Selaat arkistoa kohteelle perhe.

Nudistirannalla Epsaniassa

7.11.2017 Yleinen

Nudistiranta

Tuli eksyttyä vahingossa canarialla nudistirannalle ja alkuun totesin no mikä ettei. Itse tosin painoin speedot jalassa.
Hetki meni ennen kuin tajusin näiden rusinan väristen kärpäslätkien ja roikkuvien boolsien polttaessa verkkokalvoni että aikani ei ollut vielä.

Nii tuolla ne kikkelssonit päivät hengaa orava perseessä

Sitä aina sanotaan ettei edes huomannut että joku on alasti mutta kun mies persereikä pitkällä konttaa maassa lapioiden itselleen jotain runkkauspoteroa  ja naisen heittäessä majavanhännät olalle saadakseen aurinkorasvaa myös mahalle alkaa speedot kiihdyttää vauhtia kohti sivistyksen paria. Pitäkää alastomuutenne kikkeliäni en tällä kertaa polta.

Se niistä kukkuloista.

Hotelli oli suurimmalta osin Saksalaisia joten kävin monta keskustelua tyyliin auwidechen PÄIVÄÄÄ dankeshön KIITTI JOO SUOMESTA loput yritin arvailla saksalaisten innostuessa ilmeisesti kertomaan miten niiden päivä on mennyt. Ajattelin että kohta tuo sönkkäys tarttuu kuin köyhyys niin annoin hädissäni 20€ rahaa ja sanoin vielen dank vattersant

Espanja se vasta hauska kieli onkin kun hotellin johtaja alkaa selittää sata sanaa aikaan satasen aidat huusin stop horge take a brake.
Alaperevatagerehoratioporvavorunodossinkkobuenosnacsosallariva jatkoi horge joten lompakko esiin ja musta amex viiksien väliin niin loppui se papatus.
Ruokailu oli helppoa. Sillä aikaa kun itse söit niin meidän Linneaa morjesti horge, maria, santa, lucia, pepe hose ja kymmenen muuta tarjoilijaa. Ja hyvin on jälkikasvu opetettu kun ei ilme värähtänytkään vaan pelkkä tuijotus. Oikein pystyi lukea naamasta mitä siinä virnuilet.

Allas aah ihana viilentävä allas minne pulahtaa kymmenen vodka shotin jälkeen silloin tuntee olevansa lomalla ?

Kylpylä oli hauska kokemus Finnish Sauna 80 decrees noh oli siellä lämmin ja harvian lämpömittari.
Sääntöjä on kaikkialla eikä tämäkään ollut poikkeus. Kylpylässä nudismi on kielletty mutta yllättäen norjalaispariskunta ei tätä ollut huomannut vaan taas kärpäslätkät oven välissä ja herra kikkelsson kilautti kellot yhteen niin että horge tarkisti jo onko kello väärässä ajassa.

Juomapullojen täyttö kielletty ravintolassa noh luulisi että siitä jonosta joku olisi huomannut majavanhännän kokoisen kuvan jossa kielletään täyttämästä.

Vielä ruokaillessa respectit kaksi sokeaa tuli kahdestaan syömään ja kovaa vauhtia niille varattuun pöytään ja käsikopelolla seisovasta pöydästä ruuat lautaselle wau tosin se jugurttikulho saatto mennä vipuun

Sujuvasti meni kyllä itseasiassa paremmin kun heitä vastaan tullut paikalleen jähmettynyt saksalaisnainen.

Ruoka oli hyvää kolme kertaa päivässä seisovapöytä joka tosin alkaa kyllästyttää viikon jälkeen. Viiniä kaljaa ja limonaateja suoraan hanasta ja altaan luona kaikkea vodkasta tequilaan aamusta iltaan. Itse olen valitettavasti raivoraitis perhelomalla mitä nyt kuus kossutuoremehuu puolivälissä ihan vain kokeeksi käykö se päähän ja kyllähän se kun horgen kanssa laulettiin aikuinen nainen espanjaksi lambadan säestyksellä rositat ympärillä ihailemassa auringon polttamaa valkoista ihoa kaljan värjätessä horgen viiksiä arriva viva espanjol.
Tuli vuokrattua auto ja vähä meinas aviksen muija yskiä näyttäessäni ajokorttia.
Kävimme eläintarhassa katsomassa eläimiä

ja noh jurassic parkin jälkeen mikää tunnu saavan wau efektiä.

Kirahvit oli jees kun tajusi kuin isoja ne oikeasti on. meinas hyökkää kimppuun mut tasotin hieman avokämmenellä niin rauhoittui.

Ja sitte oli yksi karvainen apina joka jotain mutisi kun yritin ottaa siitä kuvaa. Jälkeenpäin mietin olikohan se pöllinyt sen kellon mikä sillä oli ranteessa vai käyttääkö ne jo kellojakin? Vai oliko tämä apinoiden planeetan syntymän käännekohta?

Kirjoitin tämän lentokoneessa matkalla kotisuomeen. Suurimman osan lennosta on saanut kulutettua snapchatilla leikkiessä mut nyt täytyy lopetella
Buenos dias fuckeers

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

Kunnon lohisoppa

3.1.2017 Reseptit

Kunnon mummon lohikeitto maistuu etenkin sunnuntaina. Viikonloppu on ohi ja katse suuntautuu jo seuraavaan viikkoon. Meillä ei yleensäkään ruoka ole mitään kevytruokaa, joten kermaa ja voita ei säästellä. Mieluiten ruoka tehdään aidoista aineista.

9 keskikokoista perunaa
2 isoa sipulia
2 porkkanaa
1/5 kg kukkakaalia
2 rkl voita
1 litra vettä
2 kalaliemikuutiota
10 maustepippuria
2 laakerinlehteä
500g tuoretta lohta
1 puntti tuoretta tilliä
1 prk kuohukermaa
Suolaa
Pippuria

Kuori perunat, pilko ne pieniksi ja laita kylmään veteen odottamaan. Kuori ja paloittele sipuli. Kuori ja pilko porkkanat.
Sulata voi isossa kattilassa ja kuullota juureksia kevyesti. Kaada päälle reilusti vettä, jotta vihannekset peittyvät kunnolla. Lisää liemikuutiot, pippuri ja laakerinlehdet.

Anna keiton kiehua hiljalleen noin vartti. Leikkaa lohi haluamasi kokoisiksi paloiksi sekä silppua tilli.
Lisää kattilaan kerma ja anna kiehahtaa muutama minuutti. Lisää lohi ja tilli, kiehauta kuumaksi ja ota kattila liedeltä. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa ja mustapippuria. Peitä kannella ja anna keiton vetäytyä noin viitisen minuuttia.

Tässä minä olen ja tätä minä luon

2.1.2017 Yleinen

Näin vuoden 2017 kunniaksi on luotava uutta. Tässä on sitten minun luomukseni. Aikomukseni on kirjoittaa meidän elämästä rintamamiestalossa Helsingissä, luontohörhöilystäni ja ruoasta. Hyvä itsetehty ruoka on iso osa elämäämme. Muita periaatteita ei ole ruoan suhteen, mutta ruoka on tehtävä alusta asti itse ilman lighteja. Emme noudata mitään erikoisruokavalioita, eikä meillä ole onneksemme myöskään allergioita.

 

Meidän perhe koostuu minusta, puolisostani ja kahdesta lapsestamme, tytöstä ja pojasta. Isompi on koulussa ja pienempi on päiväkoti-ikäinen. Minä olen päälle kolmekymppinen rouva. Työelämässä tiukasti kiinni, joten bloggailu on harrastuksena silloin kun jaksaa ja huvittaa. Työskentelen sairaalamaailmassa lasten parissa ja pidän työstäni valtavasti, ei siitä sen enempää. Pysy seurassa jos viihdyt!

-M

 

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Kiitos

30.12.2016 Yleinen

Monet ihmiset ovat kasvaneet erilleen minusta kun minä olen pysynyt lähes paikoillani. En kuitenkaan halua antaa väärää käsitystä siitä, miten onnekas olen monessa suhteessa. Perheeni on uskomaton, sen olen kertonut jo monta kertaa. Ympärilläni on kuitenkin sen lisäksi vielä perheeni ulkopuolisia ihmisiä jotka ovat jääneet minun elämääni kaikesta huolimatta. Heillä ei ole mitään sukulaisuuden sidettä joka solmisi heidät minuun. Joskus katselen heitä heidän huomaamattaan ja mietin, mikä sai heidät jäämään. He kaikki ovat kiitäneet eteenpäin elämässään ja saavuttaneet hienoja asioita, mutta kuin ihmeen kaupalla he ovat silti pitäneet minut mukanaan. Heillä ei ole siihen mitään velvoitteita, mutta he ovat silti tehneet sen. Siksi minä olen onnekas.

Seuraavat katkelmat eivät vie tarinaani eteenpäin. Ne ovat ehkä merkityksellisiä ainoastaan minulle sekä ihmisille joista ne kertovat, mutta juuri siksi haluan kirjoittaa ne näkyviin. Tämä on minun tapani kiittää heitä. Kertoa, että jokainen sana, kosketus ja lämpö mitä he ovat minulle osoittaneet, ovat olleet jotakin niin tärkeää, että en osaa ilmaista sitä muulla tavoin. En tiedä lukevatko nämä kyseiset ihmiset seuraavia tekstejä koskaan, mutta jos lukevat, niin he kyllä tunnistavat niistä itsensä.

17.6.2016, Perjantai klo 21:22
”En tiedä miten kertoisin kaiken. Hän tuli, minua jännitti. Sydän hypähti kurkkuun kun ovikello soi… Mutta jo minuutin päästä tuntui että kaikki oli ennallaan… Tai siis, tottakai kaikki oli muuttunut, mutta se kontakti. Se, miten parhaalle kaverille voi kertoa kaikesta. Ja niin me kerroimmekin. Ihan kaiken. Puhuimme siitä miten yhtäkkiä se paras kaveri tupsahtaa taivaasta puolentoista vuoden jälkeen ja tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Ja vain todella rakkaiden ihmisten kanssa käy siten. Kerttu on kaunis. Ei ainoastaan ne vaaleat hiukset, vaan myös se kaikki mitä niiden kehystämän ihmisen sisällä on.”

7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Olivian kanssa on eri tavalla syvällistä. Eri tavalla mukavaa, ja aina sellaista että tiedän, että minusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Se on ihanaa ja tarpeellista. Hän on ihana ja tarpeellinen. Jos maailman jokainen ihminen kokisi yhden hyvän keskustelun Olivian kanssa, kaikki tietäisivät että jokaisen ihmisen pitäisi tuntea yksi Olivia. Mutta Olivioita on aivan taatusti vain yksi maailmassa, ja se yksi ei todellakaan anna itsestään paljoa ihan kenelle tahansa. Ja sekin on mahtavaa. Tunnen oloni ainutlaatuiseksi.”

 19.12.2016, Sunnuntai klo 08:22
”Takarivissä istui Eeva, entinen luokanvalvojani. Nainen jota voi pitää vain esikuvana. Nainen, joka alkoi itkemään kun kuuli että olen sairaslomalla ja välivuodella edelleen vaan samasta syystä joka sabotoi koulunkäyntiäni jo silloin kun olin hänen valvontaluokallaan. Eeva on nainen, joka laski kätensä hartioilleni, puristi niitä kevyesti, katsoi minua silmiin ja sanoi että pystyn mihin vain. Hänestä näkee että hän välittää, ja häntä haluaa uskoa. Nyt hän istui meidän konsertissamme ja katsoin häntä melkein joka biisissä. Hän eläytyy koko olemuksellaan. Hän on uskomaton ihminen kaikessa sen adjektiivin positiivisuudessa.”

 19.12.2016, Maanantai klo 12:20
”Jossain vaiheessa iltaa me vaan totesimme että tämä syksy on mennyt kaikilla enemmän tai vähemmän pieleen… Mieti Saaraa; sen mutkattomaan välittämiseen vastattiin sillä että tyttöystävä jätti, kämppä meni alta… Entäs Hilla? Poikaystävä haluaa alkaa elämään sinkkuelämää vaikka hänellä on vierellään yksi kultaisimmista ihmisistä joita tiedän. Ja minulla on ollut kourassani menolippu sairaalaan jo viikkojen ajan. Sitten me itkettiin sitä kaikkea ja naurettiin että itkettiin. Lopulta menimme makaamaan lattialle päät vastakkain ja Olivia ehdotti että sanotaan kaikki hyviä asioita toisistamme. Se tuntui niin tarpeelliselta. Niin monta tunnetta päällekkäin. Ennenkaikkea lohtua siitä, että tällainen porukka on olemassa.”

 Koskaan ei saa erehtyä ajattelemaan, että on itse ainoa jolla menee huonosti. Kaikilla menee joskus huonosti. Eri tavoilla huonosti, mutta huonosti kuitenkin. Eihän se mitään auta että muutkin käyvät kamppailuja elämässään, mutta se on hyvä tiedostaa. Minulla on mennyt niin pitkään enemmän tai vähemmän huonosti, että joskus tuntuu melkein hankalammalta katsoa muiden ihmisten alamäkiä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että minulle tärkeiden ihmisten alamäkien aikana osaan seistä heidän vierellään yhtä tukevasti kuin he ovat seisseet minun vierelläni minun alamäkieni aikana. Se koskee myös – ja etenkin perhettäni.

Sanotaan, että tosiystävät tunnistaa vasta hädässä. Hädän hetkellä siis muut lähtevät, ja tosiystävät jäävät. Minusta on kutkuttavaa kääntää kaikki kokemani voitoksi ja ajatella, että kun monta vuotta elämästäni on ollut hätää, on siten ympärilläni pelkkiä tosiystäviä.

Anoreksia ja kasvaminen

30.12.2016 Yleinen

Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä Anoreksiassa on ajankohta, jolloin iskee uhriinsa. Se on lähes poikkeuksetta teini-ikä. Elämänvaihe, jossa etsitään itseään ja rakennetaan pohjaa tasapainoiselle aikuisuudelle. Nuoruus on kriittinen jakso joka vaikuttaa koko loppuelämäämme, ja siksi Anoreksiankaan vaikutukset eivät välttämättä lopu vaikka ihminen pääsisi siitä irti. Anoreksia vaikuttaa aikuisuuden kasvuualustaan. Nuoruusiässä ihminen kerää elämän eri aloilta vaikutteita joista muodustuu alusta ihmisen identiteetille. Siihen vaikuttaa etenkin ympärillämme olevat ihmiset; perhe, sukulaiset ja ystävät. Anoreksiaa en haluaisi ikinä liittää edellä mainittujen sanojen joukkoon, mutta sen vaikutus on vähintään yhtä vahva.

Miten Anorektikko saa rakennettua terveen aikuisen kuvan itsestään ja kaikesta ympärillään olevasta? Identiteetti ja ihmisen olemus voivat toki muokkaantua elämän varrella. Kun alustan päälle alkaa rakentumaan elettyä elämää, on sen rakennetta kuitenkin vaikeaa enää muuttaa. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hankalammaksi käy siihen pohjaan pinttyneiden käsitysten muuttaminen. Jos Anoreksiaa ei siis saa nujerrettua ennen varsinaista aikuisikää, onko sen rakentamista vääristymistä mahdollista päästä irti enää koskaan? Voisi sanoa että olen nyt aikuinen. Tappelen silti näiden asioiden kanssa ja se on pelottavaa. Kuten kaikki muutkin, olen koettanut luoda omaa pohjaani, mutta se tuntuu sortuilevan vähän väliä. Anoreksia estää minua tekemästä valintoja jotka kuuluvat kasvamiseen. Pelkään että identiteettini kasvaa kieroon tai jää rikkinäiseksi.

Kun pääsin kamppailuni kanssa tasolle, jossa kykenin ajattelemaan mennyttä aikaa, tulin hyvin surulliseksi. Suru kohdistui mentettyihin vuosiin. Ennen sairastumistani kaikki oli hyvin. Tunsin sukulaiseni ja rakastin olla osa sitä kaikkea. Tiesin mitä halusin sukumme kulttuurista omaksua itseeni ja jonain päivänä ehkä omaan perheeseeni. Kaikki oli niin hyvin. Kun sitten sairastuin, leikkasin itseni irti siitä kaikesta. Olin muutaman vuoden omassa, tiiviissä, Anorektikon kuplassani.

Kun kuplani viimein puhkesi, olin edelleen hyvin sairas. Kuplan kadottua huomasin kuitenkin kaiken muun mikä oli kadonnut. Sukulaiseni tappelivat rahasta. En tuntenut enää serkkujani. Kaikki olivat kasvaneet ja vuodet olivat muuttaneet meitä. En voinut olla syyttämättä itseäni siitä, miten olin kääntänyt selkäni viimeisille onnellisille lapsuusvuosille. Jos olisin ollut terve, olisin ehkä kasvanut sen kaiken mukana ja kaikki olisi ollut hyvin. Nyt minulla on vain muistoja kaukaisuudesta.

10.4.2012, Tiistai klo 15:07
”Sain postikortin Hillalta. Kun katson tätä kuvaa, se saa minut kaipaamaan matkustelua ja huoletonta lapsuutta. Onneksi tämä paska ei voi viedä muistojani, vaikka se paljon muuta viekin.”

 12.5.2012, Lauantai klo 20:51
”Niin… Minä istun kotona kirjoittelemassa kuinka todella kaipaan elämää, mutta olen pudonnut kyydistä ja olen liian voimaton juoksemaan sitä kiinni. Haluan lenkille ja haluan itkeä… Haluan takaisin ne hetket kun kaikki oli hyvin. Hetket jolloin peilikuva hymyili minulle takaisin, ja hetket kun tein kaikkea hullua niiden ihmisten kanssa keitä nytkin ikävöin, mutten silti halua tavata… Miten tässä kävi näin?”

 28.7.2012, Lauantai klo 17:09
”Olen mökillä… Kerrankin Fiiakin on mukana niin kuin ennenvanhaan. Se on aika hassua. Kun olemme kaikki mökillä näin, ja tiedämme, että vain rajallisen ajan. Fiia haluaa tehdä kaiken heti. Kaiken sen, mihin vuosia sitten meni koko kesä… Meloa, saunoa, uida, marjastaa. Kaikkeen siihen liittyy niin paljon muistoja ja tarinoita riittäisi loputtomiin. Upeinta oli, että olimme aina kaikki yhdessä. Outoa on, että nyt kun Fiia olisi kokoajan tekemässä jotain, kun kaikki pitää ehtiä tehdä ja aikaa on vähän, niin minä haluaisin vaan olla yksin ja mietiskellä… Eniten kaipaan pyöräilylenkkejä mumman ja vaarin vanhoilla pyörillä ilman kypärää. Postilaatikoille ja takaisin, ja taas postilaatikoille ja takaisin… Ne lenkit muuttuivat viimevuosina juoksulenkeiksi.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Tuntuu että nyt ’aikuisena’ pääsen ehkä taas tutustumaan heihin uudestaan… Serkkuihini. Se tuntuu siltä kuin tutustuisin täysin uusiin ihmisiin. Mutta tunnen oloni etuoikeutetuksi. Kaikki eivät saa toista mahdollisuutta. Silti päässäni on paljon kaikkea mikä tekee siitä hankalaa. Yrittää saada minua erakoitumaan niistä tilanteista.”

16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Äiti teki korttia sen kaverille ja selaili vanhoja valokuvia. Minä aloin myös katselemaan niitä (tiedät miten paljon rakastan vanhoja valokuvia) ja lopulta me ei enää edes etsitty kuvia siitä äidin kaverista, vaan muisteltiin kaikkea ja naurettiin sille miltä kaikki ovat näyttäneet. Tai äiti muisteli ja minä kyselin. Olen nähnyt satoja kertoja ne albumikuvat (en kyllä kyllästy niihinkään), mutta tänään katseltii kuvia joita en ole ennen nähnyt. En edes tiennyt että se äidin ja iskän makkarin puinen liinavaatekaappi pitää sisällään niin paljon historiaa valokuvien muodossa. Valokuvat olivat sen alalaatikossa ja niitä oli paljon. Opin niin paljon uutta. Todella välillä tuntuu että olen ollut omassa kuplassani luvattoman kauan. Nyt haluan tietää kaikesta- ja kaikista kaiken. Aijon palata sille valokuvalaatikolle vielä. Se on mielestäni ehkä arvokkain asia mitä tämä talo pitää sisällään.”

Kuten olen kirjoittanut: Kukaan ei voi viedä muistojani. Ei edes Anoreksia. Olen ollut sairauden maailmassa kun ihmiset ympärilläni ovat kasvaneet ja edenneet elämässään. Joskus tuntuu että he ovat edenneet niin paljon, että minut on unohdettu sinne jonnekin menneisyyteen. Olen jäänyt kauas taakse, ja pahinta on että olen itse jättäytynyt sinne. On hetkiä, joina en tunne olevani osa sukuani, jossa ennen oli minulle oma paikka. Minä lähdin tuolileikkiin Anoreksian kanssa ja se ei ollut viisasta. Se otti minun tuolini pois ja vaikka tiedän että minua rakastetaan, tarvitsen sen tuolin takaisin jotta löydän taas uudelleen paikkani ja opin uudestaan tuntemaan kaikki. Minun on jollain keinolla onnistuttava myös kasvamaan. Kasvamaan irti Anoreksiasta. Kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi joka tekee terveitä valintoja.

Hyvää joulua vaan kaikille..

22.12.2016 Fiilikset matalalla

Aivan mahtava fiilis. (Valitan jos sarkasmi ei korostunut edellisessä tarpeeksi.) Ensin eilen vietin kaupungil kolme tuntii tänää toisen samanlaisen (joululahjoja yms.). Eilen pääsin kotiin viiden jälistä. Piti ystäville tehdä joulukortteja ja pari lahjaa kääräistä paperiin, joten en jaksanut ja kerinny koiran kans lenkil. Menin nukkumaan puoli kolmelt yöl.

 

Tänään tulin kotiin puoli kolmen paikkeilla, söin ja hiukan chillasin. Siin kohdas jo tuli valituksii, ku kestää nii mahdottoman kaua lähtee lenkil. Kun aloin veljen kans tosissani tekeen lähtöä tuli useita pikkuhommia mitä piti tehdä. Onneks pääsin koirien kans lenkil, nii ei tarvinnu ol kotona. Meen oman ja naapurin koiran kans kierrettiin tunnin lenkki ja ainaki puolet siitä pimeessä mettässä välil ilman minkäänlaista polkua =ei ihan kevyimmästä päästä. Jo kun tulin kaupungist olin väsyksis, lenkillä en ainakaan piristyny. Yhteens päivän aikan kävelyä kertyi useita kilsoja, joten jalat ja koko kroppa hiukan pakostaki haluaa nukkumaan. Olin varsinki lenkin jälkeen siin kuosis, et olisin nukahtanu pystyyn.

 

Koitin jotain siivoomis juttui tehä, sen vertta mitä jaksoin. Mm. Kissan oksennukset, roskien vieminen, ison villamaton tamppaamine, mattoje lattial laittamine, yleist tavaroiden paikalleen vientiä. Juu tiedän ei oo ollenkaan pahoja, mut mulle täl haavaa ovat. Oon tosi väsynyt. Voisin nukkua viikon.

 

Tuos äsken kun otin lepotauon, äiti näki sen töiden pakoiluna. Sanoi veljeni tehneen töitä reippaasti (oli kauemmin kotonaki), mutta mä olin ollu se laiska ja saamatoin, en ollu tehny mitään tärkeet ja hyödyllist. Jes-fiilikseni oli mahtava. Tein sen verra mitä jaksoin ja se ei ollu mitään. Ei sitä muiskaan asiois voi tehdä enemmä kuin parhaansa, antaa enempää kuin pystyy.

 

En kuulemma sais yhden yhtään lahjaa. Sanoin etten tarviskaan. En välittäis tippaakaan. Etten siivois huomennakaan yhtään mitään niin kuin en tänäänkään. Valituksethan siitä tuli kuinka 20v. käyttäytyy kuin 6v. Ei jaksanut paljoo nyppiä.   Ihan ketun sama mitä joku (esim. joka lukee tätä) ajattelee siit miten käyttäydyn. Oon liian väsynyt, en vaan kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään. Sain myös kuulla siitä miten asiat olis, jos äitiä ei olis. Tiedän kaikki olis viel enempi päin jotakin. Tuskin muakaan siin tapaukses olis.

 

Tiedän et joulu stressaa äitiä, tilanteest tekee triplasti pahemman kun isä on nyt randomil asunu meil viikon vertta. Isän läheisyys kuulemma saa ressaan enempi. Tekisin ja auttaisin mielelläni enempi, mutten vaan millää repee. Huokaus.

 

Pakostakin tuli olo ettei mul oo mitään väliä, ei sil oo merkityst paljonko teen ja mitä. Tietenkin puolikkaan “en ole mitään”-ajatuksen kohdal itsetuhoiset ajatukset heräsivät ja keräsivät voimansa. Milloin nää piinaavat ajatukset oikeen lakkaavat? En jaksa ajatella itseni satuttamista, tappamista.

 

Tiedän puhuminen aika varmaan auttas, sitä mulle ei tarvitse kertoa. Muttei se tarkoita sitä et jaksaisin tehdä hommia. Ei työt hoidu puhumal.

 

Mikä hiiskatin lapsellinen valitus purkaus tästäkin oikein tuli?

 

Asiast hiukan toiseen: eilen yks äiti kysyi voisko mun (partio)ryhmäni tehdä pienen työkeikan ja tulla heille aattona vetämään joulupukin roolin. Me ei siis oltu mitenkään mainostettu, et voidaan tulla, vaan tää yhen sudarilauman vetäjä keksi kysyy meit. Heille piti tulla joku muu joulupukin virkaa hoitamaan, mutta hän joutui yllättäen perumaan.

Aluks homma näytti toimivan, sitten tuli yksi mutka matkaan, pian kolmas ja neljäskin. Koska lapset aika varmaan tuntevat mut ja ryhmäläiseni, saimme erään lapsille täysin vieraan ihmisen vetämään pukin roolin. Kuten arvata saattaa hän perui, koska ei sittenkään kerkii ku tää perhe asuu jossain perämettäs nii reissuun menis liikaa aikaa.

 

Tää joulu menee nii hyvi. Tästä tulee niin mahtava joulu.

 

 

-Elina