Selaat arkistoa kohteelle pelko.

Lääkitys ja itsetuhoisuus

12.6.2019 Fiilikset matalalla, Jotain sälää

Mua huolestuttaa parikin asiaa tai ovat huolestuttaneet jo pari kk:ta. Ensinnäkin mun lääkitystä rukkailtiin tos maalis- ja huhtikuussa. Helmikuun lopusta lähtien mun mieliala on ollut huonompi (siitä lähin ku lääkitystä o rukattu, se alko jo helmikuun lopussa). Mulla on menny täysin motivaatio ottaa masennuslääkkeet (=aamulääkkeet). Koska mun unirytmi on sekaisin ja herään useimmiten vasta välillä 10-14 ja mun pitäis ottaa lääkkeet 7-10 välillä, niin rukkasin omin päin lääkkeen ottoajan 10-13. Mutta unohtelen silti ottaa lääkkeet vähän väliä. Joskus jopa raahaudun pöydän viereen (jossa lääkkeet ovat) vesilasin kanssa, mutten saa silti otettua lääkkeitä.

 

Mun mieliala on about yhtä huono otin lääkkeet tahi en. Joten nyt tein omin päin päätöksen, et katon millai pärjään ilman lääkkeitä. Eihän siitä oo mitään hyötyä, et lääkkeet jää ottamatta harvasen päivä. Pääni vaan menee sekaisin kun en ota säännöllisesti lääkkeitä. Terapeutille kerroin motivaation puutteestani lääkkeiden ottoa kohtaan, mutten  vielä tätä, etten ota niitä lainkaan. Toisaalta terapia on vasta pe, joten en ole vielä voinut edes kertoa lopettamisesta.

 

 

Toinen asia, joka varmasti ainakin osittain liittyy edellämainitsemaani on itsetuhoisten ajatusten lisääntyminen. Viiltely houkuttaa tavallista enemmän ja keksin tapoja jatkaa ”harrastustani” muiden huomaamatta. Tietty hankaloittaa, koska kuuma kesäaika ja työpaitani on mallia lyhythihainen. Mut konstit o monet sano akka ko kissalla pöytää pyyhki..

 

Myös itsemurha-ajatukset ovat lisääntyneet ja ”pahentuneet”. Huomaan vähän väliä ajattelevani, jos en tulisikaan kotiin työvuoron jälkeen. ”Mitä sen on väliä vaikka luovuttaisin? Keneltä se olis pois?” Alan olla uupunut ja lopettaminen houkuttelee yhä enemmän ja enemmän.  Ajattelen myös aiempaa useammin mitä vaihtoehtoja mulla on paikkoja ja tapoja miten tekisin itsemurhan. Tiedän kyllä, ettei poikaystäväni kestä ajatusta elämästä ilman minua, mutten minäkään halua kärsiä koko elämääni

 

 

Mulla on lääkäriaika varattu nuoriso psykiatriselle poliklinikalle, mutten tiedä mitä asioita silloin käydään läpi. En haluaisi äidin kuulevan itsetuhoisten ajatusteni lisääntymisestä ja pahenemisesta, mutta haluaisin silti lääkärin tietävän ja auttavan mua ongelmani kanssa. Jos en saa tulevalla käynnillä kerrottua asiasta, kerron lääkärille tavalla tai toisella tai ehkä jopa uskallaudun varaamaan ajan lääkärin kanssa. En ole vielä kertaakaan ollut lääkärin kanssa kahdestaan koko 45min aikaa, äiti on aina ollut mukana tai vain pienen hetken oven ulkopuolella, jos olen halunnut kertoa lääkärille jotain kahden kesken. Ehkä voisin ottaa poikaystäväni mukaan henkiseksi tueksi. Jotenkin ahdistaa olla lääkärin kanssa kahdestaan. Poikaystäväni ei ole koskaan aiemmin ollut mukana terapia- tai lääkärikäynnillä. Tiedän, että hän olisi tuollaisella käynnillä pois mukavuusalueeltaan toisaalta niin minäkin. Hän kuulisi varmasti asioita, joista ei olisi tietoinen yms. Loppujen lopuksi luulisin sellaisen käynnin olevan vain hyvä asia, se voisi olla hieman epämukavaa, mutta auttavan.

Jälleen kerran tässä kirjoitellessani saatoin ratkaista yhden ongelman. Tuleva lääkäriaika on viikonpäästä, joten sen jälkeen tiedän varaanko uuden ajan vai mitä teen.

 

 

 

-Elina

 

 

 

Suuri muutos, toivottavasti parempaan päin

7.2.2019 jotain positiivista, työ

No niin oli edellisessäkin jotain positiivisia murusia, vaikka viime viikkojen ajatukset pyörivätkin pääosin aika synkissä tunnelmissa.

 

TO 7.2.2019  klo 21.03->

Okei en mä enää pysy nahoissani, on pakko kertoa. Ku mullaha loppu se työkokeilu 30.1. Nyt sit täs 2 viikkoa pohdin, et mitäs täs ny tekisin, mihi ihmeen paikkaan pääsisin töihin. Noh tää kauppias jolla olin hommis just sen 6kk pisti viestiä maanantain, et pääsisinks to (tänään) tuleen kaupalle. Hän ja myymäläpäällikkö haluis haastatel mua, jos mul o kiinnostust kesätöit kohtaan. No miks ei olis, ku töit täs koitan koko ajan metsästää. Siin kohas aattelin, et olisin kesätyöntekijän tittelillä, mutta edelleen harjoittelijana. (Harkkarina mun päivät olivat yleens 8-14. Työtehtävät yleens kuormien purkua, kuormakirjojen tarkistamista, kaupan siivoamista, kassalla oloa, kassalla: matkahuollon pakettien kans leikkimist ja veikkauksen jutut, päiväysten katsomista, joskus paistopisteellä tuotteiden paistamista yms. Anyway ei mitään vaikeaa, ihan helppoja hommia, jotka sisäistää tosi nopeasti.) Ei. Se meinaiski sitä, et olisin ihan kirjaimellisesti työntekijä eli tekisin melkein kaikkia vakituisen työntekijän töitä (paitsi tilauksia). Oon ny täs ny puolen päivää funteerannu asiaa mahdollisimman monelt taholt ja kysyny eri ihmisilt mielipidet mm. psykoterapeutiltani.

Oikeestaan ekaks olin, et mitä kettua, mä olisin yksin siin kaupas (riippuen vuorosta) 3-4h. +Laskisin kassaa, sulkisin/ avaisin kaupan jne. sellaisia töitä, joita en harjoittelijan tehnyt ikinä, enhän ollu kuin välil hetken ”yksin”, jos työkaveri oli tauolla tms. Olisin yksinäni siel puolet ajast ja vastaisin koko kaupast yksin. Mut toisaalt on asias paljon lieventäviäkin asianhaaroja 1. Oon just opetellut 6kk:ta puolet kaikist hommist ja osaan ne en ny niin hyvi ku joku 10vuot töit tehny, mut paremmin ku kuka tahansa just aloittanut. 2. Saisin ekaks harjoitel rauhas yhes toises ko. kauppiaan liikkees(*V), jos on ain 2 työntekijää, eli aluks olisin jonkun kans. Oon aika täpinöissäni.  Tai oikeastaan on vielä yksi lieventävä asianhaara: sairastuneiden työntekijöiden vuoksi kauppias tarvitsisi jonkun tuuraamaan yhden vuoron pe 8.2. (huomenna) klo 15-22.15. Pääsen hiukan kokeilemaan miltä työ tuntuu. Lopullisen päätöksen voin tehdä ko. vuoron jälkeen, kun juttelen kauppiaan kanssa millai vuoro meni ja milt tuntu.

 

Työt alkais varsinaisesti viikolla 10, koska kauppiaalla on yhden työntekijän vajaus. Olisin aluksi maalis- ja huhtikuun ajan 2-3 vuoroa viikossa ja siellä toisessa liikkeessä(*V) jonkun kanssa. Ja touko-, kesä-, heinä- ja elokuun siellä liikkeessä (*K), jossa olin työharjoittelun. Työvuoroni olisivat yleensä välillä klo 11-23.15, mutta esim. viikonloppuisin vuorot voivat alkaa myös 7.30 tai 8.30

 

(Pienet selvennykset jos ylempänä ja jatkossa selitykseni ontuu/ on sekava:

(*K) = kauppiaan kauppa, jossa olin työkokeilun/ -harjoittelun ja jossa viettäisin työvuoroni jatkossa pääasiassa, paikka jossa olisin lähinnä ihan yksin.

(*V) = kauppiaan kauppa, jossa olisin jatkossa maalis-huhtikuun, mutta sen jälkeen lähinnä tarvittaessa.)

 

Toisaalta tämä on mulle tosi iso harppaus, koska vastuuta tulee niin paljon enemmän. Mutta toisaalta, enhän aluksi osannut kuin purkaa kuormia ja nyt osaan pitkän liudan eri asioita, jotka ny vaan tarvii handlata tos hommas. Osaan perjaattees ajateltuna jo puolet tulevan työn vaatimista asioista ja johtoporras tietää mun tekevän asiani tunnollisen tarkasti ja et osaan käyttää maalaisjärkeä. Huomioitavaa on myös se, että kauppias ja myymäläpäällikkö itse kysyivät mua tohon hommaan. Aloite tuli täysin heidän suunnaltaan, mikä taas antaa ymmärtää, että heidän mielestään pystyn siihen. Terapeuttini huomautti, että mun kannattaa muistaa ajatella: ”Onko asia vaikea vai mahdoton?” Hänen mielestään mun kannattais tarttua tilaisuuteen ja uskaltaa pois mukavuusalueeltani. Luultavasti myöhemmin kuitenkin harmittelisin, miksen allekirjoittanut sopparia. Töiden löytäminen kun on niin ketun vaikeaa. Mulla ei liene suuriakaan mahiksia löytää töitä (ainakaan sellaista mistä pitäisin näin paljon mm. itse työ, asiakkaat, työkaverit) ja vaiks saisinkin töitä niin mahdollisuuteni saada parempaa palkkaa ovat minimaaliset. Ilman alan koulutusta ja työkokemusta ei mulle heru mistään kovinkaan paljoa. Ja jos kertta pääasias tekisin ilta- ja viikonloppuvuoroja saan niistä tietty lisiä, jotka vähän korottavat tuloja. Työ kun olis mulle enemmän kuin tervetullutta, jotta saisin kullanarvoisen työkokemuksen lisäksi rahaa säästöön. Terapia, lääkkeet ja tulevat opinnot ovat suurimmat menoeräni nyt ja tulevaisuudessa. 

 

Heittäkää vapaasti omia mielipiteitänne asioista :) siis jos joku viel eksyy tänne näin ketun pitkän tauon jälkeen..

 

Kerron sitten huomisen jälkeen tunnelmia ja mitä lopulta päätin. Nyt meen lepäilemään, jotta jaksan huomenna :)

 

-Elina

Vihdoinkin ”elämäntarinani” saa jatkoa…

7.2.2019 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Kuulumisia

Ikuisuuden kestänyt tauko on vihdoin päättynyt. Ainakin hetkeksi. Ehkä myöhemmin kerron mitä hiljaiselon aikana tapahtui. Tässä ja seuraavassa postauksessa joitain ”juonipaljastuksia”. Tai voisinhan vetää ihan supertiivistelmän:

Elikkäs selvisin kirjoituksista ja sain valkolakin. Lakkiaiset menivät niin hyvin kuin mennä saattoivat. Kevään ja kesän koitin löytää töitä, muttei mikään vaan tärpännyt, jos pääsin haastatteluun asti niin se tyssäs sit siihen. Kaverilleni valittelin tilannettani. Joskus valittamisestakin on hyötyä nimittäin tämä kaverini T. oli aloittanut työharjoittelun pienessä K-Marketissa huhti-toukokuussa. T. kysyi kauppiaalta, mahtaisiko hänen ystävänsäkin päästä harkkariksi. Tietystihän kauppiaalle ilmainen työvoima sopi, koska kelalta sain ”palkaksi” työmarkkinatukea verojen jälkeen mul jäi käteen vajaa 40€/ pv. Työsopimus oli ekaks 31.7.-31.12.2018, koska mun piti syksyl hakeen Tampereelle opiskelemaan. Opinnot piti alkaa tammikuun alus. No joku sit päättiki yhtäkkiä, et haku siirtyy keväälle ja koulutus alkaakin elokuussa 2019. No just joo… No ei mitään sopparia jatkettiin viel kuukaudel (max aika samas paikas).

Muuten vuos meni voinnin kannalta vähän paremmin, varsinkin sitten kun pääsin töihin. Mutta mua alko joulukuus stressaamaan/ jännittämään/ pelottamaan/ ahdistamaan mitäs sitten teen ku työkokeilu loppuu, joten vointi meni huonompaan.. (tarina jatkuu tässä ja seuraavas postaukses).

 

Täs seuraavaks lähinnä viime viikkojen ajatuksia.

 

 

TI 22.1.2019  klo 23.47 ->

 

Mua ahdistaa. Tunnen kuinka vajoan kohti pohjaa. Mulla on salaisuuksia, asioita joista en halua puhua, vaikka tiedän että pitäisi.

 

En muista enää syytä/ syitä miksi tarkkaan ottaen halusin aloittaa blogin pitämisen. Tarvitsin sitä. Sain edes kirjoittaa ajatuksiani, ehkä ne selvisivät sitä kautta vähän. Tavallaan tuntui tärkeämmältä kirjoittaa niin, että joku ehkä löytäisi raapustukseni ja lukisi niitä. Tavallaan joku kuuntelisi, vaikken sitä varmaksi tietäisi. Mikä tärkeintä en olisi kuuntelijan kanssa kasvotusten. Puhuminen ei ahdistaisi niin paljon.

 

 

 

SU 27.1.2019 klo 18.53 ->

 

Minulla on samanlainen tilanne blogin kanssa kuin kenellä tahansa minkä asian suhteen: aluksi siitä innostuu ja viettää paljon aikaa kiinnostuksensa kohteen kanssa. Tämä blogi oli minulle pari vuotta sitten suunnilleen henkireikä. Tiesin, että minulla oli 24/7 joku jolle voin purkaa ahdistukseni. Luultavasti joskus, joku lukisi miltä minusta tuntui, mitä tein tai ajattelin tai mikä minua ahdisti juuri sinä tiettynä yönä. Mutta aikaa myöten kiinnostus hiipuu, päivityksiä ei enää syntynyt joka viikko tai edes kuukausi. Aikaa kuluu, mutta aina tuntuu siltä, että on jotain tärkeämpää, eikä enää ennen niin tärkeälle asialle tahtonut löytyä aikaa. Ehkä tarve meni ohi. Ehkä löysin jonkun/ joitakin… tai siis joku/ jotkut löysivät minut ja korvasivat blogini olemassaolon tarkoituksen.

 

Myönnän ehkäpä harvenevien päivitysten takana oli myös tilanteeni paraneminen, minulla alkoi mennä paremmin. Päästyäni lukiosta kunnialla läpi viime keväänä, jäin tyhjän päälle, koska en tiennyt minne olisin hakenut opiskelemaan. Yritin koko kevään metsästää itselleni työpaikkaa, mutten onnistunut. Lopulta kaverini kautta pääsin harjoittelijaksi yhteen pieneen K-Markettiin. Työkokeilu voi kestää samassa paikassa max 6kk, joten jäin tyhjän päälle uudelleen 1.2.2019. Harjoittelu kesti näet 31.7.2018-30.1.2019. Viime syksy sujui ihan ok. Työ toi mukanaan väsymyksen, koska en ollut tottunut fyysiseen työhön ja 5-6h työpäiviin.

 

Viimeiset pari kk:ta olen miettinyt mitä tekisin tämän työn loputtua, koska jatkaa en enää voi, eikä kauppias palkkaa mua, vaikka olenkin työssäni hyvä. Ahdistus ja paha olo ovat palanneet elämääni tai eiväthän ne koskaan poistuneet, olivat vain taka-alalla. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina (kirjoittaessani blogia ahkerasti). Itsetuhoiset ajatukset kuten viiltely ovat pyörineet mielessäni lähes päivittäin tai vähintäänkin viikottain koko ajan myös parempina aikoina. Mutta tilanne on pahentunut viime kuukausina. Olin ”kuivilla” käsittämättömät 3 vuotta ja 8 kuukautta, mutta joulun välipäivinä retkahdin taas. 9 – jopa omalla mittarillani – säälittävän pientä viiltoa ratkaisivat pelini. Niiden jälkeen olen viettänyt lukemattomia hetkiä, joina mikä tahansa asia on läväyttänyt eteeni pyörimään videon, jossa näen itseäni viiltelemässä.

 

En pääse viiltelystä eroon, vaikka kuinka haluaisin. En vain pääse siitä eroon (ainakaan yksinäni), se lienee osa minua hautaan asti. Hautaan päätymisestä pääsemmekin toiseen minua vainonneeseen asiaan: itsemurhaan liittyviin ajatuksiin. Tavallaan tiedän, ettei se ole vaihtoehto, mutta toisaalta tiedän mahdollisesti vuosikausia kestävien kärsimysten lopettamisen houkuttelevuuden. Musta tuntuu pahalta joka kerta kun poikaystäväni sanoo jotain tulevaisuuteen liittyvää kuten, ettei hän kestäisi ajatella elämää ilman minua tai olen ainut asia, joka saa hänet jaksamaan mm. koulussa käymistä. Aina silloin mieleeni nousee ajatus, etten välttämättä aina ole olemassa, jos lähdenkin lopullisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani kuin olisin jo tehnyt viimeisen päätökseni lähteä pois. Olen aika varma edelleen, ettei tämä taipaleeni pääty hyvin, etten ole lunastamassa lupauksiani selviämisestä ja yhteisestä elämästä. Elämä ei tunnu omalta jutultani.

 

KE 30.1.2019 klo 23.25 ->

 

Olen koukussa viiltelyyn, enkä tiedä miten pääsisin siitä eroon. Siihen liittyvät ajatukset piinaavat mua. Ne eivät lopu. Saan ne hiljenemään vain parilla tavalla: nukkumalla (ellen näe viiltelystä unta), viiltelemällä tai jos pystyn uppoutumaan johonkin muuhun asiaan tai tekemiseen täysin (ns. flow-tila).  

 

Viiltelyllä taidan yrittää selvittää omia ajatuksiani, tiedostaa ja sisäistää kuinka paljon mua oikeasti sattuu. Yritän myös saada tunteet kuten ahdistuksen hallintaan. Tiedän osaavani piilottaa pahan oloni, ajatukseni jne. Viiltely on helpoin keino kertoa tuskaisesta olostani muille. Fyysinen kipu on helpompi ymmärtää, se on konkreettista, sen voi nähdä. Psyykkistä kipua ei voi ymmärtää läheskään niin helposti, se on paljon monimutkaisempaa. Psyykkisen kivun voi käsittää vain, jos sen muuttaa fyysiseen muotoon.

 

Viiltely on minulle montaa asiaa, muttei tapa kuolla. Näihin säälittävän surkeisiin naarmuihin en voi kuolla. Vaikka viiltely on huono selviytymiskeino, se on silti juuri sitä minulle: tapa selvitä hengissä vaikeimmista hetkistä. On viiltely-riippuvuus parempi kuin itsemurha. On se sentään parempi, että olen elossa kuin kuollut, näin uskoisin.

 

En ole kertonut vielä kenellekään, mutta olen seurannut yhtä tv-sarjaa netistä. Kuulin siitä joskus syksyllä ja mielenkiintoni heräsi, tosin ehkä turhan negatiivisesta syystä. Kuulin jostain keskustelua, jossa sarjaa paheksuttiin, koska se ihannoi itsemurhaa yms. sarjan käsittelemiä aiheita. Eli syyni alkaa katsoa oli aika pitkälti itsetuhoisuudessa. Toki halusin myös tietää miten sarja käsittelisi itsemurhaa jne.

 

Heti alussa kerrotaan: ”Kolmetoista syytä on fiktiivinen sarja, joka käsittelee vaikeita asioita. Seksuaalista väkivaltaa, päihteitä, itsemurhaa ja paljon muuta. Toivomme, että tämä vaikeita asioita käsittelevä sarja herättää keskustelua. Jos kamppailet näiden asioiden kanssa, sarja ei ehkä sovi sinulle. Katso sitä aikuisen seurassa. Jos joskus kaipaat juttuseuraa, ota yhteys vanhempaan, ystävään tai luotettavaan aikuiseen. Käy myös osoitteessa 13ReasonsWhy.info. Heti kun alat puhua asiasta, olo helpottuu. Jos tarvitset kriisiapua, käy sivustolla 13ReasonsWhy.info.”

 

Myönnän jotkut kohtaukset ovat aika ahdistavia ja nostavat pintaan muistoja, joita en haluaisi muistaa. Muutamasta sekunnista muutamaan kymmeneen sekuntiin kestävät kohtaukset ovat toisinaan tuntuneet piinaavan pitkiltä ja olen joutunut sulkemaan silmäni, jottei tarvitsisi katsoa asioita jotka ovat oikeasti tapahtuneet mulle. Toisaalta se kertoo kuinka hyvin seksuaalisesta väkivallasta kertovat kohtaukset on tehty, mikäli sellaisesta asiasta voi kehua.

 

 

Tällainen aloitus, mutta seuraavaks jotain positiivisempaa :)

 

-Elina

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?

Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

27.2.2018 Hän <3, jotain positiivista

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. :)

Olen niin väsynyt tähän, hiivun hiljaa pois..

15.11.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Mun ajatukseni ovat yhtä sekasotkua, en saa niistä itsekään tolkkua, joten tämä ajatusteni sanoiksi pukeminen ei taida onnistua häävisti. En jaksa muotoilla tätä äidinkielellisesti oikeaksi, kunhan vain koitan saada jotain rustattua.

 

Miten fiilikset voivatkaan heilahdella näin jatkuvasti eestaas? Olen itsekin uupunut siihen, että yhdessä hetkessä oloni voi olla hyvä jopa mahtava, mutta minuutin päästä voin syöksyä holtittomasti alamäkeen. En jaksa tätä tunteiden ja fiilisten jatkuvaa vaihtelua, tämä kuluttaa mua.

 

Illalla mulla meni seiskan aikaan hyvin tai no paremmin kuin hyvin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt katseeni on lasittunut, olen tavallaan turtunut. Haluan satuttaa itseäni viillellä tms. Haluan kai tuntea jotain käsinkosketeltavaa, koska psyykkistä tuskaa on paljon vaikeampi ymmärtää.  

 

Vaihteeksi olen kuluttanut ihan liian paljon aikaa miettien, etten jaksa tätä enää. Etten jaksa enää sinnitellä. Olen yrittänyt perjaatteessa viisi vuotta, mutten enää. Haluaisin vain romahtaa sen viimeisen kerran, romahtaa niin alas, ettei sieltä olisi paluuta. Romahtaa lopullisesti. En jaksaisi enää hetkeäkään olla se joka olen, elää sitä elämää jota nyt elän.

Tuntuu ettei minulla ole muuta kuin jatkuva kipu. Olen sairas hautaan asti. Haluan olla yksin, en halua että kukaan välittää. Ei kenenkään tarvitse. En tiedä syitä miksi minun edes pitää yrittää. Miksi minun tarvitsee kituuttaa päivästä toiseen. Miksi hymyillä vastaantulijalle ja kertoa, et mul menee ihan hyvin. Kun ei mene. Tietenkin on ihmisiä, joille en haluaisi puhua, mutten oikein tiedä kenelle sitten haluaisin. Kenen haluaisin, kenen antaisin nähdä totuuden. Sen totuuden että olen liukunut kolme kuukautta yhteen menoon alamäkeen. Kenen antaisin tietää, etten muista koska viimeksi mulla olisi ollut näin huono vaihe. Tavallaan tuntuu kuin olisin sairastunut, vaikken ole koskaan edes parantunut. Toivottomuuden tunne on raastava, se repii minua hajalle. Kaikki repii.

 

Oon niin väsynyt tähän. En enää jaksaisi ajatella joka päivä itseni satuttamista. En jaksaisi vihata itseäni. Vihata elämääni ja sitä että vahingoitan olemisellani kaikkia läheisiäni. Pahimmassa tapauksessa joku voi sairastua mun sairastamisen takia, sitä en haluaisi. En jaksa toivoa parempaa huomista, sellaista ei tule, ei minulle.

 

En halua elää..

 

 

-Elina

Masennuspäiväkirja, osa 2: Vanha tuttu

29.10.2017 Yleinen

Minä muistan sinut. Olen muistanut sinut koko ajan. Sinä olet kulkenut varjona takanani, häälynyt tummana hahmona silmäkulmassa. Välillä olet hiipinyt lähelle, kuiskinut korvaan synkkiä sanoja, laskenut raskaan kätesi olkapäälle.

Me kuljimme joskus yhtä matkaa. Minä annoin sinun johdattaa. Ja sinä johdatit minut harhaan. Sinä lauloit minulle lauluja, joiden sävelet yhä saavat jotain minussa vapisemaan, särkymään, jähmettymään. Sinä veit minut sumuisiin ja hämäriin maisemiin, uskottelit muun maailman kadonneen. Sait minut pelkäämään. Sait minut unohtamaan itseni. Kiedoit minut lyijykahleisiin ja jäit viereeni vartioimaan, etten pääsisi irti. Mutta et voinut estää minua kasvamasta – minä kasvoin ja sinä pienenit.

Nyt sinä olet taas kasvanut suuremmaksi, tullut lähemmäksi. Tunnen raskaan läsnäolosi. Pysähdyn ja käännyn. Tervehdin sinua, vanhaa tuttua. Et ole muuttunut yhtään: samat vaatteet, samat jutut – samat valheet. Mutta minä olen muuttunut. Sinä pelotat minua yhä, mutta silti seison vastassa, kohdatakseni sinut silmästä silmään. En pakene enkä väistä sinua enää.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

Tie mutkittelee maisemassa

15.9.2017 Yleinen

Joskus unohdun tuijottamaan tietä. Katselen sen avointa kitaa, joka loputtomasti nielee askeliani. Ajattelen, ettei se taida koskaan johtaa mihinkään. Tai uppoudun tutkimaan tien milloin pölyistä, milloin mutaista, milloin halkeillutta, milloin ruohon tukehduttamaa pintaa. Silloin tiestä tulee este ja taakka – se ei ole enää keino kulkea eteenpäin.

Silloin unohdan, miten paljon matkaa on jo takana: Olen päässyt melkein kokonaan eroon painajaisista. Pelkään, mutta pelko ei enää saa minua lamaantumaan. Olen paljon enemmän minä kuin olin ennen edellistä mutkaa. Kun unohdan jo kuljetut kilometrit ja niiden mukanaan tuomat voitot, edessä oleva tie näyttää epätoivoisen pitkältä, kivikkoiselta ja kaukaisuuksiin saakka mutkaiselta. Oikoteitä ei kuitenkaan ole.

On hyvä välillä pysähtyä katselemaan ympärilleen; istahtaa tien reunaan, huuhtoa pölyt kasvoilta, lepuuttaa jalkoja, syödä eväitä. On hyvä käydä pitkäkseen ruohikkoon makaamaan, katsella taivasta ja pilvikuvioita. Unohtaa tie ja sen vaatimukset. Muistaa maisema ja sen toiveikas kauneus.