Selaat arkistoa kohteelle peili.

Vinkkejä itsensä rakastamiseen

14.1.2017 Yleinen

11.6.2015, Torstai klo 21:21
”Päätän vuorotellen joko olla tyytyväinen itseeni tai parantua lopullisesti, mutta ne kaksi asiaa eivät korreloi keskenään ja herään siihen yhä uudelleen niin kuin se olisi joku uutinen. Saatan tajuta sen monta kertaa päivässä, ja monta kertaa päivässä päätän lähteä tiettyyn suuntaan joka sitten voi vaihtua tunnin sisällä koska tajuan tekeväni jotain mikä ei saa minua onnelliseksi. Mutta mikä sitten saa? Katson peiliin ja niin monena kertana inhoan sitä mitä näen. Joskus on hyvä päivä, se on aika mieletöntä… Ja pitäisi kai olla iloinen että edes on hyviä päiviä, vaikka joskus tuntuu että uurastan ja näen vaivaa mutta se ei vaan näy. Välillä mietin, onko minussa joku rakenteellinen vika? Joskus ajatukseni menee niin pitkälle että minun elimistössäni on joku salainen ihme asetus joka lihottaakin minua liikunnasta, tai että jotenkin nesteet kertyvät vatsaani kun istun kauan paikoillani. Ja sitten tunnistan että ne on sitä äärimmäisen vammaista ajattelua josta pitäisi pyrkiä eroon niin pian kuin mahdollista koska nuo äsken luettelemani hölynpölyt ovat vaarallisia. Tosi vaarallisia… Ei tarvita kuin naks, ja unohdan edellisen lauseeni ja alan uskoa niitä. Siis täysin, täyspäiväisesti ja koko älykapasiteetillani. Se raja on hiuksenhieno. Silti tajuan myös sen monesti päivässä, että minähän olen ollut siellä, siinä jossain hämärässä paikassa, kuilussa jossa vaa’an lukema näyttää alle 40 kiloa enkä silloinkaan ollut tyytyväinen itseeni. Mikä muuttuisi nyt? Mitä tekisin toisin, jotta en päätyisi sinne mistä olen ponnistellut ylös, mutta jotta voisin hymyillä kun katson peiliin? Onko mitään siltä väliltä edes olemassa?”

Hetket joina tuntee itsensä kauniiksi, on käytettävä hyväksi. Voisi ajatella että kaikki oman ulkonäön ympärillä pyörivä on pinnallista ja turhaa, ja mitä nopeammin sen kaiken miettimisen lopettaa, sen parempi. Anoreksian kanssa se ei kuitenkaan toimi niin.

Minun virheideni kautta opittu filosofia on yksinkertainen: Jos tunnet olosi huonoksi, älä katso peiliin. Kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä, ja kun hyvä päivä viimein koittaa, on täysin oikeutettua peilata kunnolla ja nauttia siitä. Siinä ei ole mitään omahyväistä. Se on tilanteen ymmärtämistä ja hyvien hetkien hyödyntämistä. Onneksemme nykyaika mahdollistaa myös selfiet. Niitä ei tarvitse postata minnekään tai näyttää kenellekään, mutta hyvinä päivinä niitä kannattaa ottaa, ja ne kannattaa säilyttää. Miksi? Kun hyvä päivä taas jää kauas taakse ja itsensä tuntee huonoksi, on peiliin katsominen jälleen turhaa. Niinä päivinä heitetään peilin eteen pyyhe tai lakana, ja jos Anoreksia ei tyydy siihen, katsotaan peilin sijaan hyvien päivien selfieitä. Kukaan ei liho yhdessä päivässä. Hetkinä joina tuntuu siltä, on hyvän päivän selfie oikeassa. Ei peili.

Ulkopuolelta tulevat kommentit vaikuttavat meihin enemmän kuin monet myöntävät. Aiheettomat, negatiivissävytteiset lauseet jäävät helposti päähän pyörimään eikä minulla ole antaa niiden ohittamiseen vinkkejä, joita joku ei olisi jo joskus sanonut ääneen. On tietysti totta, että niiden latelijat ovat usein epävarmoja itsestään, ja motiivit kommentteihin ovat mitä todennäköisemmin jotakin aivan muuta kuin mitä niiden sisältö antaa ymmärtää. Nämä faktat eivät kuitenkaan ole auttaneet minua, sillä minun sairauteni on ilmennyt muodossa, jossa ulkopuolelta tuleva negatiivisuus on yhdentekevää. Olen itse ollut itseni pahin vihollinen, ja olen itse arvostellut, leimannut ja loukannut itseäni pahemmin kuin kukaan muu voi koskaan tehdä. Sisältäpäin tuleva negatiivisuus on hyvin rikkovaa, mutta sen kanssa selviytymiseen minulla on neuvoja.

Minua auttaa ulkopuolelta tulevaan positiivisuuteen keskittyminen ja sen säilyttäminen. Moni ihminen ei tiedä miten suuria asioita heidän minulle osoittamansa kauniit sanat saattavat olla. On varmaa, että sosiaalisissa tilanteissa ilmenneet positiiviset kommentit ovat merkityksellisiä kenelle tahansa. Minulle ne ovat sanojen lisäksi kauniita luoteja jotka lentävät sairauttani kohti, sekä siemeniä joista hitaasti kasvaa se kadotettu rakkaus ja välittäminen omaa itseä kohtaan. Tämä on minun itseni välinen taistelu, se on totta. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sairauteni ulkopuolistamat ihmiset kykenisivät tietämättään tarjoamaan minulle apua.

Kun minulle osoitetaan positiivisia sanoja, haluan kirjoittaa ne muistiin ja tallettaa ne. Uskon, että tällöin ne saavat sijaa sisältäni ja pääsevät kasvamaan. Talletuksen voi tehdä kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, mutta pointtina on positiivisissa sanoissa vellominen. Se on täysin sallittua, eikä siinäkään ole mitään ylimielistä. Muistelen henkilöä joka osoitti minulle kauniita sanoja. Ajattelen tilannetta, jossa ne lausuttiin, ja mietin sanojen sisältöä. Tärkeintä on yrittää uskoa se sisältö. Lopulta ihminen itse päättää mihin uskoo, eikä uskominen Anoreksian mielipidettä vastaisiin väitteisiin ole helppoa, mutta niinhän se on kehonkuvankin kanssa. Kun oppii uskomaan omaan hyvyyteen, on Anoreksia saanut jo monta kuolettavaa iskua.
Neuvoni ulkopuolelta tulevien kommenttien hyödyntämiseen on siis myös hyvin yksinkertainen: Älä ulkoista itseäsi sinulle osoitetuista kauniista sanoista. Usko ja muista ulkopuolelta tuleva positiivisuus, ja käytä se parhaasi mukaan energiana syrjäyttämään sisältä tuleva negatiivisuus.

13.6.2012, Keskiviikko klo 13:26
”Oltiin mumman ja vaarin luona. Mumma hieroi kipeitä hartioitani ja sanoi: ’Voi sulla on oikeen joutsenen kaula!’. Se tuntui hirmu kivalta ja jäi mieleen… En tiedä miksi. Joutsenet on kauniita.”

 5.7.2013, Perjantai klo 8:43 – Kroatiassa –
”Levottomuuden tilalle on tullut väsynyt, mutta ei nukuttava olo joka tuntuu lähes pirteältä. Kävin suihkussa, sheivasin jalat, katselin rusketusraitojani peilistä ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen siihen mitä näin. En siis rusketuksen kannalta, minulla on ihan yhden tekevää olenko ruskettunut. (Äidin sanoin: ’Oooh, sä et näytä enää kuoleman kalpealta, nyt oot enää vaan sairaalloisen kalpea!’) …Mutta siis yleisesti. Pyörähdin pari kertaa ympäri, hymyilin, ja menin pyyhe päällä parvekkeelle lukemaan.”

Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä.

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

Kuolema

20.11.2016 Yleinen

Muistan ensimmäisen kerran kun huomasin peiliin katsoessani, että aloin muistuttaa niitä kuvia, joita olin joskus katsellut googlesta hakusanalla ”Anoreksia”. Muistan miten niiasin vessan lavuaarin yläpuolisen peilin edessä siten, että näin peilikuvani vain navasta ylöspäin. Navasta alaspäin pidin itseäni lihavana. Katselin muuttunutta yläkroppaani ja se tuntui niin jännittävältä. En silloin tiennyt katsovani hidasta kuolemaa.

Samoihin aikoihin ajattelin paljon sitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. En pelännyt kuolemaa, mutta tunsin olevani lähempänä sitä. Ajattelin, että ihmiset olisivat helpottuneita, jos pääsisivät eroon minusta.
Minulla oli tapana luoda mielikuvia omista hautajaisistani. Mietin kuka sinne tulisi, tai mitä minusta sanottaisiin. Pahimpina hetkinä uskottelin itselleni, että kukaan ei itkisi jos lähtisin tästä maailmasta. Anoreksia heitteli minua jääkylmillä mielikuvilla kuin lumipalloilla. Ne osuivat ja vihloivat koko kropassa. Kuvissa istuin alttarilla ja katsoin kirkon penkeillä istuvia, paikalle saapuneita ihmisiä, joiden kasvoilta ei ollut luettavissa yhtäkään tunnetta. Tunsin heistä jokaisen, mutta en päässyt lähelle heitä. Kuvitelmieni kyynisyys saattoi minua syvemmälle masennuksen kylmään syliin.
Parhaimpina hetkinä tiesin, että minulle rakkaat ihmiset tuntisivat surua jos kuolisin. Näinäkin hetkinä kuitenkin halusin pois. Elin jossain, jossa ero hyvien ja huonojen hetkien välillä oli vain siinä, uskoinko kenenkään tuntevan mitään jos poistuisin lopullisesti.

En koskaan tarkkaan suunnitellut miten kuolisin, mutta suunnittelin kaiken muun. Suunnittelin, miten jättäisin keittiön pöydälle suuren korin, jonka täyttäisin kirjeillä. Suunnittelin, miten korissa olisi kirje jokaiselle ihmiselle joka minua oli jollain tapaa koskettanut. Suunnittelin, mitä kirjeisiin kirjoittaisin.

Kauhea loppu on parempi kuin kauhu ilman loppua –ajattelin. Siitä huolimatta en koskaan osannut ottaa kuolemaa omiin käsiini. Ehkä en halunnut sitä tarpeeksi. Elin päiviä, viikkoja, ja jopa kuukausia, joina toivoin että joku muu tekisi sen mihin itse en kyennyt. Tarvittiin vain huolimaton kuski joka ajaisi pimeällä tiellä eikä huomaisi minua. Tarvittiin vain yksi huolimaton liike. Yksi toivottu vahinko.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”En halua toteuttaa kuolemaa, mutta ajattelen. Joskus se on jotain ajatuksen ja toiveen välimaastosta.”

 Mietin myös paljon onnellista loppua. Käsitettä, josta on tullut jollakin lailla pakollinen. Se halutaan nähdä elokuvissa, ja se halutaan lukea kirjojen viimeisiltä sivuilta. Se halutaan kokea viimeisinä hetkinä. Lopulta kaikki on hyvin. Jos kaikki ei ole hyvin, kaikki ei ole loppu. Ajattelin paljon sitä, mitä hyötyä on onnellisesta lopusta jos kaikki loppuu siihen? Mitä hyötyä on pitkästä taistelusta, jos sillä tavoittaa heti päättyvän onnellisuuden? Onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin onnellinen loppu?

Kun nykyään katson itseäni siitä samaisesta vessan peilistä ja kyykistyn hieman, heittää peilikuvani minut nopeana flashbackina päivään, jolloin näin Anoreksian ensimmäisen kerran. Nyt hidas kuolema on pysähtynyt, ja nopean toiveet ovat kauempana. Takauman läpikäyminen tuo minulle viimein vastauksia aiheisiin, joita pohdin aikoinaan:

En vieläkään pelkää kuolemaa, mutta pelkään Anoreksiaa, ja ne kaksi ovat hyvin lähellä toisiaan. Pelkään, että Anoreksia saa vallan. En ehkä osaa vielä luopua siitä, mutta en myöskään halua kuolla sen puolesta. Ymmärrän, että se haluaa tappaa minut, ja tiedän, että edessäni on vielä lukuisia päiviä joina antaisin sen tehdä sen. Nyt kuitenkin tiedän myös, että onnellinen loppu on tärkeä, koska se ei koske vain minua. Se koskee kaikkia joita rakastan, koska minun tarinani on osa heidän tarinaansa. Jos minun loppuni on kauhea, on heidän tarinassaan särö, jota ei voi korjata. Kauhu ilman loppua on ehkä minun säröni, mutta sen voi korjata, koska minulla on rakkaita ympärilläni.

24.4.2012, Tiistai klo 18:03
”Ehkä osa minusta tietää, että vaikka näin ihana perhe ja läheiset ansaitsevat lähelleen ihmisiä jotka eivät ole epäonnistujia, he ansaitsevat myös olla kokematta läheisen kuolemaa… Oli se sitten millainen läheinen tahansa. Ehkä en halua kuolla.”

”En ryve itsesäälissä. Inhoan sitä. Mutta olen realisti, ja maailma on julma. Nino sanoi etten ole heikko. Hän sanoi, että minulla on sellaista voimaa mitä monella ei ole… Miksi se ei tunnu siltä?”

Kuka tahansa meistä voi lähteä täältä koska tahansa, ja se ei aina ole meidän käsissämme. Meidän käsissämme on kuitenkin onnellinen alku, loppu, sekä kaikki se, mitä siinä välillä tapahtuu. Lopulta tarinat koostuvat vain hetkistä. Hyvistä, huonoista, onnellisista ja onnettomista. Yksinäisistä ja yhteisöllisistä. Kun oppii ottamaan kaiken irti onnellisista, pääsee niiden avulla yli onnettomista. Ja sitten on niitä ihan tavallisia hetkiä. Sellaisia, joina voi hengähtää ja valmistautua ottamaan vastaan sen, mitä elämä heittää eteemme seuraavaksi.

Me itse olemme se kynä, joka piirtää tarinan. Ympärillämme olevat tärkeät ihmiset ja asiat ovat värikyniä. Sairaudet, kuten Anoreksia, ovat pyyhekumeja. Ne pyyhkivät pois värejä, mutta ääriviivat kuolevat todella vasta kun muste loppuu. Siihen pyyhekumilla ei ole valtaa. Ja kaikesta huolimatta – jäljelle jää kuva. Minä haluan että minun kuvani on kaunis ja värikäs.

Remppaa, remppaa, remppaa… ja lastenhoitoa :D

20.3.2016 Remontit, Sisustusideat, Yleinen

Huh huh! Olipas vain viikko… viime viikolla mökillä iski valtava inspiraatio sisustaa. Mökillä oli appivanhemmat laittaneet kaikki pinnat ja kalustaneet oleskelutilat uusiksi. Hetken kun sai katsella muita seiniä, niin johan alkoi taas maittaa oman kodin remppaus. No… monta asiaa on tällä viikolla sitten saatettu uuteen uskoon. Ei ole ehtiny tännekään päivitellä tilannetietoja tai mitään muutakaan, mutta nytpä sitten tuleekin ihan urakalla.

Aloitetaanpas vaikka eteisen viimeistelystä. Aloitin repimällä kammottavan 80-luvun tapetin pois. Olikin sitten viimeinen laatuaan tässä talossa ja voin kertoa ettei tule ikävä :D Vai mitäs sanotte kuosista?

 

003

Kattoon vaihtui uusi lamppu, seinään löytyi facebookin kirpparilta kivat palapeilit ja sitten rautakaupasta hyllynkannake, johon lampun sai roikkumaan. Hyllynkannake sai uuden värin liitutaulumaalin jämistä.

123

 

Eilen oli tarkoitus saada tämä juttu postattua, mutta oli jotain more-important-thing ;)

Mukavaa palmusunnuntaita!

159 (2)

 

 

Peilejä

2.5.2014 huonekalut

Kouluaikaan tuli tehtyä nuoressa yrityksessä peilejä uudesta puusta ja vanhoista ikkunanpokista.

peilit

peilit

 

 

vanha ikkuna

 

 

 

 

SAMSUNG

 

uutta mäntyä, vanhan ikkunan mallinen

 

 

 

 

SAMSUNG

 

 

uudesta puusta, perinteisin menetelmin tapittamalla

 

 

 

 

SAMSUNG

 

 

uudesta puusta, perinteisillä liitoksilla

 

 

 

 

SAMSUNG

 

vanha ikkunanpoka pienennetty, alkuperäinen maali (se mitä siitä on jäljellä)

 

 

 

 

 

SAMSUNG

 

 

uudesta puusta

 

 

 

 

SAMSUNG

 

 

vanha ikkunanpoka, pienennetty

 

 

 

 

SAMSUNG

 

 

100 vuotta vanhaa lautaa

 

 

 

 

SAMSUNG

 

 

100 vuotta vanhaa lautaa

Länkipeili

28.4.2014 huonekalut

Tämän peilin tein koulussa tuttavalleni vanhoista hevosen längistä. Länget putsattiin ja ongelmakohdat hiottiin varovasti, jotta ajan tuoma patina säästyisi. Peilin leikkaus oli tarkkuutta vaativaa hommaa. Länkiin tehtiin upotus peiliä varten talttaamalla. Peilin sisäosaan liimasin köyden.

Pintakäsittely: pellavaöljyvaha

Länkipeili

Länkipeili