Selaat arkistoa kohteelle Parantuminen.

Vapaus

16.11.2017 Raamatusta

Jeesuksen tehtävä maan päällä oli vapauttaa synnin ja paholaisen orjat. Annammeko hänen tehdä sen vai yritämmekö omin neuvoin ja oman viisauden kautta päästä irti maailman asettamista kahleista ja synnistä, vaikka nöyrtymällä hänen edessään voisimme eheytyä ja kokea vapauden joka kuuluu laillisesti jokaiselle Jumalan lapselle?

Millaisista kahleista nyt puhutaan? Monen on vielä helppo hyväksyä, että Jeesus tuli puhdistamaan syntivelasta, mutta kun aletaan puhumaan siitä, että ahdistus, stressi ja masennuskin on kannettu ristille, sitä on jo vaikeampi niellä. Miksi? Emmekö näe, että Jumalan tahto on opettaa lapsilleen, mitä todellinen vapaus hänessä merkitsee? Kun Aadam ja Eeva olivat paratiisissa (ennnen lankeemusta), oliko siellä masennusta, stressiä, syntiä? Ei ollut. Voimme kyllä kohdata stressiä, masennusta ja houkutusta langeta syntiin, mutta Jumalan lapsina meidät on kutsuttu vapauteen niistäkin. Me voimme kokea vapauden, koska Jeesus on itse käynyt ihmisen tien ja tietää mitä kohtaamme joka päivä. Vapaus kuuluu meille.

Jos alamme uskoa paholaisen valheita siitä, ettei vapaus kuulu itsellemme, emme luota silloin Jumalan Sanan lupauksiin. Voimme kokea masennusta, mutta masennuksella ei ole valtaa yli Jeesuksen. Hän hallitsee aivan kaikkea. Kun Jeesus sanoo, että hän tuli vapauttamaan meidät, otammeko sen tosissamme myös omalle kohdallemme? Katsotaanpa Jeesuksen toiminnan alkua ja messiaanista ohjelmajulistustusta.

Luukas 4:1-4

Täynnä Pyhää Henkeä Jeesus palasi Jordanilta. Henki kuljetti häntä autiolla seudulla neljäkymmentä päivää, ja Paholainen kiusasi häntä. Hän ei syönyt mitään niinä päivinä, mutta niiden päätyttyä hänen tuli nälkä. Silloin Paholainen sanoi hänelle: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin sano tälle kivelle, että se muuttuu leiväksi.” Jeesus vastasi: ”On kirjoitettu: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.”

Jos tutkimme Raamattua rauhassa, tätä ”kohtausta” edelsi Jeesuksen kaste ja sen jälkeen tapahtui tää: ”…Pyhä Henki laskeutui hänen päälleen ruumiillisessa muodossa, kuin kyyhkynen. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt” (3:22). Meidän kannattaa huomata, että sielunvihollinen hyökkäsi heti Jeesuksen identiteettiä vastaan. Ilman, että Jeesuksella olisi ollut vahva identiteetti syvän suhteen ansiosta Isäänsä, hän olisi saattanut langeta paholaisen valheeseen, alkaen todistelemaan jumaluuttaan muuttamalla kiven leiväksi.

Miksi on niin tärkeää, että ennen julkisen toimintansa selkeää alkua Jeesuksen täytyi kohdata paholaisen hyökkäykset? Koska silloin hän voisi samaistua ihmisiin, joita hän tulisi palvelemaan. Hän ymmärtäisi mitä me kohtaamme elämässämme. Vaikka Jeesus ei kokenut masennusta, hän koki tilanteita, joissa moni masentuu. Siksi hän voi auttaa meitä! Yllä olevissa jakeissa Jeesus vastasi hyökkäyksiin Jumalan Sanalla. Siksi on niin tärkeää ymmärtää ja soveltaa sitä elämässä. Meidän omissa sanoissa ei ole voimaa, mutta Jumalan sanassa on voima, jonka edessä paholainenkin nöyrtyy myöntämään tappionsa.

Luukas 4:16-19

Jeesus tuli Nasaretiin, jossa hän oli kasvanut, ja meni sapatinpäivänä tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Avattuaan kirjakäärön hän löysi kohdan, johon oli kirjoitettu: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille. Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran suosion vuotta.”

Ensimmäiseksi on todella tärkeää, että Jeesus sai kokea Pyhän Hengen täyteyden kastehetkessä. Sen jälkeen hän ymmärsi ja koki mitä me käymme läpi elämässä säännöllisen epäsäännöllisesti: koemme vastustusta, kiusauksia, voimme kokea ahdistusta, mutta niistäkin Jumala antaa voiman nousta. Jeesus lausuu Jesajan profetian täyttyneen hänessä. Hän on luvattu Messias, jonka tehtävä on julistaa ilosanoma. Huomaa, että Pyhän Hengen kasteen kautta hänet valmistettiin tähän palvelutehtävään, kärsiväksi Messiaaksi. Ja ainoastaan Pyhän Hengen voimassa Jeesus julistaa ilosanomaa, jota seuraa vapautuminen.

Vapaus koskettaa niitä jotka kokevat olevansa tarpeeksi nöyriä vastaanottamaan sen. Kaikki, jotka kokevat olevansa synnin, henkisen tai fyysisen sairauden orjuuttama, heille kuuluu nyt vapaus. Juutalaiset olivat odottaneet tätä Messiasta kauan. Mutta vain osa tunnisti hänet siksi, koska he kaipasivat poliittista Messiasta, joka vapauttaa Rooman vallan alta. Sen sijaan Jeesus oli tuomassa aivan uudenlaisen vapauden synnistä, joka esti yhteyden Jumalaan.

Luukas 4:38-40

Jeesus lähti synagogasta ja meni Simonin kotiin. Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa, ja Jeesusta pyydettiin auttamaan häntä. Jeesus kumartui hänen ylleen ja nuhteli kuumetta, ja se lähti hänestä. Nainen nousi heti ja palveli heitä. Auringon laskiessa kaikki erilaisten tautien vaivaamat sairaat tuotiin Jeesuksen luo. Hän pani kätensä jokaisen päälle ja paransi heidät.

Tiedätkö mikä tässä on Luukkaan kuvauksessa on todella ihanaa? Jeesus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän tahtoo parantaa ja vapauttaa edelleenkin. Hän käyttää nyt jokaista Jumalan lasta välikappaleenaan tämän ajan keskellä parantamaan sairaita ja vapauttamaan vangittuja! Seurakunnan on aika nousta ja olla rohkea. Kun laskemme kätemme kärsivien ihmisten päälle, voimme nähdä, kuinka Jeesus parantaa ja vapauttaa edelleenkin. Huomaa, että jakeessa 40 Jeesus laski kätensä jokaisen päälle, hän ei tyytynyt siis siihen, että olisi julistanut yleisesti vapautta, kuin suuri hengellinen johtaja, vaan hän kohtasi jokaisen. Kosketuksessa on voimaa. Jeesuksella ei ollut kiire mihinkään, vaan hän osoitti vilpitöntä Isän rakkautta jokaiselle, joka apua tarvitsi! Mieti miten hyvältä näistä ihmisistä tuntui, kun Jeesus kohtasi heidät yksilöllisesti ja he saivat vapauden? Luulisi, että tuo tilanne syöpyi heidän verkkokalvoilleen ja sai heidät muistamaan, kuka rakastaa heitä todella.

Oli elämäntilanteesi mikä tahansa, rakas lukijani, ole turvallisella mielellä: Jumala rakastaa sinua. Hän tahtoo sinun parastasi, hän on sinun puolellasi, eikä sinua vastaan! Voit rohkeasti anoa, että saat kokea vapauden fyysisestä tai henkisestä kivusta tai sairaudesta, johon Jeesus on jokaisen lapsensa kutsunut tai voit pyytää jotakin ystävääsi rukoilemaan puolestasi. Kaikki on mahdollista Jumalalle. Hän tahtoo koskettaa sinua ja olla yhteydessä kanssasi. Ole siunattu Jeesuksen nimessä :D

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Fariseukset, Jeesus ja sokea mies

13.3.2016 Raamatusta

Johanneksen evankeliumin luvussa yhdeksän kerrotaan timanttinen todistus sokeana syntyneestä miehestä. Siinä on paljon eri puolia, katsotaanpa sitä tarkemmin.

Johannes 9:1-9

Jatkaessaan matkaa Jeesus näki miehen, joka oli ollut sokea syntymästään saakka. Opetuslapset kysyivät: ”Rabbi, kuka teki syntiä, hänkö vai hänen vanhempansa, niin että hän syntyi sokeana?” Jeesus vastasi: ”Ei  hän tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan näin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Niin kauan kuin on päivä, meidän tulee tehdä lähettäjäni tekoja. Tulee yö, jolloin kukaan ei voi tehdä työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Tämän sanottuaan Jeesus sylki maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi hänelle: ”Mene peseytymään Siloan altaalle” – nimi merkitsee: lähetetty. Niin hän meni, peseytyi ja palasi näkevänä.

Jesaja 61:1

Herran, Herran Henki on minun päälläni, sillä Herra on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille (köyhille). Hän on lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleiden kirpoamista…

Ilosanoman julistamiseen sisältyi sairaiden, särjettyjen, vangittujen vapauttaminen ja parantaminen. Koska Jeesus tiedosti tarkalleen oman kutsumuksensa, hän näki ihmisiä heidän hädässään, koki sääliä heitä kohtaan, jotka olivat avun tarpeessa. Hänen rakkautensa heijastui voimakkaalla tavalla kaikesta hänen toimistaan koko hänen palvelutyönsä ajan, siksi syntiset ja sairaat tulivat hänen luokseen. Tässä onkin meille, hänen seuraajilleen, todella tärkeä opetus: Meidänkin tulee nähdä ihmisten hätä, pyytää että Pyhä Henki avaa sisäiset, hengen silmämme, jotta emme kulkisi heidän ohitseen, joita Jumala rakastaa niin paljon. Opetuslapset tiedustelivat Jeesukselta miksi mies on sokea ja arvelivat synnin tekemisen olleen syy. Jostain syystä uskovilla on toisinaan luulo, että synnin tekemistä seuraa rangaistus jo tässä ajassa. Siinä mielessä se on totta, että jos emme kadu syntejämme, emmekä anna elämäämme Jeesukselle, joudumme itse vastaamaan teoistamme viimeisellä tuomiolla. Mutta on kamalaa, jos alamme sanomaan, että ”sinä sairastat, koska elät synnissä”. Jotkut vieläpä opettavat, että jopa uskovissa voi olla demoneita, jos eivät parane kun heidän puolestaan rukoillaan. Toiset vievät tämän vielä pidemmälle opettaessaan määrätietoisesti, että jos olet Jumalan lapsi, et voi sairastaa. Jeesus paransi kaikki sairaat. Jumalan tahto on edelleen parantaa kaikki sairaat, mutta emme osaa antaa selkeetä perustetta, miksi osa ei parane. Tämä sokea mies sai kokea Jumalan armon ja koki parantumisen Jumalan kunniaksi.

Johannes 9:13-16, 24-34

Mies, joka oli ennen ollut sokea, vietiin fariseusten luo. Se päivä, jolloin Jeesus teki tahnan ja avasi hänen silmänsä, oli sapatti. Myös fariseukset kyselivät mieheltä, miten hän oli saanut näkönsä. Hän vastasi heille: ”Hän pani tahnaa minun silmiini, minä peseydyin ja nyt minä näen.” Silloin muutamat fariseuksista sanoivat: ”Se mies ei ole Jumalasta, koska hän ei pidä sapattia.” Toiset sanoivat: ”Kuinka voi syntinen ihminen tehdä tällaisia tunnustekoja?” He olivat keskenään eri mieltä.

Niin he kutsuivat toistamiseen miehen, joka oli ollut sokea, ja sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle. Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Hän vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kysyivät häneltä: ”Mitä hän teki sinulle? Miten hän avasi sinun silmäsi?” Mies vastasi heille: ”Johan minä sen teille sanoin, mutta te ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tahdotteko tekin ruveta hänen opetuslapsikseen? Niin he herjasivat häntä ja sanoivat: ”Sinä olet hänen opetuslapsensa, mutta me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala on puhunut Moosekselle, mutta tästä miehestä emme tiedä, mistä hän on lähtöisin.” Mies vastasi heille: ”Sehän tässä on ihmeellistä, että te ette tiedä, mistä hän on lähtöisin. Ja kuitenkin hän on avannut minun silmäni! Me tiedämme, ettei Jumala kuule syntisiä, mutta sitä hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja tekee hänen tahtonsa. Ei ole ikinä kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Ellei hän olisi Jumalasta, hän ei voisi tehdä mitään. He vastasivat hänelle: ”Sinä olet täysin synneissä syntynyt mies. Sinäkö opetat meitä!” Ja he ajoivat hänet ulos.

Kun tutkimme näitä jakeita, näemme selkeän farisealaisen ajattelu- ja toimintamallin. He olivat mielestään muiden ihmisten yläpuolella, koska tunsivat Jumalan sanan. Ainoastaan heillä oli täydellinen ymmärrys ja tieto, eivätkä he suvainneet muiden mielipiteitä. Tätä asennetta seurasi se, etteivät he tahtoneet oikeasti kuunnella, vaan pyrkivät syöttämään omat mielipiteensä toisille, koska heillä oli valtaa. Kun kävi niin, että tämä mies ilmaisi oman mielipiteensä hyvin perusteluin, he suuttuivat ja ajoivat hänet ulos. Fariseusten missio oli tässä tilanteessa se, että mies ”saadaan järkiinsä” ja hän myöntää Jeesuksen olevan syntinen, koska ei pidä sapattikäskyä. Mies hoksasi, mikä heidän tarkoituksensa oli, kertoi perusteet selkeästi, miksi hän uskoo Jeesuksen olevan Jumalasta. Ongelma fariseusten näkökulmasta oli se, että mies, joka oli ollut pitkään sokea, oli Jumalan todiste! He eivät voineet kiistää ilmeistä ihmettä millään tavalla. Osa fariseuksista jopa alkoi taipua uskomaan Jeesuksen jumaluuden puolelle, koska he olivat niin monta kertaa nähneet ja kuulleet hänen parantaneen sairaita. Raamattu ei kerro meille käytiinkö tässä välissä niin sanottu kurinpalautus keskustelu fariseusten välillä, jotta he esiintyisivät yksimielisinä, kun käsittelivät tätä juttua, minun veikkaukseni on, että tällainen käytiin. He päättivät pitää kiinni valta-asemastaan ja oikeaoppisuudestaan loppuun saakka, vaikka kansa näki jatkuvasti, ettei heidän opetuksessaan ollut mitään voimaa, toisin kuin Jeesuksen. He pelkäsivät olla läpinäkyviä ja suhtautuivat aina negatiivisesti, varauksellisesti ja kyynisesti Jeesukseen ja hänen tekemiinsä ihmeisiin.

 

Mitä tästä opimme? Kun katson peiliin, joudun myöntämään, että Herra on opettanut vuosien aikana sitä, että älä pidä kynsin hampain kiinni omasta mielipiteestäsi, vaan uskalla tunnustaa olleesi väärässä, silloinkin kun se tekee kipeää. Jumala arvostaa niitä, jotka aidosti tunnustavat syntinsä hänelle, tahtovat opetella toimimaan hänen tahtomallaan tavalla ja joskus myös nauramaan omille virheilleen. Syntiinlankeemuksen seurauksia on näkyvissä maailmassa jossa elämme tänäänkin. Se heijastuu esimerkiksi siinä, että aina löytyy joku muu syy tai henkilö, jota alamme syyttää tekemästämme virheestä. Meidän todella täytyy ymmärtää, että on paljon helpompaa elää, kun emme yritä olla täydellisiä ihmisiä ja peitellä virheitämme. Silloin alamme oppia, etteivät ihmiset ja Jumala sittenkään hylkää meitä, vaikka teemme virheitä. On paljon helpompi elää elämää, kun ei tarvitse enää yrittää olla täydellinen!

Mikä saa meidät tunnustamaan syntimme? Se, että koemme armon sen sijaan, että saisimme ansaitsemamme rangaistuksen. Siksi rakastan Jumalaa. Hän ei tullut maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma pelastuisi hänen kauttaan (Joh. 3:17). Jeesus tuli kertomaan hyvät uutiset, julistamaan ilosanoman meille syntisille. Jumala osoittaa siis meille rakkautensa konkreettisesti, kun vain tulemme hänen läsnäoloonsa, tunnustamme syntimme ja kadumme niitä. Hänen verensä puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä ja saamme iloita, kuinka uskollinen ja anteeksiantava Herra meillä on tänäänkin. Siksi päätä tänäänkin elää läpinäkyvää elämää, pyytää ja antaa anteeksi lähimmäisillesi ja rohkaista heitä. Sitä Herra tahtoisi meidän tekevän, välittävän hänen rakkauttaan kaikille ihmisille. Ole siunauttu Jeesuksen nimessä :) T. Jukka

6.Day: Taistellen läpi Kyyneleiden

27.11.2014 Yleinen

Klo 15:53

Sain nukuttua reilu kaksi tuntia…

uuvutin itseni eilen youtuben motivaatiovideoilla lähes kuuteen asti…

Oon ollut milloin väsynyt, burn outissa, laiska… mut tänään en pystynyt olemaan mitään noista kunnolla... oon levännyt ja nukkunut enemmän kun ihmiset haudassa…

Mä en saanu enää unta, joten mä vaan heräilin 8 maissa ja stalkkasin sekuntteja kun se lyö 9 ja sain viimein ja vihdoin unohdettua muiden mielipiteet taakseni ja soittamaan sossun tädeille.

Avunpyytäminen ja julkinen tieto siitä on kaikista vaikeinta.

Mutta tällä hetkellä olen ajanut pitkään jo itteni tähän pisteeseen ettei minulla ole enää kuin kaksi vaihtoehtoa… Taistella tai kuolla. Niin kuin viidakkolaissa.

Sain pohjustettua asiat ilman fyysistä toimintaa tänään.

En ole saanut itseäni ulos tästä asunnosta pitkään aikaan… Olin reilu viikko sitten lauantaina lähtenyt exälle yöksi maanantaihin asti. Ajanjuoksun huomaa saunailloista, joka pidetään aina kerran viikossa.

Tänään se taas on.

Ei auta kun passiivisesti odottaa ja toivoa parasta että tänne tulisi tänään kivoja, lahjakkaita ihmisiä.

Laiskuuttakaan ei voi syyttää täysin vaan rahattomuutta elää.

En ole tänää sortunut ottamaan yhteyttä exään… vielä.

On tehnyt mieli ja eilinen iltakin venyi… koska mietin ja punnitsin ja suunnittelin päässäni asioita, mitä mun kannattaisi tehdä hänen suhteensa… hyviä että huonoja mielikuvia…

Täytyy myöntää että paljon pahaa oloa on kertynyt ja alitajuntaan vaipunut asioita…

olen alkanut jo unohtamaan asioiden ja tilanteiden yksityiskohdat... ihan kuin tämä stressaava tilanne on suojellut minua unohtamalla muistoja…

Kuulin viimeksi hänen äänensä

klo 16.07

jolloin hän oli musavideokuvauksissa ja pääsi juuri ostamaan tupakkaa…

Yritin tavoitella häntä seuraavan kerran

klo 21.18.

Hän ei vastannut.

Se ei ollut yllätys.

Sillä hänen selittelyt oman musan teosta ja äidilleen menemisestä etc. ei ollut päätä eikä häntää ja hän kuulosti hermostuneelta…

Meidän välinen energia on tällä hetkellä huono.

Tällä hetkellä mun ympärillä oleva energia on kaikkea muuta kun puhdasta iloa…

taistelen kyllä ettei musta tulis pimeyden valtijaa.

Mä oon päättänyt taistella tieni takaisin voittoon, menestykseen, iloon ja parempaan paikkaan.

Annan ajankulua ja itseni parantua.

Annan itselleni anteeksi ja hänelle anteeksi.

Annan itselleni luvan surra, itkeä sen verran kun tarvitsee.

Haluan ottaa tämän kokemuksena, opetuksena parempaan parisuhteeseen ja parempaan minään.

Haluan opetella nyt itsenäistymään… antamatta liikaa arvoa ja painoa muiden mielipiteille ja hyväksynnälle.

Luovun ihmisten hallitsemisesta.

Antaudun kaikelle ja hyväksyn etten voi muuttaa kuin itseäni.

Hyväksyn myös tämän tilanteen ja mitä on tapahtunut.

En enää ylianalysoi sitä vaan kohdistan ajan ja energiani ettimällä asioita jne. elämästäni mistä voisin olla kiitollinen.

Tulen jatkossa kirjoittamaan irti ihmishuumesta -blogissa suositellut kaksi kirjettä.

1kirje uudelle minälle kun olen kuivilla exästä.

2kirje uudelle parisuhteelle.

Positiivisissa jutuissa focus siis.

VDesperado – tuleva VDicktatuurido