Selaat arkistoa kohteelle parisuhde.

Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

27.2.2018 Hän <3, jotain positiivista

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. :)

Masennuspäiväkirja, osa 6: Lukossa

26.12.2017 Yleinen

Jälleen kerran olen hakenut – ja tällä kerralla yllättävän nopeasti saanutkin – keskusteluapua masennusoireiluun. Erona aiempiin kertoihin lienee ainakin se, että tilanne ei ole vielä ehtinyt päästä niin pahaksi kuin aiemmin, joten on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Helppous tietysti on suhteellista, sillä välillä tuntuu, että mitä enemmän taistelen, sitä suuremmalla voimalla masennus hyökyy ylitseni ja painaa minut maahan. Lisämausteina on muun muassa ahdistusta ja lieviä paniikkikohtauksia.

Olen tehnyt jos jonkinlaisia testejä ja vastaillut monenlaisiin kyselylomakkeisiin. Osa testeistä ja kyselyistä on mitannut masennustuntemuksieni voimakkuutta. Osalla niistä taas on kartoitettu mahdollisia tunnelukkoja, jotka voisivat osaltaan olla ongelmien taustalla. Niitä onkin sitten löytynyt pitkä lista, mikä on kuulemma epätavallista, sillä yleisemmin ihmisillä on yksi tai muutama voimakkaampi lukko. Minulla kuitenkin vaikuttaisi olevan lukkoja vähän joka kohdassa, osa vahvempia ja osa hieman heikompia.

Mikä sitten oikein on tunnelukko? Käsite on peräisin Jeffrey E. Youngin masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivien hoitoon kehittämästä skeematerapiasta. Kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan skeematerapian perusajatus on se, että on olemassa erilaisia haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja, joista voidaan pyrkiä vapautumaan. Young kartoitti asiakastyönsä pohjalta näitä ihmisillä olevia erilaisia malleja eli skeemoja. Kansanomaisemmin skeemoja nimitetään tunnelukoiksi (engl. life trap).

Young määritteli 18 erilaista tunnelukkoa:

alistuminen

emotionaalinen estyneisyys

epäonnistuminen

hylkääminen

hyväksynnän haku

kaltoin kohtelu

kietoutuneisuus

oikeutus

pessimistisyys

rankaisevuus

riippuvuus

riittämätön itsekontrolli

suojattomuus

tunnevaje

uhrautuminen

ulkopuolisuus

vaativuus

vajavuus

Suomessa tunnelukkoihin on perehtynyt muun muassa kouluttaja-skeematerapeutti Kimmo Takanen, jonka kirjaan Tunne lukkosi liittyvällä sivustolla asiaa selitetään näin:

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.”

Eniten vaikutusta tunnelukkojen syntymiseen on vanhemmilla, sillä heidän kanssaan olemme aikuisuuteen saakka yleensä eniten ja hyvin tiiviisti tekemisissä. Myös sisaruksilla, koululla, opettajilla sekä muilla aikuisilla voi olla oma vaikutuksensa. Myöhemmät huonot kokemukset erityisesti parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa vahvistavat lukkoja entisestään.

Tunnelukkoja on kaikilla, mutta niiden voimakkuuksissa eli siinä, miten paljon ne vaikuttavat meihin ja haittaavat elämäämme, on huomattavia eroja. Tunnelukot aktivoituvat yleensä silloin, kun yritämme selviytyä vaikeista tunteista – ja erityisesti silloin, jos emme tunnista näitä tunteita tai osaa käsitellä niitä: ”Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. – – Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.”

Toinen tunnelukkoihin liittyvä skeematerapian keskeinen käsite on moodi eli niin sanottu minä-tila. Moodeilla tarkoitetaan erilaisia puolia itsessämme, jotka ilmenevät ajan eri hetkillä. – – Moodi on kullakin hetkellä vallitseva mielentila. Moodit ovat muodostuneet lapsuudessa ensin yksittäisissä tilanteissa toimintakeinoiksi, toiston myötä toimintakeinot ovat muuttuneet toimintatavoiksi ja vahvistuessaan tavat ovat muuttuneet persoonallisuuden osaksi, moodiksi. Moodi on hyvin keskeinen osa sitä, mitä koemme itsemme olevan. Niiden voidaan ajatella olevan tunnetiloja, ajattelutiloja, toimintatiloja tai selviytymistiloja, jotka vaihtelevat meissä samalla kun elämämme tilanteet ja olosuhteet vaihtelevat.”

Moodeja voisi selventää vaikkapa niin, että jokaisessa meissä on sisäinen lapsi ja sisäinen aikuinen. Positiivisia moodeja ovat tyytyväinen lapsi ja vastuullinen aikuinen. Haitallisia lapsi-moodeja – lapsen tunnetiloja – taas ovat esimerkiksi haavoittunut/haavoittuva, impulsiivinen ja vihainen (sisäinen) lapsi. Näihin vaikuttavat vanhemmilta sisäistetyt, haitalliset vanhempi-moodit eli rankaiseva/kriittinen ja vaativa (sisäinen) vanhempi. Haitallisiin lapsi-moodeihin liittyy selviytymiskeinoja, joita ovat eristäytyminen/välttely, mukautuminen/antautuminen sekä yli-kompensointi – eli nämä ovat niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, jotka vaikuttavat meihin, ihmissuhteisiimme ja elämäämme haitallisesti.

Tunnelukkojen ja moodien kartoittaminen on tuntunut toisaalta selventävältä ja helpottavalta, mutta toisaalta on tullut myös ajatuksia siitä, miten toivoton sekamelska olenkaan. Mutta ehkäpä tämä vyyhti tästä vähitellen alkaa purkautua – päivä ja hetki kerrallaan. Vapauttavinta on ollut se, kun minulle on sanottu, etten ainakaan nykyisessä tilassani ja tilanteessani vain yksinkertaisesti mahda mitään sille, millainen olen. Syyllistän silti yhä helposti itseäni kaikesta. Paljon on siis opettelemista.

Jos kiinnostuit aiheesta ja haluat lisätietoa tunnelukoista, sitä löytyy muun muassa näiltä lähteinä käyttämiltäni sivustoilta:

http://www.tunnelukkosi.fi

http://www.skeematerapia.fi

Kannattaa tutustua myös Kimmo Takasen kirjoihin, joita on ilmestynyt useampia – viimeisimpänä esimerkiksi Murra tunnelukkosi.

Aloitetaan parisuhteista

3.2.2017 Masennus, Parisuhde, väkivalta, Yleinen

Kahden lapsen yh-äitinä sain kaupan päälliseksi masennuksen, jota olen tietämättäni sairastanut jo vuosia..

Takana kaksi vaikeaa parisuhdetta lasten syntymisten jälkeen.. Ensimmäisen suhteen loppu oli jo ovella, kun eräänä päivänä huomasin heränneeni todellisuuteen. En minä tällaista elämää halua. Mies on jatkuvasti poissa, jäänyt koukkuun kipulääkkeisiin, vaikka tiesinhän, että kivuista kärsi paljon. Lopulta näin, ettei kipulääkkeet enää riittänyt. Vieressä oleva ihminen oli täysin tuntematon ja tunki sisäänsä myrkkyjä. Olin pitkään jo elänyt sumun peittämässä elämässä. Silti kaikki oli ihan hyvin, muttei sitten kuitenkaan.

Ajatus ja toivo paremmasta elämästä sai minut lopulta luovuttamaan, vaikka pelkäsin jääväni kokonaan yksin. Tiesin kuitenkin, että olin antanut kaikkeni tuolle ihmiselle ja yhteiselle suhteelle, vaikken saanut mitään takaisin. Eron jälkeen pystyin taas hengittää ja se tunne on sanoinkuvaamattoman ihanaa! Henki kulkee vapaana ja näkee kaikki elämän ihanat mahdollisuudet.

Oli kuitenkin tunne, että jotain puuttuu. Ihminen, jonka kanssa katsoo elokuvaa, kenen viereen käydä nukkumaan ja ketä halata, kun joku surettaa.

Ei mennyt aikaakaan, kun olin täysin ihastunut. En edes muistanut, miltä se tuntuu. Tapasin miehen, jolla oli omiakin lapsia, enkä siksi pelännyt, kuinka tulee toimeen omieni kanssa. Me pärjättiin hyvin, ajatukset kasvatuksesta ja säännöistä meni yks yhteen ja arki sujui suhteellisen mutkattomasti.

Siinäkin suhteessa koitti aika, jolloin epäilykset heräsivät. Ihminen, jonka luulin jo tuntevani hyvin, salasi jotakin. Asunnosta alkoi häviämään tavaraa, milloin lasten lompakot, milloin omat säästöni ja lompakkoni käteiset. Kaupassa ei tarvinut käydä, mutta hän lähti silti, jos jotain pientä herkkua vaikka illaksi.. muistot palasi mieleeni huumeajoista, ei, eihän hän nyt voisi huumeita käyttää… mutta ehkä jonkin sorttista peliriippuvuutta ainakin. Pieni riippuvuus kuitenkin kasvaa nopeasti hallitsemattoman suureksi. Me etäännyttiin toisistamme. Aina kun ystävällisesti kysyin jostakin, hän suuttui, koska epäilin. En ikinä saanut vastausta mihinkään, en edes sinne päin. Siitä alkoi suhteen alamäki.. joka päivä epäilin kaikkea, en uskonut hänen sanoihinsa enää, ei puhuttu mistään. Olin mielimaassa joka päivä, mutta lähdin lasteni kanssa paljon muualle, koska en halunnut heidän kärsivän. Muualla sain olla oma itseni, mutta kotiin tullessa sain aina huutoa, koska olin ollut poissa. Mietin, kuinka lyhyessä ajassa toisesta voi tulla niin omistushaluinen, vaikka antoi meidän erkaantua niin kauas toisistamme?

Kun lapseni olivat mummolassa, halusin lähteä ulos ja niin lähdinkin. Ilman häntä. Tiesin, että riitelemme kotiin palatessani, mutta mielestäni se hetken vapaus oli sen arvoista. Silloin muistin taas sen tunteen, mitä on olla kahleista vapaa! Vaikka olin tyttöjen kesken tanssimassa, eikä mitään huolta mistään, hän koki olevansa petetty. Jokainen kerta, vaikka harvoin ulos pääsin, sain kuulla aivan törkeitä syytöksiä, huutoa ja haukkumista.. mutta nielin sen kaiken, koska tiesin, että haluan päästä eroon siitä ihmisestä.

Näin koitti jälleen eron hetki, joka oli paljon aiempaa vaikeampi, mutta lopulta onnistuin ja viesti meni perille…

Tai sitten ei.

Parin päivän jälkeen alkoi tulla järkyttävä viestien sekä puheluiden tulva. Niitä tuli monta kymmentä päivässä! Vuorotellen viesteissä oli ikävää ja syytöksiä. Aloin jo miettimään sen ihmisen mielenterveyttä. Olin maailman huonoin ihminen, koska en vastannut hänelle ja varsinkin silloin, jos satuin olemaan töissä. Ei mennyt aikaakaan, kun hän ilmestyi työpaikalleni uhkailemaan. Minun oli oltava työpaikkani edessä tiettynä kellonaikana, kun vuoroni loppui.. silloin nämä asiat kuulemma selvitettäisi. En itse ymmärtänyt, mitä selvitettävää missään oli, kun itse voin vihdoin niin hyvin. Mutta päätin, että teen vielä tämän hänen vuokseen, olihan hän ihminen, johon kerran olin rakastunut. Kai saisin hänellekin mielenrauhan.

Hän odotti minua ja käveli samaa matkaa kanssani, kun menin hakemaan lapseni hoidosta. Yritin rauhallisesti selittää, että haluan olla yksin ja samaan aikaan huomasin, etten löytänyt mitään keinoa, miten suhdetta olisi voinut edes jatkaa ja miksi. En saanut päähäni yhtäkään muistoa, joka olisi vallannut ikävän tätä ihmistä kohtaan. Ei päästy keskustelussa kovinkaan pitkälle, koska hän oli päässään kehittänyt mielikuvan, jossa minulla olisi uusi mies. Yritin selittää, ettei mitään miestä ole, mutta turhaan. Jälleen keskustelu yltyi riidaksi. Perillä pääsin hänestä kuitenkin eroon, ei hänkään halunnut näyttää raivoaan muille.

Kävelimme lasten kanssa kotiin hyvin mielin, he kertoivat mukavasta päivästään ja olin iloinen, että heidän päivänsä oli ollut täynnä mielekästä puuhaa. Omien ongelmien keskellä on virkistävää kuulla ja nähdä muiden onnellisuutta.

Hän tiesi seuraavat työvuoroni, muttei ilmestynyt enää työpaikalleni. Viestejä tuli yhä jatkuvasti. Ajattelin, että hän olisi vihdoin ymmärtänyt.

Eräänä iltana pääsin töistä ja jälleen hain lapseni hoidosta. Pääsimme kotiovesta sisään, kunnes joku huusi oven raosta nimeäni. Se oli hän. Missä hän oli ollut piilossa, koska en pari sekuntia sitten nähnyt yhtään ketään missään? Pysähdyin ja katsoin häntä. Hän oli aivan kännissä, vaikkei se sopinut hänelle alkuunkaan. Hän halusi ”viimeisen” kerran puhua mun kanssa, mutta vastasin ei. Rappukäytävässä hän alkoi huutaa, joten lopulta sanoin, että tule sitten sisään huutamasta, niin ei naapurit häiriinny. Hän syytti ja syytti, olin pettänyt häntä ja minulla oli toinen mies.. Aivan sama, mitä sanoin, ei hän uskonut. Alkoi nousta omakin raivo pintaan siinä kuunnellessa. Sinä iltana se tuntematon, syyttävä mies oli väkivaltainen. Tämä ei kuitenkaan yllättänyt minua, vaikkei koskaan aiemmin ollutkaan käynyt käsiksi. Ehkä olin vain ihan liian väsynyt koko elämään.. Hän alkoi repimään minua paidasta, veti hiuksista, heitti pitkin seiniä ja lattioita. ”SINÄHÄN et mulle käännä selkää tai poistu paikalta, ku MULLA on asioita selvitettävänä!”

Lapset kuuli ja näki sen kaiken, kuinka heidän äitiä satutetaan.

Kun lopulta kysyin, miten pääsen hänestä eroon, oli minun kerrottava asiat, mitä hän halusi kuulla, joten”myönsin” kaikki virheeni ja petokseni, joita ei oikeasti edes ollut ja sanoin, että rakastan häntä, hän rauhoittui ja suostui poistumaan. Sain rauhoitettuani myös lapseni ja sanoin, ettei tuo mies enää ikinä astu jalallaan meidän kotiin. Heillä ei olisi mitään pelättävää ja meidän elämä jatkuu ilman häntä. Kroppaani alkoi ilmestyä mustelmia… ihan joka paikkaan, paitsi päähän. Luojan kiitos! Jatkoin töissä käymistä ja sain sanottua asiasta työkavereilleni, jotka lupasivat pitää huolen, ettei se mies pääse lähellekään minua siellä.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin eroon siitä hirviöstä. Aika kyllä parantaa, vaikkei saata unohtaa kaikkea. Oli vaikeuksia nukkumisen kanssa, joka laukaisi viime vuosia kestäneen masennuksen.. kyllä, olen silti onnellinen noistakin suhteista, kuinka ne lopulta kasvattaa ja auttaa nauttimaan pienistäkin asioista!

Elämääkö?

27.9.2016 Yleinen

Tiiättekö sen tunteen kun tuntuu ettei enää vaan yksinkertasesti jaksa.

Mulla periaatteessa on kaikki mitä ihminen vois toivoa; koti, mies, pari koiraa.. yms Mutta kuitenki alkaa vaan olla semmonen olo et mitä tästä puuttuu ja miksi kaikki tuntuu niin turhalta. 

Mä oon reilu parikymppinen nainen, opiskelen mulle omalta tuntuvaa alaa. Mä käyn säännöllisesti salilla ja yritän pitää elämän kunnossa, vaan entäs kun ei tunnu enää omalta elämältä? Tuntuu niikö eläis omia unelmia mutta ihan turhaan, ettei millään oo merkitystä MULLA ei oo merkitystä ONKO tää ees mun unelmaa. Oon miettiny tässä moneen otteeseen monen monta vaihtoehtoa miten tästä selviäis sillai kunnialla. Ihan sama mitä päätänkään ni johonki sattuu, joko muhun itteeni tai sitte tuohon parisuhteen toiseen osapuoleen (jos sillä on enää tunteitakaan, jota vahvasti oon epäilly jo tovin) Mun kaverit on ns. hylänny mut siinä vaiheessa ku muutettii poikakaverin kans yhteen. Ne ei halua tulla kahville ku ollaan molemmat kotona, enkä toisaalta yhtään ihmettele miksi.. Toinen ku vaa istuu hiljaa eikä ees moikkaa näyttää vaan vittumaiselta tietokoneen ääressä. 

Minä joka ennen olin itseni herra ja tein  kaiken ajatellen vaan itteä ja sitä kuinka kaikki asiat oli hallinnassa. Olin oman elämäni kuningatar jolla oli valta toisessa kädessä ja toisessa oli itsetunto jota ilman en selvinny. Olin ulospäin fiksu, filmaattinen, flirttaileva miesten nielijä, KUNNES TULI AMOR JA VALTASI MUT.. Loppu tuloksena kaikki pari kk mitä kerettiin seurustella meni ku siivillä ja kaikki oli vaaleenpunasen väristä. Todellisuus ku aukes asuttaan samankaton alla jossa asun yksin 2vk kk ku ukko on reissuhommissa. Mitä mä tein väärin ku asiat meni siihe pisteesee ettei seksiä enää nää ku jouluna tai juhannuksena, Lämpö on peräisin patterista, nukutaan eri huoneissa, Muttei meillä oo koskaan riidelty tai tapeltu. 

Oon aatellu että muuttasin yksin enkä alkas millekkään parisuhteelle missään vaiheessa enää. Vaan tiiän itestäni että jossain vaiheessa sitä alkaa kaipaamaan semmosta kainaloa ja turvaa elämään, mutta sitten menee hetki ja oon taas tässä pisteessä. Tää ei nimittäin oo eka kerta ku mulle käy täysin samalla tavalla.  

Tai sit jään tähän parisuhteeseen ja elän nurkkaan ajettuna hiirenä loppuelämäni.. 

 

♥ Kommentteja odottelen muiltakin!

Kohti uutta unelmaa

11.2.2016 Yleinen

image

Helmikuu alkoi haaveillen omasta pihasta ja mökistä..

7.2 sunnuntaina ajelimme Orivedelle haaveissa vuokrata mökki vuodeksi. Ajatus oli että kokeilemme mökkielämää vuoden. Lähestyessämme mökkiä alkoi toivo elää ja seutu näyttää kivalta, tämä on varmaan meidän juttu.. Suureksi pettymykseksi mökki oli aivan surkea ja kävikin ilmi ettei se ole talviasuttava vaan kausi olisi hutikuusta-lokakuuhun

Hieman hiljaisina ja alakuloisina aluksi ajelimme takaisin kotiin.. Kunnes TP- eli mieheni miten häntä tässä kutsun- aloitti miettimisen.. Entäpä jos..

Ostaisimme tontin ja rakentaisimme oman mökin. Aluksi sellaisen pienen saunamökin.

Pääsimme kotiin ja siitä se alkoi..

Nyt pöydät notkuu esitteitä ja Ipadit käy kuumana kun vertailemme mökkejä ja etsimme tietoja. Huomenna perjantaina lähdemme katsomaan tonttia joka vaikuttaa sellaiselta kuin halusimme.. puita reunoilla, nurmikenttää keskellä ja tontti päättyy jokeen. Peltoa ympärillä ja oma rauha.. houkuttelevaa Samalla reissulla käymme tutustumassa kontio mökkeihin.

Täytyy kyllä tunnustaa että tämä projekti on jännittävä, mielenkiintoinen.. ja unissakin on mökkiä suunniteltu :)

Ajatuksia ilmoille…

5.10.2015 Yleinen

Ajattelin alkaa kirjoittamaan blogia itseterapiana eron jälkeen. Ajatuksena on se, että asioiden ”sanominen ääneen” saattaisi helpottaa asioiden käsittelyä ja sitä kautta nopeuttaa olon paranemista.

Jos tätä joku sattuu lukemaan, on ehkä hyvä luoda vähän pohjaa: Kirjoittaja on n. 30-vuotias mies Pirkanmaalta. Yleensä varsin sosiaalinen ja suhteellisem hyvin viestinsä ulos saava henkilö, mutta varoituksena mainittakoon, että teksti saattaa olla varsin sekavaa, koska ajatukset ova tällä hetkellä ihan hukassa.

Olen kokenut jätetyksi tulemisen elämässäni kolme kertaa. Ensimmäinen tapahtui ensirakkauden päätyttyä toisen osapuolen löydettyä uuden vajaan 5 vuoden seurustelun jälkeen. Ensirakkauden pettäminen jätti aika pahat arvet pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanoen kyllähän se vieläkin joskus mieleen juolahtaa. Tuosta ylipääsemiseen meni suhteettoman kauan aikaa ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä voisi olla masennus. Tuohan sitten diagnosoitiin lääkärin toimesta, mutta ei se tainnut juurikaan vaikuttaa tapaani käsitellä asioita.

Monta vuotta kului ilman minkäänlaisia merkittäviä suhteita. Yhden illan jututkaan eivät juuri kiinnosta, joten sitä alkoi jo asennoitumaan ikuiseksi sinkuksi, kun tunteita ketään kohtaan ei tuntunut heräävän. Muutaman kerran ihastuin varattuun tyttöön ja tiesin tunteiden olevan molemminpuoleisia. Petetyksi tulleena en kuitenkaan halunnut tehdä asialle mitään. Taisi lopulta mennä 6-7 vuotta suhteiden välillä, kun tapasin mukavan tytön entisen työkaverini kautta. Olin tuonkin tytön tavannut jo ennenkin, jolloin hän oli vielä varattu, mutta heti tuntui jonkunlainen yhteys. Viestejä vaihdeltiin ja nopeasti oltiinkin jonkunlaisessa parisuhteessa. Itselläni on tapana heittäytyä aina tosissaan ja antaa suhteelle kaikki. Alusta asti minusta kuitenkin tuntui, että toinen osapuoli ei ollut yhtä täysillä mukana, eikä antanut koko jutulle edes mahdollisuutta. Puolen vuoden seurustelun jälkeen toinen osapuoli lopetti suhteen. Vaikka sitä olisi pitänyt osata odottaa, tuli se kuitenkin puskista. Olimme liian erilaisia, vaikka kuinka yritin siitä huolimatta saada suhdetta toimimaan. Itse taisin rakastua, mutta toinen ei tainnut ihastumista pidemmälle koskaan päästä. Tuon suhteen jälkeen kuitenkin jossain vaiheessa sentään tajusin, että siitä ei olisi loppuelämää kestävää rakkautta koskaan tullut.

Viimeisin, ja tällä hetkellä päätä sekoittava ero tapahtui viime viikolla. Olin tuntenut kyseisen tytön töiden kautta jo hetken aikaa ja olin ollut häneen ihastunut pitkään. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että tämä tunne oli täysin molemminpuoleinen. Tilannetta sekoitti tytön muutto toiselle paikkakunnalle. Päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan. Muutaman viikon seurustelun jälkeen tuli seinä vastaan, kun toinen osapuoli alkoi panikoimaan tilannetta. Hetken aikaa surin asiaa, kunnes päätin ottaa yhteyttä, koska tunteeni häntä kohtaan olivat poikkeuksellisia. Päädyimme takaisin yhteen, koska kävi ilmi, että hänenkin mielestään suhde oli vaivan arvoinen. Lähdin jälleen kerran täysillä mukaan. Hänen kanssaan oleminen tuntui todella hyvältä ja ennen kaikkea hämmentävän luontevalta, pystyin heti alusta asti olemaan täysin oma itseni. Rakkaus terminä nousi puheeksi todella nopeasti, eikä sen sanominen tuntunut mitenkään epäluontevalta. Suhteessa oli tietenkin haasteensa, kun näkeminen kasvotusten oli mahdollista vain viikonloppuisin. Vaikeuksista huolimatta rakastuin tuohon tyttöön pahemman kerran.

Muutama kuukausi oltiin yhdessä onnellisia ja kaikki tuntui olevan hyvin. Aloin jo alustavasti katselemaan töitä toiselta paikkakunnalta ja yhteenmuutostakin puhuttiin varovaisesti jo useampaan otteeseen. Jossain välissä kuitenki havahduin siihen, että hän tuntui välttelevän minua, eikä ollut puhunut tunteistaan pitkään aikaan. Yhdessä ollessakin tuntui, että hän ei ollut täysillä mukana. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa esille, ennen kuin painostin häntä skypepuhelussa kertomaan mikä on vialla. Kävi ilmi, että hän ei ole tuntenut minua kohtaan mitään romanttista enää hetkeen. Maailmani tuntui romahtavan, vaikka jotenkin taas osasin odottaa, että joku on pielessä. On vaikea ymmärtää miten rakkaus loppuu niin yhtäkkisesti. Todennäköisesti kyseessä ei ollutkaan rakkaus, vaan vahva ihastuminen toisen suunnalta. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että minä rakastuin häneen täysin.

Nyt pitäisi siis jotenkin saada itsensä takaisin kasaan sen jälkeen, kun ihminen jota itse rakastaa sanoo sinulle suoraan, että ei rakasta sinua. Tiedän, että rakkautta ei voi pakottaa, enkä voi olla mitenkään vihainen asiasta, sillä tiedän, että hän yritti. Yksipuolinen rakkaus on kivulias asia. Yhtäkkiä minulta lähti henkilö, jonka kanssa olin tottunut juttelemaan joka päivä ja jonka kanssa olin pystynyt puhumaan asiasta, kuin asiasta. On todella vaikea sisäistää, etten ole enää osa hänen elämäänsä, enkä tule häntä enää näkemään. Ikävä on sanoinkuvaamatonta. Tiedän, ettei suhteella voi olla tulevaisuutta, mikäli rakkaus on yksipuolista. Tiedän, ettei maailmani lopu tähän ja mahdollisesti vielä joskus tapaan henkilön, joka rakastaa minua yhtä paljon, kuin minä häntä. Tiedän monta muutakin asiaa, joiden pitäisi helpottaa asioiden käsittelyä, mutta niiden sisäistäminen tällä hetkellä on täysin mahdotonta. On vaikeaa ymmärtää miten voi tuntea niin vahvasti ihmistä kohtaan, joka ei tunne samoin sinua kohtaan… Sehän nyt on täysin epäreilua. Kaipaan rakkautta elämääni.

Yksi asia mikä minua ottaa päähän on se, että en osaa arvostaa kaikkea sitä, mikä elämässäni on muuten hyvin. Minulla on perhe, joka rakastaa ja iso joukko hyviä ystäviä. Minulla on työpaikka, eikä terveydessäni ole mitään pahempaa vikaa.

Tällä hetkellä olen siis vähän huonossa paikassa. Aika tulee varmasti tilannetta helpottamaan, mutta yritän edes vähän nopeuttaa prosessia kirjoittamalla tilanteestani. Jos tämä tuntuu helpoittavan, saatan kirjoittaa uudemmankin kerran. Tälläisen tekstin lukeminen ei varmasti ketään piristä, mutta suoraan sanoen kirjoitin tämän täysin itseäni varten. Jos joku kuitenkin osaa samaistua tilanteeseeni ja osaa antaa muuta vinkkiä, kuin ”kyllä se siitä”, ”helpottaa ajan myötä” tai ”se nyt ei ollu sit sulle tarkoitettu”, jättäkää ihmeessä kommenttia.

 

Erityisherkkä

5.7.2015 Yleinen

avainOlen jo jonkin aikaa miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta. Siitä on tullut jonkinlainen muoti-ilmiö mediassa, mikä toisaalta on hyvä: jos jostain puhutaan paljon julkisesti, voi tunnistaa itsestään tuttuja piirteitä ja löytää niille nimen. Se mikä mielestäni on huono puoli, on se, että ihmiset luovat esimerkiksi isoja facebook-ryhmiä, missä kaikki mahdollinen elämässä oleva asia leimataan erityisherkkyyden alaiseksi tai siitä johtuvaksi asiaksi. Toisaalta myös ihmiset tekevät diagnooseja itselleen erityisherkkyydestä välttämättä olematta sitä, vaikka vain muutaman tai yhden piirteen perusteella, mistä tuskin on suurta haittaa, mutta ehkä itsetuntemuksen kannalta asioita olisi hyvä pohtia syvemmin.

Kuten olen täällä aiemmin maininnut, käyn terapiassa juttelemassa traumoista ja ongelmista lapsuudesta, sekä sairauteen liittyvistä asioista. Oikeastaan käsittelemme siellä kaikenlaisia asioita, mikä lisää itsetuntemusta samalla. Yhdellä kerralla terapeuttini kysyi minulta olenko kuullut sellaisesta termistä kuin erityisherkkyys, että hänen mielestään minä vaikutan sellaiselta ihmiseltä. Minulle on pienestä pitäen sanottu kuinka olen reipas ja rohkea, kun taas sisarukseni on se herkkä ja olen näin sivuuttanut koko herkkyyden itsessäni. Terapeuttini lainasi minulle HSP – Erityisherkkä ihminen- kirjan, joka todella avasi silmiäni.

”Erityisherkällä ihmisellä on rikas sisäinen maailma, ja hän eläytyy voimakkaasti ympäristön ärsykkeisiin. Monet erityisherkät ovat tarkkanäköisiä, intuitiivisia ja älykkäitä, mutta he saavat helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä sekä muista ihmisistä. — Psykoterapeutti Elaine Aron kehitti termin highly sensitive person (HSP) eli erityisherkkä ihminen kuvatakseen ihmisiä, jotka reagoivat tavallista herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin” (Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen, 2013.)

Tunnistin itsessäni todella paljon erilaisia piirteitä ja ”oireita”, jotka sopivat itseeni, ne olivat löydettävissä jo lapsuusmuistoista. Minua on kuitenkin kasvatettu sosiaaliseksi, rohkeaksi ja pärjääväksi, joita puolia olen myös itse yrittänyt vahvistaa. Olen ollut liian monessa asiassa mukana, ollut väkisin sosiaalinen, itselleni oikeasti epätyypillisesti huomion keskipisteenä, hengannut isoissa joukoissa ja pyörittänyt isoja sosiaalisia kuvioita. En ole tunnistanut itsessäni todellista puoltani, erityisherkkyyttäni, sekä sen tuomia tarpeita. Ei olekkaan ihme, että olen uupunut ja sekin voi vaikuttaa fibromyalgian puhkeamiseen, kun ei ole kuunnellut oikeita tarpeitaan.

11224172_10207024447354278_7309697061642961577_nMitä sitten erityisherkkyys minulle tarkoittaa? Itsetuntemuksen lisääntymistä ja todellisen minän kuuntelua. Olen tehnyt huomioita, jotka ovat olleet itselleni tärkeitä:

  • Tarvitsen yksinoloa. Viihdyn yksin ja tarvitsen yksinoloa akkujen lataamiseen, palautumiseen ja rauhoittumiseen. Se on hyvä tunnistaa ja pitää myös huolta, että kaikesta kivasta tekemisestä huolimatta huolehdin myös tästä puolesta.
  • Tarvitsen omaa tilaa. Pidän läheisyydestä ja lähellä olemisesta, mutta minulla on myös aika tarkat rajat, ketä päästän lähelleni ja kuinka lähelle. Joidenkin ystävien kanssa esimerkiksi olen todella läheinen fyysisestikin, mutta toisten kanssa saatan olla todella tietoinen rajoistani, vaikka hekin olisivat ystäviäni. Olen tietoinen omasta tilastani ja saatan ahdistua, kun sitä ei kunnioiteta (se ei esim ruuhkaisessa bussissa ole aina mahdollista). Yritän oppia ilmaisemaan tätä tiukemmin ja paremmin myös hankalissa tilanteissa. Myös tavat millä tavoin pidän lähelläni olemisesta vaihtelevat ihmisen, ajankohdan, paikan ja fiiliksen mukaan. Taas, joidenkin kanssa olen hyvin läheinen monella eri tapaa ja joidenkin kanssa taas en halua edes mitään kosketusta. Oman tilan lisäksi kuitenkin haluan läheisyyttä, mistä on myös tärkeä pitää huolta, kunnioittaa itsessäni molempia puolia. Onneksi on rakkaita ja läheisiä ihmisiä, eikä se kuulu vain romanttisiin suhteisiin.
  • Olen omimmillani pienessä porukassa. Vietin ennen aikaa isoissa porukoissa ja ryhmissä, bileissä ja juhlissa. Kuvittelin, että pääsemällä johonkin porukkaan, olen tyytyväinen ja että se tuo lisää hyvää oloa elämääni. Nyt olenkin huomannut, että vaikka tulen toimeen isoissa porukoissa, väsähdän niissä nopeasti, kun on niin paljon ärsykkeitä (paljon ihmisiä, joita tarkkailla ja kuunnella, aistia). Olen omimmillani pienessä porukassa tai kaksin, kun on mahdollisuus olla todella läsnä ja keskittyä.
  • Arvostan toisissa ihmisissä samoja erityisherkkiä piirteitä. Minulla on muutama hyvä ystävä, joilla on samoja erityisherkkyys piirteitä ja heidän kanssaan meillä on syntynyt tästä syystä syvälliset ihmissuhteet. Keskusteluissamme ja yhdessäolossamme pääsemme syvemmälle tasolle ja molemmat oikein hehkuvat hyvää energiaa, kun saa muodostettua hyvän yhteyden.
  • Olen todella aistiherkkä. Reagoin voimakkaasti hälyyn, suuriin ihmismassoihin, erilaisiin pieniinkin ääniin ja valoihin. Saan helposti migreenikohtauksia näiden takia. On kuin minulla olisi kokoajan tuntosarvet pystyssä ja tarkkailen jatkuvasti kaikkea, niin että tälläiset ympäristöön liittyvät aistiärsykkeet saavat minut uupumaan nopeasti. Tämä vaikuttaa myös kipuihini, joten tämä on tärkeä tiedostaa. Yritän huomioida tätä vaikuttamalla esimerkiksi ympäristöön, jossa olen ja sopimalla vaikka ryhmätapaamisia hälyisän kahvilan sijaan jonkun meidän opiskelijan omaan kotiin. Pidän myös huolta, että minulla on kunnon mahdollisuus palautua ”ärsyke-överin” jälkeen.
  • ”Ärsyke-överit” voivat tulla koulupäivän aikana, joissain juhlissa, isommissa porukoissa, harrastuksissa, kaupoissa (joissa vaikka valaistus on liian kirkas), uusissa paikoissa ja asioissa, jotka voivat olla myös kivoja. Eli överit eivät tule todellakaan negatiivisista asioista tai sellaisista asioista, joita pitäisi ehdottomasti välttää. Jos näitä kaikkia välttää, voi menettää positiivisia kokemuksia tai erakoitua, mikä ei yleiseen hyvinvointiin liittyen taas ole hyvä asia. Pitää rohkeasti silti mennä ja tehdä, yrittää vähentää ärsykkeitä ja jos se ei onnistu, niin lähteä kun ne käyvät sietämättömiksi, ja mikä tärkeintä – antaa itselle kunnolla mahdollisuus palautua. Helposti hsp-ihmisenä jää kotiin ja suojaa itseään mahdollisilta ärsykkeiltä, mutta sekään ei ole hyvä asia. Pitää rohkaista itseään ja löytää hyvä tasapaino tekemisen ja levon välille.
  • Erilaiset tapahtumat voivat väsyttää ja aiheuttaa ärsyke-övereitä, mutta niihin on hyvä myös osallistua välillä. Toisaalta on myös hyvä tiedostaa, että aina ei tarvitse mennä. Jos jättää jotain väliin, ei välttämättä menetä jotain. Voi olla tärkeämpää levätä ja viettää aikaa omassa hyvässä seurassaan, kuin olla mukana jossain.
  • Erityisherkkyys on yksi puoli minussa ja sitä tutkimalla ja tutustumalla opin itsestäni lisää. Fibro voi vaikuttaa myös erityisherkkyyteeni ja toisinpäin, joten on senkin kannalta hyvä lisätä itsetuntemusta tältäkin saralta. En enää ajattele, että elämäni pitäisi mennä jotain tietynlaista kaavaa,mitä muillakin, vaan tiedostan selvemmin elämänpolkujen erilaisuuden. Yritän oppia pitämään silmäni auki erilaisille elämänvalinnoille, jotka voivat tukea erityisherkkyyden ja fibron kanssa elämistä positiivisella tavalla. Nämä voivat olla sellaisia valintoja, joita ”muut” (yleinen mielipide tai jotkut vieraammat ihmiset) eivät ymmärrä tai osaa odottaa, mutta minun on priorisoitava oma hyvinvointini.
  • Minun täytyy siis hieman tutustua itseeni paremmin, annettava aikaa ja pidettävä huolta itsestäni jaksaakseni paremmin.

puuMistä sitten tuli kipinä vihdoin kirjoittaa ja kertoa tästä puolestani?

Näin nyt lauantaina ystävääni, jolla on samoja erityisherkkyys piirteitä. Hän matkustelee paljon työnsä takia ja tarvitsee kotiin tullessaan paljon palautumisaikaa, minkä takia emme näe niin usein. Yleensä ystävät syyllistävät häntä siitä, mutta ymmärrän häntä hyvin ja mielestäni hyvät ystävät eivät syyllistä kuinka kauan viime näkemästä on, vaan nauttivat siitä, kun voivat taas nähdä. Hän kuvailikin meidän suhdettamme sillä, että ”Vaikka joitain ihmisiä näkisi melkein päivittäin tai viikottain, voi joku ihminen olla läheisempi, vaikka näkisi kerran puolessa vuodessa. Silloin vain nautitaan toisen seurasta ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin”.

Oli ihana puhua asiasta hänen kanssaan, sillä olin miettinyt ihan samalla tavalla. Minusta oli ollut hassua tuntea niin suurta yhteyttä ja ystävyyttä toisen kanssa, vaikka näemme aika harvoin. Ja silloin kun näemme, toki vaihdamme aluksi innolla kuulumisia, mutta saatamme välillä pomppia ihan muihin aiheisiin tai vain hymyillä toisillemme rauhassa, ilman mitään kiusaantumista tai tarvetta sanoa mitään kummempia. ”Nautimme vain toistemme energiasta” kuten eräällä tutullani on tapana sanoa, mikä tuntuu hassulta ajatukselta, kunnes sen kokee ja ymmärtää.

Istuimme kesäisellä piknikillä eräässä puistossa ja juttelimme kaikesta. Kuulumisesta ja elämästä: kuinka molemmat ovat käyneet monenlaisia, vaikeitakin asioita läpi ja kuinka on huomannut, että omat elämänvalinnat tai mietteet erilaisita mahdollisista valinnoista voivat kummaksuttaa muita. Puhuimme suomalaisesta kulttuurista, jossa elää vieläkin tietty vanhanaikainen kulttuuri: tietyssä iässä tulee seurustella, tietyn seurusteluajan jälkeen tulee muuttaa yhteen, jossain vaiheessa aletaan katsella sormuksia ja jossakin kohtaa jälkikasvusta aletaan keskustella. Jos tätä kaavaa haluaa rikkoa tai muuttaa jotenkin, tai elämänpolku vain vie toisille suunnille, aika nopeasti suvaitsevaisinakin pidetyt ihmiset alkavat yllättäen, varmaan tiedostamattakin ihmetellä kaavan puuttumista.

Kun olimme keskutelleet tälläisiä aiheita ja pohdintoja, sekä vaihtaneet kuulumisia, mietimme hetken mitä tekisimme; suuntaammeko koteihimme vai jatkammeko vielä jonnekin. Ystäväni ehdotti, että lähdemme kävelylle, jos kroppani vain kestää. Aurinko paistoi vielä vähän ja ilma oli lämmin, joten lähdimme vain kävelemään ja jatkoimme juttelua aiheista toiseen vaihdellen. Puistossa ollut taustahäly ei enää häirinnyt, vaan saimme olla rauhassa ja syventyä taas paremmin toisiimme, ajatuksiimme ja kokemuksiimme. Pysähdyimme välillä eräälle kahvilalle ja otimme teet mukaan, onneksi se oli vielä auki ennen kymmentä, sillä olimme tässä vaiheessa viettäneet aikaa yhdessä jo kuusi tuntia. Kävelimme erilaisia reittejä ja pysähdyimme ihailemaan kauniita maisemia, vanhoja taloja ja erilaisten putiikkien ikkunoita.

Kun viimein hyvästelimme toisemme, oli molemmilla onnellinen olo ja kerroimme sen toisillemme. Molemmat olimme ihan innoissame, että olimme menneet kävelylle, sillä harvoin lauantai-iltana lähtee Helsingin keskustaan kävelemään ja nauttimaan. Yleensä sitä on menossa ulos juhlimaan, mikä sekin on välillä kivaa, mutta myönsimme molemmat nauttivan tälläisestä paljon enemmän. Tunteesta, että toinen on läsnä ja ymmärtää, voi vaan olla tai puhua, ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Melkein kuin olisi ollut romanttisella iltakävelyllä, mutta sellaisen toiseen rakkaudellisen hullaantumisen sijaan, olikin jokin sielujen yhteys ja kumppanuus. Sielujen yhteys ja kumppanuus kauniilla, sydäntä lämmittävällä ja kehon pehmeällä lämmöllä täyttävällä tavalla.

ystävyys

Yhteenmuutto

13.5.2015 Yleinen

Päätimme muuttaa yhteen. Rakkaani äiti on ostanut osakkeen sijoitusasunnoksi. Se on kt-neliö, talon kolmannessa ja samalla ylimmässä kerroksessa. Menemme sinne siis vuokralle. Saamme itse valita tapetit ym sinne. Olemmekin sen jo tehneet, ja kodistamme tulee aivan ihana. Laitan kuvia myöhemmin valinnoistamme. Pojan huoneesta yksi seinä maalataan siniseksi tai vihreäksi, ja muut seinät valkoisella.

Olemme ikionnellisia. Mehän pojan kanssa joudumme siis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, mutta ei se mitään. Ei minulla täälläkään mitään ole. Päätös muutosta syntyi  20.4. Meillä kummallakin on enää tämä kuukausi asua entisissä kodeissamme, olemme molemmat irtisanoneet asuntomme huhtikuun lopulla. Muutamme tämän kuun viimeinen viikonloppu ja todennäköisesti ensimmäisen yön vietämme uudessa kodissa 30.5. Ihan huippujuttu!

Vasta aika hiljattain itse tajusin että hei mehän ollaan sitten naispari ja oikeasti ns. sateenkaariperhe. Itse kun pidän meitä ihan tavallisena pariskuntana. Ja siis niinhän me ollaankin, mutta joidenkin muiden mielestä emme.

Aluksi päätös yhteenmuutosta tuntui hurjalta. Päätös oli tehtävä, koska Rakkaan äiti olisi vuokrannut asunnon sitten jollekin muulle, ja meillä on kuitenkin ollut yhteenmuutto jossain välissä aikomuksena. Niin miksei nyt. Olemme hullun rakastuneita ja edelleenkin ihan hullaantuneita toisistamme. En ole koskaan kokenut vastaavaa.

Pojan suhteen asiat on ok. Hän on aika innoissaan muutosta ja pakannut omia tavaroitaan :D Uskon että hän tulee sopeutumaan hyvin, vaikka olemme varautuneet alkuhankaluuksiin, protestointiin ja mustasukkaisuuteen mutta ne varmaan kuuluvat asiaan. Poika on asunut ikänsä pelkästään minun kanssani aiemmin.

Arvostan Rakasta suuresti. Hän ottaa koko shown. Oli mitä vaan, koko paketin <3

Mitä hemmettiä?

5.5.2015 Yleinen

Dodiih. Perustin tämän blogin käsitelläkseni täällä fiiliksiäni mitä uusi tapaileminen miehen kanssa aiheuttaa.

Aloitetaan alusta.

Tapasimme maaliskuussa eli noin 2kk sitten ja alusta asti meille tuli läheinen ja syvällinen suhde. Tai niin minä ainakin kuvittelin. Näemme usein, käymme ulkona syömässä, leffassa, golffaamassa, kokkaamme.. Nautimme öistä yhdessä, seksiä on hyvää. Ja kaikki on aika täydellisesti.

Viime viikonloppuna sitten esitin kysymyksen hänelle, että ”tapailetko muita?”. Vastaus oli kyllä.

Hän kysyi sitten minulta, että mitä minä haluan. Sanoin, että en ole kauhen pitkälle ajatellut mutta toki pysyvyyttä ja yhdessä on niin hyvä olla, että en halua lopettaa tutustumista. Kuitenkaan en tapaile muita koska ne eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia niin jätin ne taakseni jo siinä vaiheessa kun olimme nähneet joitakin kertoja miehen kanssa.

Miehen kertomus oli taas erilainen. Hän sanoi, että ei nyt halua hätiköidä tai suunnitella elämää liian pitkälle. Mitään monia juttuja ei ole, ekä yhden illan. Mutta esim. yksi kahden vuoden ajan ollut tyyppi kenen kanssa viettää aikaa on kuvoissa.

En uskaltanut kysyä enempää. Kävimme pitkään läpi tätä kuviota, että emmehän me vielä seurustele eikä tässä vaiheessa voisi tätä edes seurusteluksi kutsua mutta silti. Olo on aika ristiriitainen.

On vaikea vaatia toiselta sitoutumista mutta samalla tilanne aiheuttaa minussa epävarmuutta ja vaivaa.

Meillä on kuitenkin niin paljon hyvää yhdessä, tunteeko ja tekeekö hän samoja asioita muiden kanssa?

Minulle hän on on hauskaa seuraa, hyvä juttelikumppani kenen kanssa voi käydä syvällisempiäkin keskusteluja, meillä on mahtavaa ulkona yhdessä, hän on vienyt minua useisiin paikkoihin ja minä myös hänet, olemme suunnitelleet kesää ja viestittelemme usein.

Siltikin tuntuu alakuloiselta kun hän ei aina vastaa viesteihini tai on kiireinen töiden takia joten näemme vaan 1-2krt viikossa.Yleensä viikonloppuisin hän on yötä meillä.

Haluaisin enemmän mutta toisaalta parempi edetä hitaasti. Mutta haluaako hän sitoutua koskaan?

 

Juuri nyt vastaus oli sitä, että ei mietitä liikaa eteenpäin vaan nautitaan tästä hetkestä ja hän sanoi, että ei todellakaan tule minun luokseni muuten vaan /huvikseen vaan koska minussa on jotain.

Touched

29.4.2015 Intohimo, Parisuhde, Rakkaus

Ensimmäinen blogi, joka käsittelee ensimmäistä, seuraavaa ja nykyistä rakkautta.
Elämäni ristiriitaisimmat tunteet kirjoitettuna ylös. Salaisuudet, joita en koskaan voisi kertoa yhdellekkään ihmiselle. Anonyymi blogi elämäni henkilökohtaisimmista asioista.

Suhteessa oltu jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Rakastavassa, hullussa ja turvallisessa suhteessa. Tätä suhdetta edelsi kuitenkin rakkaus. Elämäni ihanin, kamalin ja jatkuvin rakkaus. Kuinka siis valita? Valitsenko epävarman, intohimoisen rakkauden vai turvallisen rakkauden ihmisen kanssa, joka on osa minua. Se selviää itselleni ja teille, rakkaat lukijat. Vähitellen, mutta selviää. Kerron elämästäni, vaikeuksista ja onnesta. Kerron rakkaudesta, pettymyksestä ja voitoista. Kerron luottamuksesta, valheista ja epävarmuudesta.

Kerron siitä, miltä tuntuu tulla kosketetuksi. Ulkoa, sisältä ja sielun perimmältä pohjalta.

 

– Touched