Selaat arkistoa kohteelle Pelkoa.

Ahdistuneen ajatuksia

8.1.2015 pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Ahdistaa. Tuntuu kuin joku katselisi minua. Tunnen hänen arvostelevat katseensa ihollani. Kiusaantuneisuus. Haluan hänen menevän pois, jättävän minut rauhaan. ”MENE POIS!” Pelokas pienen tytön ääni sisälläni huutaa. Se on erittäin peloissaan. Tyttö pelkää miehen olevan se sama joka.. joka.. teki tytölle asioita vasten hänen tahtoaan.

 

Huutoa. Ilkeitä, pilkkaavia sanoja. Riitelyä. Lyötejä. Väkivaltaa. Hiuksista repimistä. Alistamista. Mustelmia. Verta vuotavia haavoja. Kipua. Tuskaa. Häpeää. Ahdistusta. Pakottamista. Hyväksikäyttämistä. Koskemattomuuden turmelemista. Puhtaan likaamista. Kiduttamista. Epäluottamusta. Kauhua. Vallan väärinkäyttöä. Unelmien särkemistä. Vajoamista lokaiseen maahan. Verta. Uhmaa. Uhkailua. Hidasta kuolemaa. Voimaa. Heikkoutta. Kuvotusta. Kyyneleitä. Pelkoa. Alentamista.

 

Tämä huone kätkee sisälleen niin monia pahoja asioita ja tapahtumia, niin monia kyyneleiden uneen vaivuttaneita, lopettaneita huonoja päiviä, niin paljon kaikenlaista pahaa. Liikaa, aivan liikaa.

En pysty itsekään ymmärtämään, miten ihmeessä olen vielä tässä, miksi kaiken piti mennä niin perseelleen, miksi miksi miksi!!?? Kuten olen aiemmin sanonut: Minulla on monia monia kysymyksiä, toisiin en tule koskaan saamaan vastausta, toisiin ehkä joskus. Kysyn, vaikken ehkä koskaan tule saamaan yhteenkään vastausta, paitsi yhteen; Mikä on helpoin tie eroon tuskasta ja ahdistuksesta? Itsetuho (lähinnä tarkoitan terää, mutta myös ’anoreksiaani’), Itsemurha (edes jälkimmäisen suunnittelu ja siitä haaveilu).

 

Terä iskeytyy kehooni. Iskun voimasta huojahdan, melkein menetän tasapainoni. Aika hidastuu, ehdin tajuamaan ja tuntemaan kaiken paljon tarkemmin. Nämä ovat minun viimeiset hetkeni. Tunnen ajan matelevan. Terä kiskaistaan pois, samassa makea, tummanpunainen veri alkaa vuotaa nopeasti. Hapuilevin liikkein yritän käsilläni estää veren ulos valumista, muttei ponnisteluistani ole mitään hyötyä. Voimani alkavat heiketä nopeaan, jalkani tuntuvat liian heikoilta kannatellakseen raskasta ruumistani. Polveni pettävät. Kuin hidastetussa elokuvassa voimani katoavat lopullisesti, puoliksi vajoan puoliksi kaadun maahan. Käteni ja vatsani on aivan veren peitossa. Vieläkään hiipumatta veri alkaa muodostaa lammikkoa lumen peittämälle asfaltille.  Hän kävelee pois, katoaa aamuhämärään. Kukaan ei huomaa mitään. Kukaan ei yrittänyt estää häntä, auttaa, Pelastaa minua, henkeäni. Hengitykseni hiipuu kokonaan. Viimeinen muistoni on sen kauniin aamun auringonnousun ensi säde, tästä tulee vielä kaunis ja hyvä päivä, ajattelee tyttö unelmassaan eläen.

 

 

-Elina