarisia rintoja olisin tulossa korjauttamaan, ja hän naurahtaen pyysi minua käyttämään arkikieltä, sillä hän ei ole lääkäri. Vastasin, etten ole minäkään, ja tarkensin kyseen olevan kehityshäiriöisten rintojen korjausleikkauksesta. Sitten minun piti ottaa paita ja rintsikat pois, samoin laastari verikokeen oton jäljiltä, minkä jälkeen valokuvaaja ohjasi minut huoneen perällä keskelle ison kankaan eteen. Minusta otettiin kuvia vaikka kuinka monesta eri kulmasta, niin kädet alhaalla että ylhäällä. Keskeltä otetun kuvan jälkeen valokuvaaja kehotti minua kumartumaan eteenpäin kuin Matti Nykänen mäkihyppäämässä, mikä sai minut purskahtamaan nauruun. Tilanne oli vain niin koominen. Lopulta kuvat oli otettu ja minut ohjattiin nopeasti ulos. Koko toimitus vei alle 10 minuuttia ja siitä jäi hyvin liukuhihnamainen vaikutelma. Mutta toisaalta se oli ihan hyvä, sillä en ehtinyt edes ajatella nolostumista pikaisen toimituksen takia.

Sitten siirryimme mummini kanssa itse poliklinikalle ilmoittautumaan ja odottamaan aikaani. Ja sitä saikin odotella oikein olan takaa. Kolme ja puoli tuntia kului, ja me yhä odotimme. Onneksi mummini halusi tulla mukaani, noin pitkänä aikana olisi ollut kurjaa olla yksin ilman seuraa. Lopulta minut kutsuttiin sisälle huoneeseen, ja pyysin mummini mukaan. Sairaanhoitaja luki papereitani läpi ja ihmetteli kovaan ääneen, miksi minut oli nyt jo kutsuttu tapaamiseen, vaikka leikkaukseni ei ole vielä tänään. Kuulemma kirurgini ei tuntenut tarvetta tavata minua kuin juuri ennen leikkausta, sillä olimme kuitenkin tavanneet vasta kuukausi sitten. Samoin anestesialääkärini ei nähnyt syytä, miksi minun tulisi tavata hänet päivänä, jolloin minua ei vielä leikata. Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen tässä vaiheessa. Sairaanhoitaja oli kuitenkin tosi mukava ja pahoitteli kovasti, että olimme odottaneet turhaan mummini kanssa. Ainakin hän mittasi verenpaineeni ja kyseli muuten terveydestäni, sitten selosti minulle leikkauspäivää koskevat ohjeet; minne tulla ja mihin aikaan, mihin aikaan ei saa enää syödä, jne., joten ei kai se ihan hukkareissu ollut. Tapaaminen oli sitten siinä ja lähdimme munkkikahveille mummini kanssa (hän aikoi siten kuulema vielä viime hetkellä lihottaa minua rasvansiirtoa varten, että on mistä ottaa <3).

Eipä tässä oikeastaan muuta kuin hurjasti jännitän sekä odotan itse leikkausta. Toivottavasti kaikki menee hyvin, eikä tule mitään muita akuutteja tapauksia, joiden takia minun aikani peruuntuisi. En tiedä miten meinaan saada nukuttua yöt ennen leikkausta, mutta kaipa sitten sairaslomalla voi nukkua senkin edestä.

Jos kaikki menee, kuten on suunniteltu, niin seuraavan kerran, kun postaan tänne, minulla on uudet rinnat. En vain pysty käsittämään tätä! Ihan hullua, mutta hyvällä tavalla. Kuulemisiin siis!

Päätös

28.9.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Nonniin, nyt on iltavuorosta töissä selvitty. Voin suureksi helpotuksekseni kertoa, että työpaikka suhtautui todella hyvin tähän peruutuspaikan saamiseen. Sanoivat, että ehdottomasti hoidetaan vuorot niin, että pääsen leikkaukseen. Aivan ihania ihmisiä siellä, en voi muuta sanoa. Nyt ihan naurattaa, miten paljon aamulla vielä murehdin ja pelkäsin mitä kävisi.

Olen siis tehnyt päätökseni, aion ottaa peruutuspaikan vastaan. Työt on sovittu niin, että pääsen leikkaukseen ja sen jälkeen sairaslomalle. Lähipiirini tukee minua, ja saattajia että hakijoita kyllä riittää. Olen niin valmis kuin vain voin olla. Minun tarvitsee enää kirjoittaa sähköposti jonohoitajalle maanantaiaamuksi, missä kerron ottavani paikan vastaan. Sitten se on virallista.

Tuntuu kuin näkisin unta. Hetki sitten odottelin vuoden loppua innolla ja nyt h-hetki onkin jo alle viikon kuluttua. En vain kykene käsittämään tätä. Tuntuu, kuin selittäisin jonkun elokuvan juonta tätä kirjoittaessani; tiedän tarkasti, miten tarina menee, vaikka samaan aikaan tiedän sen olevan fiktiota. Mutta tämä on totta.

Aion varmaan viimeisten tubutissipäivieni aikana räpsiä paljon kuvia vertailun sekä muistojen vuoksi. Tämä kuulostaa ehkä hassulta, mutta olen hiukan haikealla päällä (vaikka tietenkin erittäin innoissani ja valmis vihdoin hoitamaan tämän asian kuntoon). Olen vihannut ja hävennyt rintojani koko nuoruuteni ja aikuisuuteni alun, mutta samaan aikaan ne ovat kuitenkin olleet osa minua. Joudun luopumaan osasta itseäni saadakseni jotain todella ihanaa sen tilalle.

Olen ollut todella onnekas koko tämän prosessini alun ajan. Olen saanut kaiken tapahtumaan todella nopeasti. On jopa ollut vaikea pysyä tapahtumien mukana oman mielensä kanssa. Vaikka olen sanonut tämän jo pariinkin otteeseen, en voi olla toistamatta sitä. On ihan mieletöntä, miten nopeasti voi elämä muuttua. Kuinka luulee, ettei voi muuta kuin alistua ja hyväksyä oman viallisuutensa, ja yhtäkkiä alle puolessa vuodessa se asia kääntyy täysin päälaelleen. Olen pohjattoman kiitollinen.

Paljon jännittävää on tapahtumassa ja päivittelen sitä mukaa, kuin aikaa, tilaisuuksia ja omaa jaksamista löytyy. Nyt painun nukkumaan :)

PERUUTUSPAIKKA?

26.9.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Blogissa on ollut hiljaiseloa tasan kuukauden, ihan vain siitä syystä ettei mitään kerrottavaa ole oikeastaan tapahtunut. Nyt tätä päivää lukuun ottamatta. Tarkastin puhelimeni työpäivän jälkeen (sain hyvin vähän aikaa sitten uuden työpaikan), ja huomasin saaneeni sekä puhelun että viestin äidiltäni. Luin viestin ensin. Olin kuulemma saanut puhelun plastiikkakirurgian jonohoitajalta aiemmin päivällä, mutta koska en ollut vastannut, oli hän soittanut äidilleni (joka on kontaktihenkilöni tässä operaatiossa). Minulle olisi nyt vapautunut peruutuspaikka korjausleikkaukseen… ensi viikolle!

Mieleni valahti täysin tyhjäksi viestin lukemisen jälkeen. Soitin äidilleni, joka selitti kaiken tapahtuneen uudestaan. Tuntui, kuin olisin tavallaan irtaantunut kehostani, kaikki ympäröivä tuntui yhtäkkiä etäiseltä. Yhä nytkin oikeastaan tuntuu siltä.

Jos jo vuodenvaihteeseen ajoitettu leikkaus tuntui tosi nopeasti tapahtuvalta ja vaati aikaa sulatella ajatuksia, niin kuvitelkaa, miltä minusta nyt tuntuu! Olinhan haaveillut peruutuspaikasta, joo. Mutta ne olivat nimenomaan haaveita, en aidosti kuvitellut, että oikeasti peruutuspaikka tulisi, ja että NÄIN nopeasti. En tiedä miten minun kannattaisi olla. Tuntuu, kuin pään sisällä olisi täysi tyhjyys ja pyörremyrsky samaan aikaan.

Minua huolestuttaa, miten kerron työpaikalleni. Olin suunnitellut kertovani tulevasta leikkauksesta hiukan myöhemmin (kuitenkin aika pian), kun ajattelin, ettei olisi vielä kiirettä ottaa asiaa esille. Mutta nyt tilanne on muuttunut täysin. Huolestuttaa. Olen yhä koeajalla, työvuorot on tehty, ja nyt pudotan tällaisen pommin. Minulla on huomenna töitä, ja silloin minun on kerrottava. Mutta hiukan pelottaa. Voi olla, että turhaan jännitän, sillä pitäisihän niinkin suureen asiaan kuin leikkaukseen löytyä ymmärrystä. Toivon, että siihen löytyy ymmärrystä. Tiedän, että ylireagoin, mutta oikeasti pelkään pahinta.. en voi tälle hölmölle mielelleni mitään. Olin pitkään työttömänä, ja tämä paikka, vaikkakin ei ehkä monien mielestä ihmeellinen, on minulle todella tärkeä. Mutta niin on tämä operaatiokin. Argh.

Minulla on kuulemma viikonloppu aikaa vastata, otanko peruutuspaikan vastaan. Minusta tuntuu, että tunnustelen huomenna töissä reaktioita, katson hiukan kuinka ok esimiehet asian suhteen ovat. En halua kertoa yksityiskohtia miksi menen leikkaukseen, mutta en usko, että minun tarvitseekaan.

En ole koskaan ollut leikkauksessa, ja vaikka en täysin edelleenkään tajua, mitä on tapahtumassa, minua hiukan pelottaa. Olen kai vielä shokissa. Minua pelottaa ajatus sitä, että joudun olemaan yön yksin sairaalassa, mahdollisesti isojen kipujen kanssa. Entä mitä, jos herään kesken leikkauksen (juu tiedän, ettei sen pitäisi olla mahdollista, mutta silti!)? Kaiken pelon, hämmennyksen ja jännityksen alla on kuitenkin pieni innostus siitä, että näin nopeasti taas projektini mahdollisesti etenee. Tämä ei tunnu edes todelliselta. Ehkä minun pitää saada nukuttua yön yli, että ajatukseni jäsentyvät ja selkenevät.

Palaan asiaan todennäköisesti huomenna, viimeistään sunnuntaina ja kerron, kuinka tässä käy!