Selaat arkistoa kohteelle parisuhde.

Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

27.2.2018 Hän <3, jotain positiivista

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. :)

Masennuspäiväkirja, osa 6: Lukossa

26.12.2017 Yleinen

Jälleen kerran olen hakenut – ja tällä kerralla yllättävän nopeasti saanutkin – keskusteluapua masennusoireiluun. Erona aiempiin kertoihin lienee ainakin se, että tilanne ei ole vielä ehtinyt päästä niin pahaksi kuin aiemmin, joten on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Helppous tietysti on suhteellista, sillä välillä tuntuu, että mitä enemmän taistelen, sitä suuremmalla voimalla masennus hyökyy ylitseni ja painaa minut maahan. Lisämausteina on muun muassa ahdistusta ja lieviä paniikkikohtauksia.

Olen tehnyt jos jonkinlaisia testejä ja vastaillut monenlaisiin kyselylomakkeisiin. Osa testeistä ja kyselyistä on mitannut masennustuntemuksieni voimakkuutta. Osalla niistä taas on kartoitettu mahdollisia tunnelukkoja, jotka voisivat osaltaan olla ongelmien taustalla. Niitä onkin sitten löytynyt pitkä lista, mikä on kuulemma epätavallista, sillä yleisemmin ihmisillä on yksi tai muutama voimakkaampi lukko. Minulla kuitenkin vaikuttaisi olevan lukkoja vähän joka kohdassa, osa vahvempia ja osa hieman heikompia.

Mikä sitten oikein on tunnelukko? Käsite on peräisin Jeffrey E. Youngin masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivien hoitoon kehittämästä skeematerapiasta. Kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan skeematerapian perusajatus on se, että on olemassa erilaisia haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja, joista voidaan pyrkiä vapautumaan. Young kartoitti asiakastyönsä pohjalta näitä ihmisillä olevia erilaisia malleja eli skeemoja. Kansanomaisemmin skeemoja nimitetään tunnelukoiksi (engl. life trap).

Young määritteli 18 erilaista tunnelukkoa:

alistuminen

emotionaalinen estyneisyys

epäonnistuminen

hylkääminen

hyväksynnän haku

kaltoin kohtelu

kietoutuneisuus

oikeutus

pessimistisyys

rankaisevuus

riippuvuus

riittämätön itsekontrolli

suojattomuus

tunnevaje

uhrautuminen

ulkopuolisuus

vaativuus

vajavuus

Suomessa tunnelukkoihin on perehtynyt muun muassa kouluttaja-skeematerapeutti Kimmo Takanen, jonka kirjaan Tunne lukkosi liittyvällä sivustolla asiaa selitetään näin:

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.”

Eniten vaikutusta tunnelukkojen syntymiseen on vanhemmilla, sillä heidän kanssaan olemme aikuisuuteen saakka yleensä eniten ja hyvin tiiviisti tekemisissä. Myös sisaruksilla, koululla, opettajilla sekä muilla aikuisilla voi olla oma vaikutuksensa. Myöhemmät huonot kokemukset erityisesti parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa vahvistavat lukkoja entisestään.

Tunnelukkoja on kaikilla, mutta niiden voimakkuuksissa eli siinä, miten paljon ne vaikuttavat meihin ja haittaavat elämäämme, on huomattavia eroja. Tunnelukot aktivoituvat yleensä silloin, kun yritämme selviytyä vaikeista tunteista – ja erityisesti silloin, jos emme tunnista näitä tunteita tai osaa käsitellä niitä: ”Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. – – Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.”

Toinen tunnelukkoihin liittyvä skeematerapian keskeinen käsite on moodi eli niin sanottu minä-tila. Moodeilla tarkoitetaan erilaisia puolia itsessämme, jotka ilmenevät ajan eri hetkillä. – – Moodi on kullakin hetkellä vallitseva mielentila. Moodit ovat muodostuneet lapsuudessa ensin yksittäisissä tilanteissa toimintakeinoiksi, toiston myötä toimintakeinot ovat muuttuneet toimintatavoiksi ja vahvistuessaan tavat ovat muuttuneet persoonallisuuden osaksi, moodiksi. Moodi on hyvin keskeinen osa sitä, mitä koemme itsemme olevan. Niiden voidaan ajatella olevan tunnetiloja, ajattelutiloja, toimintatiloja tai selviytymistiloja, jotka vaihtelevat meissä samalla kun elämämme tilanteet ja olosuhteet vaihtelevat.”

Moodeja voisi selventää vaikkapa niin, että jokaisessa meissä on sisäinen lapsi ja sisäinen aikuinen. Positiivisia moodeja ovat tyytyväinen lapsi ja vastuullinen aikuinen. Haitallisia lapsi-moodeja – lapsen tunnetiloja – taas ovat esimerkiksi haavoittunut/haavoittuva, impulsiivinen ja vihainen (sisäinen) lapsi. Näihin vaikuttavat vanhemmilta sisäistetyt, haitalliset vanhempi-moodit eli rankaiseva/kriittinen ja vaativa (sisäinen) vanhempi. Haitallisiin lapsi-moodeihin liittyy selviytymiskeinoja, joita ovat eristäytyminen/välttely, mukautuminen/antautuminen sekä yli-kompensointi – eli nämä ovat niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, jotka vaikuttavat meihin, ihmissuhteisiimme ja elämäämme haitallisesti.

Tunnelukkojen ja moodien kartoittaminen on tuntunut toisaalta selventävältä ja helpottavalta, mutta toisaalta on tullut myös ajatuksia siitä, miten toivoton sekamelska olenkaan. Mutta ehkäpä tämä vyyhti tästä vähitellen alkaa purkautua – päivä ja hetki kerrallaan. Vapauttavinta on ollut se, kun minulle on sanottu, etten ainakaan nykyisessä tilassani ja tilanteessani vain yksinkertaisesti mahda mitään sille, millainen olen. Syyllistän silti yhä helposti itseäni kaikesta. Paljon on siis opettelemista.

Jos kiinnostuit aiheesta ja haluat lisätietoa tunnelukoista, sitä löytyy muun muassa näiltä lähteinä käyttämiltäni sivustoilta:

http://www.tunnelukkosi.fi

http://www.skeematerapia.fi

Kannattaa tutustua myös Kimmo Takasen kirjoihin, joita on ilmestynyt useampia – viimeisimpänä esimerkiksi Murra tunnelukkosi.

Soivia hetkiä

14.4.2017 Yleinen

Musiikki tarjoaa minulle haaveita ja heittää tielleni jopa paineita, mutta samalla se on avun ja lohdun lähde. Musiikissa hienointa on sen tapa muokkautua kuulijaansa varten. Tietyn tyylinen musiikki ei voi miellyttää kaikkia, ja aluksi musiikin onkin läpäistävä kuulijan portti, jota vartioi kaiketi musiikkimauksi leimattu hahmo. Kun vastaanottavaisuus on saavutettu, muuttuu kappale ihmisen sisällä uudeksi tarinaksi. Artistin kirjoittaessa kappaletta, sillä on vasta yksi muoto. Se on yhden ihmisen näkökulma tarinasta. Kuulijoiden määrä muuttaa tarinan kirjaksi ja kertoo kuinka monta näkemystä yhdestä laulusta voi syntyä.

Hieno esimerkki musiikin ulottuvuuksista on Sara Bareillesin kappale Gravity. Se kertoo epätoivoisesta ja epäterveellisestä rakkaudesta, joka on epäilemättä alun perin sijoitettu kahden ihmisen välille. Kappale on kirjoitettu parisuhteen toisen osapuolen näkökulmasta. Henkilö kamppailee tunteidensa kanssa eikä osaa päästää irti vaikka tietää, että suhde painaa häntä painovoiman tavoin alas.
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, rakastuin sen herkkään ja haavoittuvaiseen melodiaan. Sanat muodostuivat heti minun näkökulmaani sopivaksi: Suhteen epäterveellinen osapuoli on Anoreksia, ja vaikka kuinka yritän edetä eteenpäin, se hallitsee minua kieron rakkauden tavoin.

Something always brings me back to you
It never takes too long
No matter what I say or do
I’ll still feel you here ’till the moment I’m gone

 You hold me without touch
You keep me without chains
I never wanted anything so much than to drown in your love
And not feel your reign

 Set me free, leave me be
I don’t want to fall another moment into your gravity
Here I am, and I stand
So tall, just the way I’m supposed to be
But you’re on to me and all over me

 Oh, you loved me ’cause I’m fragile
When I thought that I was strong
But you touch me for a little while
And all my fragile strength is gone

 I live here on my knees as I try to make you see
That you’re everything I think I need here on the ground
But you’re neither friend nor foe though I can’t seem to let you go
The one thing that I still know is that you’re keeping me down
You’re on to me, on to me, and all over

– Sara Bareilles, ”Gravity”, 2004

Artisti pystyy tuskin itsekään aavistamaan mihin hänen lyriikkansa mahdollisesti taipuvat. Rivit kuuntelevat elämäntilanteita kuulijoidensa korvien välissä ja muuttavat muotoaan tavoitellen samaistuttavuutta. Se koskettaa. Harmonia ja melodia säestävät sanomaa ja kuljettavat sitä korvakäytävien kautta sydämeen. Minulle useat epätoivoisessa valossa näyttäytyvät rakkauslaulut muovautuvat Anoreksiaan päin. Musiikki on ainoa asia joka koskee Anoreksiaa muuttumatta sairaaksi, ja siksi sen vaikutus on niin voimaannuttava. Se tiedostaa sairauteni läsnäolon, mutta saa aikaan vain oikeanlaisia kyyneleitä, lohtua ja voimaa.

Musiikki osaa esittää elämän koettelemuksia eri värisissä valoissa. Se on hienoa, sillä musiikin avulla kokemuksia pääsee myös käsittelemään uudella tavalla. Tämä ei koske ainoastaan negatiivisia muistoja. Parhaimmillaan musiikki vahvistaa unohtumattomia hetkiä ja kykenee palauttamaan ne myöhemmin jokaista tunnetta myöten takaisin. Tajuttuani sen takaumia käsittelevän voiman, olen alkanut tietoisesti yhdistää biisejä hetkiin. Sen myötä minulle on kerääntynyt soittolistallinen musiikkia, joka on erikoistunut muistojeni soittamiseen. Minulla on kappaleita hyville ja huonoille oloille, eroille ja ihastumisille. Tietyille hetkille.

3.8.2016, Keskiviikko klo 21.45
”Luulen että vielä vuosienkin päästä tämä levy soi minulle kesänä 2016. Vähän niin kuin Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin on ikuisesti kesä 2015. Ne fiilikset kun kaiken muuttuminen on vain muutamien askelten päässä… Kaikki se palautuu tuon biisin myötä. Tämä Years & Yearsin albumi tulee palauttamaan minut maisemaan jonka äärellä kirjoitan nyt. Kaikkeen lohduttomaan, mutta myös kaikkeen toivoon mitä tässä kesässä on. Tyhjyyteen ja liian moniin fiiliksiin yhtä aikaa. Ja siihen miten tämä musiikki nimenomaan tuo minulle lohtua niihin asioihin ja tunteisiin, joissa sitä ei muuten ole. Se sanoo että lopulta kaikki on hyvin. Vaikka siihen loppuun menisi koko elämä. Ja niinhän siihen menee, mutta haluaisin ehtiä elämään sitä onnellista loppua ennen kuin se todella loppuu.”

 

Aloitetaan parisuhteista

3.2.2017 Masennus, Parisuhde, väkivalta, Yleinen

Kahden lapsen yh-äitinä sain kaupan päälliseksi masennuksen, jota olen tietämättäni sairastanut jo vuosia..

Takana kaksi vaikeaa parisuhdetta lasten syntymisten jälkeen.. Ensimmäisen suhteen loppu oli jo ovella, kun eräänä päivänä huomasin heränneeni todellisuuteen. En minä tällaista elämää halua. Mies on jatkuvasti poissa, jäänyt koukkuun kipulääkkeisiin, vaikka tiesinhän, että kivuista kärsi paljon. Lopulta näin, ettei kipulääkkeet enää riittänyt. Vieressä oleva ihminen oli täysin tuntematon ja tunki sisäänsä myrkkyjä. Olin pitkään jo elänyt sumun peittämässä elämässä. Silti kaikki oli ihan hyvin, muttei sitten kuitenkaan.

Ajatus ja toivo paremmasta elämästä sai minut lopulta luovuttamaan, vaikka pelkäsin jääväni kokonaan yksin. Tiesin kuitenkin, että olin antanut kaikkeni tuolle ihmiselle ja yhteiselle suhteelle, vaikken saanut mitään takaisin. Eron jälkeen pystyin taas hengittää ja se tunne on sanoinkuvaamattoman ihanaa! Henki kulkee vapaana ja näkee kaikki elämän ihanat mahdollisuudet.

Oli kuitenkin tunne, että jotain puuttuu. Ihminen, jonka kanssa katsoo elokuvaa, kenen viereen käydä nukkumaan ja ketä halata, kun joku surettaa.

Ei mennyt aikaakaan, kun olin täysin ihastunut. En edes muistanut, miltä se tuntuu. Tapasin miehen, jolla oli omiakin lapsia, enkä siksi pelännyt, kuinka tulee toimeen omieni kanssa. Me pärjättiin hyvin, ajatukset kasvatuksesta ja säännöistä meni yks yhteen ja arki sujui suhteellisen mutkattomasti.

Siinäkin suhteessa koitti aika, jolloin epäilykset heräsivät. Ihminen, jonka luulin jo tuntevani hyvin, salasi jotakin. Asunnosta alkoi häviämään tavaraa, milloin lasten lompakot, milloin omat säästöni ja lompakkoni käteiset. Kaupassa ei tarvinut käydä, mutta hän lähti silti, jos jotain pientä herkkua vaikka illaksi.. muistot palasi mieleeni huumeajoista, ei, eihän hän nyt voisi huumeita käyttää… mutta ehkä jonkin sorttista peliriippuvuutta ainakin. Pieni riippuvuus kuitenkin kasvaa nopeasti hallitsemattoman suureksi. Me etäännyttiin toisistamme. Aina kun ystävällisesti kysyin jostakin, hän suuttui, koska epäilin. En ikinä saanut vastausta mihinkään, en edes sinne päin. Siitä alkoi suhteen alamäki.. joka päivä epäilin kaikkea, en uskonut hänen sanoihinsa enää, ei puhuttu mistään. Olin mielimaassa joka päivä, mutta lähdin lasteni kanssa paljon muualle, koska en halunnut heidän kärsivän. Muualla sain olla oma itseni, mutta kotiin tullessa sain aina huutoa, koska olin ollut poissa. Mietin, kuinka lyhyessä ajassa toisesta voi tulla niin omistushaluinen, vaikka antoi meidän erkaantua niin kauas toisistamme?

Kun lapseni olivat mummolassa, halusin lähteä ulos ja niin lähdinkin. Ilman häntä. Tiesin, että riitelemme kotiin palatessani, mutta mielestäni se hetken vapaus oli sen arvoista. Silloin muistin taas sen tunteen, mitä on olla kahleista vapaa! Vaikka olin tyttöjen kesken tanssimassa, eikä mitään huolta mistään, hän koki olevansa petetty. Jokainen kerta, vaikka harvoin ulos pääsin, sain kuulla aivan törkeitä syytöksiä, huutoa ja haukkumista.. mutta nielin sen kaiken, koska tiesin, että haluan päästä eroon siitä ihmisestä.

Näin koitti jälleen eron hetki, joka oli paljon aiempaa vaikeampi, mutta lopulta onnistuin ja viesti meni perille…

Tai sitten ei.

Parin päivän jälkeen alkoi tulla järkyttävä viestien sekä puheluiden tulva. Niitä tuli monta kymmentä päivässä! Vuorotellen viesteissä oli ikävää ja syytöksiä. Aloin jo miettimään sen ihmisen mielenterveyttä. Olin maailman huonoin ihminen, koska en vastannut hänelle ja varsinkin silloin, jos satuin olemaan töissä. Ei mennyt aikaakaan, kun hän ilmestyi työpaikalleni uhkailemaan. Minun oli oltava työpaikkani edessä tiettynä kellonaikana, kun vuoroni loppui.. silloin nämä asiat kuulemma selvitettäisi. En itse ymmärtänyt, mitä selvitettävää missään oli, kun itse voin vihdoin niin hyvin. Mutta päätin, että teen vielä tämän hänen vuokseen, olihan hän ihminen, johon kerran olin rakastunut. Kai saisin hänellekin mielenrauhan.

Hän odotti minua ja käveli samaa matkaa kanssani, kun menin hakemaan lapseni hoidosta. Yritin rauhallisesti selittää, että haluan olla yksin ja samaan aikaan huomasin, etten löytänyt mitään keinoa, miten suhdetta olisi voinut edes jatkaa ja miksi. En saanut päähäni yhtäkään muistoa, joka olisi vallannut ikävän tätä ihmistä kohtaan. Ei päästy keskustelussa kovinkaan pitkälle, koska hän oli päässään kehittänyt mielikuvan, jossa minulla olisi uusi mies. Yritin selittää, ettei mitään miestä ole, mutta turhaan. Jälleen keskustelu yltyi riidaksi. Perillä pääsin hänestä kuitenkin eroon, ei hänkään halunnut näyttää raivoaan muille.

Kävelimme lasten kanssa kotiin hyvin mielin, he kertoivat mukavasta päivästään ja olin iloinen, että heidän päivänsä oli ollut täynnä mielekästä puuhaa. Omien ongelmien keskellä on virkistävää kuulla ja nähdä muiden onnellisuutta.

Hän tiesi seuraavat työvuoroni, muttei ilmestynyt enää työpaikalleni. Viestejä tuli yhä jatkuvasti. Ajattelin, että hän olisi vihdoin ymmärtänyt.

Eräänä iltana pääsin töistä ja jälleen hain lapseni hoidosta. Pääsimme kotiovesta sisään, kunnes joku huusi oven raosta nimeäni. Se oli hän. Missä hän oli ollut piilossa, koska en pari sekuntia sitten nähnyt yhtään ketään missään? Pysähdyin ja katsoin häntä. Hän oli aivan kännissä, vaikkei se sopinut hänelle alkuunkaan. Hän halusi ”viimeisen” kerran puhua mun kanssa, mutta vastasin ei. Rappukäytävässä hän alkoi huutaa, joten lopulta sanoin, että tule sitten sisään huutamasta, niin ei naapurit häiriinny. Hän syytti ja syytti, olin pettänyt häntä ja minulla oli toinen mies.. Aivan sama, mitä sanoin, ei hän uskonut. Alkoi nousta omakin raivo pintaan siinä kuunnellessa. Sinä iltana se tuntematon, syyttävä mies oli väkivaltainen. Tämä ei kuitenkaan yllättänyt minua, vaikkei koskaan aiemmin ollutkaan käynyt käsiksi. Ehkä olin vain ihan liian väsynyt koko elämään.. Hän alkoi repimään minua paidasta, veti hiuksista, heitti pitkin seiniä ja lattioita. ”SINÄHÄN et mulle käännä selkää tai poistu paikalta, ku MULLA on asioita selvitettävänä!”

Lapset kuuli ja näki sen kaiken, kuinka heidän äitiä satutetaan.

Kun lopulta kysyin, miten pääsen hänestä eroon, oli minun kerrottava asiat, mitä hän halusi kuulla, joten”myönsin” kaikki virheeni ja petokseni, joita ei oikeasti edes ollut ja sanoin, että rakastan häntä, hän rauhoittui ja suostui poistumaan. Sain rauhoitettuani myös lapseni ja sanoin, ettei tuo mies enää ikinä astu jalallaan meidän kotiin. Heillä ei olisi mitään pelättävää ja meidän elämä jatkuu ilman häntä. Kroppaani alkoi ilmestyä mustelmia… ihan joka paikkaan, paitsi päähän. Luojan kiitos! Jatkoin töissä käymistä ja sain sanottua asiasta työkavereilleni, jotka lupasivat pitää huolen, ettei se mies pääse lähellekään minua siellä.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin eroon siitä hirviöstä. Aika kyllä parantaa, vaikkei saata unohtaa kaikkea. Oli vaikeuksia nukkumisen kanssa, joka laukaisi viime vuosia kestäneen masennuksen.. kyllä, olen silti onnellinen noistakin suhteista, kuinka ne lopulta kasvattaa ja auttaa nauttimaan pienistäkin asioista!

Sisäinen kolmas pyörä

3.2.2017 Yleinen

Ihmissuhde syntyy kahden ihmisen välille. Kuten olen kertonut, Anoreksia istuu olkapäälläni luoden minulle ikään kuin toisen persoonan, ja siksi se on kahden ihmisen välisessä suhteessa aina kolmas pyörä. Se tuottaa paljon vaikeuksia, ja sen johdosta minulle on syntynyt kaavamaisia käsityksiä siitä, mihin pystyn- tai en pysty sairauteni kanssa. Tällaiset käsitykset liittyvät etenkin parisuhteisiin, enkä vieläkään ole saanut vakuutettua itseäni ulos niistä oletuksista. Minusta on tullut vuosien varrella avoimempi, mutta sekään ei poista skeptisyyttä, jonka kohdistan oman nimeni ja sanan ’parisuhde’ –ilmaisemiseen samassa lauseessa.

28.6.2014, Lauantai klo 13:33
”Seurustelusuhteet eivät toimi, mutta tällaiset pienet jutut hallitsen. Ei tarvitse viedä suhdetta suudelmaa pidemmälle, eikä tarvitse päästää ketään henkisesti lähelle. Kellekään ei tarvitse kertoa miten paha olo minulla joskus on.”

 21.10.2014, Tiistai klo 20:50
”Todellinen hyvä olo tulisi kai siitä, että hyväksyisin itseni oman itseni kautta, en baarissa jonkun tuntemattoman miehen huomion kautta. Mutta olen vapaa… Kaikesta muusta paitsi itsestäni. Ja siksi hymyilen takaisin jos joku hymyilee minulle.”

 17.5.2015, Sunnuntai klo 19:02
”Sinä iltana mentiin ajoissa nukkumaan, koska aamuyöllä oli lähdettävä lentokentälle ja takaisin kotiin. Milo halusi silti tulla hyvästelemään. Hän odotti minua talon nurkalla. Tällaiset matkasuhteet ehkä vaan sopivat minulle… Voin viettää unohtumattoman täydelliset muutamat päivät tai illat tai edes hetket tietäen ettei tarvitse koskaan ahdistua tai joutua satuttamaan toista, vaan kaikki se ihana säilyy ikuisesti eikä mikään pilaa sitä. Yhteydenpito saattaa hiipua lopulta, mutta ne muistot eivät koskaan hiivu, koska näin lyhyessä täydellisyydessä mikään muu sekoittava tekijä ei pilaa niitä. Ja siksi se on täydellinen, ja siksi se säilyy ikuisesti. Kauheaa sanoa, mutta tällainen ’matkaromanssi’ tosissaan sopii sairaalle tai toipuvalle ihmiselle… Ei välttämättä koskaan tarvitse kertoa menneisyydestä tai ottaa riskiä. Sopii myös perfektionistille: Säilyvä täydellisyys.”

Osaan flirttailla ja pitää hauskaa. Niin monia kertoja olen tavannut uuden ihmisen, antanut hänen saattaa minut ovelleni ja sitten kääntänyt selkäni. Taloyhtiöni ulko-ovella menee piirtämäni näkymätön raja, jonka ylitse en vie suhteita. Ne jäävät kynnyksellä vaihdettujen suudelmien tasolle. Sama on toistunut ulkomailla. Anoreksian myötä minusta on tullut pikkusuhteiden mestari. Ne eivät ole parisuhteita, eivät seksisuhteita, eivätkä edes yhden yön suhteita. Ne ovat vähemmän kuin kaikki edellä mainittu. Niiden kautta saan joskus kokea itseni kauniiksi, ja niiden myötä minun ei tarvitse heittäytyä mihinkään missä tarvitsisi ottaa riskejä.

Olen katoamisen ammattilainen. Jätän taakseni ehkä jotakin, missä ihmiset uskovat minun olevan sitä mitä he haluavat. Ehkä he uskovat minun olevan täydellinen, koska katoan ennen kuin mitään epätäydellistä ehtii tapahtua tai paljastua. Ongelma on, että he eivät koskaan saa tietää kuka minä oikeasti olen, ja kuka minun sisälläni on. He eivät koskaan opi ymmärtämään, että minä en ehkä ole se, mitä he haluavat. Siksi monille ei ole helppoa antaa minun kadota.
Kuten jo aiemmin mainitsin, olen kyllä seurustellut muutamia kertoja. Olen saanut parisuhteista kokemusta ja päässyt jopa yllättävän lähelle normaaliutta, mutta se kaikki on aina loppunut nopeasti heräävään haluuni kadota.

 9.12.2015, Keskiviikko klo 22:30
”Haluaisin kertoa Larille kaikesta mitä käyn läpi, mutta se on hankalaa. Pelkään sitä miten hän reagoi. Ehkä hän ei jaksa mitään sellaista ylimääräistä… Enkä edes osaa kertoa. Miten tiputat tällaisen pommin mahdollisimman harmittoman kuuloisena, mutta kuitenkin kaiken tarpeellisen informaation sisältävänä? ’Hei muuten, mun pitikin kertoa että oon sairastanu Anoreksiaa 5 vuotta, syön mielialalääkkeitä ja käyn psykoterapiassa 2 kertaa viikossa’. Ei noin voi sanoa, eikä tällaista vaan voi yhtäkkiä aloittaa kertomaan.”

4.3.2016, Perjantai klo 21:45
Siitä asti kun olemme alkaneet viettää aikaa tiiviisti yhdessä, olen tehnyt paljon kompromisseja. Minun tarvitsisi mennä ajoissa nukkumaan että saisin energiaa tapella näiden asioiden kanssa ja suorittaa koulua samalla… Mutta ei parisuhteessa voi tehdä niin että ilmoittaa kasilta että hyvää yötä. Ei, siinä illalla jutellaan ja piirretään toisen selkään, ja tämä kaikki tuntuu niin raskaalta nyt. Eikä sen pitäisi tuntua raskaalta, sen pitäisi olla ihanaa.”

10.3.2016, Torstai klo 21:44
”Taina sanoo että on normaalia että tarvitsee suhteessa omaa aikaa, ja että pitää olla tarkkana ettei se oman ajan tarve johdu vääristä syistä. Täytyy osata vetää viivat… Tietää mikä tunne tulee mistäkin. Mikä johtuu sairaudestani joka vaatii itselleen lisää tilaa, ja mikä ei.”

”Haluanko sitten edelleen säätää jonkun tuntemattoman kanssa jossain hetkellisesti ja sitten kadota? Ei minulla sellaista oloa ole ollut. Mutta siinä olen hyvä ja sen minä osaan. Parisuhde on uutta ja vaikeaa… Etenkin nyt kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Taina toi jälleen esille myös ’ääripäisyyteni’. Joko seurustelu on täydellistä, tai sitten se pitää lopettaa. Mutta on opittava siihen keskitiehen… Ei sen kuulukaan olla helppoa. Kaikki vaan peittyy nyt tämän sairaalajakson herättämän kamaluuden alle enkä saa selvää mistään.”

 Anoreksian läsnäolo vaikuttaa suhteisiini dramaattisesti, koska se sekoittaa yhteydet asioiden välillä. Se jättää käsiini vain yhden langan, jonka päässä on ahdistus, sekä olo siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ahdistuksen syyn selvittäminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta, koska langanpää on sekoittunut Anoreksian sotkemaan lankakerään. Oikean vastauksen löytäminen oikealle kysymykselle on liian vaikeaa. Niin kauan kuin Anoreksia hallitsee minua, se hallitsee myös kaikkia suhteitani, eikä tarvita suurta älyä tajuamaan, että parisuhde ei toimi jos joku ulkopuolinen hallitsee sitä.

 12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Pitkään hän itki, ja minä mietin mikä on vikana kun minua ei itkettänyt. Se palautti minut takaisin sinne jonnekin, kun minusta oltiin huolissaan ja minä en tuntenut mitään. Muut itkivät ja minä melkein nauroin. Nyt ei naurattanut, mutta itkin vasta kun sain sanotuksi ääneen, että en voi luvata että tulen koskaan tämän terveemmäksi. Jälkeenpäin mietin, johtuivatko ne kyyneleet siitä tilanteesta, vai siitä faktasta, että olen edelleen sairas. Pelkään että ne johtuivat jälkimmäisestä.”

”Hän kysyi ovatko kaikki suhteeni päättyneet tähän. On. Siihen fiilikseen, mikä tulee ja ajaa pois niistä kaikista hyvistä asioista. Tunne, joka haluaa että saan olla yksin, rauhassa. En vain tiedä johtuuko se siitä, että normaalisti kaipaan välillä omaa rauhaa, siitä, että sairauteni haluaa omaa rauhaa edetä, vai siitä, että en tykkää toisesta ihmisestä tarpeeksi.”

”En tiedä haluanko enää yrittää. Tiedän vain että minulla on paha olla, eikä yhdessä oleminen ole auttanut. Seurustelu tällaisessa tilassa ei ole hyväksi kummallekkaan osapuolelle. Ei sekään toimi että koko suhde tanssii sairauden pillin mukaan. Tai se, että olen läsnä vain silloin kuin voin. Jos olen suhteessa, haluan olla siinä 100%, enkä pysty siihen nyt. En ehkä ikinä, koska vaikka olen suhteessa niin olen silti yksin näiden asioiden kanssa. Eikä se helpota että sanotaan että puhuminen helpottaa; kyllä sen pitäisi oikeasti helpottaa jos sitä tekee, ja nyt se ei helpota, se on vaan raskasta. Puhun jo Tainalle. Aina vaan pitäisi puhua. Ja ymmärrän senkin ettei suhteessa voi olla puhumatta. Mutta se siinä juuri on. Tämä on minun taisteluni, ja ehkä se toinen onkin vaan tiellä eikä tukena.”

 13.3.2016, Sunnuntai klo 21:17
”Runsas kuukausi sitten jopa odotin niitä sanoja hänen suustaan. ’Minä rakastan sinua.’ Ensimmäistä kertaa ikinä odotin, en pelännyt. Nyt kun ne sitten tulivat, niin aloin voida fyysisesti huonosti. Sen takia että tajusin kuinka huonosti voin henkisesti.”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Hän kokee olevansa viimeinen prioriteettini ja että me nähdään liian harvoin ja että en päästä häntä elämääni. Se on totta, mutta tämä kaikki sulkee muutenkin jo kaiken ja kaikki pois joten se on minulle vaikeaa. Tarvitsen aikalisän ja samalla aikalopun. Hänen kanssaan en pysty enää edes syömään ja niin ironista ja outoa kuin se onkin, syön paremmin yksin kuin hänen kanssaan. Ja jos ainoa syy nähdä häntä välillä on se, että sitä kautta varmistan päivän syömättömyyden, se on väärin ja vie niin väärään suuntaan kun vain mahdollista.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ajan elämästäni pois kaikki ne jotka minua rakastavat, en tiedä miksi tämän on pakko pyrkiä siihen. Mitä se hyödyttää? Se on loppu nyt. Tänään aamulla mietin onkohan Lari jossain synkässä paikassa. Itse en oikeastaan tunne eroa entiseen, mutta olenkin tainnutkin olla siinä paikassa jo hetken.”

 Nyt ainoat suhteet minun elämässäni ovat perhesuhteet sekä harvat ystävyyssuhteet. Niissä Anoreksiaa on helpompi hallita. En enää harrasta parisuhteita, en pikkusuhteita, en mitään. On tuntunut paremmalta irtautua siitä kaikesta ja keskittyä paranemiseen. Siten minun ei tarvitse selitellä kenellekkään sitä, miksi katoan. Tämä ei ole luovutusvoitto Anoreksialle, vaan se on aikalisä, joka mahdollistaa sairauteni voittamisen.

Kaikenkaikkiaan Anoreksia on parisuhteitakin koskevissa asioissa vaikuttanut kasvuuni. Se on opettanut minut elämään yksin. Tarvitsen niin paljon tilaa itselleni, että se riitelee monesti parisuhteen ideologian kanssa. Ehkä haluan taas joskus käydä ulkona ja kokea niitä illan kestäviä hetkiä, joissa olen jonkun mielestä ehdoitta jotakin muuta kuin tätä sairautta. Ehkä alitajuisesti odotan henkilöä, joka tulee hyvällä tavalla väkisin elämääni ja muuttaa jumiutuneet käsitykseni kaikesta siitä, minkä uskon parisuhdemielessä sopivan minulle ja sairaudelleni. Ehkä olen tyytyväinen itsekseni, enkä koskaan tule tarvitsemaan mitään muuta. Aika näyttää.

8.1.2017, Sunnuntai klo 19:35
”Vaikka kerroin kysyville väärän etunimen, enkä saanut juurikaan edes tanssia tai liikkua, niin tuntui myös kivalta tuntea itseni halutuksi pitkästä aikaa. Olkoonkin että baarissa se kohdistuu kaikkiin, ei se tarkoita että juuri minä olisin jotenkin erityinen. Enkä halua nyt mitään minkään tasoista suhdetta. Haluan vain sen tunteen, mikä tulee kun joku katsoo minua. Sellaiset katseet riitelevät Anoreksian sanojen kanssa… Ne ovat niitä ulkopuolelta tulevia aseita, ja siksi ne ovat minulle tärkeitä.”

Kuka puhuu?

1.10.2016 Yleinen

Ihmissuhteet. Ne eivät ole helppoja sairaalle mielelle.

10.5.2012, Torstai klo 10:36
”Sanoin Ninolle että tarvitsen pari päivää aikaa miettiä… Opin tästä sen, että en aloita enää mitään vakavaa suhdetta ennen kuin olen päässyt tästä paskasta eroon. Syömiset, viiltely, kaikki. Tästä eteenpäin seurustelen vain teatterin kanssa.”

 13.1.2013, Sunnuntai klo 14:56
”Tänään hän tuli minun kanssani palauttamaan pulloja! Kahdestaan, koska Kerttu sanoi: ’Mä en kyl millään jaksa, jään tänne siivoomaan’, ja loi samalla minuun katseen: ’Ole hyvä. Mutta jäitä hattuun’. Se matka kun kävelimme kaupalle… Se oli… En keksi sanaa! Mukava. Ja ahdistava. Hän osti karkkia, ja oli laittamassa suuhuni oranssia pientä, mutta kieltäydyin vaikka en olisi halunnut tilanteen puolesta… ’Mitä, onks siinä kaloreita?’ –hän kiusoitteli. Tietäisipä vaan.”

 6.10.2013, Sunnuntai
”Mikko on nyt iskenyt silmänsä hyvin epätasapainoiseen tyttöön joka on 18 vuotias mutta ei osaa huolehtia itsestään. Voisiko hän vain olla kiltti ja tajuta sen. Tajuta sen ennen kuin tulee baarissa kertomaan miten muka välittää minusta.”

Vuosien varrella kehitin itselleni toisen persoonan täysin epätietoisesti. Näin jälkikäteen kutsun sitä toista persoonaa sairauteni nimellä, se auttaa minua hahmottamaan sisälläni asuvaa kahta minää. Toinen niistä syntyi 18.9.1995 Heidekenin sairaalassa, ja toinen –kuten olemme lukeneet, vuosien 2010 ja 2011 vaihteessa, jostakin syystä sille otollisessa mielessä.

Ihmissuhteissa on omat haasteensa meille kaikille. Kun useamman henkilön ajatukset ja arvot kohtaavat, ne eivät välttämättä aina kulje käsi kädessä. Ihanteellisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet saavat jotakin arvokasta. Kaikkein hienointa on vapaus hakeutua sellaisten ihmisten ympärille, joiden kanssa tuntee itsensä hyväksi ja hyväksytyksi. Aikuisten maailmassa kaikkien kanssa on tultava toimeen, mutta loppupeleissä voimme itse valita kenen kanssa vietämme ne tärkeät hetket. Minun pääni sisällä tätä hienoutta ei ole. Kaksi minääni on jatkuvasti lukittuna samaan tilaan, ja yksi pää on pieni paikka kahdelle vahvalle persoonalle.

Uusi persoonallinen tuttavuus on aina mielenkiintoinen. Häneen halutaan tutustua, ja hänelle annetaan tilaa. Näin kävi myös toisen minäni astuessa kuvioihin. Se oli uutta ja jännittävää. Olin 15 vuotias, nuori ja naiivi, ja hänellä oli tuoreita ajatuksia ja ideoita, jotka tempasivat minut mukaansa hypnoottisella tavalla. Se oli siisteintä pitkään aikaan. Toteutimme mitä kierompia suunnitelmia kunnes päässäni oli tilaa enää yhdelle. Anoreksia jäi, ja minä käperryin nurkkaan ensin hyvin mielin, sitten yhä pelokkaampana. Monta vuotta istuin siinä nurkassa. Välillä raotin silmiäni nähdäkseni, miten sairauteni johdatti minua yhä syvemmälle, mutta oli helpompaa sulkea ne aina uudestaan. Näiden vuosien aikana sairaasta minästä tuli osa minua. Se kasvoi kiinni niin lujasti, että se ei enää ollut uusi siisti juttu mitä seurata. Se oli ajatukseni, tekoni, ilmeeni ja eleeni. En enää tunnistanut mitkä ajatukset kuuluivat millekin persoonalle. Mitkä olivat väärin, ja mitkä oikein.

Myöhemmin alkoi pitkä terapiakausi, jonka tehtävänä oli erottaa persoonat toisistaan ja ehkä lopulta saada se toinen ulos kokonaan. Suunta oli vain ylöspäin, mutta en silloin tiennyt miten rankkaa ylöspäin meneminen voisi olla. Niinhän se on, että on hengästyttävä monta kertaa ennen kuin on huipulla. Huipulle on edelleen pitkä matka, mutta nykyään erotan jo oikean ja väärän. Erotan taas kaksi persoonaa pääni sisällä ja tiedän kumpi syntyi ensin, ja kumpi on ylimääräinen. Ollaan siinä pisteessä, että alkuperäinen ei täysin tiedä kuka on. Ylimääräinen on karismaattinen ja vakuuttava. Johtaja-ainesta.

Tieni terveyteen on todellakin alkanut, mutta se ei tarkoita että mikään olisi nyt helpompaa. Helpompaa oli antaa ohjat Anoreksialle, vaikka sen alaisena olinkin niinä aikoina lähes 20kg kevyempi. 20kg enemmän hukassa. Nyt elämäni on tahtojen taistelua. Päässäni on krooninen, tiukkasanainen väittely kahden minäni välillä, ja se vie kapasiteettia kaikelta muulta. Muutan mieleni kymmeniä kertoja päivässä. Kymmeniä kertoja päätän lopettaa syömisen, ja kymmeniä kertoja aloittaa sen uudelleen. Päätöksentekoni taipuu epämääräisesti edestakaisin persoonieni vääntäessä kättä. Se on raskasta ja pelottavaa. Entä jos jompikumpi voittaa? Entä jos väärä voittaa?

26.1.2011, Keskiviikko klo 18:20
”Kuin päässäni olisi kaksi ääntä… Tai ei ne mitään ääniä ole. Ajatuksia. Kaksi erilaista minää. En tiedä kumpi on se oikea! Tai tiedän.. Mutta en tiedä. Olen ihan sekaisin. En tiedä olenko sairas, niin kuin kaikki sanovat. Tiedän että tapani ei ole terveitä, mutta jotenkin en koe itseäni sairaaksi. Masentuneeksi vain.”

7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Voisin sanoa, että tekisin mitä vaan, että pääsisin eroon tuosta toisesta henkilöstä päässäni. Siitä, joka vaa’alla seistessäni sanoo: ’Eksä parempaan pysty’, ja siitä joka pistää minut valehtelemaan ihmisille joita rakastan, ja satuttamaan itseäni fyysisesti. Mutta ei… En voi sanoa niinkään, sillä samaan aikaan kun taistelen sitä vastaan, kuuntelen sitä, ja minua kiehtoo suunta johon se minua vie, vaikka tiedän että se on paha. Tämä on hullua. Kuuntelen kahta eri persoonaa samalla kun taistelen molempia vastaan, jotka ovatkin vain minä itse. Kumpi on se oikea? Se toinen on niin vahva… Pelkään, että se saa vallan, mutta samalla toivon sitä.”

27.6.2013, Torstai klo 13:00
”Typerä manipuloija joka haluaa tilaa itselleen! Inhoan sitä! Joka toinen päivä kirjaudun painonhallintasivuille ja syötän tavoitepainoni (jota se ei anna tehdä koska sanoo että liian alhainen, poistu sivulta) jonka jälkeen vähennän todellista tavoitetta hieman isompaan jotta se hyväksyy sen. Kun taas joka toinen päivä poistan ohjelman ja tajuan että se on sairasta. Seuraavana päivänä se tuntuu taas hyvältä idealta…”

18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Kuin lamppu syttyisi päässäni ja saisin uuden idean, vaikka se on se sama joka kerta; kysyn itseltäni yhä uudelleen että hei mitä jos jätänkin aina vain vähän syömättä, ja kuitenkin syön, mutta vain vähän jotta en ole niin suuri? Mutta keskellä mietteen ymmärrän ettei se mene niin.. Se joku haluaa kaiken tai ei mitään. Ja minun pitää valita. Ja jotta se toimii, minun pitää luottaa valintaani.”

Noin kuukausi sitten tapasin Joonan, ja ensimmäistä kertaa koskaan aloin kyseenalaistamaan omia sanojani. Ensimmäistä kertaa tajusin, että ylimääräinen persoonani ei vaikuta ainoastaan pääni sisällä; sillä on sormensa pelissä myös siinä, mitä tulee ulos suustani. Olin tapaillut ihmisiä sairauteni vaikeampinakin aikoina – ja pari kertaa seurustellutkin, mutta se ei koskaan toiminut. Ihmissuhteet eivät ole helppoja sairaalle mielelle.

Monesti keskustelumme Joonan kanssa kääntyivät ruokaan. Täysin normaaliin asiaan, josta normaalit ihmiset normaalisti keskustelevat. Ne kysymykset eivät tulleet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei, ne tulivat yhtä massiivisena ja pelottavana, mutta yhtä odotetusti kuin mikä tahansa muu luonnollinen kysymys: ”Mitä sä tykkäät syödä?”. Kuten sanottu, tämän kaltaiset jutut olivat tavallisia ja odotettavissa olevia terveiden ihmisten puheenaiheita, ja sen olin ajan kuluessa oppinut. Sairastumisen alkuaikoina nuo kysymykset olivat minulle pommeja, mutta nyt minulla oli jo useamman vuoden verran ollut selkeä vastausmalli. Oikeastaan, minulla oli selkeä malli itsestäni. Selkeä ja ideaalinen malli väärästä persoonastani. Se oli jopa niin selkeä ja ideaalinen, että halusin ja luulin sen olevan minä: Olin 21 vuotias superliikkuja ja loputtoman ahkera, en syönyt enkä tykännyt herkuista, enkä tiennyt niistä mitään koska en milloinkaan ollut nauttinut niistä. Ennen kuin avasin suuni, jokin sai minut ensimmäistä kertaa pysähtymään ja miettimään. Kuka puhuu?

Parisuhteeni ovat kaatuneet useimmiten siihen, että ne tuntuvat raskailta. Niin monesti olen istunut siinä tilanteessa: ”Sori, oon sairas. Tää tuntuu vaan liian vaikeelta nyt.” Ennen sitä päivää, en koskaan perehtynyt asiaan syvällisemmin ja kysynyt itseltäni miksi se tuntui niin vaikealta. Kukaan meistä ei jaksa elää jatkuvassa roolissa, eikä yksikään parisuhde toimi jos sitä ei rakenneta aidoista raaka-aineista. Ole oma itsesi, niin ne aina sanovat. Entä jos et tiedä olevasi joku muu, ennen kuin todella kyseenalaistat itsesi? Kukaan entisistä poikaystävistäni ei tainnut todella täydellisesti tuntea minua. He tunsivat väärän persoonan. Persoonan, jonka piti elää vain minun pääni sisällä. En tajunnut että kaikki entiset poikaystäväni ovat seurustelleet Anoreksian kanssa, ennen kuin kysyin itseltäni uudestaan kaikki tärkeät kysymykset. En tajunnut, että Anoreksia on puhunut minun suullani, ennen kuin tiedostin ideaalisen vastausmallin olemassaolon ja mietin aikaa ennen sen rakentamista.

Kuka minä olen? 21 vuotias, melko liikunnallinen ja ahkera. Tykkään erityisesti suklaasta. En ole syönyt herkkuja pitkään aikaan, mutta jos söisin, söisin varmasti suklaata.

 

Elämääkö?

27.9.2016 Yleinen

Tiiättekö sen tunteen kun tuntuu ettei enää vaan yksinkertasesti jaksa.

Mulla periaatteessa on kaikki mitä ihminen vois toivoa; koti, mies, pari koiraa.. yms Mutta kuitenki alkaa vaan olla semmonen olo et mitä tästä puuttuu ja miksi kaikki tuntuu niin turhalta. 

Mä oon reilu parikymppinen nainen, opiskelen mulle omalta tuntuvaa alaa. Mä käyn säännöllisesti salilla ja yritän pitää elämän kunnossa, vaan entäs kun ei tunnu enää omalta elämältä? Tuntuu niikö eläis omia unelmia mutta ihan turhaan, ettei millään oo merkitystä MULLA ei oo merkitystä ONKO tää ees mun unelmaa. Oon miettiny tässä moneen otteeseen monen monta vaihtoehtoa miten tästä selviäis sillai kunnialla. Ihan sama mitä päätänkään ni johonki sattuu, joko muhun itteeni tai sitte tuohon parisuhteen toiseen osapuoleen (jos sillä on enää tunteitakaan, jota vahvasti oon epäilly jo tovin) Mun kaverit on ns. hylänny mut siinä vaiheessa ku muutettii poikakaverin kans yhteen. Ne ei halua tulla kahville ku ollaan molemmat kotona, enkä toisaalta yhtään ihmettele miksi.. Toinen ku vaa istuu hiljaa eikä ees moikkaa näyttää vaan vittumaiselta tietokoneen ääressä. 

Minä joka ennen olin itseni herra ja tein  kaiken ajatellen vaan itteä ja sitä kuinka kaikki asiat oli hallinnassa. Olin oman elämäni kuningatar jolla oli valta toisessa kädessä ja toisessa oli itsetunto jota ilman en selvinny. Olin ulospäin fiksu, filmaattinen, flirttaileva miesten nielijä, KUNNES TULI AMOR JA VALTASI MUT.. Loppu tuloksena kaikki pari kk mitä kerettiin seurustella meni ku siivillä ja kaikki oli vaaleenpunasen väristä. Todellisuus ku aukes asuttaan samankaton alla jossa asun yksin 2vk kk ku ukko on reissuhommissa. Mitä mä tein väärin ku asiat meni siihe pisteesee ettei seksiä enää nää ku jouluna tai juhannuksena, Lämpö on peräisin patterista, nukutaan eri huoneissa, Muttei meillä oo koskaan riidelty tai tapeltu. 

Oon aatellu että muuttasin yksin enkä alkas millekkään parisuhteelle missään vaiheessa enää. Vaan tiiän itestäni että jossain vaiheessa sitä alkaa kaipaamaan semmosta kainaloa ja turvaa elämään, mutta sitten menee hetki ja oon taas tässä pisteessä. Tää ei nimittäin oo eka kerta ku mulle käy täysin samalla tavalla.  

Tai sit jään tähän parisuhteeseen ja elän nurkkaan ajettuna hiirenä loppuelämäni.. 

 

♥ Kommentteja odottelen muiltakin!

Kohti uutta unelmaa

11.2.2016 Yleinen

image

Helmikuu alkoi haaveillen omasta pihasta ja mökistä..

7.2 sunnuntaina ajelimme Orivedelle haaveissa vuokrata mökki vuodeksi. Ajatus oli että kokeilemme mökkielämää vuoden. Lähestyessämme mökkiä alkoi toivo elää ja seutu näyttää kivalta, tämä on varmaan meidän juttu.. Suureksi pettymykseksi mökki oli aivan surkea ja kävikin ilmi ettei se ole talviasuttava vaan kausi olisi hutikuusta-lokakuuhun

Hieman hiljaisina ja alakuloisina aluksi ajelimme takaisin kotiin.. Kunnes TP- eli mieheni miten häntä tässä kutsun- aloitti miettimisen.. Entäpä jos..

Ostaisimme tontin ja rakentaisimme oman mökin. Aluksi sellaisen pienen saunamökin.

Pääsimme kotiin ja siitä se alkoi..

Nyt pöydät notkuu esitteitä ja Ipadit käy kuumana kun vertailemme mökkejä ja etsimme tietoja. Huomenna perjantaina lähdemme katsomaan tonttia joka vaikuttaa sellaiselta kuin halusimme.. puita reunoilla, nurmikenttää keskellä ja tontti päättyy jokeen. Peltoa ympärillä ja oma rauha.. houkuttelevaa Samalla reissulla käymme tutustumassa kontio mökkeihin.

Täytyy kyllä tunnustaa että tämä projekti on jännittävä, mielenkiintoinen.. ja unissakin on mökkiä suunniteltu :)

Ajatuksia ilmoille…

5.10.2015 Yleinen

Ajattelin alkaa kirjoittamaan blogia itseterapiana eron jälkeen. Ajatuksena on se, että asioiden ”sanominen ääneen” saattaisi helpottaa asioiden käsittelyä ja sitä kautta nopeuttaa olon paranemista.

Jos tätä joku sattuu lukemaan, on ehkä hyvä luoda vähän pohjaa: Kirjoittaja on n. 30-vuotias mies Pirkanmaalta. Yleensä varsin sosiaalinen ja suhteellisem hyvin viestinsä ulos saava henkilö, mutta varoituksena mainittakoon, että teksti saattaa olla varsin sekavaa, koska ajatukset ova tällä hetkellä ihan hukassa.

Olen kokenut jätetyksi tulemisen elämässäni kolme kertaa. Ensimmäinen tapahtui ensirakkauden päätyttyä toisen osapuolen löydettyä uuden vajaan 5 vuoden seurustelun jälkeen. Ensirakkauden pettäminen jätti aika pahat arvet pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanoen kyllähän se vieläkin joskus mieleen juolahtaa. Tuosta ylipääsemiseen meni suhteettoman kauan aikaa ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä voisi olla masennus. Tuohan sitten diagnosoitiin lääkärin toimesta, mutta ei se tainnut juurikaan vaikuttaa tapaani käsitellä asioita.

Monta vuotta kului ilman minkäänlaisia merkittäviä suhteita. Yhden illan jututkaan eivät juuri kiinnosta, joten sitä alkoi jo asennoitumaan ikuiseksi sinkuksi, kun tunteita ketään kohtaan ei tuntunut heräävän. Muutaman kerran ihastuin varattuun tyttöön ja tiesin tunteiden olevan molemminpuoleisia. Petetyksi tulleena en kuitenkaan halunnut tehdä asialle mitään. Taisi lopulta mennä 6-7 vuotta suhteiden välillä, kun tapasin mukavan tytön entisen työkaverini kautta. Olin tuonkin tytön tavannut jo ennenkin, jolloin hän oli vielä varattu, mutta heti tuntui jonkunlainen yhteys. Viestejä vaihdeltiin ja nopeasti oltiinkin jonkunlaisessa parisuhteessa. Itselläni on tapana heittäytyä aina tosissaan ja antaa suhteelle kaikki. Alusta asti minusta kuitenkin tuntui, että toinen osapuoli ei ollut yhtä täysillä mukana, eikä antanut koko jutulle edes mahdollisuutta. Puolen vuoden seurustelun jälkeen toinen osapuoli lopetti suhteen. Vaikka sitä olisi pitänyt osata odottaa, tuli se kuitenkin puskista. Olimme liian erilaisia, vaikka kuinka yritin siitä huolimatta saada suhdetta toimimaan. Itse taisin rakastua, mutta toinen ei tainnut ihastumista pidemmälle koskaan päästä. Tuon suhteen jälkeen kuitenkin jossain vaiheessa sentään tajusin, että siitä ei olisi loppuelämää kestävää rakkautta koskaan tullut.

Viimeisin, ja tällä hetkellä päätä sekoittava ero tapahtui viime viikolla. Olin tuntenut kyseisen tytön töiden kautta jo hetken aikaa ja olin ollut häneen ihastunut pitkään. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että tämä tunne oli täysin molemminpuoleinen. Tilannetta sekoitti tytön muutto toiselle paikkakunnalle. Päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan. Muutaman viikon seurustelun jälkeen tuli seinä vastaan, kun toinen osapuoli alkoi panikoimaan tilannetta. Hetken aikaa surin asiaa, kunnes päätin ottaa yhteyttä, koska tunteeni häntä kohtaan olivat poikkeuksellisia. Päädyimme takaisin yhteen, koska kävi ilmi, että hänenkin mielestään suhde oli vaivan arvoinen. Lähdin jälleen kerran täysillä mukaan. Hänen kanssaan oleminen tuntui todella hyvältä ja ennen kaikkea hämmentävän luontevalta, pystyin heti alusta asti olemaan täysin oma itseni. Rakkaus terminä nousi puheeksi todella nopeasti, eikä sen sanominen tuntunut mitenkään epäluontevalta. Suhteessa oli tietenkin haasteensa, kun näkeminen kasvotusten oli mahdollista vain viikonloppuisin. Vaikeuksista huolimatta rakastuin tuohon tyttöön pahemman kerran.

Muutama kuukausi oltiin yhdessä onnellisia ja kaikki tuntui olevan hyvin. Aloin jo alustavasti katselemaan töitä toiselta paikkakunnalta ja yhteenmuutostakin puhuttiin varovaisesti jo useampaan otteeseen. Jossain välissä kuitenki havahduin siihen, että hän tuntui välttelevän minua, eikä ollut puhunut tunteistaan pitkään aikaan. Yhdessä ollessakin tuntui, että hän ei ollut täysillä mukana. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa esille, ennen kuin painostin häntä skypepuhelussa kertomaan mikä on vialla. Kävi ilmi, että hän ei ole tuntenut minua kohtaan mitään romanttista enää hetkeen. Maailmani tuntui romahtavan, vaikka jotenkin taas osasin odottaa, että joku on pielessä. On vaikea ymmärtää miten rakkaus loppuu niin yhtäkkisesti. Todennäköisesti kyseessä ei ollutkaan rakkaus, vaan vahva ihastuminen toisen suunnalta. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että minä rakastuin häneen täysin.

Nyt pitäisi siis jotenkin saada itsensä takaisin kasaan sen jälkeen, kun ihminen jota itse rakastaa sanoo sinulle suoraan, että ei rakasta sinua. Tiedän, että rakkautta ei voi pakottaa, enkä voi olla mitenkään vihainen asiasta, sillä tiedän, että hän yritti. Yksipuolinen rakkaus on kivulias asia. Yhtäkkiä minulta lähti henkilö, jonka kanssa olin tottunut juttelemaan joka päivä ja jonka kanssa olin pystynyt puhumaan asiasta, kuin asiasta. On todella vaikea sisäistää, etten ole enää osa hänen elämäänsä, enkä tule häntä enää näkemään. Ikävä on sanoinkuvaamatonta. Tiedän, ettei suhteella voi olla tulevaisuutta, mikäli rakkaus on yksipuolista. Tiedän, ettei maailmani lopu tähän ja mahdollisesti vielä joskus tapaan henkilön, joka rakastaa minua yhtä paljon, kuin minä häntä. Tiedän monta muutakin asiaa, joiden pitäisi helpottaa asioiden käsittelyä, mutta niiden sisäistäminen tällä hetkellä on täysin mahdotonta. On vaikeaa ymmärtää miten voi tuntea niin vahvasti ihmistä kohtaan, joka ei tunne samoin sinua kohtaan… Sehän nyt on täysin epäreilua. Kaipaan rakkautta elämääni.

Yksi asia mikä minua ottaa päähän on se, että en osaa arvostaa kaikkea sitä, mikä elämässäni on muuten hyvin. Minulla on perhe, joka rakastaa ja iso joukko hyviä ystäviä. Minulla on työpaikka, eikä terveydessäni ole mitään pahempaa vikaa.

Tällä hetkellä olen siis vähän huonossa paikassa. Aika tulee varmasti tilannetta helpottamaan, mutta yritän edes vähän nopeuttaa prosessia kirjoittamalla tilanteestani. Jos tämä tuntuu helpoittavan, saatan kirjoittaa uudemmankin kerran. Tälläisen tekstin lukeminen ei varmasti ketään piristä, mutta suoraan sanoen kirjoitin tämän täysin itseäni varten. Jos joku kuitenkin osaa samaistua tilanteeseeni ja osaa antaa muuta vinkkiä, kuin ”kyllä se siitä”, ”helpottaa ajan myötä” tai ”se nyt ei ollu sit sulle tarkoitettu”, jättäkää ihmeessä kommenttia.

 

Erityisherkkä

5.7.2015 Yleinen

avainOlen jo jonkin aikaa miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta. Siitä on tullut jonkinlainen muoti-ilmiö mediassa, mikä toisaalta on hyvä: jos jostain puhutaan paljon julkisesti, voi tunnistaa itsestään tuttuja piirteitä ja löytää niille nimen. Se mikä mielestäni on huono puoli, on se, että ihmiset luovat esimerkiksi isoja facebook-ryhmiä, missä kaikki mahdollinen elämässä oleva asia leimataan erityisherkkyyden alaiseksi tai siitä johtuvaksi asiaksi. Toisaalta myös ihmiset tekevät diagnooseja itselleen erityisherkkyydestä välttämättä olematta sitä, vaikka vain muutaman tai yhden piirteen perusteella, mistä tuskin on suurta haittaa, mutta ehkä itsetuntemuksen kannalta asioita olisi hyvä pohtia syvemmin.

Kuten olen täällä aiemmin maininnut, käyn terapiassa juttelemassa traumoista ja ongelmista lapsuudesta, sekä sairauteen liittyvistä asioista. Oikeastaan käsittelemme siellä kaikenlaisia asioita, mikä lisää itsetuntemusta samalla. Yhdellä kerralla terapeuttini kysyi minulta olenko kuullut sellaisesta termistä kuin erityisherkkyys, että hänen mielestään minä vaikutan sellaiselta ihmiseltä. Minulle on pienestä pitäen sanottu kuinka olen reipas ja rohkea, kun taas sisarukseni on se herkkä ja olen näin sivuuttanut koko herkkyyden itsessäni. Terapeuttini lainasi minulle HSP – Erityisherkkä ihminen- kirjan, joka todella avasi silmiäni.

”Erityisherkällä ihmisellä on rikas sisäinen maailma, ja hän eläytyy voimakkaasti ympäristön ärsykkeisiin. Monet erityisherkät ovat tarkkanäköisiä, intuitiivisia ja älykkäitä, mutta he saavat helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä sekä muista ihmisistä. — Psykoterapeutti Elaine Aron kehitti termin highly sensitive person (HSP) eli erityisherkkä ihminen kuvatakseen ihmisiä, jotka reagoivat tavallista herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin” (Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen, 2013.)

Tunnistin itsessäni todella paljon erilaisia piirteitä ja ”oireita”, jotka sopivat itseeni, ne olivat löydettävissä jo lapsuusmuistoista. Minua on kuitenkin kasvatettu sosiaaliseksi, rohkeaksi ja pärjääväksi, joita puolia olen myös itse yrittänyt vahvistaa. Olen ollut liian monessa asiassa mukana, ollut väkisin sosiaalinen, itselleni oikeasti epätyypillisesti huomion keskipisteenä, hengannut isoissa joukoissa ja pyörittänyt isoja sosiaalisia kuvioita. En ole tunnistanut itsessäni todellista puoltani, erityisherkkyyttäni, sekä sen tuomia tarpeita. Ei olekkaan ihme, että olen uupunut ja sekin voi vaikuttaa fibromyalgian puhkeamiseen, kun ei ole kuunnellut oikeita tarpeitaan.

11224172_10207024447354278_7309697061642961577_nMitä sitten erityisherkkyys minulle tarkoittaa? Itsetuntemuksen lisääntymistä ja todellisen minän kuuntelua. Olen tehnyt huomioita, jotka ovat olleet itselleni tärkeitä:

  • Tarvitsen yksinoloa. Viihdyn yksin ja tarvitsen yksinoloa akkujen lataamiseen, palautumiseen ja rauhoittumiseen. Se on hyvä tunnistaa ja pitää myös huolta, että kaikesta kivasta tekemisestä huolimatta huolehdin myös tästä puolesta.
  • Tarvitsen omaa tilaa. Pidän läheisyydestä ja lähellä olemisesta, mutta minulla on myös aika tarkat rajat, ketä päästän lähelleni ja kuinka lähelle. Joidenkin ystävien kanssa esimerkiksi olen todella läheinen fyysisestikin, mutta toisten kanssa saatan olla todella tietoinen rajoistani, vaikka hekin olisivat ystäviäni. Olen tietoinen omasta tilastani ja saatan ahdistua, kun sitä ei kunnioiteta (se ei esim ruuhkaisessa bussissa ole aina mahdollista). Yritän oppia ilmaisemaan tätä tiukemmin ja paremmin myös hankalissa tilanteissa. Myös tavat millä tavoin pidän lähelläni olemisesta vaihtelevat ihmisen, ajankohdan, paikan ja fiiliksen mukaan. Taas, joidenkin kanssa olen hyvin läheinen monella eri tapaa ja joidenkin kanssa taas en halua edes mitään kosketusta. Oman tilan lisäksi kuitenkin haluan läheisyyttä, mistä on myös tärkeä pitää huolta, kunnioittaa itsessäni molempia puolia. Onneksi on rakkaita ja läheisiä ihmisiä, eikä se kuulu vain romanttisiin suhteisiin.
  • Olen omimmillani pienessä porukassa. Vietin ennen aikaa isoissa porukoissa ja ryhmissä, bileissä ja juhlissa. Kuvittelin, että pääsemällä johonkin porukkaan, olen tyytyväinen ja että se tuo lisää hyvää oloa elämääni. Nyt olenkin huomannut, että vaikka tulen toimeen isoissa porukoissa, väsähdän niissä nopeasti, kun on niin paljon ärsykkeitä (paljon ihmisiä, joita tarkkailla ja kuunnella, aistia). Olen omimmillani pienessä porukassa tai kaksin, kun on mahdollisuus olla todella läsnä ja keskittyä.
  • Arvostan toisissa ihmisissä samoja erityisherkkiä piirteitä. Minulla on muutama hyvä ystävä, joilla on samoja erityisherkkyys piirteitä ja heidän kanssaan meillä on syntynyt tästä syystä syvälliset ihmissuhteet. Keskusteluissamme ja yhdessäolossamme pääsemme syvemmälle tasolle ja molemmat oikein hehkuvat hyvää energiaa, kun saa muodostettua hyvän yhteyden.
  • Olen todella aistiherkkä. Reagoin voimakkaasti hälyyn, suuriin ihmismassoihin, erilaisiin pieniinkin ääniin ja valoihin. Saan helposti migreenikohtauksia näiden takia. On kuin minulla olisi kokoajan tuntosarvet pystyssä ja tarkkailen jatkuvasti kaikkea, niin että tälläiset ympäristöön liittyvät aistiärsykkeet saavat minut uupumaan nopeasti. Tämä vaikuttaa myös kipuihini, joten tämä on tärkeä tiedostaa. Yritän huomioida tätä vaikuttamalla esimerkiksi ympäristöön, jossa olen ja sopimalla vaikka ryhmätapaamisia hälyisän kahvilan sijaan jonkun meidän opiskelijan omaan kotiin. Pidän myös huolta, että minulla on kunnon mahdollisuus palautua ”ärsyke-överin” jälkeen.
  • ”Ärsyke-överit” voivat tulla koulupäivän aikana, joissain juhlissa, isommissa porukoissa, harrastuksissa, kaupoissa (joissa vaikka valaistus on liian kirkas), uusissa paikoissa ja asioissa, jotka voivat olla myös kivoja. Eli överit eivät tule todellakaan negatiivisista asioista tai sellaisista asioista, joita pitäisi ehdottomasti välttää. Jos näitä kaikkia välttää, voi menettää positiivisia kokemuksia tai erakoitua, mikä ei yleiseen hyvinvointiin liittyen taas ole hyvä asia. Pitää rohkeasti silti mennä ja tehdä, yrittää vähentää ärsykkeitä ja jos se ei onnistu, niin lähteä kun ne käyvät sietämättömiksi, ja mikä tärkeintä – antaa itselle kunnolla mahdollisuus palautua. Helposti hsp-ihmisenä jää kotiin ja suojaa itseään mahdollisilta ärsykkeiltä, mutta sekään ei ole hyvä asia. Pitää rohkaista itseään ja löytää hyvä tasapaino tekemisen ja levon välille.
  • Erilaiset tapahtumat voivat väsyttää ja aiheuttaa ärsyke-övereitä, mutta niihin on hyvä myös osallistua välillä. Toisaalta on myös hyvä tiedostaa, että aina ei tarvitse mennä. Jos jättää jotain väliin, ei välttämättä menetä jotain. Voi olla tärkeämpää levätä ja viettää aikaa omassa hyvässä seurassaan, kuin olla mukana jossain.
  • Erityisherkkyys on yksi puoli minussa ja sitä tutkimalla ja tutustumalla opin itsestäni lisää. Fibro voi vaikuttaa myös erityisherkkyyteeni ja toisinpäin, joten on senkin kannalta hyvä lisätä itsetuntemusta tältäkin saralta. En enää ajattele, että elämäni pitäisi mennä jotain tietynlaista kaavaa,mitä muillakin, vaan tiedostan selvemmin elämänpolkujen erilaisuuden. Yritän oppia pitämään silmäni auki erilaisille elämänvalinnoille, jotka voivat tukea erityisherkkyyden ja fibron kanssa elämistä positiivisella tavalla. Nämä voivat olla sellaisia valintoja, joita ”muut” (yleinen mielipide tai jotkut vieraammat ihmiset) eivät ymmärrä tai osaa odottaa, mutta minun on priorisoitava oma hyvinvointini.
  • Minun täytyy siis hieman tutustua itseeni paremmin, annettava aikaa ja pidettävä huolta itsestäni jaksaakseni paremmin.

puuMistä sitten tuli kipinä vihdoin kirjoittaa ja kertoa tästä puolestani?

Näin nyt lauantaina ystävääni, jolla on samoja erityisherkkyys piirteitä. Hän matkustelee paljon työnsä takia ja tarvitsee kotiin tullessaan paljon palautumisaikaa, minkä takia emme näe niin usein. Yleensä ystävät syyllistävät häntä siitä, mutta ymmärrän häntä hyvin ja mielestäni hyvät ystävät eivät syyllistä kuinka kauan viime näkemästä on, vaan nauttivat siitä, kun voivat taas nähdä. Hän kuvailikin meidän suhdettamme sillä, että ”Vaikka joitain ihmisiä näkisi melkein päivittäin tai viikottain, voi joku ihminen olla läheisempi, vaikka näkisi kerran puolessa vuodessa. Silloin vain nautitaan toisen seurasta ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin”.

Oli ihana puhua asiasta hänen kanssaan, sillä olin miettinyt ihan samalla tavalla. Minusta oli ollut hassua tuntea niin suurta yhteyttä ja ystävyyttä toisen kanssa, vaikka näemme aika harvoin. Ja silloin kun näemme, toki vaihdamme aluksi innolla kuulumisia, mutta saatamme välillä pomppia ihan muihin aiheisiin tai vain hymyillä toisillemme rauhassa, ilman mitään kiusaantumista tai tarvetta sanoa mitään kummempia. ”Nautimme vain toistemme energiasta” kuten eräällä tutullani on tapana sanoa, mikä tuntuu hassulta ajatukselta, kunnes sen kokee ja ymmärtää.

Istuimme kesäisellä piknikillä eräässä puistossa ja juttelimme kaikesta. Kuulumisesta ja elämästä: kuinka molemmat ovat käyneet monenlaisia, vaikeitakin asioita läpi ja kuinka on huomannut, että omat elämänvalinnat tai mietteet erilaisita mahdollisista valinnoista voivat kummaksuttaa muita. Puhuimme suomalaisesta kulttuurista, jossa elää vieläkin tietty vanhanaikainen kulttuuri: tietyssä iässä tulee seurustella, tietyn seurusteluajan jälkeen tulee muuttaa yhteen, jossain vaiheessa aletaan katsella sormuksia ja jossakin kohtaa jälkikasvusta aletaan keskustella. Jos tätä kaavaa haluaa rikkoa tai muuttaa jotenkin, tai elämänpolku vain vie toisille suunnille, aika nopeasti suvaitsevaisinakin pidetyt ihmiset alkavat yllättäen, varmaan tiedostamattakin ihmetellä kaavan puuttumista.

Kun olimme keskutelleet tälläisiä aiheita ja pohdintoja, sekä vaihtaneet kuulumisia, mietimme hetken mitä tekisimme; suuntaammeko koteihimme vai jatkammeko vielä jonnekin. Ystäväni ehdotti, että lähdemme kävelylle, jos kroppani vain kestää. Aurinko paistoi vielä vähän ja ilma oli lämmin, joten lähdimme vain kävelemään ja jatkoimme juttelua aiheista toiseen vaihdellen. Puistossa ollut taustahäly ei enää häirinnyt, vaan saimme olla rauhassa ja syventyä taas paremmin toisiimme, ajatuksiimme ja kokemuksiimme. Pysähdyimme välillä eräälle kahvilalle ja otimme teet mukaan, onneksi se oli vielä auki ennen kymmentä, sillä olimme tässä vaiheessa viettäneet aikaa yhdessä jo kuusi tuntia. Kävelimme erilaisia reittejä ja pysähdyimme ihailemaan kauniita maisemia, vanhoja taloja ja erilaisten putiikkien ikkunoita.

Kun viimein hyvästelimme toisemme, oli molemmilla onnellinen olo ja kerroimme sen toisillemme. Molemmat olimme ihan innoissame, että olimme menneet kävelylle, sillä harvoin lauantai-iltana lähtee Helsingin keskustaan kävelemään ja nauttimaan. Yleensä sitä on menossa ulos juhlimaan, mikä sekin on välillä kivaa, mutta myönsimme molemmat nauttivan tälläisestä paljon enemmän. Tunteesta, että toinen on läsnä ja ymmärtää, voi vaan olla tai puhua, ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Melkein kuin olisi ollut romanttisella iltakävelyllä, mutta sellaisen toiseen rakkaudellisen hullaantumisen sijaan, olikin jokin sielujen yhteys ja kumppanuus. Sielujen yhteys ja kumppanuus kauniilla, sydäntä lämmittävällä ja kehon pehmeällä lämmöllä täyttävällä tavalla.

ystävyys